tiistai 23. huhtikuuta 2013

200. Southside Johnny & The Asbury Jukes: Love Is A Sacrifice (1980): Torvilla läpi äänivallin

Koska olen jo aikaisemmin puinut maailman epäoikeudenmukaisuutta (lähinnä sitä, ettei Southside Johnny ole maailmantähti), voin tällä kertaa keskittyä pelkästään itse musiikin kehumiseen. Tämä, Johnnyn viides albumi, on Jukesin kakkosversion tuotannon huippu. Poissa on Little Steven, poissa ovat Bruce Spingsteenin tekemät laulut, mutta Billy Rush paikkaa sekä kitarassa että laulunteossa, ja soundi on kehittynyt huippuunsa; tässä ei ole yhtä paljon ilmavuutta, jousia ja vanhoja laulubändejä kuin "ykkösversion" tuotannossa, mutta voimaa löytyy sitäkin enemmän - eikä dynamiikka ole kadonnut mihinkään.

En yksinkertaisesti voi vastustaa sellaisia mestariteoksia kuin "Murder"; säkeistöt uhkuvat pidäteltyä voimaa, joka pääsee valloilleen kertosäkeessä, riffi on hieno ja ne torvet... Tämä on varmaankin yksi blues/soulpohjaisen rockin unohdetuimmista klassikoista, mutta ei välttämättä edes tämän levyn paras biisi. Levyllä on muitakin hienoja hetkiä, kuten vauhdikas kaahaus "Restless Heart", toinen voimaballadi "Love When It´s Strong", soulia tihkuva "Goodbye Love", hiljaisempi balladi "Long Distance"... parissa tapauksessa soundi ehkä vie voiton sävellyksestä, mutta kaiken yllä leijuu tuo ääni - ja torvet, joilla parhaimmillaan voisi läpäistä äänivallin.

Ja kaiken kruununa on "nimibiisi" "Why Is Love Such A Sacrifice" - joka on hevimpi kuin suurin osa keskivertoisen hevibändin tuotannosta, kuulumatta edes koko genreen. Tässä kappaleessa kaikki nuo edellämainitut osat - kitarariffi, sävellys, torvet, laulu (ja ah! Tuo naisääni joka duetoi kertosäkeessä) - yhdistelmänä, joka lyö kaikki ns. areenarokkarit laidalta 6-0 - ja siltäkin alalta löytyy sentään ihan hyviä artisteja...

Tämäkin levy kuuluu siihen osaan kokoelmaani, joka on hankittu ennen CD:n aikakautta, ja joka siksi on välillä jäänyt ansaitsemaansa vähemmälle soittamiselle - mutta kauheinta on etten ikinä ole nähnyt sitä digitaalisessa muodossa (vaikka se on kyllä julkaistu myös CD:nä); sitä on myös turha etsiä esim. Spotifystä. Eli tämä länsimaisen populaarimusiikin mestariteos, jonka tulisi kuulua jokaisen musiikkikokoelman kulmakiviin, lienee tällä haavaa aika harvojen herkkua. Southside Johnny itse on sentään, 90-luvun suhteellisen hiljaiselon jälkeen, elossa ja voimissaan, ja uusiakin levytyksiä ilmestyy tämän tästä. Niistäkin kuulemani esimerkit ovat hyviä - mutta eivät tämän lätyn luokkaa.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

199. Queen: The Miracle (1989): Tuhlaajapojan kotiinpaluu

Queen kuului suosikkeihini jo varhaisessa teini-iässä, ja 80-luvun ensimmäisinä vuosina tietyt levyt soivat hyvinkin usein - mutta sitten yhtye tipahti syntikkakuoppaan, ja välimme olivat muutaman vuoden ajan hieman viileämpiä kunnes tämä levy palautti järjestyksen. Näin jälkikäteen huomaan vieläpä, että tämä on kiilannut jopa yhtyeen 70-luvun tuotannon ohi tai ainakin rinnalle kuuntelutavoissani.

Tällä levyllä Queen onnistui ensimmäisen kerran naittamaan modernimman, synteettisen puolensa klassiseen ilmaisuun niin, että lopputulos kestää kuuntelua. Kevyemmän puolen hitit, "Invisible Man" ja "Breakthrough", ovat ihan kelpo popbiisejä menevine riffeineen, mutta hiteistä paras on minusta "I Want It All", joka on tietynlainen paluu edellisen vuosikymmenen uljaisiin hymneihin. Sitäkin parempia ovat tietyllä tavalla samaan osastoon kuuluvat "Scandal", joka sen lisäksi taitaa olla aika omakohtaista kuvausta Freddie Mercuryltä, sekä lopetusbiisi, yhtyeen kaikkein komeimpiin vetoihin kuuluva "Was It All Worth It", joka kulkee kuin villiintynyt höyrylaiva, kitaravalleineen ja kosketinmattoineen.

