238. Trine Rein: Beneath My Skin (1996): Suuren maailman soundia Norjan malliin

Vaikka nuorena miehenä olin välillä aikamoinen puristi, ja nyrpistelin nenääni aina kun populaarimusiikki meinasi lipsua liikaa viihteen puolelle, on pakko myöntää että vanhemmiten maku on hieman pyöristynyt - en enää vaadi suosikeiltani pelkkää omaa materiaalia, särmää ja kärsimystä. Toisaalta tykkäsin jo nuorena myös leveästä jenkkirokista, sellaisesta jota soitetaan suurilla soundeilla ja stadioneilla, vaikka se ei aina täyttänytkään noita yllämainittuja kriteerejä. Ja loppujen lopuksi minulle on tärkeintä Ääni.

Ja sellainen Trinellä on. Norjalais-amerikkalaisena hänellä on myös ääntämys hallussa - joillakin ei-anglosaksisilla laulajilla on ongelmana englanti; se on musiikillisesti ehkä sivuseikka, mutta särähtää minun korvaani ikävästi. Tyylilaji on siis aika lailla keskitietä - on sitä stadionrockia, on soulahtavaa maustetta, on myös suuria balladitaustoja, ja tämä on sikäli aikakautensa oiva esimerkki, että minusta 90-luku toi musiikkiin takaisin jonkinlaisen äänikuvan luonnollisuuden ainakin kolisevaan kasariin verrattuna.

Minun korviini tarttui ensin kaksi coverbiisiä - "Torn" on Natalie Imbruglian (?) tunnetuksi tekemä biisi (tosin minulle vain sen verran, että tiesin kuulleeni sen ennen), mutta Trinen levytys on itse asiassa vanhempi, ja biisin alkuperä on minulle täysin tuntematon. Oli miten oli, biisi on täydellinen hitti ja esitys on täyteläinen. "Have A Little Faith In Me" on taas vanhan suosikkini John Hiattin biisi, josta on tehty montakin versiota. Minulle Hiattin juureva pianoballadiversio on rakkain, mutta Rein osuu huomattavasti paremmin kuin esim. Joe Cocker (joka tosin on paitsi coverien kuningas myös joskus varoittava esimerkki). Ennen kaikkea kuitenkin tässä tapauksessa Trinen versio on selvästi oma tulkinta eikä hiilikopio.

Ylipäätänsä tämä on sikäli tasokas teos, ettei filleriä ole ollenkaan - lainatut ja omat kappaleet soivat hyvin yhteen. Jos jotakin moittisi, niin tämä sopii taustamusiikiksi yhtä hyvin kuin keskittyneeseen kuunteluun. Toisaalta sekin on joskus tärkeä ominaisuus. Ja vaikka tätä ei tietäisi norjalaiseksi kuin kansitekstejä lukemalla, niin popmusiikkihan onkin nimenomaan kansainvälistä ja ylikansallista. Suuren maailman soundia ja meininkiä.   

236-237. Robert Cray: Some Rainy Morning (1995) & Nothin´ But Love (2012): Blues on ajaton riemu

Blues on ajaton riemu - levyhyllystäni löytyy sen eri-ikäisiä ilmentymiä kolmekymmentäluvun lopulta viime vuoteen asti, ja populaarimusiikin lajeista se taitaa olla kaikkein parhaiten aikaa kestävä. Samalla sen mestarit pystyvät rakentamaan hyvinkin pitkiä uria, niinkuin tämä yksi suurimmista suosikeistani, viime vuonna 60 täyttänyt nuorimies nimeltä Robert Cray. Olen aikaisemmin kehunut täällä pari hänen suurinta mestariteostaan, mutta nämä albumit ovat melkein elleivät jopa aivan yhtä hyviä.

"Some Rainy Morning" ilmestyi heti kaikkein suurimman suosikkilättyni Shame + A Sinin jälkeen, ja on ehkä siksi jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta se on yksinkertaisesti loistava sekoitus sävykästä soittoa, sielukasta laulua ja maukkaan luonnollista tuotantoa. Ovela, simppelin riffinpätkän ympärille rakentuva "Moan", dynamiikan oppitunti "Never Mattered Much", sielukkaasti svengaava "Steppin´ Out", kaihoisa "Will You Think Of Me"... materiaali, oma ja lainattu, vaihtelee tempoiltaan mutta bändin luoma ilmapiiri ei kaikkoa - ja kaiken kruunaavat Crayn maukas, hillitty kitarointi ja vetoava laulu - itse asiassa nimenomaan laulu on tällä levyllä esillä tavallistakin enemmän, mm. muutaman sovitusratkaisun kautta, ja se sopii minulle erinomaisesti.

