145. Y&T: In Rock We Trust (1984): Heavy Metal Beatles?

Bon Jovin ja Dokkenin ohella kolmas sellainen "AOR:stä vähän heviin kallellaan oleva bändi", jonka musiikkia silloin joskus mielelläni kuuntelin, oli tämä Y&T (jonka nimi ei muuten vaikuta taipuvan Bloggerin otsikoihin ja tägeihin). Yhtye teki 80-luvun alkupuolella sarjan ihan hyviä melodisia hard rocklevyjä, joilla yhdistyivät nuo minun keppihevoseni; hyvä laulusolisti, vahvat melodiat ja dynamiikan tajua osoittava tuotanto. Itse asiassa bändillä oli kolme neljä aika tasavahvaa tekelettä, mutta tämä ko. sarjan viimeinen lätty oli ensmmäinen jonka itse kuulin, joten sillä on minun kirjoissani etusija.

Otsikon Beatlesviittaus ei ole omaa keksintöäni, vaan muistan hämärästi lukeneeni sen jostakin, jossa sitä käytettiin nimenomaan viittauksena kohtuullisen hyvään biisiaineistoon ja hevibändiksi vaihteleviin sovituksiin. Määritelmä sopii sikäli hyvin tähän levyyn, että kokonaisuuteen mahtuu sekä eri tempoja että eri raskausasteita. Minun suosikkini ovat keskitempoinen mutta kevyesti liitävä "I´ll Keep On Believin´(Do You Know)", ilmavan riffin päällä laukkaava "Break Out Tonight" sekä jotenkin aerosmithmäinen jyrä "(Your Love Is) Drivin´ Me Crazy", mutta levyllä ei ole oikeastaan yhtään täysin turhaa raitaa.

Y&T:n kohdalla on vielä mainittava slovarit, jotka kilpailevat jopa Scorpionsin tuotannon kanssa taidosta yhdistää sävelmää ja siirappia voimaan ja kitaravalleihin; tämän levyn päättävä "This Time" on minun kirjoissani yksi lajityypin ehdottomia valioita - akustisesta aloituksesta kunnon paisutukseen asti. Jos taas jostakin haluaisi valittaa, niin yhtyeen lauluntekstit eivät sanottavasti erotu genren valtavirrasta sikäli, että kannanotot koskevat etupäässä naisia, rokkia ja kaljaa - joskaan pahimman sortin sovinismiakaan ei sanottavammin löydy.

Tämäkin bändi jatkoi uraansa ainakin vuosituhannen ihan viimeisiin vuosiin asti, mutta kuulemani uudemmat levyt eivät kyllä enää säväyttäneet samalla tavalla. Yksi osasyy saattoi olla oma varttumiseni - mutta aina välillä näihin parikymppisenä diggailemiini bändeihin on vieläkin hauska palata.

144. Dokken: Under Lock And Key (1985): Iskelmän ja metallin liitto

Bon Jovista tuli maailmanluokan tähtiä, kun taas jotkut muut bändit jotka sinänsä tekivät kunniakkaan uran ovat nykyisin kai unohdettuja, niinkuin tämä Dokken - jonka nokkamies Don Dokken tosin on tehnyt levyjä jollakin kokoonpanolla vielä 2000-luvullakin. 1980-luvun puolivälissä puntit olivat kai enemmän tasan, ainakin minun käsitykseni mukaan. Dokkeniin törmäsin kai pääsiäisenä 1985, jolloin olin vanhempieni luona "omalla lomalla" opinnoista, makasin flunssassa viikon, ja suurin osa kavereistani oli yhdellä ja samalla soittokunnan matkalla USA:ssa. Pelstuksekseni tuli upouusi musiikkikanava Sky Channel (?), jonka avulla bongasin TV:stä uusia musikaalisia suosikkeja useamman päivän ajan.

Yksi parhaista biisesitä jonka noina päivinä kuulin oli Dokkenin uusi sinkku "The Hunter", juuri sellainen melodinen hevijyräys kohtuullisen sävykkäästi esitettynä ja nuottiin laulettuna joita siihen aikaan suosin. Videosta en muista mitään, mutta kai siinä oli sukkahousuihin puettuja hevijätkiä ja neitosia joiden mekkojen olkanauhat eivät tahtoneet pysyä ylhäällä... Musiikkivideo taiteenlajina on muutamin poikkeuksin jättänyt minut kylmäksi, mutta tämä biisi sai minut takaisin Turkuun päästyäni marssimaan Kanen puotiin hankkimaan koko älppärin.

