torstai 26. marraskuuta 2009

72. Calexico: Carried To Dust (2008): Amerikkalaisuuden ytimessä

Jossakin vaiheessa musiikkifriikin elämääni minua rupesi ahdistamaan pelko, että olisin jo kuullut kaiken merkittävän uuden musiikin, mitä on tehty, eikä pian olisi mahdollista löytää mitään uusia suosikkeja joiden levyistä innostua. Onneksi olin totaalisen väärässä, enkä varmaan koskaan tule ehtimään kuulla kaikkea hauskaa mitä maailmalla tehdään. Yksi syy siihen, että pääsin pelostani, oli se, että löysin americanan – eli bluesin ja soulin harrastukseni johti siihen, että opin ymmärtämään paremmin folkia ja hyväksymään countryn – ja sen jälkeen näiden kaikkien hybridit ovat ilahduttaneet minua suuresti.

Calexico on hyvä esimerkki. Bändihän on vanha, mutta minä pääsin mukaan vasta viime vuonna, kuns atuin kuulemaan tätä lättyä edeltäneen ”Garden Ruin”-levyn, ja juuri kun olin seonnut siihen tuli tämä seuraaja ja räjäytti pankin. Tämä on täysin vastustamaton sekoitus countrya, rock´n´rollia, folkia, meksikolaista jota en osaa edes luokitella, ja jopa bluesiakin.

En oikeastaan edes osaa nostaa esiin yksittäisiä lauluja; leijuva ”Two Silver Trees”, melankolinen ”The News About William”, ”Man Made Lake”…etenkin levyn ensimmäiset puolisen tusinaa raitaa ovat kaikki erinomaisia – sisältäen kaikkien tyylilajien kirjon, mutta sikäli yhtenäisenä että kappaleita yhdistää ilmava poljento ja sellainen soiton lento ja riemu, jota on vaikea kuunnella virnistämättä. Laulusolisti ei ole ehkä maailman voimakkain, mutta ääni istuu kokonaisuuteen ja lievästi surumieliseen sävyyn oikein hyvin.

Calexico kävi jopa Ruisrockissakin kesällä, mutta en saanut raahattua itseäni paikalle vaikka se on suosikkifestarini. Omapa on syyni – jos livemusiikki iskee yhtä hyvin kuin yleensäkin, ja studioversio on näin riemastuttava, olisi konsertti varmaan ollut aika mukava kokemus.

maanantai 23. marraskuuta 2009

71. Louise Hoffsten: Blues (1998): Suoraan selkäytimeen

Välillä minusta tuntuu, että parhaan koskaan kuulemani blueslevyn on tehnyt muuan Linköpingistä kotoisin oleva blondi, nimittäin tämä Louise Hoffsten. Hän on tehnyt uraa bluesahtavan rockin tulkitsijana jo 80-luvulta alkaen, ja myös tulkinnut kansanmusiikkia jazzin pohjalta, mutta tämä levy on sitä itseään, osittain akustinen ja osittain pienellä bändillä tehty suoraan selkäytimeen pureutuva kokonaisuus.

Sen ilmestyessä Louise oli juuri saanut MS-diagnoosin, samalla kun hänen lupaava kansainvälinen läpimurtonsa oli karahtanut paitsi sairasteluun myös kylmään ja luotaantyöntävään musiikkibusineksen ilmapiiriin. Nyt voi todeta, ettei hänestä luojan kiitos tullut mitään ”uutta Tina Turneriä”, vaan hän on tämän jälkeenkin jatkanut musiikin tekemistä kotona, pienimuotoisemmin ja juurevammin kuin ennen. En tiedä, vaikuttaako tieto kaikista vastoinkäymisistä siihen, miten minä tämän levyn koen – mutta minusta tämä on Bluesia suurella B:llä.

Levyn ohjelmisto koostuu enimmäkseen vanhoista tutuista blues- ja vastaavista numeroista, joskaan ei ensi kädessä niistä kaikkein kuluneimmista. No, Louisen tulkinta ”I Just Want To Make Love To You”:sta on minun korvissani ko. biisin Se Versio – ja kilpailijoita on m o n t a. Toinen vanha tuttu, ”I Pity The Fool”, kulkee sekin kuin juna. Levyn toinen kohokohta tuon Dixon-standardin ohella on ”God Don´t Ever Change” – jonka alkuperää en juuri nyt muista – jonka Louise laulaa pelkän kitaran säestyksellä niin, että tämäkin pakana vilkuilee vaivihkaa ylöspäin.

Voiko valkoinen mies (tai nainen) laulaa bluesia uskottavasti? Kyllä voi. Jos tämä ei mene jonkun puristin jakeluun, hänen pitää ehkä jatkossa kuunnella tietokirjoja. Minä taas laitan tämän kiekon soittimeen, kaadan itselleni viskipaukun ja koen taas puhdistumisen.

