188. Peter LeMarc: Peter LeMarc (1987): Soulia ruotsalaisittain

Peter LeMarcin musiikkia olen kehunut täällä aikaisemminkin, mm. määritellen hänen soundinsa sinisilmäsouliksi. Tämä hänen viides albuminsa, joka samalla oli jonkinlainen läpimurtolevy, on ehkä vieläkin tyylipuhtaampi tekele kuin aikaisemmin mainostamani "Det finns inget bättre"; erona on se, että tämä ilmestyi viisi vuotta aikaisemmin, ollen samalla äänimaailmaltaan tyypillisempi oman aikakautensa esimerkki. Se ei tarkoita sitä, että tämä olisi mitään syntikkapoppia, mutta kun herra LeMarc itse joitain vuosia sitten levytti omia laulujaan uudelleen teemalla "niinkuin niiden pitäisi kuulostaa", hän versioi aika monta nimenomaan tämän lätyn laulua - joten joku häikkä tässä ilmeisesti pitäisi olla.

Minun korvissani tämä on loistava levy, eräänlainen "ruotsalainen soulklassikko" - hyviä biisejä löytyy jopa hassattavaksi asti. Ensimmäinen korvaan tarttuva esitys on nopeahko, dramaattinen "Håll om mej" - joka samalla on eniten 80-lukua soiva kappale - mutta myös hitaammat esitykset uppoavat nopeasti tajuntaan. Keskitempoinen aloituskaksikko "Vägen (låter oss vänta)" ja "Som att vänta regn" näyttävät tietä - toimivat sävellykset, sävykkäät sovitukset jotka pohjaavat maukkaaseen kosketintyöhön ja naiskuoron hienosti tukema laulu ovat taattua LeMarcia. Jonkinasteinen hitinpoikanen "Vänta dig mirakel" on hidas ja leveä, rauhallisen itsevarma soulballadi jonka ovela "skatvaikutteinen" kertosäe tarttuu kuin tauti. Mieleen tulee itse asiassa toinen suur valkoinen soulmies, Van Morrison maallisimmillaan.

Van The Man kuuluu vielä enemmän pseudo-omaelämänkerrassa "(Jag ska) Gå hel ur dethär", joka on nimenomaan lauluäänen ja dynamiikan juhlaa, kun taas "Början på en lång historia" koristaisi minkä tahansa soulbluesalbumin hidasta osastoa mollisävelmineen ja hitaasti kasvavine sovituksineen. "Hur hjärtat jämt gör som det vill" on toinen lievästi morrisonmainen esitys - mutta tässä vaiheessa täytyy todeta, että Peter LeMarc selvästi on omanlaisensa artisti. Se käy ilmi myös tekstimaailmasta - hän on tukevasti kiinni nimenomaan ihmissuhdetematiikassa, jota hän käsittelee useimmiten kekseliäästi ja sävykkäästi.

Tämä on yksi niistä harvoista levyistä, jota tekee mieli soittaa kokonaisuudessaan myös yön hiljaisuudessa, ehkä lähinnä juuri tuon dynamiikan ja balladipitoisuuden vuoksi. Hänen myöhäisemmät teoksensa ovat ehkä olleet monipuolisempia, mutta tällä kertaa vahvuutena on se, että täm on melkein teemakokonaisuus. Sen huomaa myös siitä, että omistamani CD-version neljä bonusraitaa, vaikka ihan hyviä ovatkin, selvästi rikkovat sekä temaattisen että soundillisen kokonaisuuden. Tämän päivän korvilla kuunneltuna tämä saattaa olla jopa hieman ylituotettu - mutta monet soulklassikot ovatkin juuri niillä rajoilla.

187. Rolling Stones: Goat´s Head Soup (1973): Kaltevalta pinnalta kajahtaa

Rolling Stones on bändi, joka on pysynyt pinnalla jo viisikymmentä vuotta vaikka ei koskaan ole tehnyt oikein loistavaa albumia - loistavia biisejä löytyykin sitten jo aika monta - mutta sen sijaan aika montakin sellaista, jotka silti ovat ihan hyviä ja jotka ennen kaikkea kasvavat vuosien myötä vaikka ovatkin periaatteessa koottuja aika simppeleistä osatekijöistä.

Tämä "vuohenpääsoppa" on sellainen levy. Minun hyllyssäni se on kuulunut Stonesien parhaimmistoon, vaikka esim. kriitikot eivät ole sitä hirveästi arvostaneet - ehkä siksi, että sitä edelsi neljän studioalbumin sarja kehuttuja klassikoita, joista tämä eroaa sikäli, että se on äänimaailmaltaan täyteläosempi esim. koskettimien käytön osalta, tai siksi että sen ilmestymisen aikoihin Rolling Stones lopullisesti muuttui rockbändistä seurapiiri-ilmiöksi.

