178. Justin Currie: What Is Love For? (2007): Riitasointuinen romantikko

Loistavan "Can You Do Me Good?"-albumin jälkeen suosikkibändini Del Amitri käytännöllisesti katsoen hajosi suosion puutteeseen, eikä vähään aikaan ollut saatavissa mitään tietoa siitä, mitä sen keulahahmo Justin Currie oikeasti aikoi tehdä - jos ylipäätänsä mitään. Onneksi viisi vuotta myöhemmin markkinoille pulpahti tämä hänen ensimmäinen oikea soololevynsä, joka minusta aika lailla suoraan jatkaa siitä mihin bändi jäi, mutta hieman vapaammalla otteella.

Tallella ovat Currien lauluääni - miellyttävä olematta imelä, kunnon popsolistiääni - ja sävellykset jotka välillä lähtevät ihan vähän eri suuntaan kuin olisi odottanut, sekä tietenkin usein ihmissuhdeviidakon varjoisampaa puolta kuvaavat tekstit. Sovitukset ovat sen sijaan astetta vapautuneempia; jos Del Amitria jostain moittisi, niin ehkä siitä että bändi joskus soi hieman kaavamaisesti, ikään kuin levyille olisi ollut pakko ottaa pari kitaravetoista rockbiisiä vaikka ei olisi huvittanut - mutta nyt enimmäkseen hitaahkot kappaleet saavat aika kosketinvetoiset äänikuvat, jotka jotenkin sopivat kuvaan kapellimestarin uudesta vapaammasta roolista.

Minun suosikkejani ovat kolmikko "Not So Sentimental Now", "Something In That Mess" ja "Where Did I Go?", jotka ovat toisaalta samankaltaisia mutta kuitenkin jokainen omanlaisensa, balladikolmikko jota yhdistää hienot melodiat ja sovitusten lievä rujous - tietyllä tavalla niissä on ikäänkuin demomaisuutta joka minun korvissani lisää niiden uskottavuutta. Toinen kohokohta on seitsenminuuttinen päätösbiisi "No, Surrender", joka kasvaa hymnimäiseksi julistukseksi sortumatta silti mahtipontisuuteen.

Tällä levyllä ei juuri ole suvantokohtia tai heikkouksia, ellei sellaisena pidä materiaalin lievää samankaltaisuutta; kuuntelen albumia tätä kirjoittaessa ja totean esim. "If I Ever Loved You":n olevan ylevä, hieman rujo balladi... mutta samapa tuo - koska juuri tässä tapauksessa tuo tietty yhtenäisyys merkitsee myös sitä, että tämä on yksi niistä albumeista, jonka jaksaa kuunnella alusta loppuun koska tunnelma on tietyllä tapaa rikkumaton - riitasointuista romantiikkaa, ehkä.

177. Totta Näslund: Totta 4: Duetterna (2001): 1 + 1 > 2

Olen ollut ymmärtävinäni, että nykyisin aika tavalliset duettolevyt ovat eräänlainen keino herättää henkiin sellaisia artisteja, joiden urat ovat olleet lipsahtamassa ehtoopuolelle, varmistamalla että levynkanteen saadaan tarpeeksi monta eri kohderyhmiä kiinnostavaa tähtinimeä houkuttelemaan ostajia oman kannattajakunnan ulkopuolelta. En tiedä, oliko tämän levyn taustalla sellainen ajatus, mutta lopputulos on hyvinkin onnistunut.

Tässä on hyvä sekoitus uusia lauluja eturivin lauluntekijöiltä ja vanhoja tuttuja (tekijöinä mm. Dylan, Bob Prine ja Mikael Wiehe), sävykäs bändi ja hyvät sovitukset, ja tietysti pitkä rivi naispuolisia laulajatähtiä - kiintosellaisista vähän uudempiin tapauksiin. Kolmella biisillä keitosta maustaa vielä gospelkuorokin, ja lopputulos on maittava. Esitykset ylipäätänsä ovat enemmän hitaita kuin nopeita, mutta levy ei pääse pitkäveteiseksi vaan sekoitus on hyvä.

Esimerkkejä ovat "Ett minne bättre glömt", balladi jossa partnerina on Roxettesta tuttu Marie Fredriksson, bluesahtava "Blod o heligt vatten", jolla duetoi länsinaapurimme blueskuningatar Louise Hoffsten, sekä kohtalokas maantiebiisi "Nånting värmer mej", jonka tekijä ja vastalaulaja Kajsa Grytt taas kuuluu punkin/uuden aallon esille tuomiin kykyihin. "Feber" - joka ei ole vanhan "Feverin" ruotsinnos - on vielä yksi kohokohta; siinä taas naisääni on taiteellisemman popin puolella kannuksensa niittänyt Sara Isaksson.

