torstai 29. marraskuuta 2012

173. Pretenders: Get Close (1986): Sielukas salamanisku

Eräs kaikkein parhaista keikkamuistoistani on kesän 1987 Ruisrockista, jossa kuulin kaatosateessa hienot keikat Richard Thompsonilta ja sitten tältä Chrissie Hynden bändiltä, joka ainakin sillä kertaa oli kuin salamanisku - tiukkaa soittoa, hyviä biisejä ja sitten tämä neiti Hynden ääni. Sää oli todella surkea, ja muistan todenneeni, että minulla kämpille tullessani oli vaatteissani kuiva kohta oikeassa kyljessäni - se oli ollut suojan puolella ja lisäksi minulla oli ollut piknikviltti käärittynä kainalooni. Ja minulla oli sentään Turussa kämppä jossa kuivatella - muutamat seurueen jäsenistä lähtivät leirintäalueelle yöpymään...

Pretendersiä olin lähtenyt kuulemaan, koska olin tykästynyt tähän vuotta ennen sitä ilmestyneeseen albumiin. Se erosi vanhemmista lätyistä sikäli, että bändin muilla levyillä (myös tämän jälkeen) on paitsi loistavia hittibiisejä ollut myös aika lailla huteja - mutta tämä miellytti minua sekä soundillaan että materiaalillaan. Bändi on tällä levyllä iskussa - jäntevä mutta ilmaava, uhkaava olematta raskas, rock mutta sliipattu - svengaa kuin kone. Kuunnelkaapa vaikka Jimi Hendrixlaina "Room Full Of Mirrors"... heviä, olematta mitään heviä.

Hitit - "Don´t Get Me Wrong" ja "Hymn To Her" ovat myös hyviä - loistavaa popmusiikkia - mutta kaikkein kirkkain helmi on silti "Chill Factor", soulbluesballadi jonka sävel ja sovitus osuvat todella nappiin, ja jossa Chrissie Hynden äänenkäyttö ja sanoitustaito ovat huipussaan. Yksi 80-luvun merkkibiiseistä albumilla, joka kokonaisuutenakin iskee tajuntaan. Vaikka tämä levy ei ole mikään soulsellainen, joskin jotkut sovitukset lainaavat mustaa musiikkiaarretta, se on jotenkin sielukkaampi kuin useimmat soullevyt, ehkä koska Chrissie tosiaankin onnistuu laulamaan sen juuri kuin hänellä olisi asiaa juuri minulle, kuulijalle.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Maailman paras levy, osa 8: Beatles: Rubber Soul (1965)

Minun ensimmäiset kahdeksan omaa LP-levyäni olivat Beatlesin tekeleitä, ja niistä ensimmäinen ja kaikista rakkain on tämä levy. Olin tosin kuullut suurimman osan heidän platoistaan siinä vaiheessa, kun tämän hankin, mutta tämä oli ensimmäinen ihan omin käsin ostamani levy. Ja se kuuluu vieläkin kokoelmani parhaimmistoon... Tämä levyn ilmestyminen osui siihen taitekohtaan, jolloin nämä neljä liverpoolilaista velikultaa olivat kehittäneet kahden ja puolen minuutin poplaulut täydellisyyteen, mutta eivät vielä olleet seonneet guruihin ja huuruihin – eli tavallaan tämä on se levy heidän tuotannossaan, joka on ikääntynyt parhaiten; tämä kokonaisuus ikäänkuin lähtee liitoon eikä lässähdä missään vaiheessa.

Iloisella 60-luvulla LP-levyjä ei hiottu samalla tavalla kokonaisuuksiksi kuin useasti myöhemmin tehtiin; pikemminkin pantiin lätty pihalle heti kun purkissa oli tarpeeksi aineistoa. Ja Beatlesilla sitä riitti; esim armon vuonna 1965 tämä oli jo toinen albumillinen tavaraa, ja sen lisäksi bändi oli julkaissut pari sinkkua joita ei löytynyt levyiltä, ja muistaakseni vielä EP-levyn – eli yli 30 uutta esitystä kalenterivuoden aikana, ja esim. vuosina 1963-66 seitsemän LP:tä ja varmaankin sata laulua, joista suurin osa oli omaa tuotantoa ja hämmentävän monet tosi hyviä – ja Rubber Soul oli kokonaisuutenakin loistava.

