sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Maailman paras levy 2008

Viime postauksessani totesin musiikkimakuni vuosien myötä yleisesti ottaen kehittyneen yhä simppelimpään suuntaan - käytännössä siten, että huomaan palaavani yhä useammin kohtuullisen pelkistettyjen esitysten ääreen. Se ei välttämättä tarkoita esim. mies tai nainen ja kitara-tyyliä - mutta sen sijaan musiikkia, jossa esim. hienon äänen käyttöä ei peitetä äänimatolla tai efekteillä.

Vuonna 2008 tätä puhdasta ilmaisua harrasti esimerkiksi Shelby Lynne, joka levytti albumillisen loistavia tulkintoja Dusty Springfieldin aikanaan tunnteuksi tekemistä helmistä. Albumin "Just A Little Lovin´" kruunaa ihana "Breakfast In Bed", jossa Shelby todella tavoittaa sen herkkyyden ja haavoittuvuuden, joka oli Dustyn tavaramerkki, mutta vieläpä ylittää alkuperäisen, hienovaraisella mutta omanarvontuntoisella tulkinnalla. Jos tämä luonnehdinta kuulostaa hölmöltä, se johtuu siitä etten pysty sitä paremmin kuvaamaan.

Tämä biisi - ja itse asiassa koko levy - on juuri sellainen aamuyön tuntien soundtrack, joka tavallaan menee hukkaan päivänvalossa. Toisaalta Shelby Lynnen levytysura - sekä ennen että jälkeen tämän albumin - on tulvillaan näitä pimeän vuorokaudenajan tunnareita. Välillä huomaan jopa toivovani, että hän joskus revittelisi vähän enemmän, mutta toisaalta jälki on niin komeaa ettei minulla oikeastaan ole mitään syytä valittaa.

Toinen juurevuuden ja sielukkuuden sanansaattaja oli Rodney Crowell, joka on kypsynyt sinänsä laadukkaasta modernin countryn tekijästä yhdeksi uuden americanan keulakuvista, jonka musiikissa parhaimmillaan yhdistyvät maantieden pöly, elämän maku, kokemuksen rintaääni ja usko siihen, että päivä vielä paistaa myös risukasaan. Kaikkea tätä on "Sex & Gasoline", kokonaisuus jonka oikeastaan jokainen laulu sopii yllämainittuhin määritelmiin.

Rodney laulaa elämän koulimalla, miellyttävän miehekkäällä äänellään mm uskonnon harhoista, elämän raadollisuudesta, lihan himosta - ja tietenkin rakkaudesta. Soitto - kevyen sähköinen, ilmavasti rullaava, miellyttää korvaani kovasti, ja sävellyksissä on juuri sellaisia pikku jippoja jotka jäävät mieleen eivätkä suostu lähtemään sieltä pois. Vaikka soundipaletti ei ole ylileveä, siihen ei hevillä kyllästy, vaan tämä albumi kuuluu siihen luokkaan joka löytää tiensä CD-kelkkaan säännöllisin väliajoin.

Sama koskee Crowellin muutakin 2000-luvun tuotantoa - myös pari edellistä albumia ovat lähes samaa tasoa. Tämän albumin jälkeen hän on mm. levyttänyt pari albumillista duettoja Emmylou Harrisin kanssa; soundillisesti ne ovat enemmän sellaista perinnecountryä, josta en periaatteessa ennen niin välittänyt, mutta joka mm juuri näiden esitysten myötä on alkanut avautua myös minulle.


perjantai 25. joulukuuta 2015

Maailman paras levy 2007

Vuosien mittaan olen huomannut kuuntelevani yhä enemmän ja mieluummin naispuolisia laulajia - osittain ehkä, koska musiikkimakuni kehittyy vanhetessani, mutta osittain myös koska naiset vasta viime vuosikymmeninä ovat ottaneet myös kevyen musiikin kentän haltuunsa. Toki sekä mies- että naislaulajissa on aina löytynyt sekä lauluntekijöitä että "pelkästään" tulkitsijoita, mutta ehkä maailma tässäkin suhteessa on muuttunut hieman tasapuolisemmaksi.

Toisaalta laulajia ei voi rankata pelkästään sen perusteella, onko materiaali omaa vai lainattua - ja kaikkein parhaat tekevät myös muiden lauluista omiaan. Yksi näistä parhaista on Joan Osborne, jonka voimakas mutta sävykäs, ajoittain ikäänkuin nuhainen ääni kääriytyy yhtä hyvin niin omien laulujen kuin esimerkiksi vanhojen soulklassikoidenkin ympärille.

Hänen suurin tulkintansa on oma kappale vuodelta 2007, iki-ihana "Eliminate The Night", joka kertoo toivottomasta rakkaudesta tavalla, jota osaa arvostaa ainakin jokainen joka joskus on ollut teinipoika (sama ehkä pätee tyttöihinkin, mutta sitä voin vain arvailla). Se on juuri sopivan dramaattinen slovari, jonka sävel on kaihoisan kaunis ja sovitus osuu juuri oikeaan, mutta tähtiin sen nostaa nimenomaan laulutulkinta - ja teksti, joka on muotoiltu tavalla joka miehen suussa kuulostaisi kornilta tai pateettiselta, joskin asia voi naispuolisen kuulijan mielestä olla aivan toisin. 

Joan Osbornen levytysura on jo parinkymmenen vuoden mittainen, ja kantaa popmusiikista soulin ja jopa kantrin kautta puhtaisiin sinisävyihin - mutta genrestä huolimatta hän on onnistunut tekemään musiikistaan omansa kuuloista, olivat biisit sitten omia tai lainattuja.

Toinen juttu, joka tapahtuu ilahduttavan usein vielä nykyäänkin, on se että löydän vuosien jälkeen uusia suosikkeja, jotka jostain syystä olen aikaisemmin sivuuttanut. Niinpä olen aivan viime vuosina todennut mm. pitäväni Rushista, vaikka ennen pidin bändin tuotantoa lähinnä sävellyksettömänä teknisenä kelailuna. Suurin syy muutokseen oli "Snakes & Arrows"-albumi, jonka jostain syystä päätin lainata, ehkä osana kampanjaani kohdata musiikilliset ennakkoluuloni levystä korvaan.

Tietyllä tavalla tämä albumi kyllä vastaa ennakkoluulojani, koska ensimmäinen asia johon reagoin oli käsittääkseni taidokas soitto ja komea soundi, joka jotenkin muodostaa kokonaisuuden josta on vaikeaa erotella yksittäisiä lauluja. Monista muista viime vuosina kuulemistani levyistä poiketen tätä oli kuitenkin lähes pakko kuunnella uudestaan, ja vähitellen biisitkin tulivat tutummiksi, lähinnä ovelien koukkujen ja sävelkulkujen kautta.

Jo pelkästään avauskolmikko "Far Cry", "Armor And Sword" ja "Workin' Them Angels" sisältää enemmän niitä koukkuja ja yksityiskohtia kuin monen muun yhtyeen kokonainen albumi, ja loppulevy on suurin piirtein yhtä monipuolista menoa. En kylläkään osaisi hyräillä yhtäkään biisiä, mikä sinänsä on aika erikoista koska yleensä juuri laulettavuus on yksi tärkeimmistä kriteereistä suosikkimusiikilleni - mutta ehkä Rush onkin poikkeus joka vahvistaa säännön. 

Sama nimittäin koskee muitakin sittemmin tsekkaamiani bändin albumeja - 1970-luvin "2112"-klassikosta viimeisimpään "Clockwork Angels"iin, ja vieläpä niin että minulle maittaa bändin tuotannon myöhäisempi puolisko alkupuolta enemmän, vaikka ilmaisu ei ainakaan ole kehittynyt simppelimpään suuntaan, vaikka oma musiikkimakuni yleisesti ottaen on siirtynyyt koristellusta pelkistetympään. Mutta makuasioissahan ei onneksi ole mitään pakkoa olla johdonmukainen.



torstai 10. joulukuuta 2015

Maailman paras levy 2006

Vaikka musiikkimaku on siitä hieno asia, että se kehittyy ja muuttuu jopa viisikymppisellä, on tiettyjä asioita jotka ilmeisesti eivät katoa koskaan. Olen aikaisemminkin sauhunnut täällä esim. 60- ja 70-lukujen soulsita ja bluesista, ja kelttiläinen kansanmusiikki ainakin laulettuna jaksaa viehättää. Ja joskus teininä kokemani ns. klassisen raskaan rockin herätys ei ilmeisesti koskaan hälvene, vaikka ko. musiikinlaji ei ihan aina olekaan pysynyt soittolistojeni kärjessä.

Viimeisin, vieläkin päälle jäänyt vaihe alkoi muutamia vuosia sittem kun satumoisin löysin kirjastosta Gov´t Mulen vuonna 2006 julkaistun "High & Mighty"-albumin, joka oli läpeensä mielenkiintoinen tapaus; hyviä biisejä, jäntevää soittoa kruununa Warren Haynesin kitarointi - paletti kattoi kaiken suorasta paahdosta reggaerytmeihin - ja oikein hyvä lauluääni. Kaikki tämä kulminoitui kahdeksanminuuttiseen "Unring The Bell"-biisiin, jota jaksan ihastella vaikka pitkät biisinkestot yleensä minun korvissani ovat joko kelausta tai liian monen palikan ymppäämistä samaan pakettiin. Juuri tämä biisi on nimenomaan sellainen voiman ja dynamiikan juhla, jota sinipohjainen raskas rock parhaimmillaan voi olla.

Sittemmin olen haalinut hyllyyni kaikki löytämäni Haynesin ja Gov´t Mulen studiolevytykset - ja jopa livejuttuja, vaikka ne eivät yleensä ole makuuni, sekä jonkun verran Allman Brothers Bandin myöhäisempiä levytyksiä, joilla Haynes on mukana. Ja huomaan kuuntelevani sujuvasti jopa yli kymmenminuuttisia eepoksia, vaikka ne normaalisti siis epäilyttävät. Sinisyyttä, sävyjä, sähköä... sekoitus toimii. Eikä tämä ole mitään metallia - välillä meininki on syvän etelän boogieta, välillä mennään Appalakkien varjoon, joskus osoite voisi olla vaikka Memphis tai Chicago. Amerikkalaista musiikkia parhaimmillaan.

Willie Nile taas meni minulta ohi sekä 80- että 90-luvuilla, mutta muusikkoystäväni Tom, joka seuraa rockmusiikkia aika tiukalla seulalla, vinkkasi minulle "Streets Of New York"-nimisestä albumista, ja minähän olin myyty. Tämä on perusjenkkimeininkiä - Springsteen kohtaa uuden aallon ja new yorkilaisen katuromantiikan. Sävellykset ovat hyviä joskin hieman kaavamaisia, Nilen lauluääni on persoonallinen mutta ei särähdä liikaa korvaan, tuotanto on aika peruskamaa - suhteellisen ajatonta soundia ilman liikoja koristeluja, mutta tietyllä tämän päivän vivahteella. Oikeat soittimet soivat välillä korvia hivelevästi.

Silti tämä albumi - ja Nilen muukin tuotanto - onnistuu jotenkin nousemaan tavanomaisen yläpuolelle; suurin syy on varmaankin hänen tarinankerrontansa. Tällä levyllä on kunnon romantiikkaa kuten "Asking Annie Out", hillittömiä visioita kuten "Cell Phones Ringing (In The Pockets Of The Dead)" tai "The Day I Saw Bo Diddley In Washington Square" sekä taistelulauluja kuten "When One Stands". Nile ei ole koskaan oikein lyönyt läpi suuressa mittakaavassa - mutta toisaalta hän onkin enemmän kotonaan hikisessä klubissa kuin stadionilla.

Nile teki kaksi albumia 80-luvun alussa ja yhden 90-luvun alkupuolella, mutta viimeisen runsaan kymmenen vuoden ajan uutta materiaalia - studiosta ja livenä - on tullut säännöllisesti, ja ilahduttavasti sen taso on kauttaaltaan kovaa. Mutta toisaalta katuromantiikka on ikuista, ja kukapa sen tietäisi paremmin kuin pitkän linjan rocktrubaduuri?

lauantai 5. joulukuuta 2015

Maailman paras levy 2005

Yksi popmusiikin parhaista puolista on se, että vanhojen suosikkien lisäksi aina löytyy uusia - joko vanhojen kaltaisia tai sitten ihan omanlaisiaan. Vuoden 2005 löydöt ovat tuota toista lajia. KT Tunstallin mainio renkutus "Black Horse And The Cherry Tree" löysi kuunteluuni ihan sattumalta - lainasin hänen mielenkiintoisen näköisen debyyttialbuminsa kotiin kirjastosta, ja sen jälkeen kuuntelin etenkin tätä laulua kauan ja hartaasti.

KT:n ääni on hyvä, hänen biisinsä muutenkin ovelia mutta tämä jopa surrealistinen, jonkinlainen sähköinen folkbiisi, tarina jossa kertoja muistaakseni joutuu antamaan toiveikkaalle kosijalleen - hevoselle - rukkaset. Ja kuten arvata saattaa, tämä on ilmava ja elävä esitys. Kaiken lisäksi minua ilahduttaa se, että juuri tällainen renkutus voi olla jopa jonkinlainen hitti myös meidän tuotteistettuna aikanamme. On tosin myönnettävä, että olisin pitänyt tästä vaikka se olisi vain harvojen herkkua.

Myös Bic Runga on ainakin kotimaassaan suosittu - ymmärtääkseni hänen levynsä löytyvät Uudessa Seelannissa suuri piirtein joka kodista - mutta täällä hän on tuntemattomampi. Hänen kolmas albuminsa "Birds" on vaimoni Lontoonreissulta tuoma tuliainen, ja samalla ehkä yksi 2000-luvun parhaista albumeista. Se on täynnä öisiä katuja, sateen kiillottamaa asvalttia, hytinää kun vaeltaa yksin kotiin pienessä laskuhumalassa... ei vaan, tämä ei ole mikään jollotusalbumi vaikka tietty öinen alakulo välittyy aika voimakkaana.

Bic on loistava laulaja - etenkin tällä levyllä - ja soitto on kuin ig´hmisen mieli; piano on tärkeässä osassa, jousia käytetään taiten, ja akustoset ja sähköiset mausteet vuorottelevat. Biisit ovat melkein järjestään hyviä, mutta kehutaan vielä erikseen "Captured" ja "It´s Over", mm. hienojen sävelmien ja tehokkaiden kuoro-osuuksien vuoksi. Toisaalta tämä on yksi niistä aika harvoista albumeista, joita tosiaan jaksan kuunnella kokonaan ja vielä uudelleen.