Tottan kohdalla duettolevyllä on luultavasti ollut juuri kaupallinen taka-ajatus koska hänen soolouransa siihen asti suurin hitti oli ensimmäisen soololevyn "Alltid inom mig" - eli Willie Nelsonin "Always On My Mind" - jonka Totta lauloi Ainbusk Singersien iki-ihanan solistin Josefin Nilssonin kanssa. Josefin on mukana tälläkin levyllä, mutta hänen biisinsä eivät kuulu niihin ikimuistettavimpiin. Kokonaisuus - 14 duettoa ja yksi omin päin laulettu esitys - on ehkä juuri ja juuri liian pitkä, mutta vaikeaa olisi valita ne poistettavat 2-3 kappaletta, ja se on siltikin suurempi kuin osiensa summa.

Maailman paras levy, osa 12: Radio Kings: Money Road (1998)

Yksi kevyen musiikin hienoista puolista näin friikin näkokulmasta on se, että aina kun luulee jo tietävänsä kaikki jokseenkin merkittävät nimet, niin jostakin tarttuu plakkariin joku uusi ihmeteltävä. Nykyisin, kun on tämä netti, ihmettelynsä voi tehdää ihan kotisohvassakin, mutta ennen vanhaan paras tapa löytää jotakin uutta (elleivät niput riittäneet ostamiseen) oli lampsia musiikkikirjastoon ja katsoa, mitä sieltä löytyisi.

Ja yksi sellainen löytö on Radio Kings, jenkkiläinen valkoinen bluesbändi joka ilmeisesti on tehnyt tämän lätyn lisäksi toisenkin, mutta ei tietääkseni koskaan saavuttanut sen kummempaa suosiota maailmalla. Se ei ainakaan johdu siitä, etteikö tuote olisi tarpeeksi hyvä; tälläkin levyllä on kaikki tärkeimmät minun suosikkeihini pääsemiseen tarvittavat ainekset – hyvä laulaja, käsittääkseni ihan siedettävät soittajat, hyvä ja vaihteleva materiaali (joka ei bluesista puhuttaessa ole mikään itsestäänselvyys) ja sopivan elävä äänimaailma.

Etenkin kolme kappaleista ovat sellaisia, jotka jäävät soimaan kauemminkin; hidas blues ”My Day Of Reckoning (Has Finally Come)”, jonka lauluosuus antaa sisällön käsitteelle painokas, samalla kun sointu- ja sävelkulut eivät ole niitä kaikkein kuluneimpia, aloitus ”I Can´t Win”, joka myös on mm. Kim Wilsonilta lievästi kuulostavan laulaja/harpisti Brian Templetonin voimannäyte, tällä kertaa midtempomaisena, sekä ”The Shelf”, toinen hitaampi teos joka on ehkä tavanomaisemman kuuloinen, mutta jonka ”hyllylle joutumista” kuvaava sanoitus mielestäni kuuluu genren parhaiten muotoiltuihin.

Ylipäätänsä tämä levy välttää tyylilajinsa karikot, yhtyeen sointi on miellyttävän jäntevä, sooloilu pysyy aisoissa (sekin on tärkeä pointti)... toimii sekä alamaissa että riemun vallassa. En ole koskaan tainnut tehdä sille Soundista nuorena miehenä äkkäämääni ”pölytestiä” (jos levy toimii juovuksissa kuunnellessa, se on hyvä) – mutta veikkaan, että se kuuluisi aivan huippuihin jos kokeilisin.

Jälkihuomautus: Tämän tekstin myötä Maailman paras levy on nyt sitten "reaaliaikainen" - levystä 13 eteenpäin kaikki tekstit ovat jo alunperinkin julkaistu nimenomaan tässä blogissa. Tahti on ehkä hieman hidastunut, koska albumeistakin on jo kuorittu ainakin pakolliset tapaukset päältä, mutta tarkooiotus on silti jatkaa aina silloin kun löytyy kehuttavaa. Eikä sekään ole ongelma - hyvää musiikkiahan on maailma pullollaan... 

