sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

29. Kinks: Face To Face (1966): LP-levy taiteellisena statementtinä, osa 1

Nykyisin, kun useimpien artistien uusien albumien väli saattaa venähtää useampaankin vuoteen, on vaikea käsittää, miten esim. 60-luvulla yksi ja sama bändi saattoi pukata pihalle kaksi tai jopa kolme albumia vuodessa, ja vielä EP:t ja sinkut päälle – ja eritysiesti, miten nämä albumit joissakin tapauksissa sisälsivät vain omia biisejä, ja vielä hyviä sellaisia. Paras esimerkki tästä on tietysti Beatles, mutta hyvänä kakkosena taitaa tulla The Kinks.

Tämä levy on juuri Beatlesien joidenkin lättyjen ohella paras esimerkki monipuolisesta popklassikosta ajalta, jolloin LP-levy muuna kuin vain rykelmänä juuri levytettyjä lauluja oli löytämässä muotoaan. Kinksin tapauksessa tämä tarkoitti sitä, että koko pitkäsoiton mitalla Ray Daviesin pikku tarinoista muodostuu ikäänkuin novellikokoelma tai elokuva, jossa tietyt yhteiset piirteet (nostalgia, hienovarainen ironia sekä sosiaalisen että yksilöllisen käyttäytymisen kommentointi ikäänkuin sivusta) kulkevat punaisena lankana laulukokoelman läpi. Soitto ja sovitukset eivät ehkä täysin vastaa visioita – välillä tuntuu kuin orkesteri koostuisi iloisista amatööreistä – ja se johtuu varmaankin aika pitkälle juuri tuosta levytystahdista; vielä tässä vaiheessa ei biisiä kohti käytetty hirvittävästi aikaa.

Oli miten oli, levyltä löytyy vauhtipaloja kuten ”Party Line” tai ”Holiday In Waikiki”, music hall-iloittelua niinkuin ”Dandy”, mietteliäämpiä hetkiä kuten ”Too Much On My Mind”, jopa musiikkibisneksen kritiikkiä (”Session Man”) – ja tietysti jokunen rakkauslaulukin. Kaiken huippuna on sitten vielä ”Sunny Afternoon”, joka on yksi 60-luvun ja miksei koko pophistorian suurimmista klassikoista – laiskasti rullaava hymni, joka maalaa kuvan mätkyihinsä hukkuvasta ”herrasmiehestä” käyttäen tehokeinona mm. ovelasti laskevaa bassokuviota joka varmaankin kuuluu genren helpoimmin tunnistettaviin.

Valitettavasti tämä levy minun kohdallani liittyy läheisesti LP-levyn historiaan myös siten, että ehdin hankkia sen kokoelmiini hyvissä ajoin ennen CD:n läpimurtoa. Nykyisin se monien kohtalotovereidensa kanssa on kulutuksessani joutunut paitsioon, koska minulla on yksi ainoa levysoitin joka on kiinni ajassa ja paikassa, mutta suurin osa kulutustapahtumistani tapahtuu ympäristöissä, joissa tarjolla on ainoastaan digitaalisia toistomahdollisuuksia. No, toisaalta Kinksin 60-luvu levyt on julkaistu uudelleen monien lisäraitojen kanssa; ehkäpä sitä pitäisi kaivaa kuvetta...

tiistai 21. huhtikuuta 2009

28. Dan Hylander: Kejsaren är naken (1992): Kuka keksi kolmoispisteen?

Jos olette joskus ihmetelleet, kuka keksi kolmoispisteen käytön ja koska, voin nyt paljastaa sen tapahtuneen Malmön liepeillä ruotsalaisen poliittisen laululiikkeen voiman loppuvuosina 70-luvun lopulla, kun muuan Dan Hylander aloitteli lauluntekijän uraansa. Ennenkuin hän 90-luvun puolivälissä siirtyi kirjoittamaan lauluja muille ja tuottamaan heidän levyjään, hän ehti saada aikaan kymmenkunta albumillista kantaaottavaa ja/tai ihmissuhteista kertovaa ruotsalaista west coast rockia, vähän niin kuin jonkinlainen Pohjoismaiden Jackson Browne. Ja se ura huipentui tähän lättyyn, joka oli siihen mennessä ensimmäinen joka ilmestyi pelkästään hänen omalla nimellään, ilman mitään bändiliitettä.