Kumpikin solisti jatkaa vielä uraansa, ja on tehnyt lisää hyvää musiikkia, mutta yllämainitut esitykset ovat heidän parhaimmistoaan. Heiltä löytyy jopa (ainakin) yksi yhteinen äänitys - ihana "Black Silk Ribbon" Neil Finnin kokoamalta "Seven Worlds Collide"-albumilta, joka on muutenkin mukava kokonaisuus.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Maailman paras levy 2004

Nykyisin musiikin ostaminen ja kuuntelukin tapahtuu yhä enemmän netissä, ja jopa minunlaiseni dinosaurus käyttää sujuvasti Spotifytä ja vastaavia, mutta vielä vuonna 2004 uuden musiikin hankkiminen tapahtui levyostosten (ja kirjastosta lainaamisen) muodossa. Minulla oli ennen - ja on vieläkin - montakin suosikkilevykauppaa, joista tärkeimmät onneksi vielä porskuttavat.

Yksi kaikkein parhaista on maailmanmusiikin helsinkiläinen mekka Digelius, jossa olen pyrkinyt käymään aina kun vain paikalle pääsen, ja josta olen kantanut kotiin monta mieleniintoista teosta varsinkin etnisen musiikin alalta. Yksi kaikkein parhaimmista sieltä hankkimistani levyistä on Maura O´Connellin albumi "Don´t I Know", jolta löytyvä "Love You In The Middle" on yksi kaikkein koskettavimmista ikinä levytetyistä rakkauslauluista. Piste.

Se on ensinnäkin onnellinen - se kertoo elossa olevasta, vaikeudet voittaneesta rakkaudesta. Sen sävelmä on puhutteleva, ajattoman kaunis, ja se on hiemosti sovitettu. Mauran ääni on juuri sellainen vahva mutta vivahteikas naisääni joka valtaa musiikkimaussani yhä enemmän alaa mitä vanhemmaksi tulen, ja hänen kirjoittamansa teksti on kaunis, vahva ja tosi. Jos jonkun laulun olisin toivonut itse kirjoittaneeni, niin se voisi olla tämä. En vain kyllästy siihen, ja vieläkin pala nousee kurkkuun kun yritän laulaa mukana.

Vuoden paras albumi on puolestaan coverlevy, mutta sarjassaan ehkä paras ikinä tehty. Beautiful Southin oma tuotanto on samanaikaisessa kauneudessaan ja räävittömyydessään hyvää jo originaalien kohdalla, mutta "Golddiggas, Headnodders & Pholk Songs" vie koko jutun seuraavalle asteelle koska tunnettujen laulujen epäortodoksiset mutta musiikillisesti täyspainoiset versiot ovat niin loistavia. Avaus, Greasesta tuttu "You´re The One That I Want" muuttuu leveäksi balladiksi, Blue Öyster Cult-klassikko "(Don´t Fear) The Reaper" kulkee lempeästi latinalaisittain, ja Ramones-laina "Blitzkrieg Bop" on sekin jotain ihan muuta kuin alkuperäinen. 

Musiikillinen toteutus on moitteeton aina ihania lauluääniä myöten, ja ideat hämmästyttävät paitsi erilaisuudellaan myös jonkinlaisella ilmeisyydellään - näiinhän nämä biisit pitikin tehdä. Kaikkia ei ole muutettu perinpohjaisesti - Rufus Vainwrightin kaihoisa "Rebel Prince" kulkee aika lailla samanlaisena myös kauniin etelän kyydissä, mutta se ei haittaa koska versio silti on niin hyvä.

Ja kuten sanottua, koko BS:n - ja sitä edeltäneen Housemartinsin - tuotanto kestää kuuntelua, samoin Paul Heatonin soololevyt bändin lopettamisen jälkeen. Korviahivelevät musiikilliset ramit ja nyrjähtäneet perspetiivit teksteissä ovat niin kiehtova ja toimiva yhdistelmä, etten ainakaan minä pääse sen ohi.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Maailman paras levy 2003

Minähän en ole mikään kitarafriikki - niinkuin olen varmaan monta kertaa jo sanonutkin - mutta aina välillä löydän sellaisia kitaristeja, joita silti jaksan ja jopa haluan kuunnella, Usein he ovat mtös esim. kelvollisia laulajia, ja joskus heillä on muita avuja jotka edesauttavat diggailua. Sonny Landreth on yksi heistä, vahvuuksinaan biisintekotaito, kohtuullinen lauluääni ja slidetaituruus. Tutustuin hänen soittoonsa ensin John Hiattin mainiolla "Slow Turning"-albumilla, ja sittemmin myös miehen omat levyt ovat kuuluneet tsekkauslistalle. Vuonna 2003 hän julkaisi albumin nimeltä "The Road We´re On", jolta löytyy mm. ihana "Fallin´ For You", joka kevyesti on yksi kyseisen vuoden parhaista biiseistä.

Mutta ei paras, koska samalla albumilla on myös kaihoisa, slidevetoinen slovari nimeltä "A World Away", joka todella yhdistää Landrethin vahvuudet. Katkeransuloinen sävelmä tukee tekstin kertomusta miehestä, joka huomaa tyttönsä kaipaavan muualle - tarkemmin ottaen uuden rakkaansa luokse. Tämä on modernia bluesia parhaimmillaan - sininen tunnelma on käsinkosketeltava, mutta esitys ei ryve itsesäälissä vaan on pikemminkin surumielinen. Ja vaikka kitara on näkyvässä - kuuluvassa - osassa, se ei ole itsetarkoituksellista.

Tämän vuoden paras albumi taas kuuluu oldiesosastoon. Procol Harum on tainnut olla kasassa enemmän tai vähemmän koko ajan palattuaan joskus 1991 yhteen runsaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta uusia studiolevytyksiä on tippunut harvakseen. "The Well´s On Fire" taitaa olla viimeisin heidän julkaisemansa tekele - joskin sille tasaisen vauhdin taulukon mukaan oikeastaan pitäisi olla tulossa seuraaja.

Minua ei tosin haittaa, vaikka niin ei kävisikään, koska tämä heidän viimeisin levynsä on siinä tapauksessa hyvä testamentti. Siinä yhdistyvät kaikki hyvän PH-levyn tunnusmerkit - ylevät balladit kuten "This World Is Rich", mielenkiintoiset popbiisit kuten "An Old English Dream" ja rehti melkein heavy rock kuten "Shadow Boxed" tai "So Far Behind", hyvin soitettuina, procolisti sävellettyinä ja esitettyinä annoksina. Gary Brookerin ääni ei taida mellyttää kaikkia, mutta minä pidän siitä, ja mukana/elossa olevat muut alkuperäisjäsenet hoitavat hekin tonttinsa hyvin.

Tämä levy kuului kaiken lisäksi ensimmäisiin "vanhojen partojen uusiin tulemisiin", joihin aikoinaan lievästi epäluuloisena tartuin - mutta ilokseni olen huomannut, että monet vanhat bändit ikääntyvät oikein hienosti; se mikä nuoruuden raivossa menetetään, voitetaan kokemuksessa, näkemyksessä ja jonkinlaisessa uskottavuudessa. Kaikki eivät siinä tosin onnistu, mutta Procol Harum tekee sen kirkkaasti.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Maailman paras levy 2002

Ottaen huomioon sen, miten tärkeää minulle oli 1960-luvun brittipop, ja kuinka paljon hyllystäni löytyy vielä 70- ja 80-lukujenkin brittiläisiä poplevyjä, on aika mielenkiintoista kuinka vähän ko. genraen levyjä tältä vuosituhannelta omista. Syy on varmaan aika pitkälle vanhenemisessani ja musiikkimakuni "kehityksessä" - mutta onneksi sentään välillä löytyy poikkeuksiakin. Tietyt artistit ovat säilyneet vanhoilla meriiteillä, kuten Elvis Costello tai Beautiful South, mutta sen lisäksi hyllyssä on jopa yksittäisiä ihan oikeasti uusia nimiä.

Niinkuin nyt tämä Starsailor, jonka debyyttialbumi vuodelta 2002 sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, hyvin soitettua ja persoonallista popmusiikkia, kruununa "Talk Her Down", joka on miltei pophymnin määritelmä - kirpeänkaunis sävelmä, majesteetillinen mutta ei liian ylenpalttinen sovitus joka ikäänkuin laskeutuu joukkoomme, ja laulusuoritus joka tukee kokonaisuutta. Laulusolisti-lauluntekijä James Walshin ääni kuuluu tosin niihin, jotka taitavat jakaa mielipiteitä - mutta minun kohdallani hän sopii jakajan oikealle puolelle.

Starsailorin niinkuin muutaman muunkin kuulemani bändin kohdalla kävi niin, että ensimmäinen annos johti lisänälkään, ja niin hyllystäni nykyisin löytyy jossakin muodossa jokainen bändin neljästä albumista. Juuri näitä levyjä olen jopa kuunnellutkin - myönnettävä on, että uudemmista poplöydöistäni löytyy myös niitä, jotka ovat jääneet levyhyllyn kätköihin.

Peter Wolf taas hiipi kimppuuni miltei salaa - minulla oli kyllä jokunen J. Geils Bandin levy jo 1980-luvulla, mutta bändin loppupään teokset eivät minua täysin vakuuttaneet. Sen sijaan laulaja-harpisti Wolfin sooloista "Long Line" ja varsinkin "Sleepless" kolahtivat yhdistelemällä ajatonta menoa ja soundia hyviin biiseihin, paikoin tähtivieraiden tukemina mutta ihan omillaankin täyspainoisena.

"Growing Pain" on mukavan ilmava hölkkä, "Run Silent, Run Deep" ravisuttava tunnelmapala, "Five O´Clock Angel" samoin, vanha kunnon "Homework" raikas luenta jo J Geils Bandin alkutaipaleellaan levyttämästä Otis Rushin helmestä, ja myös "Never like This Before" ja "Too Close Together" ovat paikkaansa puolustavia tulkintoja - ja toinen puoli tätä albumia on laatukamaa sekin. Vaikka Peter Wolfilla ei ole maailman suurin ääni, hän tietää rajansa ja osaa käyttää saamiaan lahjoja.

Bändi soi hienosti, välillä akustisemmin, varsinkin kieli-instrumentein sointia mukavasti värittäen. Välillä heitetään melkien kantriksi, mutta pohja on silti sinimustassa musiikkimullassa. Kokonaisuutena eräänlaista americanaa tämäkin, ja sen rohkaisemana ryhdyin sitten myös täydentämään Geilsin poppoon osuutta levyhyllystäni - nyt en enää pääse siitä irti. Varsinkin bändin alkutaival on riemastuttavaa kuultavaa, ja "Sleepless" on eräänlainen paluu juurille.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Maailman paras levy 2001

Jo nuorena miehenä narahdin kelttiläiseen musiikkiin. Luultavasti siihen myötävaikuttivat sellaiset asiat kuten legendojen ympäröimät sumuiset rannat, säkkipillit, tarttuvat kappaleet, tekstien leikkisä runollisuus - mutta kaikkein tärkeä yksittäinen tekijä oli varmaan monien kelttifolkpohjaisten artistien kyky heittäytyä häpeämättömästi tunteidensa vietäväksi ja tehdä sellaisia balladeja, joiden tahtiin kehtasi itsekin heittäytyä tunteelliseksi. Kaikkein parhaiten keitos maittoi silloin, kun artisti kuitenkin toimi rockpohjalta - ja yksi tämän linjan parhaista oli Runrig. Vuonna 2001 bändi julkaisi hienon albumin "The Stamping Ground", jolta löytyy yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni, loistavan hieno "One Thing".

Se on oikea powerballadi - ylevä sävelmä, sovitus joka alkaa akustispohjaisesti mutta kasvaa eeppisiin mittoihin, soitto toimii kuin unelma, ja bändin uusi vokalisti Bruce Guthro omaa juuri sellaisen äänen, joka toimii silloin kun tarvitaan sekä voimaa että vivahdetta, ja tarpeeksi mutta ei liikaa tunnetta. Tarina pyörii ihmissuhteen päättymisen tai sen uhan ympärillä, mikä ei ole kovinkaan omaleimainen rakaisu - mutta sen sijaan käsittelytapa om hyvä, koska kappaleen tunnelataus ei ole itsesäälissä vellomista.

En ole kovinkaan aktiivinen keikoilla kävijä, mutta on joitakin sellaisia tapahtumia jotka haluaisin vielä kokea. Runrigin keikka jossakin Ylämailla olisi poikaa - ainakin näkemieni videotallenteiden perusteella tunnelma on yleensä aika tiivis, vaikka tätä biisiä ei esitettäisikään. Ehkä kokemus voisi olla samantyyppinen kuin silloin, kun vahingossa osuin Värttinän keikalle Nurmeksessa?

Kelttiläissävyisestä musiikista makuni tekikin sitten joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla "kehityshyppäyksen" Atlantin yli, ja kaikenlainen americana alkoi täyttää aukkoa, joka tietoisuudessani oli mustan musiikin ja popin välillä. Ja siitäkös varsinainen aarrekammio aukesi, varsinkin kun musiikkia tässä vaiheessa saattoi jo helposti löytää netin kautta, eikä aina tarvinnut mennä "ostos ja pettymys"-mutkan kautta. Olin aiemmin jopa vältellyt tätä aluetta, koska minulla oli aika lailla kaavamainen ja alkukantainen negatiivinen käsitys kantrimusiikin olemuksesta, mutta kun munlle valkeni, ettei kyseessä aina ole stetsonhattuinen jollotus steelkitaran säestämänä, sekin avitti ymmärtämykseni kasvua.

Yksi genren varhaisista suosikeistani - ja ehkä ensimmäinen naispuolinen - oli iki-ihanan äänen omaava Lucinda Williams, jonka 90-luvun lopun albumi "Car Wheels On A Gravel Road" oli yksi niistä teoksista jotka ensin tarttuivat korvaani. Sen seuraaja, "Essence", räjäyttikin sitten jo pankin. Maanläheinen mutta hallitusti tuotettu soitto, hyvät biisit ja ennen kaikkea Lucindan laulu teki mieleeni lähtemättömän jäljen. Jos mies laulaisi kaipuusta samalla tavalla kuin Lucinda albumin nimikappaleessa, se olisi ehkä jopa tökeröä, mutta tämä esitys toimii.

