lauantai 31. maaliskuuta 2012

157. Natalie Cole: Leavin´ (2006): Selkäpiin värisyttäjä

Olen usein tainnut todeta, että minulle ehkä kaikkein tärkein tekijä musiikissa on laulajan ääni - vaikka sekin joskus voi olla toissijainen asia, on todennäköisempää, että kuuntelen mieluummin hyvän laulajan versiota keskinkertaisesta biisistä kuin esim. jonkun Dylanin versioita omista helmistään... Kaikkein suurimpien suosikkieni joukosta löytyy ennen kaikkea vahvaäänisiä souldiivoja - Mavis Staples, Millie Jackson ja Irma Thomas tulevat ensimmäisinä mieleen - ja samaan joukkoon vaikka ei ehkä ihan kärkeen on tämän levyn perusteella yrittämässä myös Natalie Cole.

Vaikka hän on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran, en ole kuullut muuta kokonaista albumia hänen tekeleitään kuin tämän, ja fanina olen myöhäissyntyinen. Yksi syy voi olla, että olen liittänyt hänet lähinnä tunnetun isänsä laulukirjaan ja siten uskonut hänen liippaavan liikaa viihteen puolelle - mutta siinä asiassa olen lieventänyt kantaani viime vuosikymmeninä, sitä mukaa kun olen löytänyt myös viihteestä hyvää kuunneltavaa.

Tämä levy on kyllä sitä itseään - eli perinteitä kunnioittavaa, orgaanisesti ja maanläheisesti soivaa mutta silti tässä päivässä kiinni olevaa soulia. Aloitus, "Criminal", on rikollisen svengaava (anteeksi :-), ja kun Natalie biisin "siltaosassa" päästää äänensä irti, tunnen sen värinän selkäpiissäni joka yleensä on merkinnyt minulle pitkäaikaisen suosikkibiisin löytämistä. Samaa osastoa on "The More You Do It", joka on melkein retroa, ja Aretha Franklinin "Day Dreaming", joka minusta vetää vertoja alkuperäiselle.

Tämä on miltei coverlevy (yksi kappale on uusi originaali), ja juuri versiointi - muualta tulevien esitysten nivoaminen tuohon soulbändin soundiin - on yksi sen parhaista puolista. Stingin "If I Ever Lose My Faith In You" nousee uudelle tasolle kun se lauletaan kunnolla, ja jopa Kate Bushin "Tha Man With The Child In His Eyes", jonka luulisi olevan vaikeasti versioida uskottavasti, on tavallaan kuin uusi esitys - mutta tässä tapauksessa en halua tehdä vertailua. Omista suosikeistani Natalie tulkitsee Shelby Lynneä ("Leavin´") ja Bonnie Raittia ("Love Letter"), oikein hyvin mutta ei mainittavasti alkuperäisiä muuttaen.

Soulhan on yleensäkin genre jossa mieluusti tulkitaan vanhoja teoksia uudelleen ja löydetään niistä uusia ulottuvuuksia, ja tämä levy tekee sen mielestäni loistavasti. Seuraavaksi pitänee tutustua hänen vanhempiin levytyksiinsä.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

156. Wings: London Town (1978): Popin piiloklassikko

Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan; niinkuin viimeksi totesin, Paulimme on saanut aikaan sekä enemmän että vähemmän loistavia levyjä soolourallaan, ja tämä kuuluu selvästi siihen ensimmäiseen kategoriaan. Itse asiassa tämä on paitsi hyvä poplevy myös esimerkki siitä, miten vielä 70-luvulla nimenomaan Beatlesien aikoinaan popmusiikkiin tuoma monipuolisuus oli voimissaan - ajatelkaapa vaikka Queenin parhaita levyjä, Kinksiä tai vaikkapa Billy Joelia. Mutta statementit sikseen, koska en usko Paulinkaan ajatelleen tätä muuksi kuin hyväksi musiikiksi. Tämä on myös ensimmäisiä poplevyjä, jota olen kuullut heti uutena kun musiikista innostuin; paras kaverini Mats osti sen ja minäkin kuuntelin antaumuksella, Beattlesfani kun olin.

