sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

194-195. Manfred Mann: The Five Faces Of Manfred Mann (1964) & Mann Made (1965): Ajattelevan miehen rytmiä ja räminää

Vaikka esimerkiksi Beatles ja Kinks tekivät loistavaa omaa popmusiikkia jo näinä vuosina, ja vaikkapa Animals taisi bluespohjaisen vääntämisen, taitaa minun kirjoissani kaikkein paras brittibändi kuusikymmenluvun toiselta neljännekseltä olla Manfred Mann - joka osasi yhdistää uskottavat bluestulkinnat, omat biisit, listapopin, jatsahtavat sävyt ja jopa viihteen luontevalla tavalla, ja esittää lopputulokset svengaavasti ja käsittääkseni kohtuullisen taidokkaasti. Nämä albumit, ainoat jotka tehtiin klassisella ensimmäisellä kokoonpanolla jossa laulajana loisti Paul Jones, ovatkin niin tasahyviä että minun on pakko kehua molemmat kun kerran aloitan - varsinkin kun olen ne aikoinani hankkinut jonkinlaisena uusintapainostuplana, enkä niin muodoin osaa erottaa niitä toisistaan.

Ne eivät oikeastaan edusta Manfred Mannin koko hienoutta, koska niiltä puuttuvat popeimmat hitit, eikä niillä myöskään ole myöhemmin tavaksi tulleita Dylantulkintoja - mutta muut osat ovat mukana. Ensimmäinen huomio on bändin bluesuskottavuus - ykköslevyn "Smokestack Lightning" ei tietenkään ole yhtä väkevä kuin Howlin´ Wolfin versio, mutta Paul Jones on hyvä laulaja ja pianovetoinen bändi soi kuin ihme. Vauhdikkaammat "I´ve Got My Mojo Working" ja "Down The Road Apiece" kulkevat kuin karannut juna, ja myös bändin omat bluesahtavat esitykset ovat oikein hyviä - esimerkkinä vaikkapa "I´m Your Kingpin". Koko "Five Faces"-levy soi aika yhtenäisesti, perinteitä kunnioittaen mutta hieman leveämmin sovittaen - itsensä Manfredin pianon ja koskettimien lisäksi myös esim. saksofonia hyödyntäen. Balladipuoli on vähemmällä huomiolla, mutta "Untie Me" on kaunis esitys joka erityisesti valaisee lauluja-Paulin dynamiikan tajua.

Jos "The Five Faces Of Manfred Mann" on aika lailla blueslevy, niin "Mann Made" on paljon muutakin - siinä on soulia, viihdettä, jatsia, mutta silti kokonaissoundi jonka tunnistaa heti. Bluespuolta edustaa komeasti "Stormy Monday", versiona joka hakkaa useimmat muut kuulemani - ja tämä on aika monen versioima biisi. Aloituskappale "Since I Don´t Have You" ja lopetus "I´ll Make It Up To You" kuvaavat ehkä parhaiten kehitystä; kappalemateriaali on valittu laajemmalla haarukalla, Paul Jonesin laulu on enemmän etualalla ja sovitukset viihteellisempiä vaikka eivät unohdakaan juuriaan.
 
Nopeatempoiset "Watch Your Step" ja "I Really Do Believe" sekä Smokey Robinsonilta versioitu "souljuna" "The Way You Do The Things You Do" ovat levyn parhaimmistoa nekin, mutta varsinainen helmi on "You Don´t Know Me"; alunperin countrytähti Eddy Arnoldin ohjelmistoa mutta tässä nimenomaan Paul Jonesin mestarinnäyte - ja taas kerran säestys on muutaman asteen sävykäämpää kuin "60-luvun brittipopbändiltä" voisi odottaa. 