Saman tekevät esim. miltei harras "I Envy The Wind" sekä vastustamattoman haikea "Out Of Touch", jonka voima on sen lakonisen toteavassa esityksessä. Ja ehkä se on paras määre koko albumille - sellainen hallittu, hillitty voima, jonka yksi suuri vahvuus on nimenomaan se, mikä jätetään sanomatta tai soittamatta. Lucindan myöhemmilläkin levyillä on hetkensä, mutta tämä on silti se albumi jonka pariin huomaan palaavani, ehkä juuri tämän hiljaisen voiman vuoksi.

Ajan myöta levyhyllyyn ovat löytäneet tiensä myös mm. Emmylou Harris (joka itse asiassa taisi ehtiä kuvioihin jo ennen Lucindaa), Kathy Mattea, Mary Gauthier, Shelby Lynne, Allison Moorer, Margo Timmins ja ennen kaikkea Rosanne Cash, mutta se onkin jo toinen juttu, tai itse asiassa sarja juttuja, joihin tulen vielä palaamaan.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Maailman paras levy 2000

Kaikki eivät saa kokea vuosituhannen vaihtumista - niinpä siihen ladattiin kaikenlaisia odotuksia, ja se sai toimia jonkinlaisena vedenjakajana monessakin mielessä. 1900-luku oli vanhaa aikaa, 2000-luku uutta - ja esimerkiksi kaikenlaiset "parhaiden levyjen ja biisien listat" olivat tietysti juuri tähän aikaan esillä. Nyt, kun siitä on kulunut jo jonkin aikaa, voi jopa pienellä perspektiivillä kysyä itseltään ja maailmalta, mikä vuosituhanteen vaihteessa muuttui, vai muuttuiko mikään?

Ja vastaus on minun kohdallani, ettei mikään oikeastaan muuttunut. Oikeastaan ainoa asia, minkä olen huomannut jälkikäteen, on että olen saanut aikaan jonkinlaisen kahtiajaon musiikinkuuntelussani koska esim kokoelmalevyjä autoon tehdessäni olen usein käyttänyt vuosilukuja, vuosikymmeniä ja etenkin vuosituhansia jonkinlaisina vedenjakajina biisejä valitessa - eli minulla on paljonkin "90-luvun sitä"- ja "uuden vuosituhannen tätä"-kokoelmia mutta vain yksittäisiä "95-05"-tyyppisiä.

Ja vanhat suosikit eivät tietenkään menneet vaihtoon, vaikka niiden rinnalle tuli uusia. Vuoden 2000 hittibiisi oli vanhan suosikin uusi tuleminen, Bon Jovin häpeämättömän tarttuva "It´s My Life", joka palautti sekä tämän kasarisuosikkini että jenkkirockin ylipäätänsä kuuntelutottumuksiini muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Siinä on hyvä sävel, loistava kertosäe, koukkuja vaikka muille jakaa - eikä sen loistavuutta vähennä se, että Jon Bongiovi joukkoineen on yrittänyt tehdä saman jutun uudelleen melkein jokaisella sen jälkeen ilmestyneellä albumillaan. Bon Jovi kuului jo 15 vuotta sitten niihin bändeihin, joiden levyjä joissakin piireissä kuului inhota, mutta minä olen ollut "melkein fani" jo vuodesta 1985 ja tokasta albumista lähtien, ja varsinkin autoiluun heidän musiikkinsa istuu kuin nenä päähän.

Ja uuden vuosituhannen uusista suosikeista ensimmäisiä oli Anastacia, jonka debyyttialbumi "Not That Kind" iski allekirjoittaneeseen lujaa. Hyviä biisejä, sujuvaa soittoa, ja ennen kaikkea Ääni. Menobiisit kuten nimikappale ja "I´m Outta Love" toimivat kuin väärä raha, kun taas hitaammat palat kuten "Who´s Gonna Stop The Rain" osoittavat hänen tulkinnastaan löytyvän myös sävyjä. Makean lauluäänen takana minua miellyttää myös tuotanto - sekoitus soulia ja sen alalajeja rocksävyillä maustettuna, joka ei välttämättä istu yksittäisiin lokeroihin mutta sen sijaan liikkuu niiden välillä jopa yllättävän sujuvasti ollakseen pohjimmiltaan "hittituote".

Myös hänen myöhempi tuotantonsa on miellyttänyt minua, vaikka hänkään ei ole kriitikkojen suosikki - ja olen jopa saanut kuulla itse kuuntelevani häntä lähinnä hänen ulkoisten avujensa vuoksi. Voi tietysti olla, että hänen ja muidenkin hyvännäköisten artistien fanikaartista löytyy myös niitä, jotka osaavat kuunnella ulkonäköä, mutta itse tarvitsen kuuntelemiseen nimenomaan äänellisiä ärsykkeitä.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Maailman paras levy 1999

Olen varsinkin vanhemmiten yrittänyt opetella musiikkiin suhtautumista vain musiikkina - nuorempana saatoin joskus väheksyä jotakin artistia tai musiikinlajia periaatteellisista syistä, mutta nyt olen mielestäni onnistunut hieman rauhoittumaan siinä suhteessa. Sen sijaan olen havainnut joitakin sellaisia ilmiöitä, jotka mielestäni yleensä johtavat tulokseen joka on pienempi kuin osiensa summa.

Sellaisiin ilmiöihin kuuluvat esim. erilaiset tribuuttilevyt, duettoalbumit sekä sellaiset albumit, joilla on vierailevia laulusolisteja useammalla raidalla. Jostakin kumman syystä kokonaisuus kärsii minun korvissani varsinkin silloin, kun laulusolistien tyylillinen kirjo on lavea. Näin ollen Santanan albumikolmikko, jonka aloitti vuonna 1999 "Supernatural", ei saa minun korvissani kovinkaan korkeaa arvosanaa, vaikka kitaristivelhon musiikki minua sinänsä miellyttääkin, ja hän kuuluu niihin harvoihin kitaristeihin joiden tunnusomaisen soundin luulen jotenkin tunnistavani.

Sen sijaan nämä yhteistyöt voivat yksittäisinä biiseinä olla oikein mukavaa kuultavaa. Yksi esimerkki siitä on juuri kyseisen albumin monsterihitti "Smooth", jossa mikin varressa on AOR-solisti Rob Thomas. Hänellä on miellyttävä ääni, miehekäs olematta päällekäyvä, ja ilmiselvää dynamiikan tajua. Kun sävel vielä on kaunis, sovitus viekotteleva ja Carlos Santanan kitara soi tutun sielukkaasti, ei ole ihme etten ole ainoa joka piti tästä laulusta. Täytyy tosin myöntää, ettei korvani lattarisoundeista välttämättä osaa erottaa tuota viekottelevaa kosiskelevasta, mutta ehkä sillä asialla ei edes ole väliä kun homma kerran toimii.

Yksi vuoden 1999 suosikkialbumeistani on sikäli hauska tapaus, että "Giving The Game Away" on Thunderin tuotannossa niin aliarvostettu levy, että se välillä jää pois jopa diskografioista ja vastaavista, eikä bändi itsekään taida arvostaa sitä kovin korkealle - mutta minulle se kolahtaa kuin puuro hullulle. Osittain, koska tykkään Thunderin soundista niin, ja osittain, koska tämä levy osaa kuulostaa myös epätyypilliseltä ollakseen sitä klassista hard rockia - tässä on myös poppia, jousia, funkia ja vaikka mitä.

Perustana on silti hyvin sävelletty, soitettu ja laulettu vanha kunnon rock - soundi jonka kulmakiviä olivat vaikkapa Deep Purple, Free ja Ufo 1970-luvulla. Thunderin biisit ovat hyviä, soolot maltillisia, ja laulusolisti Danny Bowes on yksi genren parhaista. Biisilistassa esim. "Rolling The Dice" ja "Time To Get Tough" edustavat perinnejyräystä, "Play That Funky Music" on sitä itseään - vanhan Black Cherry-hitin versiointi, nimibiisissä on jotain loppuajan beatlesmaista, "All I Ever Wanted" on klassinen hardrockballadi, muta varsinainen tyrmäys on "`Til It Shines", varovaisesta alusta kunnon hymniksi kasvava tilitys maailman ja kateuden turhuudesta.

Ja Thunderin koko tuotanto - 25 vuoden ajalta - kestää kuuntelua sekin; juuri tämän albumin jälkeen bändi pani hetkeksi pillit pussiin, vain palatakseen 2000-luvun alkupuolella kehiin omalla levymerkillään. Homman nimi on vieläkin sama, mutta muutamat bändin albumeista ovat harmittavan vaikeita saada käsiinsä. Ote ei ole lipsunut - tänä vuonna ilmestynyt kymmenes studioalbumi "Wonder Days" saattaa olla yhtyeen paras levytys. Ainakin seuraavaa albumia odotellessa...

tiistai 22. syyskuuta 2015

Maailman paras levy 1998

Olen varmaan kehunut täällä kirjastolaitostamme jo aikaisemminkin, mutta näinä synkkinä aikoina on kyllä syytä pitää hyvien julkisten palvelujen lippua korkealla, joten antaa mennä: 1990-luvulla Turussa sekä 2000-luvulla Vaasan ja Tampereen alueilla asuessani ovat paikalliset kirjastot toimineet ehkä tärkeimpänä musiikillisena innoituskanavanani. Suuremmissa kaupungeissa on ehkä paremmat rahkeet, mutta haluan erityisesti nostaa esille myös Mustasaaren ja Ylöjärven kirjastot valikoimien, palvelun ja asenteen vuoksi.

En esimerkiksi nyt muista, mistä kirjastosta vuonna 1998 kannoin kotiin Radio Kings-nimisen amerikkalaisen bluesbändin albumin "Money Road" - mutta olen aika varma siitä, etten olisi sitä muualta hoksannut. Nyttemmin se löytyy hyllystäni ihan ostettuna versiona, samoin kuin aika moni muu enemmän tai vähemmän tuntematon blues-, soul- tai folklevy joka ensin tuli lainattua kokeeksi.

Albumi on ihan hyvä kokonaisuutenakin, mutta yli muiden esitysten nousee hidas blueshymni "My Day Of Reckoning (Has Finally Come)", joka on täydellinen yhdistelmä hyvää sävelmää, taidokasta soittoa ja laulaja Brian Templetonin intensiivistä tulkintaa - mutta ei ylitulkintaa, vaan nimenomaan sitä pidäteltyä voimaa joka oikein käsiteltynä voi johtaa suuriin musiikillisiin elämyksiin.

Vuonna 1998 ilmestyi kaikenlaista hyvää musiikkia, mutta kaikkein paras albumi oli oikeastaan kokoelma, jonka kappaleista suurin osa äänitettiin jo 70-luvulla. Van Morrisonin julkaisemattomat nauhat olivat kyllä jo kierrelleet kaikenlaisilla bootlegeillä, joten "The Philosopher´s Stone" oli kaiketi jonkinlainen vastaveto musiikkibisnekseen muutenkin tympääntyneeltä bardiltamme.

Suuri osa levyn sisällöstä oli vuosilta 1974-76, jolloin Van "Veedon Fleece"-ja "A Period Of Transition"-albumien välissä hyllytti ainakin kaksi levytyshanketta aika lailla loppumetreillä, eikä asiaa voi kuin ihmetellä jälkikäteen; vaikka hänen 70-luvun levytyksensä järjestään ovat laadukkaita, tämän kokoelman kappaleista saisi helposti kokoon kokonaisuuden joka on mitä tahansa yksittäistä ilmestynyttä albumia parempi - joskin minuin on myönnettävä, etten tarkkaan tiedä kuinka kattava tämä julkaisu on. Ilmeisesti tämä ainakin kokoaa sellaiset kappaleet, joita hän ei ole julkaissut muussa muodossa - mutta mukana on myös aikaisia tai vaihtoehtoisia versioita myöhemmin eri levyille päässeistä kappaleista.

Jos rytmimusiikista puhutaan, Van Morrison ei ole koskaan tehnyt mitään niin tyrmäävää kuin "Naked In The Jungle", "John Henry" tai "Western Plain" tällä kokoelmalla - jos taas mennään hänen "tavanomaisempaan tajunnanvirtaansa", esim "Contemplation Rose" ja "Madame Joy" ovat ihan huippuluokkaa. Mielenkiintoisia ovat myös nuo varhaisemmat versiot myöhemmin julkaistuista biiseistä, esimerkkeinä vaikkapa "Wonderful Remark" ja "Real Real Gone". Pari yhdentekevääkin juttua löytyy - lähinnä 80-luvulta - mutta yli kahden tunnin tuplalla se ei ole ihme eikä mikään.

Kaiken lisäksi levyn kannessa muistaakseni annetaan ymmärtää sen olevan "The Unreleased Tapes, volume 1" - nyt, 17 vuotta myöhemmin, odotan vieläkin mielenkiinnolla mahdollisia jatko-osia...





keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Maailman paras levy 1997

Harvassa ovat ne yhtyeet tai laulajat, jotka ovat aina onnistuneet pitämään laatua korkealla - tavallisempaa on ehkä se, että käyrä nousee ja laskee. Jotkut kauan mukana olleet ovat ehtineet kokea montakin nousua ja laskua - ja niinpä esim. Aerosmith minun korvissani teki ainakin kolmatta nousuaan vuonna 1997. "Nine Lives" oli ehkä liian pitkä ja järkälemäinen klassikoksi, mutta sen sisältä löytyy haluttaessa oikein rautainen 35-minuuttinen perinteinen ilmaseppälevy.

Sen kruunaa hymnimäinen menopala "Taste Of India", joka minun korvissani nousee bändin klassioiden joukkoon. Hieno sävel, kruununa ylevä kertosäe, mukavat etniset väritteet, soitto joka kulkee kuin bakteeri Gangesissa - ja rakastettava renttu Steven Tyler, jonka ääni nykyisin kuulunee Unescon maailmanperintölistalle. Siitä syntyy mehevä musikaalinen curry, joka etenee vastustamattomasti.

Aerosmithin uralle mahtuu menestyksiä ja huteja monelle vuosikymmenelle, ja ainakin minusta heidän 80-luvun toinen tulemisensa (ja sitä seuranneet) on yhtä kiinnostavaa kuultavaa kuin 70-luvun kulta-aika. Monien mielestä hommaan tuli myöhemmin liikaa siirappia, mutta nämä jätkät hoitavat minun korvissani hitaat yhtä hyvin kuin nopeatkin. Samoin bändin viehättävä tapa sekoittaa heviinsä funkyjä elementejä toimii kuin väärä raha, vaikka olisikin juuri väärennös.