Kehumisen voi aloittaa vaikkapa alusta; nimikappale on juuri sellainen melodinen ja ilmava poplaulu joita löytyy paljonkin juuri tekijän McCartney kohdalla - ja heti alusta alkaen hän on voimissaan paitsi säveltäjänä myös laulajana. "Cafe On The Left Bank" nostaa tempoa hieman mutta kuuluu samaan lajiin. "I´m Carrying" on sellainen lyhyt pikku balladi, jollaisia hänellä on tuhlattavaksi asti, ja "Girlfriend" saman teeman täysimittainen esimerkki. Kun mainitaan vielä kunnon rockveto "I´ve Had Enough", niin A-puoli on paketissa. Kakkospuolelta löytyy esim. rockabillysti svengaava "Name And Address", folksävyjä tavoitteleva "Don´t Let It Bring You Down" sekä jonkinlainen progepastissi "Morse Moose And The Grey Goose", jotka kaikki ovat hyviä.

Ja sitten minun kaikkien aikoijen suosikkipopkappaleisiini kuuluva "Deliver Your Children", jonka kaihoisa mutta vetävä sävel on aina yhtä loistava. Hauskaa kyllä, tämä on yksi levyn niistä biiseistä, joita Paulin lisäksi oli rustaamassa Wings-ikoni Denny Laine - jolla itselläänkin kyllä on melodisen popmusiikin meriittejä jo aikaisemmalla urallaan. En allekirjoita väitettä, jonka mukaan Paul McCartney tarvitsee rinnalleen jonkun toisen saadakseen aikaan kuolemattomia biisejä, koska hänellä on klassikoita ihan omissakin nimissään aivan tarpeeksi - eivätkä Beatlesinkaan laulut läheskään aina olleet yhteistyötä vaikka kreditit niin sanoivat - mutta tässä tapauksessa yhdistelmä on voittaja.

Mutta niin on koko tämä levy, koko neljäntoista kappaleen mitaltaan; ei taidetta, ei tiedettä, vaan kevyttä musiikkia parhaimmillaan, popin piiloklassikko.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

155. Paul & Linda McCartney: Ram (1971): Kun pop oli poppia

Olen tämän blogin puitteissa kehunut jo puolisentoistasataa levyä, ja nyt huomasin että minulle rakkaan ja levyhyllyssäni kohtuullisen suuren tilan vievän suosikkibeatleni Paul McCartneyn soolotuotanto on jäänyt aika vähälle huomiolle. Yksi syy voi tietysti olla se, että jotkut hänen soolo- tai omista bändilevyistään kieltämättä ovat aika puolivillaisia - mutta jokaiselta lätyltä ilman poikkeusta on aina löytynyt sitä, mikä tekee hänestä mestarin - melodista, pakottoman tuntuista mutta silti kiehtovaa ja koukuttavaa poppia, ja tältä hänen järjestyksessä toiselta "soololevyltään" Beatlesin hajottamisen jälkeen sitä löytyy paljon.

Klassisia esimerkkejä tällä levyllä ovat esim. ihastuttava "Dear Boy", joka on suoraa jatkumoa Beatlesin kauneimmille pop-paloille, stemmoineen kaikkineen, ja folkpala "Heart Of The Country" joka kuuluu sarjaan lauluja joita Pauli tekee vasemmalla kädellä, mutta joiden vuoksi monet muut artistit voisivat myydä mummonsa. "Long-Haired Lady" kuuluu hänen rakkauslaulujensa sarjaan, ja "Sitting In The Back Seat Of My Car" voisi olla vaikka kosto Phil Spectorille "Let It Ben" pilaamisesta. Popin ohessa tänne mahtuu myös rokin rynkytystä - ilmavaa sellaista, kuten "Smile Away" tai "Eat At Home".