Vaikka Paul Jones tämän jälkeen lähti lätkimään, on herra Mann eri bändikokoonpanoineen jatkanut mielenkiintoisen ja jopa nerokkaan popmusiikin tekemistä näihin päiviin asti, teemana ehkä jonkinlainen "ajattelevan miehen rytmi ja räminä" - ja vaikka myöhemmät kokeilut ovat olleet huomattavasti laaja-alaisempia, klassisesta musiikista Afrikkaan ja takaisin, on mielestäni tematiikka - impulssien yhdistely ja keitoksen hyvä maustaminen - läsnä jo näissä varhaisissa mestariteoksissa, joihin tämän tästä huomaan palaavani.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

193. Hedningarna: Trä (1994): Pohjoismainen yhteistyö ja avunanto

Värttinä asetti aikanaan "uuden kansanmusiikin" riman aika korkealle julkaistessaan "Oi Dai"-albumin - tällaisen popnörtin korvissa viimeisen niitin hienoon kokonaisuuteen löi täyteläinen tuotanto, joka ei aina ole kansanmusiikkilevytysten vahva puoli - mutta vain vähän myöhemmin toinen kansanmusiikkibändi pani tavallaan vielä paremmaksi - ja vielä ruotsalainen sellainen, tosin hyvinkin suomalaisin avuin. Kolmen ruotsalaismörököllin ja kahden suomalaisen laulajan, Sanna Kurki-Suonion ja Tellu Paulaston, yhdistelmä loi albumillisen hämmästyttävää musiikkia.

Niin, ja ne määritelmät. Pelkkä viulunsoitto tai poljento ei tee musiikista välttämättä kansanmusiikkia - ja joku voisi väittää päivän hittien olevan sitä oikeaa kansanmusiikkia - ja toisaalta esim. tämän levyn "Min skog" örinöineen ja moottorisahaintroineen (!) voisi olla vaikka jonkun alalajin metallia. Oikeastaan kyllä Sielun Veljet on vielä parempi vertailukohde - ja syntikkarummut kumisevat. Olisiko tämä jotain metsäteollisuusmetallia?

Muutenkin tämän levyn meno on aika rehevää - kuunnelkaapa vaikka "Såglåtenin" viehkoa viettelystä tai "Pornopolskan" vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta eteerisempiäkin hetkiä löytyy. "Vargtimmen" on vetoava esitys - joskaan bändin miehet eivät laulusolisteina pärjää yhtä hyvin kuin naiset - ja lopetus "Tina vieri" on jonkinlaista maailmanmusiikkia. Suurin yksittäinen suosikkibiisini on "Gorrlaus", joka on jonkinlainen yöllinen ratsastusretki (itse asiassa tähänkin tekstiin voinee halutessaan lukea kaikenlaisia vihjailuja) joka kulkee kuin juna.

Itse asiassa tämä albumi on kokonaisuutena vähän vähemmän kuin osiensa summa - ainakin joskus tuntuu siltä kuin se kutittaisi aisteja liikaakin - mutta se on yhtä kaikki pohjoismaista yhteistyötä ja avunantoa parhaimmillaan, ylväästi omilla jaloillaan seisova määritelmiä uhmaava taideteos. Klassista kamaa, ainakin sopivassa mielentilassa nautittuna.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

192. Matti Johannes Koivu: Kovat piipussa (2007): Osaa se nuorisokin

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa minun on ymmärtää tätä nuorisomusiikkia - yhtä rämpytystä ja jollotusta kaikki tyynni, ellei sitten koneiden säkätystä... ei vaan, oikeastaan minun piti aloittaa sillä, että popmusiikin maailma onnistuu ilahduttamaan minua aina uusien lahjakkuuksien kautta - ja nykyisin yhä helpommin, kun ei ole levyostosten ja radionkuuntelun armoilla vaan niitä löytöjä voi tehdä ihan kotikoneelta.

Yksi tällainen muutaman vuoden takainen löytö on Matti Johannes Koivu. Taisin tosin tsekata tämän levyn jonkun lehtijutun perusteella - olisikohan ollut Aamulehti, jossa tätä kehuttiin - ja totesin ensi hätään sen olevan ihan pätevä levy mutta ei ehkä mikään mestariteos - ihan hyvää poppia ilman turhia koukeroita. Vähitellen sen salaisuudet ovat kuitenkin alkaneet avautua, ei vähiten sen ovelan ilmava soundi jonka simppeliyteen kätkeytyy mukava sävyjen ja vivahteiden taju.

