345. Lilly Hiatt: Trinity Lane (2017): Ote pitää

Kirjoitin pari kuukautta sitten tässä blogissa Lilly Hiattin edellisestä albumista, "Royal Blue", ja esittelin samalla artistinkin aika tyhjentävästi, joten ei siitä sen enempää. Silloin tämä levy oli aika tuore hankinta, mutta nyt olen soittanut sitä huomattavasti enemmän, enkä voi kuin todeta Lillyn otteen pitävän. Sen lisäksi minulla oli lokakuun lopulla mahdollisuus kuulla häntä livenä syksyn kotikaupungissa Bloomingtonissa - joka sivumennen sanoen on tunnin matkan päässä Indianapoliksesta, joka ilmeisesti on isä-Johnin syntymäpaikka - ja totesin tämän musiikin toimivan vähintään yhtä hyvin elävänä, ja Lilly Hiattin musiikin kuulostavan häneltä itseltään.

Musiikki on ehkä aavistuksen verran rockimpaa, lihaksikkaampaa kuin aikaisemmin - mutta jatkumo on selvä. Lilly Hiatt ei ole pelkästään hyvä laulaja ja lauluntekijä, hän antaa äänen enemän tai vähemmän nyrjähtäneille hahmoille, kuten lähtemistään katuva ja poikaystäväänsä kaipaava "The Night David Bowie Died":in kertojahahmo tai nimikappaleen kotikatuaan ja sen ihmisiä pohtiva parannuksentekijä. Esim. hitaampi "Everything I Had" asettaa nimenomaan lauluäänen keskipisteeseen, eikä syyttä. Tässäkin Lilly Hiatt muistuttaa isäänsä - lauluääni on vahva ja persoonallinen, sävelkorva varma. Ote pitää, paitsi levystä toideen, myös suvun sisällä.

"Records" kertoo osuvalla tavalla siitä, miten levykokoelma kulkee mukana vaikka ihmisiin pettyisikin - ja taidan tietää, mistä Lilly Hiatt laulaa, vaikka en ole vodkaa tai ruohoa harrastanutkaan. Se on täysosuma, mutta varsinainen tyrmäys on "Imposter", jossa hän käsittääkseen laulaa isälleen - hänestä ja aika pian Lillyn syntymän jälkeen kuolleesta äidistä, eleettömästi ja pakahduttavasti, mutta ei sentimentaalisti, perinteisen kantrihölkän muodossa. Ote pitää, niinkuin jo sanoin.

Musiikillisesti tämä levy on kai kitararockia - kielisoittimet ja mukavan hienovaraiset koskettimet antavat kappaleille johdonmukaisen äänikuvan - läsnäolevan, sopivasti siloittelemattoman mutta ei millään päällekäyvällä tavalla. Välillä pedal steelillä tuodaan kantrimaustetta, mutta sopivasti. Yksi vuoden 2017 tapauksista - ja ensi keväänä Lilly Hiatt bändeineen kiertää Skandinaviaa. Hän ei jostain syystä ole tulossa Suomeen, mutta ainakin Tukholma ja Uumaja saavat hienoja vieraita. Itse lohduttaudun tällä levyllä, ja jään odottamaan seuraavaa.

344. Shelby Lynne & Allison Moorer: Not Dark Yet (2017): Hunajaa korville, suolaa haavoihin

Ensin löysin Shelby Lynnen, ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Sitten tulin jostain syystä lainanneeksi kotiin Allison Moorerin levyn ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Kun sitten guugletin Allisonin muusikkoprofilia, huomasin heidän olevan sisaruksia. Tämän jälkeen hyllyyni on ilmestynyt yhteensä tusinan verran heidän levyjään - joten pakkohan minun oli hankkia tämäkin, sisarusten kauan odotettu ja ilmeisesti kauan suunniteltu ensimmäinen yhteinen albuminsa. Ja tämä on ihana - täynnä vähäeleistä, hallittua ja silti tunteikasta ilmaisua.

Biisit ovat enimmäkseen lainatavaraa, aika laajalla otannalla - yksi kohokohta on Townes van Zandtin "Lungs", toinen Dylanilta napattu nimibiisi, ja myös Kurt Cobainin kynästä tullut "Lithium" on mielenkiintoinen tulkinta. Akustisvoittoinen soitto on monipuolista, ja äänikuva miellyttävän avara. Sisarukset vuorottelevat ykkössolisteina, mutta ennen kaikkea stemmat soivat korvia hivelevällä ja ihokarvoja nostattavalla tavalla; vaikkapa "Silver Wings" ja "Into My Arms" ovat siitä hyviä esimerkkejä. Vaikka kyseessä on lainamateriaali, tulkintojen miltei kipeä rehellisyys vastaa heidän omien biisiensä itsetutkistelevaa otetta. Suolaa haavoihin, tavallaan, vaikka korvat kylpevät hunajassa.