Aikuisiällä olen aika valikoiva radionkuuntelija, mutta lapsuudessani se oli mielestäni päällä aina, ja varhaisimmat musiikilliset muistoni ovat juuri 60- ja 70-lukujen taitteessa radiosta tulvinutta soittoa - Beatlesiä, suomalaista ja ruotsalaista iskelmää, ja joitakin muita ajan artisteja kuten Simon & Garfunkelia. Näin ollen Paul Simon on kulkenut mukanani "aina". Välillä meillä on ollut kriisimme - "Graceland" oli hänelle eräänlainen paluu, mutta minä en pahemmin välittänyt, mutta 1997 palasimme jälleen yhteen, ja nyt menee hyvin.

Syynä oli "Songs From The Capeman", joka sinänsä on sekä tyypillinen etä epätyypillinen Paul Simon-levy. Tyypillinen, koska musiikillinen kirjo on laaja, soundi korviahivelevä olematta ylimakea ja biisit hyviä - ja epätyypillinen, koska tämä siis on juonellinen tarina, musikaalin ääniraita, ja monilla kappaleilla on vierailevia laulusolisteja. Se on periaatteessa harmi, koska Simonin ilmeikäs lauluääni on yksi hänen musiikkinsa vahvuuksia, mutta toisaalta se tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Samoin kielen vaihtaminen välillä espanjaksi viehättää.

Tarinasta ei sen enempää, koska se ei vaikuta musiikin kuunneltavuuteen, kuin että kertomus puertoricolaistaustaisen pojan, "myyttisen tappajan", elämästä New Yorkissa ja myöhemmistä vaiheista tehdään tavallaan musiikillisen matkan muodossa - latinorytmeistä poppiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, ja takaisin. Mukana on nimiä kuten esim. Los Lobos, ja pojan äitiä esittävän laulajan ääni on oikein hyvä.

Paul Simon on minusta hyvä etenkin siksi, että hän vielä parikymmentä vuotta tämän jälkeenkin yhä jaksaa estiä - koskaan ei oikein tiedä, mitä kuulee kun laittaa hänen uuden levynsä soimaan, mutta siitä voi olla kohtuullisen varma että pohjalla on hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja lauletua popmusiikkia. Se on aina hyvä asia.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Maailman paras levy 1996

Yksi kevyen musiikin hienoista piirteistä on sen ajoittainen yllätyksellisyys - esimerkiksi kun täysin eri taustoista tulevat taiteilijat tekevät musiikkia yhdessä. Yksi kaikkein parhaista esimerkeistä tästä on vuonna 1996 päivänvalon nähnyt "Where The Wild Roses Grow" - vanha murhaballadi Nick Caven senteemaiselta albumilta, jossa tämän synkistely-new wavetähden duettopartnerina on diskohiletähtönen Kylie Minogue. Heidän äänensä ovat, hassua kyllä, liki täydellinen yhdistelmä möreää ja heleää - ja koska kyseessä on kelttiläispohjainen kansanlaulu, tarina ja sävel ovat kunnossa.

Kumpainenkin edustaa sinänsä genrejä, joista en pääpiirteittäin välitä - mutta molemmat ovat kyllä urallaan levyttäneet muutakin ihan pätevää kamaa. Caven ja Wild Seedsien levyt ovat vain aika vaikeasti sulatettavia kokonaisuuksia, kun taas Kylien ura enimmäkseen on aika äkkiä unohdettavaa höttöä - joskin jotkut hitit ovat olleet aika nerokkaita, ja viime aikoina hänen ohjelmistonsa käsittääkseni on kehittynyt laajempaan suuntaan.

Toinen kevyen musiikin hieno piirre on sen alalla taidetta tekevät nerot. Minulla on muutamia sellaisia suosikkeja, joiden paraiden tekeleiden kuvaamiseen sanat eivät tahdo riittää, ja yksi heistä on ehdottomasti Richard Thompson. Hän on pian 50 vuoden ajan tehnyt musiikkia, joka heikoimmillaankin on mielenkiintoista, ja parhaimmillaan niin hyvää, etten sitä oikein osaa kuvata. Mestariteoksia on kaiken lisäksi syntynyt joka vuosikymmenellä 60-luvulta tähän päivään - itse asiassa hänen alkukesästä ilmestynyt uusin albuminsa, "Still", saattaa olla koko uran paras.

Yksi minun suosikeistani on vuoden 1996 "You? Me? Us?", mielenkiintoinen julkaisu jo pelkästään siksi, että se on jaettu sähköiseen ja akustiseen levyyn - saman etiketin alla on siis kaksi kokonaisuutta, jotka kummatkin ovat tärkeä osa Thompsonin artistipersoonallisuutta. Tämä jopa julkaistiin tupla-CD:nä, vaikka soittoaika taitaa jäädä hieman alle 70 minuutin - mutta ratkaisu on hyvä, koska puoliskot ovat aika erilaiset vaikka kokonaisuus on linjakas. Tämän huomaa erityisesti, koska pari biiseistä esitetään molempina versioina, ja tuplauskin on hyvin perusteltua.

Sähköinen puoli sisältää sekä Thompsonin uran ehkä terävintä rokkausta, kuten "She Steers By Lightning", että perinteisempiä alakulon hymnejä, kuten "Bank Vault In Heaven", kun taas akustinen, folkimpi puoli antaa enemmän tilaa kerronnalle ("Cold Kisses", "Woods Of Darney"). Tämä albumi on äänikuvaltaan enemmän "rockbändin tekemä" kuin jotkut sellaiset, joissa on mausteena esim. erilaisia kansanmusiikkisoittimia, mutta kokonaisuus ei silti ole yksitoikkoinen. Thompson on laulajana pätevä - mutta ennen kaikkea minun täytyy todeta, että vaikka yleisesti ottaen suhtaudun kitaristeihin hieman epäilevästi, Richard Thompson on sen lajin ässä.

Ja kuten sanottua, tämä albumi on vain yksi hänen helmiensä pitkässä nauhassa.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Maailman paras levy 1995

Vuonna 1995 täytin 30, aikaani vei yhä enemmän työ ja perhe, ja kun musiikkimaailma samalla kehittyi uusiin, osittain minulle vieraisiin suuntiin, voin sanoa pudonneeni kehityksen kärryiltä viimeistään tuolloin. Se ei sinänsä ollut mikään suurempi ongelma, koska se samalla merkitsi sitä, että kaivauduin syvemmälle omien suosikkieni maailmaan, seurauksin jotka näkyvät levyhyllyssäni vieläkin. Minun kohdallani musiikin etsiminen netistä oli vielä muutaman vuoden päässä, mutta kirjasto tuli monta kertaa apuun.

Tom Cochranen levy taisi tarttua haaviin Turun kaupunginkirjaston mainiolla musiikkiosastolla ihan vain siksi, että se näytti mielenkiintoiselta - ja kävi ilmi, että se myös kuulosti siltä. Cochranen musiikki oli vähän kuin Bryan Adamsia oikealla sanottavalla höystettynä - ja Cochranen käheä ääni oli parannettu painos Adamsista. Useasta hienosta biisistä kaikkein paras oli runoilija Sylvia Plathista kertova "Paper Tigers", jota kantaa erityisesti kaunis sävelmä ja majesteetillinen kertosäe.

Squeeze taas on kulkenut mukana jo 80-luvun alusta asti - ja toisin kuin monet muut uransa alkuvaiheessa menestyneet ja sittemmin hieman syrjemmässä jatkaneet artistit, musiikin laatu on pikemminkin parantunut vuosien mittaan. Vaikka 70- ja 80-lukujen klassikot soivat komeasti, tämä myöhempi tuotanto on vielä parempaa, koska sovitukset ovat monipuolisempia mutta ylimääräinen kikkailu on pudonnut pois, Diffordin ja Tilbrookin biisit ovat vähintään yhtä hyviä kuin ennen - näistäkin herroista on käytetty määrettä "uusi Lennon/McCartney", ja laulusoundi hivelee korvia.

"Ridiculous" on klassinen poplevy täynnä hienoja popbiisejä juuri yllämainittujen määreiden mukaan, pakottoman kuuloista, ilmeikästä ja ilmavaa musiikkia - itse asiassa vähän kuin Beatlesilla aikanaan. Itse asiassa on vaikeaa nostaa esiin yksittäisiä biisejä, koska ennen kaikkea kokonaisuus on niin valloittava. Sama pätee sinänsä moniin muihin Squeezen albumeihin - kaikkia en ole kuullut, mutta esim. "Cool For Cats", "Argybargy" ja "East Side Story" ovat kova kolmen suora.

Fiksu popmusiikki on sikäli heikossa asemassa, että äänekkäämpi ja/tai suorasukaisempi soitto helposti kiilaa edelle listoilla ja yleisessä huomiossa - mutta taas kerran voin todeta, ettei se minua popsnobina haittaa, niin kauan kun meitä sentään on niin paljon että suosikkimme saavat uusia levyjään julkaistua.


tiistai 18. elokuuta 2015

Maailman paras levy 1994

Varsinkin ennen internetin, Spotifyn ja vastaavien tuloa minulla oli välillä tunne, että musiikkimakuni oli ikäänkuin urautumassa, ettei enää ollut uutta musiikkia löydettävänä vaan kohtaloni oli pysytellä vanhojen tuttujen suosikkien parissa. Tämä tunne oli ehkä vahvimmillaan 1990-luvun alkupuolella ja puolessavälissä - opiskeluajan vilkas sosiaalinen ja musiikillinen elämä oli vaihtunut työhön ja lastenhoitoon, ja netistä tuli apua vasta vuosikymmenen loppupuolella. Radiota en ole koskaan oikein osannut kuunnella, eikä MTV ollut kiinnostava vaihtoehto, joten uudet impulssit olivat vähissä.

Toisaalta välillä tuli jostain takavasemmalta täystyrmäys, kun joku minulle täysin tuntematon esittäjä ja esitys vei tajunnan. Yksi tällainen esimerkki on Seal, jonka hitti "Kiss From A Rose" iski 1994 minut kanveesiin niin, etten vieläkään ole noussut takaisin. Hänen genrensä - joka lie jonkinlainen neosoul - tuntui silloin vieraalta, mutta tämä biisi, sen hieno sävelmä ja omintakeinen sovitus sekä Sealin hiekkapaperoidun samettinen ääni olivat tappavan tehokas yhdistelmä.

Olen sittemmin kuullut useimmat hänen levyistään, ja pitänyt varsinkin taannoisista "Soul"- ja "Soul 2"-albumeista, joilla hän tosin laulaa vanhoja klassikkoja, mutta tekee sen ovelasti ajattomasti päivittäen - mutta tämä biisi on hänenkin tuotannossaan silti yksin kaikkien yläpuolella loistava tähti.

Sitten on sellaisia kestosuosikkeja, jotka ovat kulkeneet mukana vuosikausia kuulumatta koskaan varsinaiseen ykkösketjuun, mutta joiden biisit ja levyt silti soivat vuodesta toiseen menettämättä tenhoan. Yksi tällainen tähti musiikkitaivaallani on Bonnie Raitt, "pitkän linjan blueslaulaja ja kitaristi", jonka bongasin vuonna 1989 "Nick Of Time"-levyn myötä, mutta joka jo 1970-luvulta lähtien on tuottanut huomattavan määrän loistavaa juurimusiikkia, ehkä kirkkaimpana kruununa vuoden 1994 albumi "Longing In Their Hearts".

Se ei ole sen kummempaa kuin hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja laulettua juurimusaa - joskus funkyä, joskus rockaavaa, välillä hellästi soljuvaa, koko ajan johtotähtenä Bonnien käheä ääni ja tyylitaju sekä hänen maukas kitarointinsa - slideputkella tai ilman. Bändi on pienehkö ja soundi hillitty - ehkä joskus vähän liiankin sliipattu, mutta ei koskaan kliininen. Erikoismaininnan hän saa myös hyvistä biisivalinnoistaan, joista tältä levyltä mainittakoon mm. Richard Thompsonin iki-ihana "Dimming Of The Day".

Jos jotenkin yrittäisin luonnehtia Bonnie Raittin musiikkia, voisin sanoa hänen olevan hankala kokoelman teon kohde - hyvää kamaa löytyy niin paljon, ettei sen puristaminen esim. 79 minuuttiin millään meinannut onnistua. No, kokoelmiinhan voi aina väsätä myös kakkososia...

tiistai 11. elokuuta 2015

Maailman paras levy 1993

Suhteeni coverlevyihin ja -versioihin on hieman kaksijakoinen; toisaalta minusta on lähtökohtaisesti parempi, jos artisti ensi kädessä levyttää omia tai ainakin häntä varten tehtyjä lauluja - mutta toisaalta on myös sellaisia armoitettuja tulkitsijoita, jota siinä tapauksessa jäisivät kuulematta. Ja sitten on näitä tapauksia, jotka omien hienojen laulujensa lisäksi tekevät myös muiden lauluja omikseen, kuten Bryan Ferry toistuvasti, ja varsinkin 1993 levyttäessään mm. bluesklassikko "I Put A Spell On You":n.

Screamin´ Jay Hawkinsin alkuperäisesityshän on miltei hulluuden rajamailla hoippuva, varsin voimaperäinen tykitys, joten Ferryn tyylikkään viileä soulversio kosketintaustoineen voi olla puristien mielestä pyhäinhäväistys, mutta minusta se on nerokas - se avaa myös tekstiin uuden näkökulman. Hänen laulutyylinsä jakaa sekin mielipiteitä; itse huomaan sen olevan ehkä liikaa, jos sitä nauttii albumillisen tai enemmän kerralla, mutta yksittäiset biisit toimivat hyvin.

Ja ennen kaikkea Bryan Ferry on jo yli neljänkymmenen vuoden ajan tehnyt selvästi tunnistettavaa musiikkia - omia biisejä ja covereita, soololevyillä ja Roxy Musicin kanssa (ja ainakin minulle tuo ero on lähinnä akateeminen - varsinkin Roxyn lopettamisen jälkeen Ferryn soolot ovat ikäänkuin jatkaneet molempia latuja).

Robert Cray kuuluu myös näihin armoitettuihin tyylitaitureihin - hän on tehnyt monta hienoa coveria vanhoista klassikoista, mutta ennen kaikkea pitkän rivin todella hienoja omia soulblueslevytyksiä; ehkä hän 80-luvulla jopa pelasti bluesin? Mene ja tiedä, mutta hän on yksi viimeisten neljänkymmenen vuoden tasalaatuisimmista levyttäjistä kevyessä musiikissa ylipäätänsäkin. Jossakin haastattelussa hän sanoi laulavansa asioista, jotka "ovat tapahtuneet, tai olisivat voineet tapahtua, joko hänelle tai jollekulle hänen tuttavalleen" - ilmankos teemat tuntuvat usein relevanteilta.