Jo levyn tunnetuimmat hitit ovat hienoja – romanttinen ”Michelle”, kreikkalais-sentimentaalinen ”Girl”, stemmalaulun juhlakappale ”Nowhere Man” ja bändin ensimmäinen flirttailu itämaisten sointujen kanssa, ”Norwegian Wood”, mutta ihme kyllä monet ns täyteraidoista ovat vieläkin parempia. Ensimmäinen oma suosikkini oli päätöskappale ”Run For Your Life”, joka kaiken lisäksi oli tekstiltään jotakin muuta kuin bändin siihenastiset kädestäpitolaulut, ja myöhemmin esiin nousivat soulahtava ”The Word”, George Harrisonin varhainen helmi ”Think For Yourself” ja kaiken huippuna B-puolen kuolematon pikku poplaulu ”Wait”, jossa on kaikki Beatlesklassikon tuntomerkit; hieno sävellys, stemmalaulu ja joku pikku koukku (tässä tapauksessa tamburiinin käyttö säkeistöjen taukokohdissa) joka saa laulun pysymään mielessä.

Kaiken kaikkiaan, tätä levyä olen rakastanut jo yli kolmekymmentä vuotta, ja se kuulostaa vieläkin yhtä hyvältä kuin silloin kerran. Ehkä osittain nostalgisista syistä, mutta ennen kaikkea koska hyvä musiikki on ajatonta.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Maailman paras levy, osa 7: Robert Cray: Shame + A Sin (1993)

Minä pidän bluesista, sen sinisävelistä ja “puhdistautumisen tunteesta” sitä laulaessa tai kuunnellessa. Ja minä pidän soulista, sen intohimosta ja sykkeestä. Ja jos nämä kaksi sekoitetaan ja esitetään sopivan modernisti, perinteitä kunnioittaen mutta omaan visioon luottaen, on se periaatteessa parasta musiikkia, mitä tiedän.

Tämäntyyppisen musiikin johtotähti viimeisen 25 vuoden ajan on ollut Robert Cray. Hän ei varsinaisesti ole keksinyt mitään uutta – mutta hän on kerran toisensa jälkeen näyttänyt osaavansa sekä tehdä että tulkita sinisäveliä modernilla mutta ajattomalla tavalla, ja peräti saavuttanut tämän kykynsä avulla sellaista suosiota, mitä moni muu nimenomaan mustan musiikin tulkki ei koko elinaikanaan saanut. Ja hän on tehnyt vinon pinon hyviä levyjä, joukossa pari oikein loistavaa, ja kaikkein paras on tämä. Kaiken lisäksi minulla on kerran ollut onni kuulla nuorta herra Crayta klubikeikalla, joskus alkuvuodesta 1985 Kårenilla Turussa. Silloin tämä levy ei ollut vielä ilmestynyt, enkä itse ollut ymmärtänyt hänen suuruuttaan – mutta siitä se silloin lähti.

”Shame + A Sinissä” on kaikkea sitä, mikä tekee Robert Craystä niin hyvän. Hänellä on hyvä lauluääni, ja hän soittaa kitaraa juuri niin kuin minusta pitääkin; kohtuullisen minimalistisesti, dynaamisesti – ja tarpeeksi vähän. Ja ennen kaikkea hän – ja hänen bändikaverinsa – tekevät lauluja, joissa hyvä teksti ja mieleenpainuva sävellys, joka ei seuraa kaikkein kuluneimpia sointukulkuja, kohtaavat sovituksessa, jossa on tilaa juuri äsken luettelemilleni elementeille – eikä liikaa ylimääräistä kamaa.

Tämän levyn kappaleista vaikkapa ”Passing By”, ”Leave Well Enough Alone” tai iki-ihana moderni blueshelmi ”I Shiver” ovat sellaisia, joita voisin kuunnella kuinka paljon hyvänsä. Mutta itse asiassa levyn yhdeksän esitystä ovat kaikki vähintään kelvollisia – joskin aloitusbiisin valitus verojen maksamisesta on minusta vähän paksua ottaen huomioon sen, että artistimme varmaankin tekee ihan siedettävää tiliä verojen jälkeenkin.

***

Jälkihuomautus: Hyvä musiikkihan ei vanhene, mutta hyvät artistit kylläkin - ja joskus se johtaa onnistuneeseen lopputulokseen, toisinaan taas väsähtämiseen ja urautumiseen. Minusta Robert Crayn viimeismmät levyt eivät ole vastanneet hänen 80- ja 90-lukujen mestariteoksiaan, vaikka niiltä onkin löytynyt yksittäisiä helmiä - mutta tänä syksynä ilmestynyt uusin albumi "Nothin´ But Love" on muutaman kuukauden kulutuksen jälkeen matkalla kohti klassikkoasemaa. Siinä tapauksessa minulla voi olla syytä palata asiaan ensi vuoden puolella...