Maailman paras levy, osa 11: Niko Ahvonen: Painovoimaa vastaan (1996)

Joskus nuoruudessani luin jostakin alan lehdestä vuodatuksen, jossa päiviteltiin suomalaisten kyvyttömyyttä tehdä ns. mustaa musiikkia, eli bluesia ja soulia, koska useimmat yritelmät olivat kirjoittajan mukaan nolostuttavan huonoja kopioita aidosta tavarasta – siitä nyt puhumattakaan, että jotkut artistit kehtasivat yrittää esittää tekeleitään omalla äidinkielellään...

Ottamatta lainkaan kantaa ”mustan musiikin” määritelmäkysymyksiin voin onneksi todeta, että ko. väite ei ainakaan enää pidä paikkaansa, ei ainakaan soulin kohdalla. Tänä päivänä todella hyviä nimiä on kokonainen liuta, ja yksi pääsyyllisistä on jo pitemmän aikaa alalla vaikuttanut Niko Ahvonen, joka sekä eri bändeissä että omalla nimellä on rikastuttanut elämääni jo vuosikymmenen ja useamman albumillisen voimalla. Kaikki hänen levynsä ovat vähintäänkin hyviä, mutta mielestäni paras on ensimmäinen soololevy ”Painovoimaa vastaan”.

Niko Ahvosen suurimmat avut ovat voimakas mutta sävykäs ääni, bändi joka svengaa kuin mikä, OK sävellykset ja ennen kaikkea ihan oma sanoitustyyli, joka yhdistelee arkifraaseja, oivalluksia ja sananlaskuja bluesin tarinakulkuihin, ja tekee kaiken tämän aidossa ”ilo pintaan vaik syvän märkänis”-hengessä. Levyn sointimaailma on miellyttävän vanhakantainen olematta silti mitään hiilikopiokamaa, eikä kaikkia koukkuja ole lainattu samasta kaapista, vaan kekseliäät sovitukset kruunaavat tämän paketin. Kaiken lisäksi sävellyksissäkin on enemmän koukkuja kuin soulissa yleensä – vaikka Nikomme hallitsee myöskin kiljahdukset ja karjahdukset tarvittaessa, on pohjalla kuitenkin laulu ja sen melodia.

Biiseistä monet etenevät kuin juna – kuuntelepa vaikka ”Eteenpäin” ja ole liikkumatta – ja sanat vetävät väkisinkin naamaa virneeseen. Sanankäytön esimerkkinä ”Sadetta saadaan”-hitin koukku on nimenomaan kertosäkeen käsiteparissa ”Sadetta saadaan/mutta aurinkoa otetaan” – ja vastaavia jujuja löytyy muualtakin. Kaikkein suurin helmi on silti ”Tarjoilija”, jonka tarina löydetystä ja sitten menetetystä mielitietystä on yksi suomenkielisen laululyriikan tuntemattomimpia mestariteoksia – ja joka istuu 60-70-lukujen taitteen ”puoliballadiformaattiin” kuin kuppa Töölöön.

Maailman paras levy, osa 10: J Karjalainen & Mustat Lasit: Varaani (1986)

Koska en itse osaa soittaa mitään monivuotisesta harjoittelusta huolimatta, mutta laulan kohtalaisesti sekä pyynnöstä että ilman, lienee luonnollista että musiikkimakunikin painottaa hyviä laulajia enemmän kuin soittajia – mutta jokaiseen sääntöön tarvitaan poikkeuksia, ja yksi näistä on Jii yhtyeineen; mies ei ole häävi laulaja, kun taas orkesterinsa nimestä riippumatta on yleensä svengannut kuin hirvi (mistähän tuokin ilmaisu muuten on alkujaan tullut?), ja monista hyvistä kokonaisuuksista minun suosikkini hänen diskografiassaan taitaa olla Varaani – ehkä osittain siksi, että se sattui ilmestymään sellaiseen aikaan, jolloin tuli liikuttua suhteellisen paljon anniskelussa ja muutenkin juhlissa, ja taisin onnistua kuulemaan miestä mustine laseineen livenäkin ensi kertaa juuri niihin aikoihin.

Tämän levyn A-puoli on ”vain” tavallisen letkeää juurimusiikkia – levyn nimipiisi on meksikolaisväritteinen helmi, muut biisit perusjuurikamaa, mutta B-puoli on pysähdyttävä sarja mestariteoksia. Sen aloittaa seesteinen ”Niin monta vuotta”, joka aikoinaan iski nuoreen mieheen kuin – no, jääköön sanomatta, koska se tuntui olleen kuin minusta kirjoitettu (tosin sen tenho on sittemmin haihtunut, mutta se on toinen juttu), jota seuraa hitti ”Sekaisin”, joka on hienoin siihen mennessä suomeksi tehty soulbiisi. ”Itke itke itke” onkin sitten jo sitä kamaa, jota jo esim. Bobby Bland teki aikoinaan – ja kertsin slidekitara on niin herkkua – kun taas ”Parhaat puoleni” on soulosastoa, ei niin mieleenpainuva kuin muut levypuoliskon kappaleet mutta monella muulla LP:llä se olisi kohokohta.