PS. Tämä albumi ei tällaisenaan tainnut ilmestyä kuin Louisen MS-taudistaan kirjoittaman samannimisen kirjan kylkiäisenä - mutta sen sijaan siitä julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin uudelleenmiksattu versio nimellä "Knäckebröd Blues". Miksauksesta en osaa sanoa mitään, mutta senkin levyn sisältö on varmasti sitä itseään...

torstai 19. marraskuuta 2009

70. Miljoonasade: Siskon luo San Diegoon (2000): Hellän karhea tilinpäätös

En tiedä paljonko tämä, yhden Suomirockin legendaarisimman yhtyeen tähän mennessä viimeisin levy aikanaan myi, mutta minulla on sellainen tunne että 80-luvun lopun ja 90-luvun alun lähes megasuosiosta jäätiin aika kauas. Ja se on harmi, koska tämä lätty ei laadultaan ollenkaan jää bändin myydyimpien levyjen varjoon – mutta tämä on mielestäni hieman erityyppinen kuin aikaisemmat levyt.

Miljoonasade oli kunniansa kukkuloilla vähän kuin Beatles aikoinaan – koskaan ei tiennyt milltä seuraava biisi kuulostaa, ja levyt olivat aika iloisia sekoituksia. Siinä mielessä tämä on erilainen – tämä on tietyllä tavalla enemmän rocklevy kuin aikaisemmat, teemat ovat ehkä vakavampia ja yhtyeen soundi piirua rujompi ja yhtenäisempi.

Minua ovat aina viehättäneet eniten Heikki Salon vähän vakavammat biisit, joista tämän levyn ”Pato” on yksi kaikkein hienoimmista; padotun virran käyttäminen täyttymättömän rakkauden ja kaipuun metaforana on loistoveto, sävel ylevän kaihoisa ja esitys hallittu. Nimibiisi on toinen onnistunut balladiviritelmä – jotenkin Eaglesmainen jo tematiikaltaankin. Rockimmassa päässä ”Psykopaimen” ja ”Kylmä johto” ovat oivia esityksiä, ja sitä tavallisempaa puolta edustava ”Tuulen viemää” on jälleen yksi esimerkki Salon kyvystä tehdä ”arjen klassikoita”.

Jos nuo vakavat vedot ovat suosikkejani, niin minusta Miljoonasateen Akilleen kantapää on kupletteihin sortuminen – mutta kas, tämän levyn hellän karheat ”Kukaan ei saa Kaisaa” ja ”Sikspäk-cowboy ja ruususuu” jäävät mieleen jo siksi, että päähenkilöille on luvassa onnellinen loppu – tosin ensinmainitussa jopa konkreettinen sellainen. Ja kun koko levyn sointi on juuri tuo ”hellän karhea”, saattaa itse asiassa olla että tämä onkin bändin paras levy. Ainakin sitä uutta odotellessa – sitä on käsittääkseni tehty jo useamman vuoden ajan?

lauantai 14. marraskuuta 2009

69. Johnny Adams: Room With A View (1988): Kaikkien aikojen ääni?

Jos joku joskus tosiaan olisi pystynyt laulamaan puhelinluetteloa niin, että yleisö itkee, mina olisin veikannut sen olleen New Orleansin “Tan Canary”, Johnny Adams. Hän ei sentään ole niin tyypillinen tapaus blueslaulajana, että olisi ehtinyt kuolla tuntemattomana, vaan ehti ennen poismenoaan 1998 nauttia toistakymmentä vuotta säännöllisen levyttämisen ja bluesin paluun suomaa suosiota. Eikä hän ollut mikään pelkkä blueslaulaja – enemmänkin soulsellainen, jazzkin sujui sujuvasti, ja ennen kaikkea hän ylitti raja-aitoja yhtä vaivattomasti kuin lauloi asteikkoa.

Tämä levy taisi olla hänen kolmantensa Rounder-yhtiölle, ja toinen jonka minä hankin. Eikä hyvää siis ole pelkästään hänen äänensä, vaan myöskin kokonaissoundi – jämäkkä mutta hengittävä, terävä mutta rento – ja materiaali; kokoelma tulkintoja (mm. Percy Mayfieldiä) ja muutama uusi biisi. Enimmäkseen balladiosastoa, mutta pari napakan funkyä numeroa. En kyllästy ihmettelemään tätä levyä – miten esim. piano ja urut vetävät kappaleita, miten rytmiryhmä toimii, kuinka tyylitajuista on kitaransoitto, ja ne torvet...

Etenkin ”B-puolen” balladiosasto toimii hienosti – nimikappale on jo hyvä esitys, mutta klassisen sininen ”I Owe You” räjäyttää pankin. Hauska ei lopu siihen – vielä on edessä surumielinen ”Wish I Never Loved You At All” ja levyn päättävä ”illan viimeinen hidas” ”A World I Never Made”, jonka melkein kävelevä tempo ja loistelias piano luovat pohjan sellaiselle tulkinnalle, jossa Johnnyn ääni ikäänkuin lähtee lentoon, ja kiitää yli maisen murheen tavalla, joka jättää jälkeensä vain kylmät väreet kuulijan selkäpiissä.

lauantai 7. marraskuuta 2009

68. KT Tunstall: Eye To The Telescope (2005): Folkmusiikin uudet vaatteet

Olen joskus ennenkin kehunut kirjastolaitostamme kulttuurinkantajana, ja juuri tässä tapauksessa haluan kehua Mustasaaren kunnankirjastoa, jonka hyllyssä tämä minulle entuudestaan täysin tuntemattoman taiteilijan levy näytti mielenkiintoiselta.