tiistai 13. marraskuuta 2012

Maailman paras levy, osa 6: Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaikki rakkaudesta (2004)

Jos suomen ja englannin kielet vaihtaisivat paikkaa, olisi tämä levy vuosituhannen tapaus mitä ns rehtiin perusrockiin tulee, ja Perunateatteri samanlainen käsite kuin vaikkapa E Street Band aikoinaan. Mutta koska näin ei tule tapahtumaan, säilyy Pauli Hanhiniemen tekemä musiikki kohtuullisen pienen piirin herkkuna. Ja koskaan ei hänen kunniakkaalla urallaan tämä elämän ilmiöiden lakonisen havaitsemisen ja kolmen soinnun yhteys ole toiminut niin kokonaisvaltaisesti kuin tällä herran (toistaiseksi?) viimeisellä rocklevyllä. Jotenkin se kaiho, joka on kulkenut koko suomalaisen kevyen musiikin kehityskaaren mukana, on juuri tällä albumilla puhjennut täyteen kukkaan tavalla, joka saa ainakin allekirjoittaneen tuijottamaan taivaanrantaa tyytyväisenä huokaisten. Tästä ei suomirock parane.

Minä jään kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan kappaleita kuten ”Hopealuotia” vaivattomine sävelmineen, päätöshymniä ”Rakkaus on”, soulia tihkuvaa aloitusta ”Suudellaan” tai loistavaa aamuyöpastissia ”Jätkä taksissa”, joka onnistuu pukemaan jopa kahden aiemmin toisiaan ilmeisesti sivunneen kulkijan uuden kohtaamisen ja sen herättämät mahdollisuudet juuri sellaiseen aamuyön tuntien kaihoisaan usvaan, jolloin punnitaan menneitä ja mietitään, mitä se elämä onkaan ottanut ja antanut. Eikä tämän levyn molli ole mitään uikuttavaa surussa rypemistä, vaan pikemminkin sitä bluesin laulamalla puhdistautumista.

Kaikkein suorimmin palleaani iskee kuitenkin ”Sano mulle jotakin” ja sen täydellinen kertosäe, joka kiteyttää aika täydellisesti sen tunteen, joka iskee kun tajuaa maailman tosiaan olevan karu paikka, jossa pienen ihmisen toiveet painavat juuri niin vähän kuin synkkinä hetkenä voi eksyä kuvittelemaan. Jos jotakin haluaa moittia, niin tämä kappale ja jotkut muut levyn esityksistä kärsivät hieman orkesterin rajoitetusta soundivalikoimasta – tämähän on kitaracombon levy, jossa ei pahemmin viljellä edes kosketinsoittimia, mistään jousi- tai torviylilyönneistä nyt puhumattakaan. Toisaalta tämä tietynlainen kapeahkon saran kyntäminen täydellisyyttä etsien on ollut Hanhiniemen tavaramerkki jo Kolmannen Naisen ajoilta, ja tietyllä tavalla minimalistinen sovitustyyli sopii yksi yhteen hänen sanoitustensa kanssa.

***
Jälkihuomautus: Pauli Hanhiniemi on sittemmin enimmäkseen kulkenut muita polkuja - Kolmas Nainen teki albumin muotoisen comebackin, mutta sitä en tule käsittelemään tässä blogissa - joten toistaiseksi tätä albumia voidaan pitää paitsi sikahyvänä levynä, myös eräänlaisena testamenttina. Ja kun olen kuunnellut hänen myöhempää tuotantoaan, Hehkumon kanssa, olen myös ainakin itselleni pystynyt rakentamaan jonkinlaista suomalaisen "kansanmusiikin" kaarta - muotokieli voi olla joko amerikkalaislähtöistä kuten tällä levyllä, tai enemmän suomalais-ugrilaista kuten Hehkumon levyillä, mutta suomalaisen sielun peilaaminen on vahva yhdistävä tekijä.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

172. J Karjalainen: Tähtilampun alla (1992): Se on helppoa kun sen osaa

J Karjalainen on aikamoinen tekijä minun kirjoissani. Ensin hän 80-luvulla Mustilla Laseillaan loi maamme ehkä kovatasoisimman rytmimusiikkipumpun, sitten hän 90-luvulla modernisoi soundinsa ja laajensi sitä - lähes yhtä korkeatasoisin tuloksin - ja sen jälkeen hän vielä 2000-luvulla teki täyskäännöksen ja sukelsi juurimusiikin maailmaan. Nyt luin juuri jostain, että hänellä olisi tekeillä taas "popimpi" levy (ehkä uusi uusiutuminen?), eikä se haittaa minua yhtään - mutta toisaalta vanhoissakin on aivan tarpeeksi kuuntelemista.

