keskiviikko 23. helmikuuta 2011

120. Shelby Lynne: Just A Little Lovin´ (2008): Musiikkia valojen himmentyessä

Nuoruuteni suosikkibiisit ja -levyt olivat usein niitä, jotka laitettiin soimaan kun ilta oli nuori, tunnelma iloinen ja maailma auki - vaikkakin myös nyyhkyslovareilla oli paikkansa, varsinkin hieman myöhemmässä vaiheessa iltaa - mutta nykyisin huomaan hakeutuvani mieluiten toisenlaisen musiikin pariin. Jotkut kaikkein rakkaimmista levyistäni ovat niitä, jotka laitetaan soimaan valojen himmentyessä, päivän päättyessä ja arjen kiireiden kaikotessa, kun heittäydytään sohvalle ja hengähdetään hetken.

Shelby Lynne iskeytyi tajuntaani muutamia vuosia sitten, kun "americana" rupesi valtaamaan alaa levyhyllystäni, ja hänen omat laulunsa tekivät vaikutuksen hillityllä juurevuudellaan ja sielukkuudellaan - mutta vasta tämä levy, jolla hän versioi yhden aikamme suurimman äänen, Dusty Springfieldin hittejä, oli oikea täysosuma. Tämä hillitty ja hallittu mutta silti voimakkaasti esitetty laulukokoelma on kuin tehty juuri sen oman hetken ja rauhan soundtrackiksi, jota aluksi kuvailin. Pieni orkesteri soittaa kuin unelma, kamaa ei ole liikaa ja Shelbyn ääni pääsee oikeuksiinsa - hänestä ei saisi mitään shouteria, mutta kuiskaajana hän on yliveto.

Levun helmiä ovat mm. nimikappale, jonka hiljainen svengi on juuri kuin aamun onnenhetkestä napattu, funkympi "Willie And Laura Mae Jones" ja hauras mutta omanarvontuntoinen "How Can I Be Sure". Myös "Breakfast In Bed" on sellainen hiljainen mutta vastustamattomasti etenevä esitys, jonkalaiset nousevat omalla arvostusskaalallani vuosi vuodelta korkeammalle, ja niinkin "kulunut" laulu kuin "You Don´t Have To Say You Love me" soi alkuperäistä kunnioittaen mutta tuoreesti.

Ja ennen kaikkea tämä on albumi, jonka tunnelma kestää alusta loppuun, toteuttaen yhtä klassisen popmusiikin perussäännöistä - harvemmin enää löytyy mitään täysin uutta, mutta vanhoista emmeistä saa oikein sekoittamalla niin maistuvaa soppaa, ettei uudesta ole niin väliäkään. Itse asiassa tätä voi soittaa jopa useamman kerran peräkkäin - mitä ei todellakaan voi sanoa monestakaan tietämästäni levystä.

tiistai 15. helmikuuta 2011

LP-levyn ihanuus ja kurjuus

Minulla on sama ongelma - tai haaste - kuin monella muulla tään päivän keski-ikäisellä musiikkifriikillä, nimittäin se, että levykokoelma jakautuu harmillisella tavalla eri formaateille. Kun CD tuli markkinoille, olin jo monen vuoden ajan tarmokkaasti kasvattanut vinyylihyllyäni, ja kun LP oli poistumassa kuvasta hyödynsin esi. Anttilan tyhjennysmyyntejä. Tänä päivänä omia ja "perittyjä" levyjä on hyllyssä ehkä tuhatkunta.

Sitten ryhdyin kasvattamaan CD-kokoelmaa, sekä ostamalla että myöhemmin, kun talouteen tuli tallentava CD-asema, myös kopioimalla. Paitsi täysin uusia nimikkeitä, kokoelmaan tuli myös jonkun verran "päivityksiä" siinä vaiheessa, kun LP:n rajoitukset valkenivat minulle. Nimittäin, kun kokoelmanteon välineeksi vaihtui C-kasetin tilalle CD-R-levy ja esim. auto- ja muut liikkuvat soittimet vaihtuivat CD-sellaisiin, joutui tuo vanhin osa musiikkikokoelmaani käytettävyyssyistä hieman paitsioon. Ja nyt, kun formaatti on taas vaihtumassa eikä musiikki enää välttämättä tarvitse artisti- tai albumikohtaista fyysistä tallennetta, on analoginen osa kokoelmaa yhtä lailla jälkijunassa, koska digitaalisten tallenteiden kopiointi on niin paljon helpompaa.