Joskus hänen musiikkiaan voi luonnehtia englantilaisella "silly"-termillä; silliness onkin jonkinlainen perinne music hallista Monty Pythonin kautta pop musiikkiin, jota näin ei-natiivina on vaikea ymmärtää, mutta useimmiten se kuitenkin pysyy aisoissa. Esimerkiksi "Uncle Albert/Admiral Halsey" on joko sitä itseään, tai ehkä vinoilua vakavamieliselle progelle, tai molempia. Levytettynä se on hauska, kaunis tai tuskastuttava, vähän kuulijan mielialasta riippuen. Samaa sarjaa on "Monkberry Moon Delight", josta ei kyllä ota selvää.

Ja koko homma on tietenkin hienosti sovitettua, ilmavaa, kekseliästä - ja Paulhan on kaiken lisäksi oikein hyvä laulaja. Jossakin tätä levyä on kutsuttu "ensimmäiseksi indielevyksi" - siihen en ota kantaa, mutta ainakin tämä oli - ja on - kunnon poppia, kaikilla mausteilla.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

153-154. Juha Tapio: Mitä silmät ei nää (2003) & Ohikiitävää (2005): Kaihon kuningas

Minulla on levyhyllyssäni musiikkia artisteilta, joita olen seurannut levytysuran alusta asti, ja tietysti myös sellaista musiikkia, jonka olen hoksannut vasta jälkikäteen - esim. 60- ja 70-luvuilla en vielä ollut kovinkaan aktiivinen musiikin seuraaja tai levynostaja - ja sitten on jonkun verran "jälkijättöisiä löytöjä", laulajia ja bändejä joiden kelkkaan olen hypännyt vasta matkan varrella. Juha Tapio kuuluu tähän viimeiseen kategoriaan - olin kyllä noteerannut mm. kirjaston levyhyllyssä, että tällainenkin tyyppi oli olemassa, mutta jotankin sivuuttanut hänet jeesusrokkarina (ja sellainen taustahan hänellä onkin), kunnes sitten eräänä päivänä poimin mukaani juuri nämä kaksi levyä kotikuunteluun; ehkäpä juuri sillä käyntikerralla ei löytynyt mitään innostavia uutuuksia - en muista.

Ja seurauksena oli "tuplakolahdus"; molemmilta levyiltä löytyi melkein oitis pari kolme kestokuunteluun päässyttä helmeä, eikä oikeastaan yhtään täysin yhdentekevää raitaa. Tämä tapahtui noin viisi vuotta sitten, eikä innostus ole päässyt laimenemaan kertaakaan - aika ajoin tulee kuunneltua joko näitä, Juhan uudempaa tuotantoa tai sitten todella loistavaa kokoelmaa, jonka tein hankittuani neljännen JT-albumini. Nyt sain juuri käsiini viime vuonna ilmestyneen uusimman levyn joten tiedossa on päivityksiä - mutta se on toinen asia.

Juha Tapio tekee jonkinlaista "suomipoprockia"; se ei ole iskelmää, ei oikeastaan rockia, vaan useimmiten aika keskitempoista, melankolista, hyvin sovitettua ja aika lailla ajatonta kevyttä musiikkia. Jonkun mielestä se voi olla sietämätöntä jollotusta, koska se usein on niin surumielistä - mutta toisaalta tämän miehen teksteissä löytyy usein se toivon hiven, joka ehkä on jonkilainen kaiku gospeltaustasta, ja siinä tapauksessa hän on tehnyt onnistuneimman tietämäni "maallistumisliikkeen", koska hänen tekstinsä iskevät minuun vaikka en ole mikään aktiivikristitty. Hänen lauluäänensä on miellyttävä - hän pysyy nuotissa, osaa laulaa myös hiljaa, on miehekäs olematta uhoava tai julistava. Ja säveltäjänä hän on oikein hyvä - jokainen kappale ei ole mestariteos, mutta useimmiten niissä on hyvä sävel tai ainakin joku sellainen koukku joka jää mieleen.