Tämä "Tähtilampun alla" oli sen toisen tulemisen ensimmäinen oikea hitti, ja se on minusta riemastuttava levy koska se nimenomaan laajentaa Mustien lasien sinänsä monipuolista ulosantia, mutta kuulostaa silti ryhdikkäältä kokonaisuudelta, ei vähiten koska Jii itse on sen punainen lanka persoonallisine lauluäänineen ja hyvine biiseineen. Niin, itse asiassa hän on aikamoinen tekijä myös siitä syystä, ettei häntä todellakaan voi kutsua miksikään Carusoksi, mutta kuuntelen häntä silti mieluummin kuin jotakin visiotonta kultakurkkua joka esittää soinnukasta tyhjyyttä.

Tämän levyn biiseissä on siis koko rytmimusiikin kirjo. Rautalankarenkutus "Avaruuden ikkuna", eräänlainen nimibiisi "Telepatiaa", joka on kaihoisa soulballadi ja levyn ehkä "Mustin lasein" esitys, hymni "Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään"... sitten B-puolen mainio soulveto "Mä tuon rahaa kotiin", kantrivalssi "Onni", tunnelmallinen "Syvä matala"... jonkinlainen yhdistävä tekijä on ehkä tarinointi - Jii on kyllä tuokiokuvien mestari, joka parilla vinksahtaneella fraasilla maalailee tauluja elävästä elämästä, ja hassua kyllä yleensä sellaisia joissa on onnellinen loppu tai ainakin lupaus jostain paremmasta, mikä sekin on vahvuus koska itse- ja muussa säälissä rypijöitä meillä kyllä riittää yli oman tarpeen.

Ja kaikki tämä tulee vielä niin pakottomasti, ei nyt suorastaan vasemmalla kädellä mutta jotenkin rennolla mutta tarkalla otteella, joka viestittää homman olevan hallussa mutta silti hoituvan innostuksella. Se on vain niin helppoa kun sen osaa...

torstai 8. marraskuuta 2012

Maailman paras levy, osa 5: Millie Jackson: Caught Up (1974)

”Uuuh, beibi... Tule luokseni, niin näytän mitä mamma/pappa osaa tehdä... Voi joo...” Tai sitten ”Hikoile kanssani, unohda murheesi! Pyöritä pehvaasi biitin tahtiin... Huh!” Yksi soulmusiikin tunnusmerkeistä on se, että suuri osa siitä on varsin tilannehakuista, tai miten sen nyt sanoisikaan, ja siitä syystä se voi olla esim albumin mittaisina annoksina aika uuvuttavaa, varsinkin jos haluaa kuunnella sitä seesteisesti sohvassa istuskellen – ja toisaalta ehkä sopimattomia myös esim. autoiluun, koska sen kuuntelussa on ilmiselvä innostumisen ja muun oleellisen unohtamisen vaara. Kun suuri osa alan helmistä sen lisäksi on ilmestynyt ensi kädessä sinkkuina, on alalta vaikea löytää sellaisia alun perin LP:nä ilmestyneitä kokonaisuuksia, jotka pitäisivät kutinsa samalla tavalla kuin esim. rocklevyt yleensä. Onneksi poikkeuksiakin on.

Yksi suosikkiäänistäni on Millie Jackson. Hän kuuluu siihen tummien alttojen sarjaan, jonka jäsenet pystyvät laulamaan niskakarvani pystyyn alta aikayksikön – ja hänen kulta-aikansa sattui 70-luvulle, jolloin musiikin äänimaailma yleisesti ottaen oli herkullisimmillaan, ennen syntikoiden ja muiden hirvitysten voittokulkua (tosin osa 80-luvun musiikin viehätyksestä voi olla karmeassa äänimaailmassa... mutta se on toinen juttu). Hän teki sarjan loistavia albumeja, joista tämä on ehkä kaikkein herkullisin, ja kaiken lisäksi tämä sisältää yhden niistä ”rap-kokonaisuuksista”, joita Ms Jackson sitten teki joka levylle – jossa hän yhdisti jonkun hiteistään puhuttuihin osuuksiin, joissa hän useimmiten kertoili totuuksia rakkauden kiemuroista. Kuvailtuna tämä kuulostaa kornilta, mutta levylläkin ainakin tämä toimii . ja voi vain kuvitella, minkälaisen tunnelman hän on saanut aikaan keikoillaan.