Ja silti LP on minulle rakas, aivan kuin sen merkitys olisi nyt kasvamaan päin kun sen seuraajakin on poistumassa kuvasta. Se on diggailun kohteena ylivoimainen - ja kansitaide pääsee oikeuksiinsa. Se on perusolemukseltaan enemmän taiteellinen kokonaisuus ja kannanotto kuin tallennustapa, ja sen fyysiset rajoitukset korostavat toimittamisen jaloa taitoa - ensin oli hienoa, kun CD:llä oli kymmenen albumibiisin lisäksi kolme bonusta, mutta loppujen lopuksi ne osoittautuivat usien kevyemmäksi kamaksi, ja jotenkin kokonaisuus usein hävisi laadussa sen minkä määrässä ehkä voitti.

En silti ole hurahtanut "uusvinyyliboomiin", vaan hankin - yllämainituista käytettävyyssyistä - uuden musiikkini CD:llä. Mutta katson myös, että vanha, uskollinen vm. 1982 Technicsini on kunnossa ja esillä, ja että levykokoelma on kätevästi saavutettavissa - ja aina välillä voin hetkeksi vetäytyä vinyylin maailmaan, kuuntelemaan rahisevia muistoja nuoruusvuosiltani.

tiistai 1. helmikuuta 2011

119. Eri esittäjiä: Den flygande holländaren (1988): Kaikkien tribuuttilevyjen äiti

Jos yksittäisten artistien coverlevyt ovat usein "vaikeita" tapauksia, eli harvemmin luovat lisäarvoa muuta kuin ehkä joidenkin valittujen esitysten osalta, ovat jonkun tietyn tekijän tuotantoon keskittyvät tribuutit ehkä vieläkin vaarallisempia, koska ne pahimmillaan ovat vain nippu esityksiä, joita yhdistää vain alkuperä - ja joilta löytyy niitä yksittäisiä helmiä. Toisaalta ne voivat parhaimmillaan olla todella majesteettisia teoksia, joista huokuu lämpö ja kunnioitus kohdetta kohtaan, ja joissa musiikin kirjo kääntyy voimavaraksi, monimuotoisuudeksi.

Tämä levy, ehkä suurimman idolini Cornelis Vreeswijkin tuotantoa versioiva tupla, kuuluu tuohon jälkimmäiseen joukkoon. Se tehtiin hänen kuolemansa jälkeen tavoitteena ilmeisesti pystyä kuittaamaan kuolinpesän verorästit (Cornelis oli siis todellinen taiteilija), ja siihen osallistui huomattava osa Ruotsin senaikaisesta populaarimusiikin kermasta. Cornelis Vreeswijk oli minusta Ruotsin suurin runoilija - hän oli yhtä uskottava ja koskettava humoristina kuin romantikkonakin, ja hänen yhteiskuntakritiikkinsäkin osui silloin tällöin kohdalleen vaikka kuppi välillä vähän läikkyikin.

Tällä levyllä kaikki kolme puolta ovat edustettuina, ja vaikka romantikko vetää pisimmän korren (Peter LeMarc: "Fredrik Åkares morgonpsalm", Pugh Rogefeldt: "Saskia" ja Kajsa & Malena: "En visa om ett rosenblad" ehkä parhaina esimerkkeinä), on myöskin kriitikko voimissaan (Eldkvarnin "Somliga går med trasiga skor" parhaana esiemrkkinä) - ja humoristikin pysyy mukana kuvioissa, vaikka ehkä reunimmaisena - mutta se on minusta hyvä, koska humoristisimmat renkutukset usein ovat niitä jotka ensin kuluvat loppuun. Thåströmin "Personliga Person" on silti pätevä versio, vieläkin.

Kahdelle täydelle levylle mahtuu tietysti kevyempiäkin kohtia, mutta kokonaisuutena tämä siltikin kestää kuuntelua vielä tänäänkin, vaikka ruotsalaisen opoin 80-luvun helmasynti eli ylisynteettinen soundi välillä nostaa päätään. Ehkä suurin syy kuunneltavuuteen - tuon lämmön ja kunniotuksen tunnun lisäksi - on tulkintojen suhteellisen suuri uskollisuus alkuperäissävelille. Silläkin saralla herra Vreeswijk oli aika velho, välillä muiden lauluja tulkiten ja folkin perinteiden mukaisesti vanhoja säveliä härskisti lainaten hän tuli luoneeksi paitsi sana- myös sävelaarteen joka kestää kulutusta vieläkin.