Kappaleet hiipivät myös kimppuun, tärkeimpänä aseenaan mielenkiintoiset tekstit - käsitteitä kuten "Topi Sorsakoski-päivä" (olisikohan yksi parhaista biisinnimistä ikinä?), kertosäkeitä kuten "Saan kyllä asunnon", ja kaiken kruununa nimikappale, suorastaan loistava "Kovat piipussa", joka iskee tajuntaan nimenomaan tekstin ja Koivun laulun myötä eikä aggressiivisen soiton kautta, vaikka nimen perusteella olisi voinut kuvitella sen olevan joku hevikappale. Pysähdyn kerta toisensa jälkeen ihastelemaan lauseita kuten "sidosryhmillä om kovat piipussa" - ne eivät luo mielikuvia vaan pikemminkin mielikuvasarjoja.

Kun Matti Johannes Koivu vielä kaiken lisäksi on kelpo laulaja, ei ole ihme että huomaan pitäväni tästä albumista kerta kerralta enemmän. Kyllä ne nuoretkin osaavat - meidän vanhojen patujen pitää vain hoksata pysytellä kuulolla.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

191. Dawson: Sateenkaaren tällä puolen (1982): Meri-Lapin Thin Lizzy

1980-luvun alussa innostuin hetkellisesti suomalaisesta hevistä, hankittuani ensin Zero Ninen loistavan debyyttialbumin Visions, Scenes And Dreams. Seuraavat kokemukset olivat vähemmän innostavia - Iron Cross ja Sarcofagus tulevat nyt mieleen, muut ovat painuneet armeliaasti unholaan - mutta yksi poikkeuskin löytyi. Kaiken lisäksi taisin lukea tästä levystä jostain Yhteishyvän kaltaisesta julkaisusta (miten sitä ylipäätänsä pystyi elämään ilman nettiä?). Oli miten oli, se tuli poimittua plakkariin jostakin levykaupasta.

Ja - yllätys - tämä olikin ihan hyvä levy. Paria hieman kornimpaa tekelettä lukuunottamatta biisit ovat ihan hyviä - etunenässä menopalat kuten A-puolen sarja "Kuka meitä kuuntelee", "Ismon yksikielinen" ja "Suuri sirkus", joissa kulkevat kompit yhdistyvät pätevään laulusuoritukseen ja bändin tavaramerkkiin eli kaksoiskitarointiin Thin Lizzyn tapaan - lainattu hyvä konsti on joskus parempi kuin huono oma. Samanlaista menoa edustavat myös esim. B-puolen "Kuume" ja "Noora".

Hitaat kappaleet eivät oikein istu tässä yhteydessä - mutta sekin kuuluu genreen; varsinkin näin keski-iässä kuunneltuina nuoruuteni suosikkihevilevyjen heikointa antia ovat usein juuri ne herkempää puolta tavoitelleet esitykset, joissa tekstien korniutta ei kompensoinut vauhti ja svengi, vaan siirappi pääsi valumaan myös soundimaailmaan. Tämä oli usein ongelma etupäässä ns. nuoriso-orkestereille; vanhemmat patut osasivat usein pelastaa kokonaisuuden pistämällä hieman elämänkokemusta peliin.

Se ei kuitenkaan vähennä juuri tämän levyn tärkeintä ansiota: Se on parhaimmillaan menevää, hyvältä kuulostavaa suomalaista raskasta rockia, joka pistää puntin lepattamaan kuin Perämereltä Kemiin iskevä puhuri.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

189-190. Nick Lowe: Labour Of Lust & Dave Edmunds: Repeat When Necessary (1979): Kolmen soinnun kuninkaat