Bluesia tämä on ennen kaikkea tunteeltaan - muoto on siis vaihteleva - mutta minulle blues onkin tunne (ja tunnelma), ja sen välittämisessä Robert Cray on ässä. "Some Rainy Morningin" ilmestyessä hänellä oli uraa takanaan jo lähemmäs 20 vuotta, ja nyt on mittariin tullut melkein 20 lisää. Toissavuonna ilmestyi hänen toistaiseksi viimeisin levynsä, "Nothin´ But Love", joka oli tietynlainen paluu voittavaan kantaan hieman harvemman levytystahdin ja parin vähemmän loistavan levyn jälkeen - ja vaikka sekin kuulostaa tutulta, ja samaa voi sanoa kaikista Crayn levyistä, hän ei silti ole kulunut tai polje paikallaan.

Ehkä suurin ero hänen hyvien ja loistavien levyjensä välillä on se, että ensinmainituilla on joskus käynyt niin, että soundi on mennyt sävellysten edelle - ja vaikka se onkin tuttu asia mustan musiikin historiassa, minä haluan musiikiltani aina myös hyviä biisejä. Tällä levyllä niitä ovat esim. killerialoituskaksikko "(Won´t Be) Coming Home" ja "Worry", jotka ovat klassista midtempobluesia Crayn tapaan, kantavina kikkoina ensimainitussa riffi ja toisessa säkeistöjen pianosäestys - ja tietysti kitarointi ja laulu. Muita huippukohtia ovat esim. klassinen "Blues Get Off Of My Shoulder" ja yhdeksänminuuttinen hidas tour de force "I´m Done Cryin´" majesteettisine jousineen, ja kokonaisuus on monipuoleinen ja maukas.

Sanoinko sen jo? Blues on ajaton riemu. Kumpikaan näistä levyistä ei ole sidoksissa esim. julkaisuvuoteen, ne toimivat koska tahansa ja luultavast aika kaukana tulevaisuudessakin, ainakin sellaisena kuin minä sen näen (tai pikemminkin kuulen).

235. Niko Ahvonen & Cortina Jets: Eilen tänään huomenna (2003): Monipuolista mustaa ja vähän muutakin musiikkia

Niko Ahvonen on riemastuttava tapaus. Hänellä on loistava ääni - kuiskauksista huutoihin - jolla hän tulkitsee oivaltavan omintakeisia tekstejään, joita yleensä komppaa huomattavan sulosinisointuinen Cortina Jets. Kun säveltäminenkin sujuu, ja musiikkimaku ja tyylitaju mitä ilmeisimmin ovat parhaasta päästä, on oikeastaan synti ja syöpä ettei hän aina komeile listojen kärjessä. Toisaalta minunkaltaiseni hifistelijät voivat iloita siitä, että on tällaisia loistavia mutta vähemmän tunnettuja diggailun kohteita joiden avulla voi tuntea ylemmyyttä.

Nikon kaikki levyt ovat olleet vähintään hyviä, mutta tämä on kolmen ensimmäisen soulpainotteisen lätyn jälkeen jotain muuta, koska se on maalattu leveämmällä pensselillä ja useammilla väreillä. Aloitus "Jokamiehenoikeus" on vielä perinteistä soulbiittiä, jonkinasteinen hitti "Aavekaupunki" etenee vastustamattomasti jonkinlaisella skapoljennolla, rouheiden torvien kyydittämänä, ja Nikon laulu on silkkaa bluesia, ja "Kaikki syntini" taas kuin Staxin 70-luvun alun sinkku. "Savurenkaita" soi kuin 60-luvun lopun viihdesouliskelmä, ja "Vaikeastitavoiteltavii" menee jo melkein viihteen puolelle.

Meno on siis monipuolista, mutta ennen kaikkea tämä on huomattavasti enemmän bluesia kuin hänen aikasempi tuotantonsa. "Hyvän kodin poika", "Silta" ja "Piruparka" kulkevat kuin pikajuna, jotenkin samalla aikaa hillittyinä ja hillittöminä, ja solistimme häärää seremoniamestarina niin, että hänet hyvinkin voisi kuvitella katuojaan, sillankaiteelle tai tienristeykseen sieluja metsästämään. Toisaalta "Yhdessä vai erikseen" on sitten ehkä uskottavin kuulemani illan viimeinen - ei ehkä nojailubiisi, vaikka sen voisi vetää ihan paritanssina, mutta tarina haaveista ja todellisuudesta joka iskee suoraan sieluun, saksofonin tuuppaamana (tuuttaamana?).

Komea setti, ja vielä sikäli loistava, että sen kaksitoista biisiä mahtuvat suurin piirtein neljäänkymmeneen minuuttiin - sekä laululle että soitolle on tilaa, mutta mihinkään liiallisuuksiin ei mennä. Toisaalta voisi kuvitella tämän setin kestävän esim hikisessä livetilanteessa huomattavasti pitempiä versioita. Tämän pumpun keikka onkin yksi niistä tapahtumista, joihin en vielä ole saanut itseäni raahattua, vaikka kyllä pitäisi. Toisaalta hän voisi myös vähitellen julkaista jotakin uutta...