Viimeksimainittu laulu kuuluu niihin, joita jälkeenpäin voi uumoilla Freddien sairauden synnyttämiksi, mutta hän oli viimeiseen asti showmies ja niin mahdolliset muistelmat tehdään pieni pilke silmäkulmassa. Ylipäätänsä hänen taistelunsa viimeiseen asti vain lisää tämän ja etenkin sitä seuranneen "Innuendon" arvoa, kun ne jälkeenpäin tietää merkityn miehen tekemiksi. Musiikista sinänsä hänen sairautensa ei kuulu muuta kuin ehkä juuri tietyissä tekstiteemoissa.

Musiikillisesti tämä on sikälikin tärkeä levy, että se Queenin muiden parhaiden albumien tavoin on rakennettu siten, ettei koskaan voi arvata minkäkuuloista musiikkia seuraavaksi tulee - mutta kokonaisuus tuntuu silti hallitulta ja soundeiltaan yhtenäiseltä. Monet ovat tästä bändistä montakin muuta mieltä, mutta minulle tämä kyllä menee täydestä.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

198. Dan Hylander & Raj Montana Band: Calypso (1983): Nuoren idealistin soundtrack

Kun löysin Dan Hylanderin alkuvuodesta 1983, hänen musiikkinsa oli kaikkea sitä, mitä nuori idealistinen musiikkifriikki saattoi toivoa; siinä yhdistyivät aatteen ja tunteen palo - mutta ei mitenkään ylipoliittisella tavalla, biisit ja etenkin tekstit olivat minusta loistavia ja bändi soitti kuin unelma. Niinpä tämä samana keväänä ilmestynyt albumi olikin ainakin sen kesän ja seuraavan (abi)vuoteni soundtrack.

Dan Hylanderin "kapinaromantiikka" oli se juttu, joka ensin minut koukutti - mutta vaikka hän onkin eräänlainen ruotsalaisen laululiikkeen tuote, hän ei sortunut saarnaamiseen tai puoluepolitiikkaan niimkuin useimmat muut liikkeen tähdet, vaan puhui ja puhuhtteli yksilötasolla. Tämän hänen valveutuneemman linjansa uljain tuotos on tämän levyn "Vildrosor o tistlar", hymni sille, miten kapina ei kuole vaikka muuttaisikin muotoaan. "Sieluissamme emme ole ikinä leikanneet hiuksiamme" - vapaa käännös ei tee oikeutta laulun sanomalle.

Levyn B-puolelta löytyy pieni "laulusarja" jossa esiintyvät hänen eräänlainen alter egonsa Silver, kaihomielinen kulkuri, ja punatukkainen Maria, joka on kokenut kovia - ja ainakin tämän levyn perusteella tarinalla on onnellinen loppu, "I hemlighet" on yksinkertaisesti yksi parhaista ruotsiksi tehdyistä rakkauslauluista, ja "Maria utan man" ja "Vykort, vykort" muuten vain hyviä biisejä. Levyn aloitus "Längtans blå hotell" on komea hymni sekin, ja "Brinner än" vetävä rockbiisi - joka myös edustaa erästä herra Hylanderin erikoisuutta; hän tekee coverbiiseistä omiaan laatimalla niihin täysin uudet tekstit; tässä tapauksessa Elviksen ohjelmistosta napattu "Burning Love" saa napakan luennan.

Raj Montana Bandin soinnissa sekä urut että kitarat saavat ansaitsemansa tilan - ja koska bändi samanaikaisesti oli myös Py Bäckmanin komppiryhmä ja keikat heitettiin yhdessä, ovat naisäänetkin tärkeissä sivuosissa. Itse muistan keikan Korsnäsin nuorisoseurantalolla lokakuulla 1983 - kombo oli Ruotsin parhaan livebändin maineessa, ja itse olin onnesta soikeana. Mutta siinä kun jotkut muut teini-iän suosikit ovat haalistuneet, tämän yhtyeen loiste on tallella.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

197. Deep Purple: Machine Head (1972): Kulmakivi

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tarkoitus oli ainakin jossakin määrin yrittää kehuissa pitäytyä sellaisissa artisteissa ja albumeissa, jotka eivät välttämättä pääse kaikkein kirkkaimpaan valokeilaan - tai tunnettujen nimien kohdalla nostaa esiin sellaisia levyjä, joita ei ehkä laajemmin noteerata klassikoiksi, mutta joista itse pidän - ja siitä syystä tietyt albumit, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet listan alkupäähän, jäivät sivuun. No, jos on seurannut listaani, huomaa kyllä etten oikeastaan koskaan pitänyt kiinni tästä periaatteesta - mutta nyt, kun levymäärä lähenee kahtasataa, on pakko ottaa puheeksi myös tämä klassikko - sillä mikään muu määritelmä ei oikein riitä.