Kun aikoinani hankin Rockpilen ainoan oman nimen alla julkaistun albumin, se johti pian lisähankintojen tarpeeseen, ja niin levyhyllyssäni on nykyisin aikamoinen rivi herrojen Lowe, Edmunds (ja Bremner) tekeleitä. Niitä yhdistää se, että ne ovat järjestään vähintäänkin hyviä ja parhaimmillaan loistavia, niinkuin hiljan kehumani "Nick The Knife" ja "Bash!". Tähän loistavien kategoriaan kuuluu myös tämä vuonna 1979 ilmestynyt "tupla" - nämä kaksi albumia on äänitetty samanaikaisesti ja samalla miehistöllä, eli ne ovat käytännössä Rockpilen levyjä, mutta ne julkaistiin käsittääkseni sopimusteknisistä syistä erillisinä (eri levy-yhtiöiden kautta).

"Labour Of Lust" on täynnä herkullisia lauluja - ilmeinen hitti "Cruel To Be Kind" stemmoineen, painokas menopala "Without Love", alakuloinen maantielaulu "Endless Grey Ribbon", herkkä akustinen "You Make Me", ja klassinen wacka-wacka-esitys "Love So Fine", muutamia mainitakseni. Niitä yhdistävät kautta linjan soiton riemu, kekseliäät - rullaavat, ilmavat, rokkaavat sovitukset, hyvät sävellykset ja nokkelat sanoitukset. Laulut ovat sopivan lyhyitä, tempot vaihtelevat mutta svengi pysyy.

Tämä kokonaisuus on tietyllä tavalla kuin Nick Lowen käyntikortti; albumillinen simppeleistä osasista kekseliäästi kasattua popmusiikkia, josta lähemmin tarkasteltuna löytyy kaikenlaisia mukavia yksityiskohtia. Kaiken yllä leijuu maestromme lauluääni, joka siis kuuluu suosikkeihini tällä saralla; hän pystyy vetämään rokimpaa kamaa uskottavasti, mutta osaa myös herkistellä olematta imelä.

"Repeat When Necessary" on tietyllä tapaa yksioikoisempi kokonaisuus - ehkä siten, että Lowen tietyn eksentrisyyden tässä korvaa Edmundsin jonkinlainen puhdasoppisuus. Tämä on tunnelmaltaan enemmän rock´n´rollia, vaikka ei sinänsä ole sen raskaampi kuin "Labour Of Lust". Toinen selvä ero on se, että tämä on "coverlevy" - yhtä Billy Bremnerin laulua lukuunottamatta biisit ovat lainoja. Näin ollen tuo yhtenäisyys tulee enimmäkseen soundin kautta - soiton riemu, kekseliäät - rullaavat, ilmavat, rokkaavat sovitukset... ja vielä enemmän tuota Rockpilejätkien tavaramerkkiä, wackawacka-komppia.

Tältä levyltä löytyy kokonaisuuden komein biisi, Elvis Costellon kynäilemä "Girls Talk", joka tietyllä tavalla määrittelee koko genren - kulkee kuin juna, sävellys on mieleenpainuva, Edmundsin ääni istuu tähän kuin väärä raha. Klassikkokamaa ovat myös Graham Parkerin raivokas "Crawling From The Wreckage" sekä Gregg Allmanin countryrockbiisi "Queen Of Hearts" - joka oivalla tavalla esittelee Edmundsin hieman kevyempää puolta. Kokonaisuutena tämän levyn biisit häviävät hieman Lowen puoliskolle, mutta soitto soi kautta linjan mallikkaasti.

Jos levyjen (levypuoliskojen?) eroja haluaisi määritellä, voisi ehkä sanoa Lowen olevan hieman brittiläisempi - eksentrisempi, popimpi - kun taas Edmunds on enemmän jenkkilää, kantriin kallellaan, ja kiinni rock´n´rollin perinteessä, mutta toisaalta yhtymäkohtia on enemmän kuin eroja. Näistä albumeista saa hienon kokonaisuuden kun niitä soittaa limittäin - vinyylin aikakaudella hankalampaa, mutta näin soittolistojen maailmassa helppoa. Ainoa mitä näiden kolmen soinnun kuninkaiden kokonaisuudesta jää puuttumaan on Billy Bremnerin ääni...