Kaikkein paras esitys on levyn viimeinen biisi, levyn ainoa originaali "Is It Too Much", jossa tunnelataus on jo melkein liikaa. Tätä yhteislevyä kuunnellessa tulee tietenkin mieleen sisarusten traaginen lapsuus - heidän isänsä ampui heidän äitinsä ja sitten itsensä, ilmeisesti heidän silmiensä edessä, kun he olivat suhteellisen nuoria. Jotenkin tulen lisänneeksi tämän tiedon kuuntelukokemukseeni - vaikka järki sanoo, ettei yksi ainoa mullistavakin tapahtuma lapsuudessa välttämättä värjää kaikkea sen jälkeistä tekemistä. Oli miten oli, tämän biisin hauras kysymys on miltei musertava elämys.

Tämä albumi on ilmeisesti pitkän kypsyttelyn tulos, ja ainakin kerran aikaisemmin yhteislevytyshanke on kariutunut jo suunnitteluvaiheeseen. Koska molempien omat albumit ovat niin hyviä, en tiedä miten suuri harmi se on - tätä levyä kannatti odottaa, ja oli jatkossa sitten tulossa sooloja tai lisää yteistyötä, odotan molempia samalla innolla.

343. Neil Finn: Out Of Silence (2017): Jotkut ne vaan osaa

Jos jostakin syystä pitäisi valita popmusiikin kuningas viimeisen 40 vuoden ajalle, Neil Finn olisi yksi minun suosikeistani. Sekä eri bändikuvioissa että omin päi hän on säännöllisesti julkaissut sellaista popmusiikkia, jossa leikkimieli, uteliaisuus ja kokeilunhalu yhdistyy terveeseen sävellys-, sanoitus- ja sovituspohjaan niin, että tulos on aina vähintään mielenkiintoista kuultavaa, ja huomattavan usein loistavaa kevyttä musiikkia.

Parin vähän "tuotetumman" kokonaisuuden jälkeen "Out Of Silence" on sikäli mielenkiintoinen levy, että se on tehty livenä Neilin kotistudiossa, suuren orkesterin ja kuoron avulla - paria maistiaissingleä lukuunottamatta vielä yhtenä ainoana sessiona viime elokuun lopulla. Kaiken lisäksi tuo sessio striimattiin livenä, ja minäkin satuin valvomaan ja näin/kuulin B-puolen äänitykset. Tekotapa ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta ehkä juuri sen vuoksi tämä levy kuulostaa intiimiltä ja läsnäolevalta. Vaikka mukana on paljon soittajia, esim. jousia käytetään hillitysti, ja vaikka kielisoittimet ovat sähköisiä, levyn yleisilme on aika akustinen.

Yksi pääaines on - kuten aina - Neil Finnin ääni ja laulumelodiat. Hän on melkein kuusikymppisenä yhtä ilmeikäs laulaja kuin ennenkin, hänen tekstinsä ovat hyvin muotoiltuja ja mielenkiintoisia, ja sävelmien koukut ovat sitä luokkaa, että niistä osa tarttuu heti ja osa avautuu vasta myöhemmin. Ainakin minun kohdallani tämä tarkoittaa sit, etten hevillä väsy hänen töihinsä. Tämän levyn kohokohtia ovat mm. harras, pianovetoinen nimikappale, toinen balladi "Love Is Emotional", jopa vauhtiraidasta käyvä "Second Nature" ja lieviä funksävyjä viljelevä "Chameleon Days", mutta koko levy - kymmenen biisiä, 35 minuuttia, eli klassinen albumi - on taattua työtä alusta loppuun, ja yleensä eri kuuntelukerroilla eri biisit nousevat esiin; laadun merkki sekin, ainakin minun kirjoissani.

Olen syksyn mittaan kuunnellut tätä auringonpaisteessa, sateen ropistessa ikkunaan, aamupuuroa keittäessä, yön sinessä sekä auton ratissa valtatiellä - ja kaikki käy. Jotkut ne vaan osaa.

342. Van Morrison: Roll With The Punches (2017): Pappojen kosto, osa 2

Jos on Ian Gillan, 72, tulkitsijana voimissaan, niin vähintään samaa voi sanoa myös kaksitoista päivää häntä nuoremmasta rytmimusiikin tulenkantajasta Van Morrisonista. Ja siinä kun Gillan miehistöineen on puskenut uutta materiaalia parin-kolmen albumin verran vuosikymmenessä 90-luvulta lähtien, on Van the Man pistänyt pihalle neljä uutta albumia vuosina 2015-2017. Niistä kaikkein uusinta en ole vielä kuullut, mutta tämä syksyn kynnyksellä julkaistu "Roll With The Punches" on liki tyrmäävä teos - eivätkä ne pari aikaisempaakaan häpeä sen rinnalla, mutta niihin palaan myöhemmin.

Homman nimi on tulkinta - tältä levyltä löytyy kymmenen mustan musiikin helmeä, joista Van on levyttänyt muutaman aikaisemminkin, sekä viisi omaa biisiä, joista myös pari on uusintoja. Soundi on mukavan maanläheinen, piirun kaksi juurevampi kuin hänen viime aikojen sinänsä aika maanläheisessä tuotannossaan - ja sovitusten variaatio on kiitettävä; jos hänen viime vuosikymmenten levytyksiään haluaisi moittia jostakin, niin joskus kokonaisuudet ovat ehkä olleet vähän kuin yhdestä (joskin sinänsä hienosyisestä ja miellyttävästä) puusta veistettyjä.