Tekstit ovat tämän herran forte, ja tällä levyllä hän laulaa mm. lamaan heräävistä jupeista (”Fågelfri”), turhista julkkiksista (”Hå hå ja” – joka varmaankin on sama suomeksi :-), luonnonvarojen tuhlaamisesta (”Blå blå jord”), taiteilijaelämästä (”Din blåögde vän”, ”Italienska skor”) ja tietysti rakkaudesta (”Nästan förälskade”). Perspektiivi on tiukasti ns. pienen ihmisen puolella, systeemiä, valtaa ja mammonaa vastaan – mutta onneksi ironian keinoin pikemminkin kuin suorastaan saarnaten. Ehkäpä tässä onkin syy siihen, miksi hänen uransa pääsi vauhtiin vasta 80-luvulla, kun vasemmisto aikuistui ja lähti pankkiin töihin; minäminäsukupolven edustajat (joihin minäkin kuulun...) eivät välttämättä hoksanneet pukinsorkkia hänen purjehduskengissään...

Melkein jokainen laulu on omalla tavallaan helmi, sovitukset monipuolisia, sointi ajan ja maan tapaan laskeutumassa 80-luvun syntikkarallista vähän orgaanisempaan sointiin – kokonaisuuden heikoin lenkki on luultavasti miehen ohuehko lauluääni, joka välillä lähentelee puhelaulua.

Sinänsä on mielenkiintoista verrata ruotsalaista ”keskitien rockia” suomalaiseen vastaavaan – en tosin tähän hätään keksi ketään, johon herra Hylanderia suoraan voisi verrata. Tai no, ehkä joku Mikko Kuustonen tavallaan olisi hyvä vertailukohde – mutta pointti on oikeastaan se, että minusta yleensä kotimaiset äänitteet kuulostavat hieman slaavilaisemmilta, kun taas ruotsalaisissa on enemmän anglosaksista traditiota. Tai pikemminkin, siinä kun suomalainen musiikki on rock, niin ruotsalainen on enemmän pop ja lähempänä popmaailman pintatrendejä. Esimerkiksi 80-luvun ruotsipopin kuuntelu voi olla todellista tuskaa, jos ei välitä syntikoista. Toinen vastakkainasettelu löytyy ehkä siitä, että ruotsalaiset osaavat paketoinnin paremmin - vaikka suomalaisten paketeissa onkin ehkä enemmän tavaraa?

torstai 16. huhtikuuta 2009

27. Ufo: Lights Out (1977): Heviklassikon prototyyppi

Ufo on pitkän ja värikkään taipaleensa aikana kantanut enemmän kuin kortensa siihen kekoon, joka koostuu hevibändien typeristä ja/tai itsetuhoisista tempauksista, viinanhuuruisista tappeluista jäsenten katoamisiin kesken kiertueiden ja niin edelleen, ja esim. käsitys hevistä seksistisenä sovinistimusiikkina voisi olla peräisin vaikkapa katsauksesta tämän orkesterin levynkansiin.

Kaiken tämän keskellä bändi on kuitenkin onnistunut tekemään välillä hämmentävän komeaa musiikkia, varsinkin silloin kuin kitaravelho mutta vaikea persoona Michael Schenker oli mukana ja hyvällä tuulella, ja ainakin kerran tätä komeutta syntyi koko älppärillinen. Vajaaseen neljäänkymmeneen minuuttiin mahtuu koko kirjo armottomasta paahdosta syvänsinisiin balladisäveliin, ja kaiken kruunaa laulusolisti Phil Moggin ääni, joka ensin saattaa vaikuttaa hieman profiilittomalta, mutta joka pitemmän päälle paljastaa aikamoisen skaalan sinisävyjä – ja ennen kaikkea soi pakottomasti genrestä riippumatta.

Sitä hevimpää puolta edustavat esimerkiksi nimikappale ja ”Electric Phase”, joissa kuitenkin on kunnon sävelmät ja 70-luvuun tapaan ilmavasti rullaava komppi, mutta vielä parempia ovat levyn hieman toisenlaiset esitykset; ”Love To Love” on suurisuuntaisempi rakennelma, jossa kevyen ja raskaan dynamiikka puree hienosti, kun taas ”Alone Again Or”, levyn ainoa lainakappale, alunperin Loven 1960-luvulla tekemä, on silkkaa poppia. Levyn helmi on ”Try Me”, balladi joka on kuin yksin juhlista kotiin kävelemisen soundtrack.

Tämä levy on itse asiassa jonkinlainen heviklassikon prototyyppi – raskas mutta ilmava, ronskin tunteellinen, runttaa ja rutistaa mutta osaa myös hyväillä. Juuri näihin vuosiin, 70-luvun loppuun, osui myös esim. Thin Lizzyn kultakausi, ja komeaa musiikkia tekivät myös silloin entiset Deep Purple-miehet eri kokoonpanoissa, vähemmän tunnetuista nimistä puhumattakaan – mutta juuri armon vuonna 1977 muiden yläpuolella taisi leijua tämänlainen tuntematon lentävä objekti...