Ensiksikin voi todeta, että "Smoke On The Water" on niinkin tunnettu kuin se on aivan hyvästä syystä. Oikea tarina, Gillanin laulu, Purplesoundi parhaimmillaan, maltillista sooloilua - ja se riffi. Toiseksi täytyy sanoa, että "Highway Star" on yksi parhaista kuulemistani levynaloituksista - kulkee kuin juna (tai ehkä pikemminkin joku maantiehirviö) - (hevi)maailman parhaan rytmiryhmän ajamana; Ian Paice on minusta rockrumpaleista vähintään toiseksi paras - ja taas kerran soolot osuvat kuin metrinen halko; vaikka Ritchie Blackmore vielä tässä vaiheessa oli suvereeni kitaristi, ovat Jon Lordin osuudet kautta levyn vielä skarpimpia. Ja samaten "Space Truckin`" on loistava lopetusbiisi.

A-puolen "Pictures Of Home" laukkaa villisti, "Maybe I´m A Leo" on hauskan vänkä ja "Never Before" jopa funky - ja näitä kaikkia yhdistää nimenomaan tuo Purplesoundi - vetävä, ilmava, napakka, svengaava - hevi olematta raskas, niinkuin useimmat myöhemmin pinnalle ponnahtaneet bändit, Purplen perilliset mukaan lukien. Siinä missä ne tarpovat, DP liitelee... Syyt olen luetellut - soitinten roolit, sovitukset, tietenkin hyvät biisit. No, "Lazy" on mielestäni yliarvostettu - mutta sekin kuulostaa hyvältä...

Deep Purple kuuluu niihin bändeihin, joita kuuntelen tasaisesti vuodesta toiseen, mitenkään ryöstöviljelemättä mutta myöskään koskaan unohtamatta - koska näitä jätkiä on niin hauska kuunnella kaiken liian raskaan, kaavamaisen, tyhmän tai siirappisen tarjonnan välillä. Ja juuri tämä varhainen 70-luvun tuotanto, etenkin "Fireball", tämä levy ja "Who Do We Think We Are" ovat oikeastaan levyhyllyni kulmakiviä - ne kantavat silloinkin kun kevyemmät (tai raskaammat) ratkaisut notkahtelevat. 

torstai 4. huhtikuuta 2013

196. Lucie Silvas: Breathe In (2004): Ajatonta popmusiikkia modernein maustein

Kun vietimme kevään 2006 Espanjassa, tarttui paikallisesta radiosta korvaan aika mukava versio Metallican "Nothing Else Matters"-hitistä, miellyttävän naisäänen tulkitsemana. Ääni oli minulle täysin tuntematon, mutta El Corte Inglesin levyhyllyn plaraamisella selvisi, että kyseessä oli nuori naislaulaja nimeltä Lucie Silvas. Koska levy oli edullinen, poimin sen mukaani - ja varsinkin pari esitystä on päässyt jatkuvaan kuunteluun.

Lucie on siis hyvä laulaja, ja kirjoittaa (tuota coveria lukuunottamatta) itse laulunsa, soittaen myös pianoa itse. Kokonaissoundi on "ajatonta popmusiikkia modernin maustein", paikoitellen jopa aika suuri jousineen kaikkineen - mutta ei mahtipontinen tai siirappinen, vaan aika miellyttävä, ja ennen kaikkea hän on hyvä lauluntekijä. Enimmäkseen hitaat tai keskitempoiset kappaleet soivat mieleenpainuvasti - tämä on niitä levyjä, joita voi soittaa yhtä hyvin yön hiljaisuudessa kuin auringonpaisteessakin.

Laulauista kaksi on yli muiden - "Like You Love Me" on suorastaan ihana balladi, jossa laulu on loistavan vetoavaa, ja "What You´re Made Of" on ehkä vielä parempi - tästä olisi Mavis Staples tai Millie Jackson tehnyt stellaarisen klassikon, mutta tällaisenaankin tämä on yksi ehdokkaani vuosituhannen alun kauneimmaksi poplauluksi. Osa levyn lauluista on "vain" miellyttävää popmusiikkia, nousten silti mielenkiintokynnyksen yli, mutta esim. tuo alussa mainittu Metallicalaina on oikein hyvä versiointi kauniine jousineen ja paisutuksineen.

Lucielta on tietääkseni tämän jälkeen ilmestynyt ainakin yksi albumi lisää, mutta se ei säväyttänyt minua ollenkaan samalla tavalla kuin tämä - harmi sinänsä, koska tämäntyylistä musiikkia voisi kuunnella enemmänkin, mutta se ei tietenkään vähennä tämän levyn tenhoa. Itse asiassa asianlaita taitaa olla päinvastainen - harvojen suosikkina hän on minun snobistisissa korvissani vielä parempi kuin olisi megatähtenä...