Materiaalista nousee esiin eri suosikkeja joka kuuntelukerralta. Päätösbiisi, Bo Diddley-tulkinta "Ride On Josephine" suorastaan rokkaa, Georgie Famen kanssa duetoitu "Goin´ To Chicago" svengaa hienostuneesti, "I Can Tell" on sekin selkeästi rajattu teos, mutta minun kirjoissani juuri tällä hetkellä ykkösiä ovat kokonaisuuden määrittelevä, bluesisti rullaava nimikappale sekä sininen medley "Stormy Monday/Lonely Avenue", joka puolustaa paikkaansa vaikka nämä biisit löytyvät sekä Vanin aikaisempina tulkintoina että monen monen muunkin artistin versioina. Toisaalta levyn viidestätoista raidasta ei täytettä löydy - saavutus sekin.

Ja vaikka Van Morrison onkin loistava säveltäjä, mustan ja kelttiläisen perinteen tuntija ja tiukan linjan taiteilija, hänen suurin avunsa on Ääni. Hän ei kuulosta 72-vuotiaana tietenkään samalta kuin parikymppisenä Themissä, tai omilla 70-luvun levyillään, mutta sävyt ja voima ovat tallella samalla kun visio on kypsynyt. Koska olen ollut syksyn ajan reissussa, olen kuunnellut tätä levyä lähinnä Spotifyn kautta vaikka sen jo hankin omaksenikin, ja muutaman kerran palvelu on albumin päälle soittanut artistin vanhempaa tuotantoa - ja yli 50 vuotta musiikkia Themin ajoista tähän levyyn muodostaa yllättävän ehyen kaaren.

341. Deep Purple: InFinite (2017): Pappojen kosto, osa 1

Neljä vuotta sitten julkaistu "Now What!?" oli Deep Purplelta loistava saavutus - ei yhtään vähempää kuin yksi yhtyeen pitkän uran parhaista albumeista, ellei peräti paras. Jo entuudestaan oli huomattu, että Steve Morse nosti bändin tasoa, ja Don Airey toimi kunniakkaasti Jon Lordin suurissa saappaissa. Kaiken lisäksi levy oli myyntimenestys, joten minun ja monen muun iloksi ura jatkui, ja talvella ilmestyi uusi levy, jo nimellään mahdollisille lopettamishuhuille vinoileva "InFinite".

Ja homma toimii yhä. Ihan täysin edeltäjän tasolle tämä ei yllä, mutta hyvä ja toimiva klassinen hevilevy tämä on. Soundi on murea ja mehevä - Paicen ja Gloverin groovet toimivat, kitarointia on sopivan maukkaasti ja kitaran ja kosketinten äänimatto on hunajaa korville. Yksi on vielä mainitsematta - suosikkivokalistini Ian Gillan. Kiljahdukset eivät irtoa "Child In Timen" malliin, mutta äänen syvä lämpö vakuuttaa, voimaa löytyy tarvittaessa - ja miehen tekstit ovat yhä persoonallisempia.

Levyllä on yhdeksän bändin omaa biisiä, joissa kaikissa on hetkensä - ehkä suurin yksittäinen helmi on progehtava "The Surprising", mutta myös esim painokas "All I Got Is You" ja uhkaava "Birds Of Prey" ovat komeita esityksiä. Toisaalta "One Night In Vegas" jyrää vahvasti, "Hip Boots" ja "Get Me Out Of Here" ovat sopivan juurekkaita, aloitus "Back To Bedlam" on klassiseen Purplemuottiin valettu hitti ja "Johnny´s Band" taas viehättävä rock´n´rolltarina. Joka biisissä on pikku koukkuja - sovituksellisia tai sävelkulkuja - jotka hiipivät kimppuun salakavalasti. Levyn lopettava Doorstulkinta "Roadhouse Blues" on ehkä heikoin lenkki - mutta ei Purplen tulkinnasta johtuvista syistä, vaan koska se on minusta aika kulunut biisi.

Gillan on minusta vieläkin kunkku - mutta ehkä juuri tuo yhteissoitto, svengi ja levyltä jotenkin huokuva ilo ja lämpö ovat sen suurimmat avut. Raskas rock on täynnä typerää uhoa ja itsetarkoituksellista tilulilua, ja pahimmillaan se tarpoo kuin suossa - mutta Deep Purple kuulostaa lähes samalta kuin jo 70-luvulla, ja hassua kyllä juuri siksi tuoreelta. Vaikka ymmärrän, ettei kovinkaan paljoa jatkoa enää voi bändiltä odottaa, olisi toiveissa vaikkapa terapialevyttäminen jos kiertue-elämä ei enää innosta. Jos seitsenkymppiset tekevät näin hyvää jälkeä, mikseivät kasikymppisetkin?