Oli miten oli, se on minusta oikein hyvä. Ensinnäkin siltä löytyy "Angie", balladi joka ainakin on bändin kaikkien aikojen paras hidas biisi ja parhaimmistoa noin muutenkin - ihana sävel ja kerrankin oikein sataprosenttinen laulusuoritus Mick Jaggerilta, joka minusta aina välillä tuntuu orkesterin heikolta lenkiltä. Toiseksikin levyn nopeammat palat ovat mukavan myrkyllisiä, ja täyteläisempi äänimaailma sopii niihin oikein hyvin - niin "Doo Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker)" kuin "Star Star" kulkevat oikein mukavasti, ja myös "Silver Train" toimii.

Myös midtempo- ja hitaampi osasto on mielenkiintoinen - jokaisessa biisissä on jotakin, joka nostaa esityksen keskiarvon yläpuolelle, ja jotenkin tämän levyn äänimaailma soljuu ohitse houkuttavana ja koukuttavana ihan toisella tavalla kuin bändin puhtaammin juurimusiikkiin nojuvat teokset. Ja mitä taas soittoon tulee, Charlie Watts on tietenkin aina oma dynaaminen itsensä, ja myös kitaraduo vetää tässä mallikkaasti - rouhevasti, maanittelevasti, svengaavasti, ilkeästi... en osaa musiikin teoriaa mutta tiedän mistä tykkään.

Jos jotakin nyt haluaisi moittia, niin kansitaide on yksiselitteisesti hirveää - mutta sekin kuuluu Rolling Stonesien hienoihin perinteisiin. Ehkä se on jonkinlainen rappion metafora - mutta jos tämä on kuva (tai äänidokumentti) bändistä kaltevalla pinnalla, se kyllä kajahtaa kunnolla.

186. Nick Lowe: Nick The Knife (1982): Kunnon popin kuningas liekeissä

Löysin tämän levyn muistaakseni jostain alelaarista aika pian sen ilmestymisen jälkeen, ja teini-ikäiselle puristille se oli ahaa-elämys kaiken syntikkapopin ja ylituotetun post-uuden aallon keskellä. Minusta oli hienoa, kun arvostettu kevyen musiikin ikoni saattoi tehdä näin epämuodikasta (eli ajatonta), luonnolliselta kuulostavaa ja monimuotoista musiikkia, joka sen lisäksi oli sairaalloisen tarttuvaa - vaikka siinä olikin epäilyttäviä 50-lukulaisia aineksia, ja vaikka Nickiä pidettin pääsyyllisenä Rockplien hajoamiseen. Myöhemmin, kun olen päässyt hieman vapaammaksi pop-snobiuden kahleista, olen voinut todeta tämän levyn pitävän kutinsa, olevan todella riemastuttava eri vuosikymmenten sulatusuuni, ja että minulle on yks hailee kuka mitäkin hajotti, jos hajotti.

Nick Lowe on tehnyt pitkän rivin loistavia poplevyjä, joista monet muutkin voisivat tulla kehutuksi tällä palstalla - mutta tämä on ehkä "Party Of Onen" ohella minulle kaikkein mieluisin. Hänen uusimmat levynsä ovat hyviä nekin, mutta minä pidän oikeastaan eniten juuri näistä kasariajan tuotteista, jotka olivat sisällöltään kaikkein eloisimpia ja vaihtelevimpia.

Jos tätä levyä ruotii biisien kautta, on "Burning Burning" mainio kaahaus ja ensimmäinen esimerkki Lowe-kilvillä varustettujen laulujen hyvistä sanoista, sävelistä ja sovituksista; kokonaisuus istuu kuin hanska. "Heart" on täysin erilainen versio Rockpilen levyltä löytyvästä Billy Bremnerin laulamasta menopalasta - tässä on pääosassa Nick Lowen laulusuoritus. Hän onkin loistava vokalisti varsinkin tunteikkaammissa paloissa - hänen äänessään on loistava sekoitus lämpöä ja pilkettä silmäkulmassa. "Stick It Where The Sun Don´t Shine" on "vain" menopala joka svengaa kuin hirvi, mutta A-puolen killeri on päätösraita "Couldn´t Love You (Any More Than I Do)" jossa kekseliäs sanoitus, hieno sävellys ja "kasvava" sovitus muodostavat ihokarvoja nostattavan hienon kokonaisuuden.

B-puoli on samaa laatua; "Let Me Kiss Ya" on melkein raivostuttavan tarttuva vetoomus; en vain ymmärrä, miksemme lukioaikaisen bändini kanssa vetänyt tätä, koska solistina olisin varmaan saanut silloin kovin säännösteltyjä pusuja enemmänkin - mutta toisaalta meidän olisi ollut huomattavan vaikea toistaa koko tätä tunnelmaa. "Too Many Teardrops" ja "Raining Raining" ovat sellaisia pop-paloja joita monelle artistille osuu vain satunnaisesti, mutta joita Nick voi tiputella levyn selkäpuolelle, kun taas "Ba Doom" on juuri sitä miltä kuulostaakin - tätä kirjoittaessakin jalka rupeaa vipattamaan.