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

26. Willie Nile: Streets Of New York (2006): Kaupunkiromantiikan ABC

Olin minä kuullut Willie Nilen nimen aiemminkin, joskus vuosia sitten, mutta tämä levy loikkasi kuitenkin tietoisuuteeni takavasemmalta pari talvea sitten. Ensin kääntelin sitä mielessäni ja pohdiskelin, montako suurkaupungin elämää kuvaavaa kliseetä voi pakata samoihin kansiin – sitten totesin pitäväni tuotannosta ja sävellyksistä, ja lisäksi sietäväni herra Nilen ehkä hieman rajoittunutta ääntä. Ja lopuksi totesin kielikuvien olevan osuvia, hauskoja ja hoksaavaisia – ja sitten olinkin jo fani.

Tämä levy sisältää siis varsin perinteisesti soitettua, laulettua ja sovitettua amerikkalaista rockmusiikkia, maustettuna pienin country- ja folkvivahtein, joka kertoo elämästä Suuressa Omenassa sen hienoine ja huonoine puolineen, useimmiten hieman ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Mielenkiintoisia tarinoita ovat esim. ”The Best Friends Money Can Buy”, ”Cell Phones Ringing In The Pockets Of The Dead” sekä ”The Day I Saw Bo Diddley In Washington Square”. Toisaalta mukana on aimo annos kunnon katuromantiikkaa; ensimmäisenä tulee mieleen vetävä ”Asking Annie Out”.

Jos jotakin haluaisi moittia, niin artistimme tekee varsin kaavamaisia biisejä – tavallisin kaavan rikkominen tapahtuu säestystä keventämällä, mutta esim. B-osia ei juuri kuulu, joten tietyssä mielentilassa koko albumi voi tuntua jopa turruttavalta – mutta toisaalta on kyllä vaikeaa nimetä edes yksittäisiä kappaleita, joita olisi voinut jättää pois.

Mielenkiintoinen asia Willie Nilen kohdalla on hänen urakehityksensä – jo debyyttialbumi (1980) kulki aika lailla tämän saman kaavan mukaan, seuraavana vuonna tuli kakkonen, mutta sitten tuli ilmeisesti riitaa levy-yhtiön kanssa, ja kolmas levy ilmestyi vasta 1991 – ja kuulosti aika samanlaiselta, mitä nyt keskitien rockin äänikuva oli muuttunut niin, että rummut läiskähtivät hieman äänekkäämmin. Sitten seurasi taas hiljaisuutta, kunnes vuonna 2004 ilmestyi neljäs hengentuote ”Beautiful Wreck Of The World”, jonka vasta sain käsiini; se voi olla jopa tätä levyä parempi, mutta siihen ei enää liity samaa ahaa-elämystä. Ja tänä keväänä pitäisi olla tulossa uusi albumi – kuudes kaiken kaikkiaan, mutta ennen kaikkea kolmas viimeisen viiden vuoden sisään.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

25. Jethro Tull: Songs From The Wood (1977): Hullun huilumiehen kosto

Hullu huilumies Ian Anderson joukkioineen kuuluu niihin nimiin, jotka ovat seuranneet minua jo teinivuosistani lähtien – ja yhä vieläkin suosikkilevyni on ensimmäinen kuulemani JT-albumi, bändin ”folkromanttisen kauden” kohokohta ”Songs From The Wood”. Se on viehättävä kokonaisuus akustisen ja sähköisen soitannan sekoitusta, mieleenpainuvia sävellyksiä, sopivan kaksimielisiä sanoituksia ja innovatiivisia sovituksia. Ja monien tuttavieni mielestä hirveää sekametelisoppaa, mutta se on toinen juttu.

Etenkin alkuperäinen B-puoli on miltei lyömätön; ensin romanttinen salarakkauseepos ”Velvet Green”, jonka vetoavat lauluosuudet saavat kuulijan melkein tuntemaan olevansa osa draamaa, sitten sinänsä pätevän välipalan ”The Whistlerin” jälkeen yhdeksänminuuttinen ”Pibroch (Cap In Hand”), joka on yhdistelmä kaipuuta ja kitaravallia (kun viimeinen säkeistö loppuu kertojan pois kävelemiseen hänen ymmärrettyään ihailunsa kohteen talon eteisessä näkemiensä vieraiden saappaiden merkitykseen, ja Martin Barre kohta päästää kitaransa irti, on tuska käsinkosketeltavampaa kuin missään kuulemassani standardibluesesityksessä) – ja kaiken päättää ihana ”Fire At Midnight”, joka taas voisi kertoa nimenomaan niiden saappaiden omistajan tunteesta kun hän istuu vielä hetken valveilla ennen kuin suunnistaa yläkertaan rakkaansa viekkuun.