En siis pysty näitä kahta albumia sen kummemmin erottelemaan toisistaan - ja soundin ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että ne kuulostavat aika samanlaisilta. Parhaimmat biisit ovat juuri niitä keskitempoisia, jollakin sovituksellisella koukulla varustettuja vetoja - "Mitä silmät ei nää" ja "Sä olet" edellämainitulta levyltä, ja "Pidä kii" sekä "Rakkaus selviää" "Ohikiitävää"-levyltä, ja sitten tunnelmapaloja, aika rauhallisia sellaisia kuten viimemainitun levyn nimikappale, "Vaari" ja "Kirkkain silmin" sekä aikaisemman levyn "Vuodet vieriä saa".

Yhdistäviä tekijöitä ovat siis juuri hyvä materiaali ja sovitukset - dynamiikan taju on parempi kuin suurimmalla osalla muista kotimaisista yrittäjistä; itse asiassa jonkinlainen "understatement" on yksi hänen tavaramerkkinsä - ja sitten tuo kaiho. Olkoonkin, että suuresti arvostamani Tuure Kilpeläinen on tuon termin yrittänyt monopolisoida, niin Juha Tapio vetää vielä piemmän korren juuri siksi, että on hillitympi - ja minä olen myyty. Minkäs sitä perimälleen voi?

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

152. Sadetanssi: Voitolla (2006): Suuri ja mahtava suomalainen soundi

Nuoruudessani olin mielestäni aika hyvin kartalla sen suhteen, minkälaista uutta musiikkia maassamme ilmestyy, ja nyttemmin netin kaikki resurssit tekevät musiikin etsimisen helpoksi ainakin periaatteessa, mutta jossakin välillä - ehkä 90-luvun puolivälistä kymmenisen vuotta eteenpäin - olin taas ihan muissa maailmoissa ja kotimaan skene jäi vähemmälle huomiolle. Niinpä tämäkin bändi ilmestyi jostain tyhjästä eteeni kun etsin jotain aivan muuta - mutta sittemmin olen hankkinut kaikki löytämäni Sadetanssilevyt.

Niistä komein on tämä kolmas/viimeinen, joka on puhdaslinjaisen jylhä, kovaääninen, kaunis ja hyvin laulettu ja soitettu. Tässä on kitaravalleja, mutta en kutsuisi tätä metalliksi - ja tämä on jotenkin liian totista ja mahtipontista ollakseen paljon mitään muutakaan. Ja koska sävellykset ovat linjakkaita ja melodisia, eivätkä poukkoile sinne tänne kahdeksan minuuttia kerrallaan, tämä ei ole progea. Bändi itse totesi jossakin yhteydessä esikuvikseen Kentin, Musen ja Queenin - ja miksei, jokaisessa näissä kolmessa on piirteitä joita saattaa kuulla myös Sadetanssin musiikissa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hiilikopio.

Levyn kohokohta on aloituskaksikko. Ensin hitaampi "Vesi vie kengät", jossa yhdistyy mielenkiintoinen näkökulma rakkaustarinaan, hyvä sävellys ja sovitus ja sitten tuo laulu. Jonkun mielestä Teppo Martinsuo saattaa honottaa - mutta minusta hän hoitaa homman suvereenisti. Heti sen päälle vaikuttava "Kuka tätä rantaa keinuttaa", jonka vetävä kosketinriffi, hieno laulumelodia ja sovitus kelpaisivat vaikka minkä kasarihevibändin levylle, mutta joka tällaisena totisen vetävänä iskee vieläkin lujempaa. Nimikappale on ylevä balladi, jossa taas kerran on todella hieno sävellys, ja samaa osastoa edustaa mm. "Viileät varjot". Levyltä löytyy myös hieman yhdentekevämpiä esityksiä, mutta kokonaisuus on linjakas. Suurta ja mahtavaa suomalaista soundia.