Tämän levyn selkäranka ovat kuitenkin hyvät biisit, hyvin sovitettuina, laulettuina ja soitettuina. Minuun tehoaa se paksun basson, rumpujen, urkujen ja jousien äänimaailma joka vietiin huippuunsa juuri noin 1975 esim Stax-yhtiön levyillä ja juuri tällä platalla, joka sittemmin degeneroitui diskoksi – mutta vielä tämän levyn ilmestyessä biitti hengitti ja svengasi kuin tauti, hieman epämuodikasta mutta ah niin osuvaa ilmausta lainatakseni. Kuunnelkaapa vaikka ”All I Want Is A Fighting Chancea” – ellei puntti vipata, olisi syytä harkita lääkärissä käyntiä...

Jälkihuomautus: Tämähän on näköjään enemmän artistiesittely kuin levyarvostelu - kehun Millien ääntä (syystäkin) ja soundia, ja sitten nimeän kuin ohimennen yhden leyn biiseistä. Minulla taitaa itse asiassa olla hyllyssäni hänen neljä ensimmäistä albumiaan (ja tämä on niistä se neljäs), ja itse asiassa niistä voisi kehua minkä tahansa koska kama on paitsi korkea- myös tasalaatuista, joskin ehkä pitemmän päälle myös hieman samankuuloista. Debyyttialbumin "Child Of God" on yksi parhaista kuulemistani soulballadeista, kun taas kakkoslevyn "I Cry" ja "Hypocrisy" ovat sitä uhkaavaa mid/uptemposoulia jota voisin kuunnella vaikka siinä laulettaisiin mistä, ja joka juuri tietyn ilmavuutensa perusteella on tanssittavampaa kuin mikä tahansa diskobiisi. Ja niin edelleen...

lauantai 3. marraskuuta 2012

Maailman paras levy, osa 4: John Hiatt: Bring The Family (1987)

John Hiatt on yksi niistä kestosuosikeista, jonka uusi levy yleensä on jonkinlainen tapaus musiikillisessa arjessani. Mies on levyttänyt säännöllisesti noin kolmenkymmenen vuoden ajan, ja itse kiipesin kyytiin vuonna 85 ”Warming Up To The Ice Age”-levyn myötä. Sen seuraaja, ”Bring The Family”, onkin sitten jo täysi klassikko. Ensinnäkin soundi on nin hyvä – basso (Nick Lowe), rummut (Jim Keltner), kitara (Ry Cooder), vähän pianoa tarvittaessa (sankarimme itse) – josta voikin jo arvata, että toiseksikin soitto kulkee kuin juna, kolmanneksi biisit ovat hyviä, ja kaiken kruunaa herra Hiattin vahvasti elämänmakuinen ääni.

”Elämänmakuinen” on minusta käsite, jota aina välillä käytetään väärin, antamalla sen tarkoittaa elähtänyttä tai muuten vain rankan elämisen ja olemisen merkitsemää – ja vaikka John Hiattin elämään mahtuu näitäkin, olisin sitä mieltä että hänen äänensä ja laulunsa ovat elämänmakuisia siten, että niissä on sekä huippuja että pohjia, että ennen kaikkea sitä tunnelin päässä kajastavaa valoa. Kuunnelkaapa vaikka ”Have A Little Faith In Me” tai levyn päättävä täystyrmäys ”Learning How To Love You”, niin ehkä käsitätte mitä haen takaa. Kuulin viimeksimainitun ensi kertaa 22-vuotiaana kloppina, mutta vielä nyt, yhtä monta vuotta myöhemmin, se on yhtä tosi.

Toinen asia, joka on John Hiattin osaamisen ydinaluetta, on tunne-elämän pimeämmän puolen ja sydänsurujen kuvaaminen – tällä levyllä vaikkapa lauluissa ”Stood Up” (jossa kyllä on myös sitä toivoa) tai ”Lipstick Sunset”. Ja taas kerran, tämä levy on sikäli ehtaa kasaria, että se on levytetty ujelluksen, läiskähdysten ja kompressoidun kaiutuksen yhtenä kultavuonna 1987, mutta sen äänimaailma on lihaa ja verta, oikeita kuusikielisiä sointuja ja aito komppiryhmä joka tietää, mitä pitää soittaa ja mitä jättää soittamatta. Tämä on, jotain arvostelua lainatakseni, sitä ruisleipää – vaikka se ei aina maistuisi niin jännittävältä, siihen on hyvä palata kun kaikki kuorrutetut herkut alkavat tympiä. Ja niinpä se onkin kestänyt ajan hammasta paljon paremmin kuin suurin osa kyseisen vuosikymmenen aikana tehdyistä levytyksistä.