Yllämainittu metsästyslaulu oli ehkä kaikkein paras veto, mutta suurin osa levystä oli oikein hyvää musiikkia. Hämmästyttävän samankuuloista, tosin - varsinaisia nyyhkyslovareita ei tainnut olla, ja vain kaksi raitaa kymmenestä oli kunnon vauhtivetoja. Yli puolet levyn raidoista oli keski- tai jopa hidastempoisia jyräyksiä, joissa hyvät laulumelodiat ja hoilattavat kertosäkeet yhdistettiin kitaravalleihin ja dramaattisiin taukokohtiin. Tietyllä tavalla tämä on iskelmää särökitaroilla - draaman tunne kuuluu sekä iskelmään että popheviin, suurin ero taitaa olla sanoitusten tyylilajeissa.
"It´s Not Love" ja "Jaded Heart" ovat tämän osaston parhaimmat raidat, kun taas "Will The Sun Rise" on ehkä melodialtaan kaikkein majesteettisin, mutta sanoittajan taidot eivät riitä uskottavaan sodan ja rauhan pohtimiseen, siinä kuin rakkauslauluihin.

Hassua kyllä, heikointa antia ovat ne nopeat raidat, jotka eivät oikein ole mistään kotoisin - ja kun pari vuotta myöhemmin hankin bändin seuraavan lätyn, se olikin täynnä näitä nopeampia mitäänsanomattomia vetoja. Kiikutinkin sen divariin aika pian, kun taas tämä LP on vieläkin hyllyssäni muistona nuoruudesta ja voiman tunnosta.

143. Bon Jovi: 1 (1984): Hiusmetallin lähteillä

Nuoruudessani kävin ystävieni kanssa monta keskustelua siitä, onko hevissä/hard rockissa/vastaavassa mitään järkeä, tunnetta tai kuunneltavaa - ja aika usein päädyimme siihen että se on ehkä välillä tyhmää mutta samalla useinmyös viihdyttävää. Sittemmin sekä raskas rock että minä olemme kehittyneet - osittain eri suuntiin; viimeisten vuosikymmenien aikana keksityt sata alalajia örinää eivät minua sytytä, mutta tällainen "stadionpophevi" menee vieläkin täydestä kun satun sille päälle.

Bon Jovi on tehnyt mittavan uran, ja vastannee nykyajan leveimmistä soundeista, mutta minusta tämä yhtye oli kaikkein parhaimmillaan heti ekalla levyllään. Ensihitti "Runaway" on klassinen menobiisi, joka kulkee kuin juna - joskin nokkamiehemme falsettilaulu lopussa vähän hymyilyttää. Muut kappaleet ovat myös samasta dramaattisesta muotista, johon kuuluu sekä riffejä että dynamiikkaa, armottoman hoilotettavia kertosäkeitä, enimmäksen kohtalaisen keskistä tempoa ja tietysti intohimoista laulua. "Love Lies", "Come Back", "Shot Through The Heart"... tunnelmaa vie nimenomaan sille kansikuvan sateiselle kadulle, jossa bändi seisoo sopivan uhmakkaan näköisenä, ehkäpä vähän huolissaan siitä, että äkillinen sadekuuro tulee ja kastelee kuontalot.

Bon Jovin myöhemmilläkin levyillä on hetkensä - mutta jollakin tavalla ne melkein kaikki ovat tietynlaista toistoa. Toissavuotinen "The Circle" olisi yhtä hyvin voinut ilmestyä kaksikymmentä vuotta sitten - mikä tosin ei minun korvissani ole välttämättä paha asia - mutta minun numerofriikkiluonteellani valitaan yleensä kahdesta samanlaisesta se ensimmäinen. Ja sitä paitsi tämän levyn valttikortti bändin tuotannossa on uskottavuus; vielä 1984 nämä jätkät eivät vielä olleet keski-ikäisiä ökyrikkaita rocktähtiä vaan nuoria ja nälkäisiä.