"Shame + A Sin" on loistava levy monellakin tapaa - Cray on sekä laulajana että kitaristina ihan huippua, bändi soi hyvin ja ennen kaikkea ilmavasti, luottaen Crayn kitaraan, notkeaan rytmiryhmään ja koskettimiin. Jos jotakin kaipaisi, niin torvet voisivat välillä tehdä terää - mutta toisaalta minua viehättää osaltaan juuri soinnin puhtaus. Biisit ovat loistavia, yhdistäen bluesin perinnettä, soulin tunnetta ja välillä hieman uudempia sävelkulkuja niin, että yksittäisiä huippuja on vaikea nimetä.

Minun suosikkejani hänen levytysurallaan ovat tämän lisäksi ainakin "False Accusations" (1985), "Strong Persuader" (1986), "Some Rainy Morning" (1995), "Shoulda Been Home" (2001), "Nothin´ But Love" (2012) ja toistaiseksi viimeisin, "In My Soul" (2014), mutta kaikki muutkin hänen albuminsa ovat hyviä. Joskus soundi on enemmän kosketinvoittoinen, joskus mukana on torvia, mutta jälki on aina sielukkaan sinistä. Ja vaikka olen aina välillä lukenut ja kuullut mielipiteitä, ettei tämä ole oikeaa bluesia, olen itse vahvasti eri mieltä. Tässä on tunnetta, tämä liikuttaa, tämä on ajassa kiinni ja samalla ajatonta. Sellaista on blues.

tiistai 4. elokuuta 2015

Maailman paras levy 1992

Vaikka musiikkimakuni varsinkin vanhemmiten on kehittymässä hiljaisempaan suuntaan, on minulla vieläkin sydämessäni paikka kunnon "belttereille", jotka osaavat vetää tarvittaessa korkealta ja kovaa - ehkä koska se on taito, jonka itsekin mielelläni osaisin. Joidenkin kohdalla suuri osa tuotannosta on kovatasoista, kun taas toiset loistavat enemmänkin satunnaisesti.

Whitney Houston kuuluu enemmänkin satunnaisiin loistajiin, mutta "The Bodyguard"-elokuvan soundtrackilla vuonna 1992 ilmestynyt, Dolly Partonin kirjoittama ja alunperin levyttämä "I Will Always Love You" on kyllä täystyrmäys. Sävellys on hieno, ja sen esitys hallittu. Whitneyn ääni on matalammillakin kierroksilla hyvä, mutta kun kertosäe lähtee viimeisen säkeistön jälkeen, biisi ikäänkuin vetää henkeä ja sitten Whitney avaa äänijänteensä. Yleensä silloin on pakko vääntää potikat kaakkoon, jos soitin sattuu olemaan hollilla. Näin jälkeenpäin voi tietysti pohtia, vaikuttaako laulajan traaginen kohtalo elämykseen biisistä - oli miten oli, se tekee aina vaikutuksen minuun.

Jotkut suosikkibiiseistäni ovat enemmänkin kadonneita helmiä, mutta tästä tuli kaiken lisäksi kaikkien aikojen myydyimmän soundtracklevyn ykköshitti. Se on toisaalta edellytys sille, että ylipäätäni kuulin sen - olen huono radionkuuntelija, elokuvissa käyn satunnaisesti, ja vuonna 1992 olin aika lailla puristi musiikin suhteen, mutta tältä biisiltä ei kerta kaikkiaan voinut välttyä. Ja tuolla hittiydellä oli sekin hyvä puoli, että suosikkini Nick Lowe kuulemma rikastui kertaheitolla rojalteilla, koska samaisella albumilla oli myös Curtis Stigersin versio hänen "(What´s So Funny `Bout) Peace, Love And Understanding"-kappaleestaan.

Kadonneeksi helmeksi voisi melkein luonnehtia myös tämän vuoden albumia, skotlantilaisen Del Amitrin mestariteosta "Change Everything". Del Amitri teki vuosina 1985-2002 kuusi albumillista loistavan monipuolista popmusiikkia, ja nokkamies Justin Currie sen jälkeen tähän mennessä kolme lisää, mutta niitä on näkynyt hittilistoilla nolottavan vähän (tosin tämäkin albumi oli parhaimmillaan brittilistan kakkosena). Toisaalta näin popsnobina voin salaa olla tyytyväinen, koska levyjä sentään on tullut, ja ne ovat ikäänkuin oma salaisuuteni.

"Change Everything" on mielenkiintoinen teos. Se on monipuolinen mutta yhtenäinen laulukokoelma, joka perustuu hienoihin sävellyksiin ja jäntevään esitykseen. Currien laulu miellyttää minua myös kovasti. Mausteita löytyy niin soulin, countryn kuin folkinkin puolelta, eikä akustisuuttakaan pelätä - mutta välillä kitaratkin saavat tilaa (tosin eivät niin paljon kuin bändin myöhemmillä levyillä).

Levyn avaava kaksikko kertoo homman nimen - "Be My Downfall" on folkahtava balladi, "Just Like A Man" taas soulahtava menobiisi, joita molempia kruunaavat hienot kertosäkeet. Muita kohokohtia ovat mm. akustinen "The First Rule Of Love", jossa on jopa kelttiläisiä vivahteita, kunnon rockhymni "Sometimes I Just Have To Say Your Name", ja liitävä poplaulu "Behind The Fool" - mutta huonoja kappaleita tältä levyltä ei vain löydy.

Uran muita kohokohtia ovat minun korvissani etenkin toistaiseksi viimeiseksi jäänyt albumi "Can You Do Me Good" (2002), jonka jälkeen levy-yhtiöltä tuli kenkää, ja pillit pantiin pussiin. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen bändi teki viime vuonna kiertueen, jolta julkaistiin jopa livealbumi - mutta tällä haavaa en kyllä tiedä, onko mitään jatkoa tiedossa. Toivossa on hyvä elää.


keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Maailman paras levy 1991

Musiikki on minun juttuni, kun taas elokuvaa harrastan enemmän satunnaisesti - ja vaikka voisi luulla toisin, musiikkielokuvat eivät yleensä ole kuuluneet suurimpiin suosikkeihini. Tiettyjä poikkeuksiakin on, ja niistä kirkkain on Alan Parkerin vuonna 1991 ohjaama, Roddy Doylen loistavaan kirjaan persutuva The Commitments. Muistan elävästi kuinka kävin sen katsomassa kihlattuni kanssa syksyisenä iltana, ja se oli niin hyvä että sen jälkeen oli pakko mennä kapakkaan ja juoda liikaa kaljaa. Hieman myöhemmin pakotin parhaat kaverini mukaan katsomaan sitä - hekin olivat vakuuttuneita, ja meidän oli pakko mennä kapakkaan ja juoda liikaa kaljaa (tässä myöhemmässä tapauksessa olisi tosin luultavasti käynyt niin vaikka filmi olisi ollut roskaa).

Ilokseni löysin levykaupasta aika pian myös soundtracklevyn, "The Commitments Vol. 1", ja pakko sekin oli hoitaa kotiin. Homman nimi on soul, aika lailla klassinen sellainen, ja vielä aika autenttisesti esitettynä - tänä päivänä se olisi coverbändin levytys, mutta vielä tuolloin coverilmiö ei ollut yhtä laaja. Musiikillisesti ei siis mitään uutta - mutta vanha toimii hyvin, ja kun solisteina ovat luontainen raspikurkku Andrew Strong (tuolloin vasta 16-vuotias) ja kolme hyvää naisääntä, vaihtelevuuttakin löytyy. Ohjelmisto on etupäässä linjaa Redding-Pickett-Motown, aika tunnettuja biisejä. Monen vuoden ajan tämä levy oli taattua partykamaa, ja aloitusbiisi "Mustang Sally" koki jonkinlaisen uuden renessanssin tämän myötä.

Neil Finn ja Crowded House taas eivät (kai) ole liiemmälti sotkeutuneet elokuva-alaan, mutta tämän poptaiturin ja bändinsä laulut ovat tarinoiltaan ja tunnelmiltaan jotenkin niin visuaalisesti herättäviä, että ainakin minulle ne synnyttävät elokuvallisia pikku tarinoita. Vuonna 1991 ilmestynyt bändin kolmas albumi "Woodface" on niitä niin täynnä, että se oikeastaan olisi voinut olla vuoden levykin, mutta toisaalta ainakin pari parasta laulua on niin loistavaa, että ne pitää mainita erikseen.

Levyn hittibiisi "Weather With You" on sekin yksi kaikkien aikojan suosikkibiiseistäni, vastustamattomine kitarateemoineen ja kulkevine sävelineen, kruununa vielä Finnin veljesten korviahivelevä stemmalaulu, mutta vielä piirun parempi on surumielinen mutta eteenpäin katsova "She Goes On", joka käsittääkseni kertoo poismenneestä rakastetusta tavalla, joka nostaa palan kurkkuun olematta ylitunteellinen. Taas kerran sävelmä on kaunis, sovitus oivaltava, ja solisti-Neil antaa äänensä ikäänkuin kietoutua tekstin ympärille. Klassinen poplaulu, ja Neil Finn on minun ehdokkaani Paul McCartneyn manttelinperijäksi, jos sellaista arvonimeä nyt tarvitaan.

Crowded Housen ja Finnin veljesten urille mahtuu hienoa popmusiikkia vaikka kuinka, ja jo 70-luvulla Solit Enzeissä alkanut ura jatkuu yhä vain. Samalla kun nimenomaan tuo klassikkojen väsääminen on varsinkin Neil Finnille arkipäiväistä, hän on koko ajan säilyttänyt sisäisen etsijänsä - jopa niin, että tuotannolliset seikat välillä hieman hämmentävät musiikin fokusta - mutta ainakin lopputulos on parhaimmillaan sekä ajaton että ajan hermolla.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Maailman paras levy 1990

Nuorempana olin ajoittain aika ehdoton popmusiikin suhteen; eilispäivän ykköshitit, viihteellisetkin, saattoivat olla ihan OK, mutta uusien hittien (ja esittäjien) oli todistettava minulle musiikillinen arvonsa ennenkuin oli pääsyä jatkuvampaan kuunteluun. Niinpä esim. Michael Jackson löysi tiensä levyhyllyyni vasta ihan viime vuosituhannen lopussa, ja Whitney Houstonin debyytti 1985 oli kauan poikkeus sääntöön.

Vuonna 1990 linja oli löystynyt sen verran, että kannoin kotiin Mariah Careyn debyyttialbumin ihan sen varassa, että joku radiossa kuulemani biisi antoi ymmärtää hänellä olevan aika erikoislaatuisen äänen. Hän ei silloin vielä ollut supertähti - mutta siihen ei ollut pitkää matkaa. Albumi kokonaisuutena ei sitten tehnyt niin suurta vaikutusta, mutta "I Don´t Wanna Cry" sitäkin enemmän. Hieno balladi jolla on kaunis sävelmä, hillitty tuotanto ja kruununa Mariahin laulu - matalalta korkealle, hiljaa ja lujaa, mutta koko ajan hanskassa.

Myöhemmin on vastaavia tapauksia eksynyt levyhyllyyn useampiakin, mutta esim Mariah Careyn kohdalla varsinaisia säväytyksiä ovat antaneet korkeintaan yksittäiset kappaleet - kokonaisuuksina hänen niinkuin monen muunkin popdiivan albumit ovat useimmiten hieman liikaa.

Los Lobos taas on kulkenut mukanani, joskin hieman sivuraiteella, jo hamalta 80-luvulta saakka. Jostakin syystä ryhmän albumit ovat, paria poikkeusta lukuunottamatta, olleet lieviä pettymyksiä tai ainakin jotankin vähemmän kuin osiensa summat - mutta toisaalta ehkä näitä osia on niin monta; blues, cumbia, rock, country, akustinen, sähköinen, espanjankielinen, englanninkielinen jne, että niitä on vaikea yhdistää kolmeen varttiin. Jossakin vaiheessa tuotannolliset ratkaisutkin hieman hämmensivät bändin kirkasta soundia.

"The Neighborhood" hoitaa kuitenkin homman kotin, monipuolisesti mutta linjakkaasti. Aloitusbiisi "Down On The Riverbed" rullaa jäntevästi, stemmoissaan mukana muuan herra Hiatt, "I Can´t Understand" on ykkösluokan soulblues, "Georgia Slop" rokkaa höyrypäisesti, "Take My Hand" on kunnon latinoslovari - vaihtelua riittää, mutta paketti kestää. Soitto kulkee mehevästi, ja varsinkin saksofoni on loistava mauste, ja solistien äänet miellyttävät korvaa.

Itse asiassa huomaan nyt, kun kirjoittaessani kuuntelen tätä levyä, että siltä puuttuvat sekä espanjankieliset biisit että akustiset välisoitot. Se varmaan myötävaikuttaa siihen, että tämä Los Lobosin albumiksi tuntuu yhtenäiseltä, mutta toisaalta juuri "latino-osasto" on yleensä tuonut heidän ilmaisuunsa vaihtelua ja ilmavuutta. Mene ja tiedä - nämä ovat usein henkimaailman asioita.


torstai 16. heinäkuuta 2015

Maailman paras levy 1989

Vuonna 1989 olin aika lailla kelttiläisyyden lumoissa; keväällä tein ensimmäisen irlanninmatkani, yritin lueskella kirjallisuuden klassikkoja ja kuuntelin tietysti sekä kansan- että popmusiikkia irkkumaustein. Ja kun tutustuu irlantilaiseen kevyeen musiikkiin, Christy Moorea on mahdoton sivuuttaa. Niinpä hänen uusi "Voyage"-albuminsa oli pakollinen hankinta, ja vaikka se ei kokonaisuutena oikein vastannutkaan odotuksiani, siltä löytyi biisi joka vielä tänäänkin kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini.

"Missing You" on kaihoisa mutta vetävä tarina Lontooseen työn ja paremman elämän toivossa muuttaneista irlantilaisistaan, heidän kohtaloistaan, kohtaamastaan kohtelusta ja tuntemastaan häpeästä. Sen sininen sävelmä on liki täydellinen - pelkästään sen ajatteleminen tuo ihon kananlihalle - ja Christy Mooren ääni on samanaikaisessa miehekkyydessään ja sävykkyydessään juuri oikea sen esittämiseen. Folkpopsovitus tukee esitystä hienosti, mutta laulu toimii myös akustisen kitaran kanssa, niinkuin esim. Mooren Turunkeikalla joskus 1991.