A-puolta koristavat esim. ilkikurinen ”Jack-In-The-Green” sekä ”Hunting Girl”, joka käsittääkseni on jonkinlainen lady Chatterley-variaatio, jotka molemmat ovat hyvinkin Tullmaisia, hyvin sovitettuja ja eloisasti soitettuja esityksiä – mutta itse asiassa jokainen levyn yhdeksästä raidasta on vähintäänkin OK, mikä itse asiassa on harvinaista jopa loistavillakin levyillä. Ja kun nyt olen kehunut kappaleita, soittoa ja sovituksia, on vielä todettava, että Ian Anderson on oikein hyvä laulaja.

Kakun musikaalinen paketointi on ehkä kuitenkin se asia, joka lopullisesti sinetöi sen, miksi tämä levy on minusta niin hyvä. Jethro Tull on parhaimmillaan yhtye, josta ei voi arvata mihin sovitus seuraavaksi lähtee, mutta vaikka se lähtisikin johonkin odottamattomaan suuntaan, kokonaisuus kestää silti. Eikä se ole mitään maailailevaa huuruprogea, vaan maanläheistä ja –tuoksuista soitantaa lennokkaimmillaan. Ja ura jatkuu yhä...

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

24. Hector: Yhtenä iltana (1990): Kadonnut mestariteos

Hector on hyvä esimerkki siitä, miten voi tehdä mittavan uran, ison liudan kiistämättömiä klassikoita, ja vielä suuremman määrän kohtuullisen mitäänsanomatonta tai suorastaan nolottavaa kamaa. Minulla on hyllyssäni vino pino hänen levyjään, joista melkein kaikki sisältävät molempiin ryhmiin kuuluvia esityksiä, joita en pidemmän päälle jaksa alusta loppuun kuunnella – mutta sitten on poikkeuksiakin.

”Yhtenä iltana” ilmestyi ajankohtana, jolloin Hector ei enää ollut eturivin julkkis sillä tavalla kuin 70-luvulla tai 80-luvun alkupuolella, ja se ei käsittäkseni herättänyt kovinkaan suurta huomiota ilmestyessään. Hitti ”Juodaan viinaa” pääsi sentään radioon ja artistin liveohjelmistoon – ja ihan syystä; se on varmaan älykkäin ko. teemasta kirjoitettu laulu mitä suomeksi on ilmestynyt.

Se onkin ihan OK esitys, mutta sitä huomattavasti parempia ovat esim. ”Halvat pelit” ja suosikkini ”Minä olin hotelli”, joka minusta tavallaan kiteyttää Hectorin parhaimman tuotannon tunnusmerkit - mystisen/surumielisen sanoituksen ja kauniin joskin mahdollisesti vähän kierrätetyn melodian – ja tällä levyllä Pave Maijasen (muistaakseni) tuotanto alleviivaa etenkin 60-luvun viitteitä, tässäkin laulussa soi aavistus jostakin vanhasta hitistä jonka nimi ei vain nyt palaudu mieleeni...

Kokonaisuutenakin tämä tuntuu katseelta menneisyyteen, mutta se voi johtua nimenomaan yuosta "vanhan liiton" soundista, joka Hectorin 80-luvun tuotannollisten kokeilujen jälkeen oli mannaa korvilleni. Arvostan sinänsä hänen haluaan löytää uusia polkuja, mutta välillä ne polut johtavat suolle noin kuunneltavuusmielessä. Biisit kuten "Näkemiin - kuulemiin" ja "Illat pitenee" ovat tavallaan perus-Harmaa, mutta se on juuri nimenomaan se puoli hänen tuotantoaan joka maistuu allekirjoittaneelle parhaiten.

Tämä levy katosi hyllystäni joskus 90-luvun puoliväliin mennessä – joku kunnoton tuttava taisi jättää sen palauttamatta (minkä tästä opimme? Älä lainaa levyjäsi) – mutta pari vuotta sitten siitä tuli ilokseni uusintapainos, tietääkseni ensimmäinen sellainen. Ehdin etsiä uutta kappaletta varmaan kymmenen vuoden ajan aina kun se mieleeni sattui, joten ilo oli suuri kun sain taas laittaa tämän ”melkein mestariteoksen” jonon jatkoksi - ja vielä suurempi kun saatoin todeta sen kestäneen ajan hammasta paljon paremmin kuin monet aikalaisensa.