142. The Allman Brothers Band: Seven Turns (1990): Osa Etelän sielua?

Viisitoistavuotiaana ostin ensimmäisen Soundini, ja sen jälkeen luin sitä säännöllisesti 20 vuoden ajan. Se rikastutti musiikkimakuani ja kokoelmaani monella sellaisella suosikilla, joita en muuten ehkä olisi löytänyt, mutta istutti herkkään musiikkinörttimieleeni myös muutamia sellaisia ennakkoluuloja, jotka ovat myöhentäneet tiettyjen toisten suosikkien löytämistä aika paljonkin. En muista kuuluivatko Allmanit suoranaisesti niihin, joita Soundissa väheksyttiin, mutta alalajina valkoisten miesten Amerikan Etelässä soittama bluesrock kyllä lytättiin niin, että olen sen löytänyt vasta keski-ikäisenä.

Tämä on siis pitkätukkaisten punaniskojen soittamaa ja laulamaa bluesia ja rockia, ja hyvinkin maukasta sellaista. Soitto on sävykästä, sointi miellyttävä ei vähiten ilmavan tuotannon vuoksi, ja bändistä löytyy kokonaista kolme pätevää laulusolistia. Gregg Allman itse on tietysti äänessä, kitaristi Dickey Betts on myös ihan OK, ja kun riviin vielä liittyi nykyinen suuri suosikkini Warren Haynes, on laulupuoli hallussa.

Kaikki yhdeksän kappaletta ovat vähintään OK - jopa pitkähkö "taiteellinen" instrumentaali "True Gravity" on siedettävä, huippuja ovat hitaahkot ja majesteettiset "Gambler´s Roll" ja nimikappale, kun taas aloitus "Good Clean Fun" ja "Loaded Dice" edustavat vauhdikkaampaa osastoa. Jos nyt jotakin valittamisen aihetta oikein etsi, niin tekstien teemat ovat aika tyypillisiä - pelaaminen, suru, maantiet, moottoripyörät, ilkeät naiset ja vahvat juomat... mutta toisaalta senkin voi kääntää niin, että tämän orkesterin voi todeta tuntevan perinteet ja kantavan niitä ylpeästi eteenpäin - varsinkin kun tietää, että kokemukset varmaankin suurelta osin ovat omakohtaisia.

Syvän etelän valkoinen blues ei siis ole maailman progressiivisinta musiikkia, mutta sielukkaasti se soi, resonoi minun sisäisten mittareitteni skaaloilla. Ehkäpä se musta soul joskus tekee sen vieläkin paremmin, mutta se ei ole tältä levyltä pois.

Albumien kuolema?

Jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa uutisoitiin joidenkin musiikkialan toimijoiden kaavailevan CD-levystä luopumista jo ensi vuoden aikana; en tutkinut asiaa kovinkaan syvällisesti, mutta olen pohdiskellut asian merkitystä useamman kerran viime päivinä. Olen jo aikaisemmin huomannut olevani aika vanhoillinen sikäli, että vaikka olen esim. siirtynyt sujuvasti analogisesta digitaaliseen musiikinhallintaan, haluan vieläkin omistaa ainakin mielestäni tärkeämmät albumit CD-muodossa, eli jonkinlaisena käsin kosketeltavana tuotteena - ja vaikka käytänkin mielelläni esim. Spotifytä, huomaan haluavani nimenomaan omistaa sieltä löytämäni hyvän musiikin - en halua olla esim. verkon varassa.

Ja kun albumeista puhutaan, minusta tuntuu että jokainen uusi albumi on paitsi annos jonkun artistin musiikkia myös jonkinlainen ajateltu kokonaisuus - jostakin syystä artisti (tai tuottaja, tai levy-yhtiö) on halunnut tuoda esiin juuri nämä biisit juuri tällaisena kokonaisuutena, ja sellaisena minä haluan sen kuulla. Se ei tarkoita sitä, ettenkö aika pian huomaisi pitäväni joistakin lauluista toisia enemmän ja esim. valitsevan suosikkeja kokoelmalevyille, koska parhaatkaan albumit eivät koostu pelkistä huippuhetkistä - mutta albumi on myös "musiikkiarkistointini" perusyksikkö. Ja koska monet "kuuntelupisteistäni" ovat vielä CD-vetoisia, ajattelen myös suosimiani omia kokoelmia ensi sijassa albumeina enkä esim. soittolistoina.

Itse asiassa kappalepohjainen ajattelu voisi olla helpomaa - ja taloudellisempaa; sen kun vain hankkisi arkistoonsa ne biisit, jotka haluaa omistaa, ja vähät välittäisi muista. Se vain vaatii perustavaa laatua olevaa oman ajatus- ja käyttäytymismallin muuttamista. Ehkä se loppujen lopuksi olisikin musiikkiteollisuuden murrosta suuempi muutos?