Tätä laulua minulla on ollut ilo esittää itsekin työpaikkani juhlissa, ja se kestää jopa minun käsittelyni - kun taas Christy Moore voi laulaa suunnilleen mitä vaan, ja se kuulostaa silti hyvältä. Hän on myös tehnyt mm. yhden kaikkien aikojen suosikkilivelevyistäni; Dublinissa 1994 äänitetty "Live At The Point" kuuluu niihin levyihin, joita voisi kuunnella pelkästään yleisön reaktioiden vuoksi.

Ja vaikka 1980-luku soundillisesti oli aika ankeaa aikaa, pääsi sen viimeisinä vuosina myös vanha kunnon juurimusiikki taas ääniaalloille, jopa niin että sitä ei oltu kompressoitu tunnistamattomaksi. Yksi pitkän linjan muusikko, jonka 15 minuuttia auringonpaisteessa sattuivat juuri tähän aikaan, oli Brendan Croker ja yhtyeensä The Five O´Clock Shadows, jonka samanniminen albumi - ei tosin debyytti vaan ehkä kolmas pitkäsoitto - oli vuoden yksi kohokohta.

Brendanin miellyttävä ääni kruunasi monipuolisen kattauksen rytmimusiikkia - soulista reggaerytmien kautta kantriin - joka esitettiin osaavasti ja sulavasti, sävykkäästi ja sielukkaasti. Levyn hittibiisin "No Money At All" tunnisti mm. Brendanin vanhan kamun Mark Knopflerin kitaroinnista; seuraavana vuonna herrat ja pari muuta yhdistivät voimansa Notting Hillbilliesiksi, mutta se on toinen juttu. Tällä levyllä repertuaariin kuuluivat omat biisit - soulia, kuten "This Man", poppia niinkuin leijuva "Wrong Decision", ja paljon muuta mukavaa.

Brendanin ja bändinsä myöhemmistä vaiheista en sitten tiedä paljoakaan - minulla on vielä yksi 90-luvun alussa ilmestynyt albumi, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa; kerran näin jossain tarjouslevyhyllyssä toisenkin uudemman levyn, mutten tyhmä ostanut. Tämän levyn tenhoa se ei tietenkään vähennä yhtään.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Maailman paras levy 1988

Useimmat musikaaliset suosikkini taitavat olla varsin pitkäikäisiä sellaisia - parhaimmillaan heidän uransa ovat alkaneet jo ennen omaa syntymääni, ja jatkuvat yhä, ja vaikka taso tietysti vaihtelee, mahtuu mukaan yleensä useampiakin huippukohtia. Toisaalta on sitten näitä toisenlaisia suosikkeja - sellaisia, jotka saivat aikaan yhden ainoan hitin, jos sitäkään. Vuoden 1988 tähdenlento minun kirjoissani oli Sam Brown, jonka häkellyttävä hitti "Stop" iski tajuntaan kuin - niin, pysähtymismerkki kesken moottoritien.

Se on liki täydellinen balladi - Brownin kaunis joskaan ei ainutlaatuinen ääni, joka on sortumaisillaan tulkinnan käydessä uskottavuuden rajalla, menemättä siitä yli; teksti, joka säkeistöissä on lähellä jonkinlaista purkausta, ja sävelmä joka tukee tulkintaa, sekä sovitus joka on sekä ajassa kiinni että ajaton, jousineen kaikkineen. Sen tenhon ovat kokeneet muutkin kuin minä; minulla taitaa olla ainakin kahden muunkin artistin tulkinnat levyhyllyssäni, ja kaiken lisäksi pari vuotta myöhemmin ilmestyi John McVien Gotta Band with Lola Thomasin ainoalla albumilla laulu nimeltä "Shot Down By Love", jonka sävellys on huomattavan paljon velkaa "Stop"ille - tekijänä mm. muuan S. Brown.

Ja vaikka Samin levytysura ei tuottannut muuta menestystä, hän on tehnyt lauluja monille muillekin, joten ehkä "yhden hitin ihme" on hänestä hieman liian väheksyvä määritelmä. Määräkään ei tietenkään korvaa laatua.

Myöskään Marti Jones ei ole tietääkseni 80-luvun jälkeen tehnyt kuin pari kolme albumia, mutta vuosina 1985-90 hän levytti tuottajamiehensä Don Dixonin avustamana neljä hienoa levyä, joista kolmas, "Used Guitars", on minulle kaikkein rakkain. Martilla on liki täydellinen popääni - herkkä, ilmeikäs, mutta ei vain hauras vaan tarvittaessa myös vahva. Levyllä on mukava sekoitus hyvien lauluntekijöiden biisejä - Janis Ian, John Hiatt ja Graham Parker muiden muassa - ja soitto ja sovitukset toimivat.

Homman nimi on pop, monilla mausteilla - "Wind In The Trees" rullaa folkahtavasti, "Ruby" on pianoballadi jonka lopussa on mukava torviarri, "Keep Me In The Dark" myös hitaampaa osastoa, "You Can´t Take Love For Granted" taas hurmaa pikku kuoro-osuuksillaan; välillä on myös 80-lukulaisempaa soundia, mutta kokonaisuus on ilmava ja vivahteikas.

Myös hänen kaksi tätä aikaisempaa albumiaan, "Unsophisticated Time" ja "Match Game", ovat samantyyppisiä laulukokoelmia - tulkintoja Elvis Costellosta Marshall Crenshawiin ja Freehen, mutta ne ovat ehkä soundeiltaan piirun verran enemmän ajassa kiinni - ja sama pätee myös Don Dixonin 80-luvun soololevyihin, joita tietääkseni on kolme. Kokonaisuutena pariskunnan tuotanto kestää vertailua kehen tahansa tämän ajan popnikkariin - pariskunnista puhumattakaan.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Maailman paras levy 1987

On artisteja, joiden ura on alati uusien näkökulmien etsimistä, eri soundien kokeilemista ja muunlaista muuttumista ja vaihtelua - ja sitten on artisteja, jotka periaatteessa aina kuulostavat samalta. Vaikka ensinmainitut ovat yleensä mielenkiintoisempia tapauksia - sanotaan nyt vaikkapa Van Morrison, Paul Simon tai kotimaisista Dave Lindholm, on myös toisessa ryhmässä sellaisia, joiden linja pitää koska taso on vuosikymmenestä toiseen korkea. Yksi tällainen tyyppi on John (Cougar) Mellencamp, joka on 80-luvun alusta lähtien tehnyt periaatteessa samankuuloista musiikkia - maanläheistä jenkkirockia, jonka teemat pyörivät tavallisten amerikkalaisten elämien ympärillä.

Yksi hänen parhaista levyistään on vuonna 1987 julkaistu "The Lonesome Jubilee", joka kulkee kuin juna, kaikkein kirkkaimpana helmenään ohjelmajulistus "We Are The People", joka majesteetillisen sävellyksen ja ilmavan sovituksen turvin lupaa tukea niille, joiden usko horjuu amerikkalaista unelmaa tavoitellessa. Joku voisi haukkua tekstiä pateettiseksi, mutta minusta se on nostattava - ja apuna on tietenkin Mellencampin miellyttävän käheä ääni ja kohtuullisen lakoninen esitystapa.

Jos taas Mary Coughlania yrittäisi lokeroida, hän sopisi paremmin etsijöiden joukkoon, koska hänen levytysuransa on sisältänyt kaikenlaista, folkista jazziin ja kabareemusiikista bluesiin, yhdistävänä tekijänä hänen ihana, "elämänmakuinen" äänensä. Hänen kakkosalbuminsa "Under The Influence" on oikeastaan läpileikkaus kaikista näistä tyylilajeista, ajattomasti mutta ajassa kiinni sovitettuna ja tuotettuna. Kohokohtia on levy täynnään - raukea "Ice Cream Man", herkkä jousitaustainen "Fifteen Only", popballadi "AWOL", säkkipillivetoinen nopea versio "Ride On"-biisistä, joka on täysin toisenlainen kuin Christy Mooren ehkä tunnetumpi versio, mutta yhtä hyvä.

Tunnelmat vaihtelevat siis, mutta Maryn savuinen ääni ja ihana iirikorostus sitovat esitykset yhteen. Käsittääkseni hänen elämäänsä ainakin ajoittain on kuulunut päihteitä ja muitakin ongelmia yli oman tarpeen - vaikka sitä ei tietenkään voi kenellekään toivoa, tai laskea hienojen tulkintojen edellytykseksi, hänen tapauksessaan ne kuuluvat jonkinlaisena uskottavuutena. Olen kuullut myös joitakin hänen myöhäisempiä levytyksiään, mutta jostakin syystä ne eivät ole korvissano nousseet tämän ja tätä edeltäneen esikoislevyn "Tired & Emotionalin" tasolle - vaikka ne ehkä ovat olleet jopa linjakkaampia kokonaisuuksia.

Kaiken lisäksi hankin tämän albumin aikoinaan yhdestä 80-luvun suosikkilevykaupastani, Turun Yliopistonkadulla sijainneesta Levymyynnistä, josta saattoi löytää melkein minkä tahansa lätyn - klassisesta punkkiin, kaikkien populaarimusiikin alalajien kautta. Yläkerran rockpuolen hyllyt olivat ainakin tämän popharrastajan mielestä yksi kaikkein parhaista selailukokemuksista - joskin voi olla, että itsekin turhan usein kannoin roposeni Anttilan alelaareihin.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Maailman paras levy 1986

Vuonna 1986 ostin ensimmäisen CD-soittimeni, ja olin samalla lyhyen aikaa teknologinen edelläkävijä - rooli, joka sittemmin on autuaasti varissut harteiltani, vaikka minulla nykyisin on jo Spotifyn premiumversio käytössä. Minä vain satun tykkäämään konkreettisista kokonaisuuksista kuten albumeista, joita voi kerätä joko LP:nä tai CD:nä. Tuolloin uusi soitin tuntui mahdollisuudelta - monilla CD-levyillä oli bonusbiisejä, ja vinyylejä löytyi yhä nopeammin alehyllystä, kun ihmiset rupesivat siirtymään uuteen mediaan,

Yksi ensimmäisistä CD-ostoksistani oli Billy Joelin uusi albumi "The Bridge", joka arvosteluissa lähinä lytättiin kylmänä juppisoundtrackina, mutta joka sopi minun korvaani oikein hyvin; olin sen ilmestyessä juuri ostanut Joelin tuoreen tuplakokoelman, jolta löytyi pitkä liuta biisejä joka tunsin vaikka en hänen levyjään omistanutkaan. Uusi albumi oli perinteistä Billyä - aikuisrockia, tunnelmointia, piano suuressa osassa vaikka bändi välillä kolisi aika jylhästikin. Laulajana hän on aina miellyttänyt minua, ja sävelkynä pysyy kädessä.

Silti tämän "sillan" tärkein ominaisuus on sen kokonaislinja. Itse asiassa kyseessä on albumi, jolta on vaikea löytää huonoa raitaa - kaikki ovat vähintään OK, joskin pianovetoinen aamuyön tunnelmapala "Temptation" on selvä huippu. Ja ehkä tekstimaailma on jotenkin jupeista kertova - mutta kolmannen vuoden taloustieteen opiskelijana pystyin ainakin periaatteessa jollakin tavalla tunnistamaan siitä omankin elämäni osasia. Kapina ei silloinkaan ollut juttuni...

Billy Joel on itse asiassa juuri vuodesta 1986 lähtien kuulunut tiukasti kuuntelutottumuksieni "ulompaan sisäkehään"; ei koskaan varsinainen suursuosikki, mutta ei myöskään unohduksissa - ja vaikka hän usein albumin mitassa onkin vähän liikaa, tämä albumi on poikkeus ja miltei joka levyltä löytyy popklassikko tai useampikin.

Vuoden biisi on taas terävämpää kamaa. Chrissie Hynde ja Pretenders ei ehkä koskaan ole saanut aikaan koko albumillista killereitä, mutta "Get Close" pääsee likelle - ja varsinkin "Chill Factor" on täystyrmäys. Kertomus kotiin jääneen vaimon/äidin liikkumatilasta ja olosuhteista ei ole tyypillisintä rocklaululyriikkaa, mutta puhuu asiaa, ja sävellys ja sovitus ovat loistavia - varsinkin kertosäkeen ylväs melodiankaari on aikansa klassikko. Kaiken kruunaa silti Chrissien sävykäs lauluääni, joka parhaimmillaan tuo kylmät väreet selkääni.

Pretenders muistuu mieleen myös seuraavan vuoden Ruisrockista; kuuntelin autuaana kaatosateessa heidän settinsä ja Richard Thompsonin yhtä lailla vahvan setin. Kämpillä selvisi, että minulla oli oikean käsivarren alla kuiva kohta farkkutakin kyljessä, koska olin kantanut kokoonkäärittyä piknikvilttiä kainalossani - mutta muuten olin likomärkä. Omassa opiskelijakämpässä pääsi sentään lämmittelemään keikan jälkeen - paikalla oli myös pari kaveriani, jotka yöpyivät teltassa leirintäalueella...

Pretenderiäkin on tullut seurattua - jo ennen tätä, ja myös sen jälkeen - ja vaikka kokonaisuus ei siis aina kestäkään kuuntelua, löytyy aina huippuhetkiä myös heidänkin albumeiltaan.



lauantai 20. kesäkuuta 2015

280. Dire Straits: 1 (1978): Kitarakuninkaan ensiaskeleet

Kun viime viikonloppuna kirjoitin "Brothers In Arms"-biisistä vuoden 1985 suosikeistani käsittelevässä blogipostauksessa, huomasin kauhukseni etten ollut kehunut ensimmäistäkään Dire Straitsin levyä täällä, vaikka pari niistä kuuluu ehdottomasti suosikkilistalleni. Tuumasta toimeen ja tekstiä tuottamaan siis!

Bändin albumeista mielestäni kaikkein paras on nimetön debyytti vuodelta 1978. Se on linjakas kokonaisuus, joka sisältää kaikki ne tyylisuunnat joita myöhemmät levyt veivät hieman pitemmälle, mutta hyvänä sekoituksena ja kohtuullisissa mitoissa. Avaus "Down To The Waterline" ja "Setting Me Up" ovat sävykästä ja hyvin sävellettyä perusmenoa, "Water Of Love" ja "Six Blade Knife" taas hitaampaa puolta - piti kirjoittaa "sävykästä", mutta se olikin jo varattu käsite.