Tuotanto - miehen omaa käsialaa - oli aina kohdallaan; soundissa yhdistyvät ajattomat perinteet ja hyvän maun rajoissa pysyvä kikkailu modernimpien efektien kanssa. Vaikka tämä ei ole mikään teemalevy, tämä on loistava kokonaisuus - mies on liekeissä alusta loppuun; pari vähäpätöisempää sävellystä solahtaa mukaan pelkällä soundilla, ja kunnon LP:nä tämä on niin sopivan lyhyt että sen helposti laittaa soimaan uudelleen kun B-puoli loppuu.

185. Topi Sorsakoski: Hurmio (1985): Suunnannäyttäjä

Kun Topi Sorsakoski aikanaan löi itsensä läpi, muistan varsinkin monen silloin keski-ikäisen ihmisen tuhisseen jotakin matkimisesta tai jopa pyhien esikuvien loukkaamisesta - mutta minua, silloin parikymppistä rock- ja blueskiihkoilijaa, hänen äänensä mahdollinen samankuuloisuus Olavi Virran kanssa, ja jopa mahdollinen tuolla samankuuloiuudella ratsastaminen mm. ohjelmistovalintojen kautta, ei haitannut yhtään. Topin ja Agentsien levyt osuivat "Hopeisesta kuusta" ja "Evasta" lähtien kuin metrinen halko, ja kun kuuntelee tämän päivän suomalaista kevyttä musiikkia, uskallan väittää nimenomaan Agentsien, ensin Rauli Baddingin, sitten Topin ja myöhemmin muiden solistien kanssa muokanneen kenttää hyvinkin paljon. Nyt - ja varsinkin liian varhaisten poismenojensa jälkeen - Rauli ja Topi ovat itse ottaneet paikkansa Olan rinnalla suomalaisten tuntojen tulkitsemisen kiintotähtinä.

Mutta vaikka Topin ja Agentsien pari ensimmäistä albumia ovatkin loistavia tekeleitä, minua viehättää vieä enemmän tämä hänen isolla orkesterilla tehty debyyttinsä. Yksi syy on varmasti tuo sointi - yhdistelmä särmikkäämpää solistia ja suurta soundia vaikuttaa maistuvan minulle; vrt. myös Tuomari Nurmion "Tanssipalatsi" - joka tällaisessa yhteydessä varmasti maistuu vielä paremmalta koska vertailukohteena voivat olla halvat iskelmätuotannot muovisoundeineen tai väsähtäneet ravinolabänditulkinnat. Toinen syy on se, että iskelmäaarteistosta löytyy niin paljon hienoja biisejä, ja tässä tapauksessa tietysti Topin ääni - jo hioutunut, mutta ei vielä reissussa rähjääntynyt. Eikä saa unohtaa hänen ajoituksen tajuaan - myöhemmin hän teki pikku "roikkumisestaan" jopa raivostuttavan maneerin, mutta alussa hän osasi kyllä pysyä fraasissa juuri sen pikku ylimääräisen hetken, joka teki aulusta kuin laulusta hänen omansa.

Ensimmäisenä kohokohtana rockjätkään upposi "Johnny, mua muistathan", jossa iso bändi puhaltimineen todella kaahaa - itse asiassa voisi luulla laulun kertovan Southside Johnnysta (ja hän voisi levyttää sen alkuperäiskielellä...) - mutta sovitus on silti pikku yksityiskohtia täynnä. Toinen huippuhetki on "Punatukkaiselle tytölleni", joka on levyn pienimuotoisin esitys mutta herkkyydessään minusta nimenomaan kunnianosoitus Olavi Virralle eikä matkimista. Näiden laulujen etu voisi tietysti olla se, että ne eivät ole niitä kaikkein loppuun kalutuimpia standardeja, mutta jopa levyn "nimibiisi" "Keinu kanssani", jonka lienevät levyttäneet tai esittäneet suurin piirtein kaikki viihdettä koskaan tehneet, on mielestäni nimenomaan tässä hieno esitys - puhumattakaan niistä lauluista, joiden tekstit liittyvät etnisiin ryhmiin, viulunsoittoon ja avotuliin, jotka yleensä ovat kamalia kliseekokoelmia. Tunnelma on ylipäätänsä yksi tämän kokoelman vahvoista puolista.

Yksi tämän levyn pointeista minun kohdallani oli se, että se auttoi avaamaan korviani musiikin raja-aitojen keinotekoisuudelle ja typeryydelle. Tyylikkäästi toteutetut hyvät sävellykset ja sanoitukset ovat yleensä hyviä siitä riippumatta, mihin lajiin, genreen tai tyyliin ne kuuluvat. Ja ainakin minulle juuri nämä rajojen ylittäjät ja tyylien yhdistelijät ovat antaneet suuren osan kaikkein mieleenpainuvimmista musiikkielämyksistä.