Levyltä löytyi folkahtavaa popmusiikkia, elävästi soitettuna ja sielukkaasti laulettuna. Ensimmäisenä esiin nousee ”Black Horse And The Cherry Tree”, jonka tarinasta ei ota selvää Erkkikään, mutta joka svengaa kuin juna. Muita kohokohtia ovat esimerkiksi ”Another Place To Fall”, joka samoin kuin edellinen on jonkinlainen balladin ja Bo Diddleykompin risteytys, sekä ”Suddenly I See”, joka on tavanomaisempaa poppia vaikkakin eloisasti esitettynä.

Ylipäätänsä tämän levyn ”folkosastoa” ova myös sanoitukset, jotka eivät ole sitä tavanomaisinta poika-tapaa-tytönosastoa, vaikka useasti parisuhdetematiikkaa(kin) sivuavat; KT:n tekstit maalailevat kuvia, joihin eloisa komppi ja ”skarpin rento ja huoleton” laulu istuvat täydellisesti.

Tämä levy ei välttämättä avaudu ensi kuulemalla , ja itselläni vei jonkin aikaa ennenkuin tulin antaneeksi sille tarpeeksi aikaa avautumiseen, mutta nyt se kuuluu osastoon levyjä, jotka otetaan esiin aina välillä, kun päivän pintaliidot kyllästyttävät. Ja kun KT:n kaksi seuraavaa levyä ovat ilmestyneet kokoelmaan, on molemmilla kerroilla ollut enemmän tai vähemmän pakko poimia jemmasta tämä debyyttikin. Ajatonta kamaa.

tiistai 3. marraskuuta 2009

67. Seal: Soul (2008): Klassikoita kunnioittaen vaan ei kopioiden

Jossakin vaiheessa musiikkidiggarin uraani olisin ehkä empinyt hehkuttaa tämän levyn hyvyyttä, vaikka luultavasti olisinkin pitänyt siitä. Ensinnäkin Seal on sen tyypin artisti, jota nuorempana ja ehdottomampana olisin vierastanut. Toiseksikin, tämäntyyppinen coverlevy on usein tapa yrittää pelastaa luisuun lähtenyt ura – tai esim. käyntikortti AOR-markkinoille. Ja kolmanneksi, kappalevalikoima edustaa aika kulunutta otosta soulin klassikoista – vähän omaleimaisempi valikoima olisi ehkä ollut diggarin mieleen.

Todettuani tämän, minun on myönnettävä että tämä on hemmetin hyvä levy, ajatonta kamaa joka tulee kuulostamaan hyvältä vielä kauan. Ensinnäkin Sealin ääni on loistava – juuri tämäntyyppinen musiikki sujuu häneltä kuin luonnostaan. Toiseksikin, juuri hänen tapauksessaan, kun oma tuotanto joitakin poikkeuksia lukuunottamatta on ollut soundia enemmän kuin sävellyksiä, tällainen otos mustan musiikin klassikoita on oikein hyvä valinta. Ja soulmusiikkihan on aina ollut tulkintaa – harvassa ovat ne artistit, jotka ovat esittäneet ainoastaan omaa kamaa, ja monista hiteistä jokainen sukupolvi saa uudet versionsa.

Ja vaikka jotkut lauluista onkin jo tulkittu henkihieveriin, useimmat näistä versioista ovat oikein hyviä, nimenomaan koska ne päivittävät klassisen soundin tähän päivään, ilman ylimääräristä kikkailua esim. tempoilla tai rakenteilla, ja ennen kaikkea koska paitsi ääni myös tulkinnat ovat niin hyviä.

Mitä kappaleista voi sanoa? Avaus, Sam Cooken ”A Change Is Gonna Come” nostaa tässäkin versiossa ihokarvat pystyyn, ja kun perään heitetään ”I Can´t Stand The Rain” ja ”It´s A Man´s Man´s Man´s World”, allekirjoittanut on ihan banaaneina. Itse asiassa en voi sanoa tästä kokoelmasta muuta, kuin että ”Stand By Me” ei alkuperäisenäkään jostakin syystä koskaan ole oikein uponnut, eikä tämäkään versio muuta asiaa. Minun henkilökohtainen suosikkini on ”Here I Am (Come And Take Me)”, jonka alkuperäisversiota en ollut kuunnellut puhki.

Ja vielä – tämäkin levy kestää soittoa milkein missä tilanteessa tahansa. Juhlissa, autossa, työn taustalla, nukkumaan mennessä... tai vaikkapa silloin, kun joskus voi heittäytyä sohvalle hiljaisessa talossa, sammuttaa kaikki valot, häivyttää muut äänet ja antaa musiikin soida.