Levyn kruunu on bändin eräänlainen "tunnari" "Sultans Of Swing", jossa yhdistyvät nuo hyvä sävel ja sovitus myös loistavaan tekstiin, jonka tarina kuvittaa ainakin minun päässäni ikäänkuin elokuvan pikku kapakasta ja siellä soittavasta amatöörijazzyhtyeestä, joka ei ole yleisön suosikki mutta jaksaa silti soittaa rakastamaansa musiikkia. En nyt muista, kauanko Dire Straits tai sen esiasteet tahkosivat pikkukapakoita ennenkuin saivat levytyssopimuksen, enkä siis tiedä kuinka omaelämänkerrallinen biisi on - myöhemmin sitä menestystä ainakin tuli yllin kyllin.

Dire Strais on hyvältä kuulostava bändi, mutta kaiken yllä leijuu tietenkin Mark Knopflerin kädenjälki. Hän on minusta hyvä biisintekijä, laulajana sikäli osaava että tuntee rajoituksensa - mutta kuitenkin nuotissa pysyvä - ja ennen kaikkea yksi niistä kitaristeista, jonka soundia jaksan kuunnella, etenkin kun sitä ei kuitenkaan tungeta joka biisiin liikaa. Sama ote onkin sitten pitänyt läpi koko tuotannon - bändin kanssa ja oman nimen alla - mutta siihen on syytä palata myöhemmin. Jo kitarakuninkaan ensiaskeleet ovat siis ihan ensiluokkaista kamaa.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Maailman paras levy 1985

Kitaristit ja kitarasoolot eivät ole oikein minun juttuni - tavallisesti revitys, vingutus ja rämpytys rupeavat vähitellen käymään hermoille - mutta poikkeuksiakin on. Usein ne sinänsä liittyvät siihen, että kokonaisuus on tarpeeksi hyvä ja kitarointi sen tärkeä osa (Thin Lizzyn tuplakitarasoundi yhtenä esimerkkinä), tai sitten joku esitys, bändi yms. on niin leimallisesti kitaristin juttu, ettei kuusikielistä voi sivuuttaa. Mark Knopflerin ja Dire Straitsin tuotanto on tällainen juttu.

Yksi hänen tuotantonsa helmistä on vuoden 1985 Brothers In Arms-albumin nimikappale, hitaasti leijuva balladi jonka kaunis sävelmä sopii hänen savuiselle, ei-niin-komealle lauluäänelleen, mutta jossa ennen kaikkea on yksi komeimmista tietämistäni soolo-osuuksista, jossa kitara koskettimien tukemana todella laulaa. Minulle ei yleensä käy niin, että odotan säkeistöjen ajan vain soolon alkamista, mutta tämä kappale on yksi poikkeus. Kauhukseni olen huomannut, että siitä on ainakin jollekin Dire Straitsin kokoelmalle editoitu versio, jossa lopusta leikataan lähemmäs pari minuuttia pois - välttäkää sitä kuin ruttoa, ja suosikaa alkuperäistä!

Sekä DS:n levytysura että Knopflerin soolotuotanto ovat muutenkin täynnä sellaisia helmiä, joissa hieman toisenlaiset näkökulmat teksteissä yhdistyvät hyviin sävelmiin ja soljuvaan soittoon - joskin täytyy myös todeta, että joka albumille yleensä mahtuu myös enemmän yhdentekevää kamaa.

Samaa ei taas voi sanoa yhdestä musiikkidiggarin taipaleeni tärkeimmästä seuralaisesta, John Hiattista, joka iski tajuntaani juuri tänä vuonna. Tuurasin sinä kesänä parisen viikkoa vanhempieni ystävien musiikkikaupassa, ja soittelin aikani kuluksi mm. levyjä - siellä oli pieni mutta hyvällä maulla valikoitu levyosasto - joista lähtemättömimmän vaikutuksen teki Hiattin Warming Up To The Ice Age.

Se on oikeastaan aika popisti tuotettu ollakseen Hiattin levy, ja tuotanto on ajoittain hieman aikasidonnaista (syntikka siellä, peukalobasso täällä), mutta meni silloin ja menee edelleenkin täydestä. Hiattin lauluääni teki heti vaikutuksen, samaten biisit, joissa yhdistyivät hyvät sävellykset ja oivaltavat tekstit. Velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi, iso balladi "When We Ran", kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... kuunneltavaa riittää.

Aika pian kuultuani tämän levyn totesin Hiattin esiintyvän myös monien muiden artistien levyillä, ja että hänen biisinsä järjestään olivat näiden levyjen parhaimmistoa - Johnny Adamsista Marshall Crenshawiin, Marti Jonesista Bonnie Raittiin, ja niin edelleen. Ja vaikka monet näistä levytyksistä ovat loistavia nekin, ovat Johnin omat tulkinnat yleensä parhaasta päästä.

WUTTIA ei itse asiassa ole läheskään hänen paras levynsä, vaikka hyvä onkin - myöhemmät täysosumat kuten "Bring The Family", "Perfectly Good Guitar", "Crossing Muddy Waters", "Master Of Disaster" tai "Mystic Pinball" ovat kaikki olleet iloa korvalle - ja miehen tahti sen kuin paranee; 2010-luvun neljä tähänastista albumia ovat kovaa kamaa nekin. Nykyisin hän on musiikillisesti siirtynyt enemmän kohti juuria - ja sekin sopii minulle erinomaisesti.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Maailman paras levy 1984

1984 oli jälleen yksi siihen asti merkittävimmistä vuosista elämässäni siihen asti. Pääsin ylioppilaaksi, lähdin opiskelemaan, uudistin siinä sivussa tuttavapiirini, ja yritin tietysti luoda merkityksellisiä suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Koska olin ollut mukana pyörittämässä nuorisoseuran diskoiltoja ja jopa kotibileissä ominut deejiin roolin, minulla oli olevinaan varma tieto siitä, että ainakin Pohjanmaalla hevibändien slovarit olivat varmin tapa päästä kosketusetäisyydelle ainakin viimeisten tanssien ajaksi, ja juuri tänä vuonna varmin tärppi tuli Saksanmaalta.

Scorpions ei sinänsä kuulunut suurimpiin suosikkeihini, lähinnä koska vierastin vokalisti Klaus Meinen tökeröjä tekstejä ja hassuhkoa aksenttia (kunnon popnörttinä vaadin tietenkin solisteilta sekä kieliopin hallintaa että oikeaa lausumistapaa), mutta nimenomaan slovarigenressä bändi onnistui muutaman kerran oikein hyvin, ja "Still Loving You" oli kaikkeista paras osuma.

Se on täydellinen hevislovari - sävel on kaunis, teksti ei pilaa tunnelmaa, ja sovitus on kuin alan käsikirjasta. Ellei yhteyttä ole syntynyt siihen mennessä, kun tullaan viimeiseen kertosäkeeseen, sen toisen tekstirivin päättävä ovela breikki on niin hyvä koukku, että popnörtti ainakin voi tuntea musiikillistä täyttymystä vaikkei pääsisikään saatille (kokemuspohjainen mielipide).

Ja kun kerran puhutaan tämän popnörtin haaveista ja toiveista, on yksi sellainen joka ei vielä tähän mennessä ole toteutunut. Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia kunnolla, ja haluaisin osata laulaa kuin Billy Bremner. Se taisi olla 80-luvun musiikillinen guruni Waldemar Wallenius, joka Soundissa luonnehti hänen lauluääntään sellaiseksi, joka oikein käytettynä ikäänkuin lähtee lentoon. Jo Rockpilen ainokaisella albumilla hänen tulkintansa (Nick Lowen "Heart" ja vanha klassikko "(You Ain´t Nothin´ But) Fine Fine Fine" ovat mannaa korville, mutta soololevy "Bash!" on nimenomaan (vapaasti käännettynä) kunnon pamaus päin tajuntaa.

Soundi on ehkä astetta sliipatumpi kuin Rockpilellä, ja kasarituotanto nostaa jo rumaa päätänsä, mutta biisit ovat hienoja ja laulutulkinnat silkkaa hunajaa. Kaikkein paras esimerkki on Elvis Costellon kynäilemä "Shatterproof", joka on aika lähellä täydellistä poplaulua, mutta myös esim. "The Boat That´s Sunk A Thousand Ships", "Love Goes To Sleep" ja Coastersin hittejä lainaava hauska rock´n´rollveto "Tired And Emotional (And Probably Drunk)" toimivat oikein hyvin.

Bremner jatkoi myöhemmin soolouraansa mm. Ruotsissa, ja soitti myös jonkin aikaa "Gävlen Rockpilessa" eli The Refreshmentsissä, joka on yksi myöhempien aikojen parhaista klassisen rock`n`rollin lipunkantajista, mutta kuulemani perusteella hänen äänestään oli jo vuosituhannen vaihteessa karsiutunut se maaginen hohde, joka nimenomaan tällä albumilla vielä oli voimissaan.


torstai 4. kesäkuuta 2015

279. Anssi Kela: Nummela (2000): Poptarinoiden renessanssi

Radiossa soi joku päivä sitten Anssi Kelan uusin hittibiisi, ja kotiin päästyäni tulin laittaneeksi tämän hänen jo toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneen debyyttilevynsä soimaan. Vaikka viime soittokerrasta oli jo jonkin aikaa, popmagia iski saman tien - mieleen palasi se, miten "Mikan faijan BMW" aikanaan oli sellainen biisi, jota soitettiin radiossa paljon, mutta joka erottui joukosta edukseen, koska siinä oli juju.

Ja se juju oli tarina - Anssi Kela osasi rakentaa tekstin, joka näyttäytyi päässäni kuvasarjana, jossa oli selvä juonellinen kaari. Ja toisin kuin monet muut kertomukset - joita musiikkikin sinänsä on tulvillaan - tämä toimi myös seuraavalla kerralla, vaikka sen kulku oli tuttu. Vielä tänäänkin tuo biisi toimii, ja sama koskee monia muitakin tämän levyn esityksiä. "Rva Ruusunen", "Puistossa", nimibiisi, jotakin nyt mainitakseni. Kerronnan matkassa unohtaa senkin, että Kelan riimittely on aika kaavamaista vaikka sinänsä toimiikin.

Tämä ei silti ole pelkästään tekstien varassa elävä albumi - toimiva kokonaisuus vaatii myös hyviä sävellyksiä - ja niitä löytyy; melkein jokaisessa biisissä on jonkinlainen koukku joka jää soimaan korvaan. Parhaimmillaan tekstit ja musiikillinen toteutus luovat ikäänkuin elokuvallisia tunnelmia - esimerkiksi "Esko Riihelän painajainen" on ilmiselvä road movie, jonka voi nähdä joka kerta kun biisi soi.

Sovituspuolikin on aika hyvin hallussa, joskin äänimaailma on aika samankuuloinen laulusta toiseen - mutta toisaalta se on miellyttävä. Kelan lauluääni lienee makuasia, mutta minusta hän pysyy nuotissa kohtuullisen hyvin, ja osaa esittää omat tarinansa sopivan eleettömästi, jotta tekstit pääsevät oikeuksiinsa. Anssi Kela ei keksinyt tarinankerrontaa popin vaatteissa, eikä se ollut edes kadoksissa vuosituhannen vaihteessa, mutta kuitenkin tämä levy tuntuu poptarinoiden renessanssilta.


sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Maailman paras levy 1983

Vaikka varsinkin nuorempana arvostin musiikillista selkeyttä ja linjakkuutta, olen kyllä aina pitänyt myös sellaisista artisteista jotka onnistuvat välttää selvää lokerointia. Mike Oldfield oli hieman hämmentävä tapaus minun piireissäni - jotkut tykkäsivät hänen kieltämättä varsin monipuolisista ja mahtipontisista sävelteoksistaan, toiset taas arvostivat enemmän hänen eri laulusolistien avulla tekemiään sietämättömän tarttuvia hittibiisejä. Itse kuuluin ja kuulun lähinnä jälkimmäiseen osastoon - kerran popnörtti, aina popnörtti.

Niinpä vuoden 1983 tapaus oli raspikurkku Roger Chapmanin tulkitsema "Shadow On The Wall", revitys joka sopisi vaikkapa hevibändin hittisinkuksi. Laulutulkinta on pysähdyttävä, mutta yhtä tärkeä osa kokonaisuutta on toimiva sävellys. Vielä tärkeämpi on kuitenkin äänimaailma - niinkuin Oldfieldin levyillä tähän aikaan yleensäkin, sointi on kuulas, täyteläinen olematta tukkoinen. Riffikin on oman aikansa klassikko - tämä on kestänyt aikaa huomattavan hyvin ottaen huomioon sen, että julkaisuvuoden yleinen popsoundi oli aika siihen hetkeen sidottua.

Mutta jos omintakeisesta soundista puhutaan, tuona vuonna ensimmäisen palkinnon vei kyllä Skotlannin ylpeys Big Country. Bändin yhdistelmä uuden aallon vimmaa ja kelttiläisen kansanperinteen uljasta taisteluhenkeä teki debyyttialbumista "The Crossing" todellisen kokemuksen. Yhdistelmä ylväitä sävellyksiä, Stuart Adamsonin "ahdettua" laulua ja soitinarsenaalia (kärjessä ominyakeinen "e-bow", joka käsittääkseni on jonkinlainen kitaraefektijuttu?) teki tästä albumista eräänlaisen "etkosuosikin", jonka tahtiin oli hienoa juoda olutta ja tuntea suuria tunteita. Kaiken lisäksi yhtyeen soundi, vaikka aika tiivis ja paikoin jopa "ahdettu" olikin, ei langennut 80-luvun pahimpiin äänikuvallisiin ansoihin.

Myös pari seuraavaa levyä, "Steeltown" ja "The Seer" olivat hyviä- ja bändin vuoden 1986 Provinssikeikka kuuluu niihin, joiden missaaminen vieläkin harmittaa, varsinkin kun se oli ihan omaa syytäni; pari kaveriani lähti keikalle, mutta itse päätin sinä iltana mieluummin mennä ysiluokkamme viisivuotis-reuniontapaamiseen, joka muistaakseni oli lähinnä tyhjänpäivästä kaljoittelua. No, sellaista sattuu.

Big Countryn suosio kääntyi sittemmin laskuun, vaikka musiikillinen taso ei käsittääkseni juurikaan laskenut - mutta en itsekään ole kuullut heidän 90-luvun tuotantoaan kuin satunnaisesti. Voisin kuvitella ensimmäisten levyjen intensiteetin ylläpitämisen olleen vaativaa, mutta toisaalta jo 80-luvun tunkkaisen äänimaailman muuttuminen ilmavammaksi olisi voinut elävöittää ilmaisua. Bändin myöhäisempiin levytyksiin pitäisikin joskus tutustua - joskin voi olla, että kansallisromanttinen meinkinki on saanut hiemna toisenlaisen sivumaun tänä päivänä, koska se usein liitetään kaikenlaiseen kansallisuushörhöilyyn. Big Country ei tosin juuri sitä tainnut harrastaa.


torstai 21. toukokuuta 2015

Maailman paras levy 1982

Vuonna 1981 hurahdin heviin, kuultuani ensin Deep Purplea ja sen jälkeen bändin "johdannaisia", jotka olivat voimissaan - joskin ehkä jo saavuttaneet ja ohittaneet lakipisteensä - vuonna 1982. Minä olin kuitenkin innoissani sekä Whitesnaken että Rainbown julkaisuista sinä vuonna, ja olen sitä vieläkin.

Whitesnake kolahti minulle ensin, ehkä koska David Coverdalen laulu oli nimenomaan 80-luvun taitteessa voimissaan, ja bändin maanläheinen soundi kuulosti hyvältä - joskin soittotaitoinen kaverini kommentoi kitaroiden olevan pelkkää säröä. Minua ilahduttivat enemmän bändin entiset Purple-jäsenet - Ian Paice saattaa olla maailman paras rumpali, ja Jon Lord taas rock-urkujen kuningas, joskaan hän ei tässä bändissä ollut lainkaan yhtä suuressa roolissa kuin Purplessa.

Saints & Sinners-albumilta löytyvä Crying In The Rain on ehkä paras yksittäinen Whitesnake-levytys. Se on bluespohjainen hymni - ei varsinainen balladi, mutta hevikontekstissa silti ns. hidas biisi, jonka soundi ja sävellys ovat korviahiveleviä, ja sanoitus silkkaa bluesia. Bändi osoittaa hallitsevansa myös dynamiikan, ja Coverdale on elämänsä iskussa.

Coverdale ja eri Whitesnakeversiot nolasivat sittemmin itsensä musikaalisesti päästäkseen jenkkimarkkinoille - vaikka laulajan keuhkot riittävät vaikka mihin, bändin 80-luvun loppupuolen puudelisoundi on minulle aivan liikaa, ja esim. tämän suosikkibiisini uusintaotos vuodelta 87 aika kehno tekele. Vasta vuosituhannen vaihteessa tuli taas kuuntelun kestävää kamaa - mutta se on toinen juttu.

Rainbow on hieman moniulotteisempi juttu - ensikosketukseni bändiin oli popahtava "Difficult To Cure", sitten hyllyyn sattui "Rising" joka on kunnon hevipläjäys - ja laulajina Joe Lynn Turner ja Ronnie James Dio olivat aika erilaisia. Myös Graham Bonnetin laulama "Down To Earth" on oikein hyvä levy. Ehkä suurin suosikkini on sittenkin JLT:n fronttaama "Straight Between The Eyes", jolla bändin pop- ja rockpuolet kohtaavat mukavasti puolivälissä. Soundi on mehevä, mutta sävellyksissä löytyy - ja runttaaminen ja leijaileminen mahtuvat molemmat palettiin.

Avausbiisi "Death Alley Driver" on kuin nyökkäys Purplelle ja "Machine Headin" loistokkuudelle, "Stone Cold" on levyn radiohitti, "MISS Mistreated" taas popheviperusvetojen parhaimmistoa ja "Eyes Of Fire" sellainen kunnon hymni, joita bändi harrasti enemmänkin Dion aikakaudella. Vaikka väliin mahtuu pari tavanomaisempaa vetoa, kokonaisuus on linjakas ja kattaus monipuolinen. Ja pakko on myöntää, että vaikka Ritchie Blackmoren soolot välillä menevät hooked on classics-osastolle, sävellykset ja riffit tulevat kuin luonnostaan. Ja koska bassoa soittaa Roger Glover, kattavat tämän postauksen kaksi komboa koko "klassisen Purplen" soittajaosaston.

Jo kaksi vuotta myöhemmin Rainbow pantiin sitten hyllylle, koska Deep Purple kasattiin uudelleen - ja loppu onkin historiaa; alkuperäinen kokoonpano ei tosin enää ole kasassa - ja Jon Lord jopa kuollut - mutta uudistuneen yhtyeen toistaiseksi viimeisin levy "Now What?!" kuuluu pitkän uran parhaimpiin.


torstai 14. toukokuuta 2015

Maailman paras levy 1981

Musiikillisesti ja muutenkin 1980-luvun alku oli jännittävää aikaa. Uusi aalto ja sen vaikutus populaarimusiikkiin tuotti kaikenlaista mielenkiintoista uutta kuunneltavaa, samalla kun ns. vanha liitto vielä oli voimissaan - eikä "kasarisoundi" vielä ollut pilannut yleistä kuuntelunautintoa. Vuonna 1981 täytin itse 16, ja herkkä nuori mieleni ahmi uusia musiikillisia vaikutteita vanhojen seuraksi - mutta ei tilalle.

Yksi sellainen biisi, joka jo silloin tarttui korvaan lievästi erilaisena mutta miltei hypnoottisen koukuttavana oli Soft Cellin loistava "Tainted Love", joka samalla esitteli miten syntikkaakin voi käyttää hyvällä maulla. Kontrasti kompin ja laulutulkinnan välillä oli tietyllä tapaa hätkähdyttävä, kunnes minulle valkeni että syntetisaattorin käyttö ei välttämättä merkitse kylmää ja kalseaa kokonaisuutta - sitä edustaa lähinnä se maailma, johon poloinen Marc on joutunut rakkauden loputtua.

En silloin tiennyt esityksen olevan coveri - ja alkuperäisenkin olen sittemmin kuullut - mutta se ei haitannut yhtään, ja nimenomaan tämän version tenho on vieläkin murtumaton. Marc Almondin laulua olen sittemmin hankkinut muutaman levyllisen lisää, ja vaikka hänen heittäytymisensä välillä uhmaa hyvän maun rajoja, täytyy myöntää että hänellä on laulettu sana hallussaan.

Yksi uuden aallon tärkeimmistä nimistä ainakin minun kohdallani oli - ja on - Elvis Costello, jonka uran alkupään levyt, varsinkin The Attractionsin kanssa tehdyt, ovat melkein häkellyttävän loistava sarja. Ainakin "Armed Forces" (1979), "Get Happy" (1980) sekä "Imperial Bedroom" (1982) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomiin huippuihin, mutta tietyllä tapaa "Trust" on ylitse muiden. Se on kompakti, hyvin sävelletty, sanoitettu ja esitetty kokoelma lauluja jossa tämä vihainen nuori mies ja bändinsä ovat todella voimansa tunnossa.

Sovitukset ovat hienoja, varsinkin kosketinsoittimet soivat maukkaasti, ja jotenkin tämä levy on monin paikoin samaan aikaan herkkä ja raivokas. Minusta on vaikeaa nostaa esiin mitään suosikkibiisejä, koska ne vaihtelevat kerrasta toiseen, mutta "Clubland" on hieno aloitus, "Shot With His Own Gun" dramaattinen balladi, "From A Whisper To A Scream" (pop)rokkaa ja "Watch Your Step" on vain niin vetoava.

Costellon ura on nousuineen ja laskuineen ollut myöhemminkin hienoa kuultavaa, joskin hän välillä tekee ylimääräisiä mutkia silloin kun voisi olla paikallaan mennä suoraan, välillä tekee päinvastoin, ja vaikka joskus tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi enää tehdä tribuutti- tai hyväntekeväisyyslevyä jossa hän ei olisi mukana - mutta toisaalta jälki on suurimmalta osin komeaa. Tämän lisäksi hänen musiikkiaan kuulee monien muidenkin esittämänä. Yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä, väittäisin.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Maailman paras levy 1980

Vuosi 1980 merkitsi allekirjoittaneelle oman musiikkiharrastuksen ja -kokoelman lopullista kasvamista Beatlesin ja sen jäsenten soolotuotannon ulkopuolelle; tästä lähtien uusia, vieläkin soittimessa pyöriviä suosikkeja tuli mukaan vuosittain - ja vieläpä niin, että uudet albumit iskostuivat tajuntaan jo ilmestyessään.

Yksi ensimmäisistä sellaisista albumeista oli Bruce Springsteenin "The River", kokonainen tupla-albumi täynnä juurekasta rockmusiikkia ja hienoja balladeja. Jopa albumina se on tämän vuoden parhaimmistoa - hyvässä seurassa - mutta ennen kaikkea sen nimibiisi on sellainen esitys, yksi aika harvoista, joka vieläkin nostattaa ihokarvat pystyyn soidessaan. Olen nuoruudessani itsekin joskus jopa esittänyt tätä laulua livenä - onneksi aika vähälukuiselle yleisölle - mutta nykyisin jos yritän sitä laulaa, meinaa väkisinkin nousta pala kurkkuun.

Sävellys on hieno, tarina on silkkaa runoutta mutta samalla uskottava, ja E Street Band näyttää todellakin osaavansa myös kevyen otteen. Esityksen kuningas on kuitenkin Bruce itse - hän ei sorru ylitulkintaan, vaan antaa sanojen puhua. Samalla hän myös osoittaa aukottomasti, miten melankolia on yleismaailmallinen ilmiö eikä esimerkiksi mikään slaavilainen keksintö.

Springsteen liittyy myös vuoden albumiin sikäli, että hän julkaisi muhevan livetulkinnan Tom Waitsin "Jersey Girlistä" jonkun sinkkunsa B-puolella noin 1984 - mutta itse olin ihastunut tähän biisiin Dan Hylanderin ja RMB:n ruotsinkielisenä tulkintana jo hieman aiemmin, ja sitten hankkinut itselleni koko loistavan "Heartattack And Vine"-albumin. Waitsin rujon hellä soundi oli teini-ikäiselle kuulijalle ahaaelämys, ja aika pian minun oli pakko hankkia myös nippu hänen vanhempia levytyksiään. Sittemmin hänen musiikkinsa hurahti minun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta nämä 70-luvun ja 80-luvun alkupuolen tuotokset toimivat.

Kehuin tämän loistavan levyn pystyyn jo täällä, eikä siihen ole oikeastaan mitään lisättävää - mutta jos yritän tiivistää sen hienoudet kahteen asiaan, ne voisivat olla ensinnäkin balladien "rujo herkkyys", jossa Waitsin korina ja jouset käyvät hienosti yhteen, ja toisaalta svengi, joka taas löytyy joka biisistä; ehkä erityismaininnan voisi antaa instrumentaalille "In Shades", joka - jonkun levyarvostelijan sanoja mukaillen - "tiivistää ilman sanoja sen, miksi joskus käytän aurinkolaseja myös pilvisellä säällä".

Waitsin hienoutta kuvastaa myös se, miten paljon hänen lauluistaan löytyy tulkintoja - minunkin suosikeistani esim. Southside Johnny on tehnyt niitä koko levyllisen, monet bluesmiehet ja -naiset ovat niitä tulkinneet, Dan Hylanderin mainitsinkin jo, ja Miljoonasateen "Rokkibändi Wounded Knee" on suomalainen esimerkki.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Maailman paras levy 1979

Vaikka nykyisin olen sinut sen asian kanssa, että minulla on paljonkin sellaisia suosikkeja, jotka tekevät ns. huonoa musiikkia, ja monet tärkeät tai muuten hyvät bändit ovat minulle yhdentekeviä, se ei ollut aikanaan nuorelle miehelle täysin selvää. Niinpä käytin esim. talvella 1979-1980 jonkun verran aikaa siihen, että yritin ymmärtää Pink Floydin suuruuden, koska monet ystävänikin olivat siihen ihan lääpällään.

"The Wall" oli tuolloin juuri ilmestynyt, ja sitä soitettiin aika paljon. Muistan erityisesti yhden yläasteen diskoillan, joka tanssihaluisten mielestä meni aika lailla pilalle koska DJ halusi nimenomaan soittaa Pink Floydia. No, olihan levyllä sentään se hittibiisi, jota saattoi jopa tanssia; jokaiseen koululaiseen iskenyt "Another Brick In The Wall, pt 2", jonka kertosäettä hoilasivat niin pingot kuin häirikötkin, laulun sanomasta sen kummempaa ymmärtämättä.

Vuosia on vierinyt, minulle selvisi jo seuraavan levyn kohdalla ettei Floyd ole minun juttuni, vaikka Pink Floyd The Wall-elokuva olikin komea esitys - mutta hassua kyllä tämä laulu kestää. Vieläkin sitä voi hoilata mukana, vaikka olen viettänyt koulutuksen parissa joko oppilaana tai oppilaitoksen työntekijänä jo yli 40 vuotta.

Tämän vuoden albumi on oikeastaan kahdesta osasta koostuva Rockpile-tupla - Nick Lowen "Labour Of Lust" ja Dave Edmundsin "Repeat When Necessary" äänitettiin samoissa sessioissa ja julkaistiin suurinpiirtein samanaikaisesti, mutta käsittääkseni Edmundsin levysopimuksen takia tulokset piti julkaista kahden eri etiketin alla. Ilmeisesti jotain sessioita pidettiin aikanaan myös Helsingissä, ja väitetään Albert Järvisenkin olleen mukana - mutta ne eivät tainneet selvitä levylle asti?

Tuplan "puoliskoissa" saattaa olla pieniä eroja - ehkä Lowe tekee brittiläisempää powerpoppia ja Edmunds amerikkalaisempaa rock`n`rollia, ehkä Lowen levyn enimmäkseen itse tehdyt biisit ovat vähän parempia kuin Edmundsin eri suunnilta haalimat, joskin kokonaisuuden kruunun, elvis Costellon tekemä "Girls Talk" löytyy juuri Edmundsin levyltä - mutta sekä erikseen että yhdessä kuultuina nämä ovat nimenomaan kokonaisuus, menevää rockia ilman turhia mutkia matkassa.

Lowen levyjä minulla on kertynyt hyllyyn aikamoinen pino, ja Edmundsejakin muutama, mutta vaikka varsinkin ensimainittu on tehnyt paljon hyvää musiikkia läpi vuosien, tämän kokonaisuuden tasolle ei yltänyt edes ainoa Rockpilen nimellä julkaistu yhteinen kokonaisuus, jota vielä mausti bändin toisen kitaristin Billy Bremnerin loistava ääni - ainoa palanen, joka näiltä kahdelta levyltä puuttuu. Jos katson levyhyllyäni ja näiden herrojen merkitystä siellä, pitää tietysti vielä mainita Nick Lowen tuottajanura - ainakin Elvis Costellon tuotannossa näyvät hänen sormenjälkensä, mutta muistaakseni löytyy muutakin - mutta se on sitten toinen (tuleva) juttu.