Nämä kaikki ovat kuitenkin tavallaan vain alkusoittoa levyn lopetuspiisille. ”Mä meen” saattaa olla komein suomeksi koskaan levytetty kappale – ainakin välillä se on listallani ihan ekana, ja koko ajan vähintään kymmenen joukossa. Sekin liikkuu soulin ja bluesin rajamailla, soi täyteläisen haikeana lähtemisestä kertovan tekstin kruunatessa komeuden – ja kun kappale ikään kuin vetää henkeä kahden säkeistön jälkeen ja saksofonisoolo alkaa, tuntuu kuin koko kappale lähtisi lentoon, ja samoin ainakin tämä kuulija. Ja siihen onkin sopivaa lopettaa koko levy, koska olisi aika mahdotonta löytää joku kappale, joka täyttäisi sen tunnelman, joka tästä lopetuksesta jää, kun näkee takavalojen katoavan pimeään, ottaa reppunsa ja kitaransa ja lähtee kulkemaan tien piennarta kohti tuntematonta tulevaisuutta...

Jälkihuomautus: Tähän(kään) arvioon ei ole mitään lisäämistä näin neljä vuotta myöhemmin - muuta kuin yksi huomio. Vaikka en jostakin syystä kaiva esiin Jiin levyjä niin usein kuin ennen, niin totesin taannoin laatiessani soittolistoja suomalaisen juurimusiikin parhaimmistosta tämän miehen biisejä tulevan mukaan huomattavan paljon - joissakin tapauksissa (mm. tässä) jopa hyvinkin puoli albumillista. Ehkä juuri tuo musiikillinen monipuolisuus ja soiton riemu johtavat siihen, että hänen parhaat levynsä ovat kuin best of-kokoelmia.

175-176. Gov´t Mule: Sama (1995) + Warren Haynes: Man In Motion (2011): Hard Rocking Soul Man

Amerikkalainen juurimusiikki eri muodoissaan on aina innostanut minua, ja usein se on kaikkein parhaimmillaan silloin, kun se rikkoo rajoja ja yhdistää eri tyylejä - kauan kypsytelty keitos on usein kaikkein maistuvinta. Yksi viime vuosien suosikeistani, kitaristi-laulaja Warren Haynes, kuuluu juuri niihin rajanrikkojiin, joiden tuotanto minua inspiroi. Kitarasankariksi, joka mielellään soittaa pitkiäkin soolopätkiä, hän on todella hallittu ja sielukas - ei mitään tilulilua, vaan täyttä asiaa - ja laulajana hän on lajinsa valioita, voimakasääninen ja - taas - sielukas. Hohhoijaa, tuo viimeinen termi minun on pien määriteltävä ennenkuin suistun sen käytössä naurettavuuksiin, mutta se on vain minusta niin kuvaava.

Hänen "pääbändinsä" Gov´t Mulen samanniminen debyyttialbumi vuodelta 1995 kuuluu sellaiseen kategoriaan, joka voisi olla tappavan tylsääkin - triona esitetty voimakkaahko bluesrock voi olla toella puuduttavaa jos siinä ei ole mitään jujua, mutta tämän lätyn määrittelevät pikemminkin Haynesin vahva mutta silti vivahteikas laulu sekä sellainen soiton reimu, joka käy ilmi sovitusten ykistyiskohdista. Pitkätkin biisit, kuten "Mother Earth" tai kaunis "Painted Silver Light", osoittavat kauneuden ja tyylin tajua voimakkuuden lisäksi, kun taas esim. "nimibiisi" "Mule" rokkaa tehokkaasti. Välillä soittoon tule jazzin sävyjä - ei liene sattumaa, että GM:n levytyksistä niin suuri osa on livelättyjä. Äänimaailma on koko ajan klassisen tyylikäs - varmaan joidenkin mielestä vanhakantainen, mutta minua miellyttävä.

"Gov´t Mule" on silti "vain" loistava bluesrocklevy, kun taas bändin myöhemmät levyt ovat leventäneet skaalaa, mutta todellinen tajunnanräjäyttäjä on Haynesin toinen soololevy vuodelta 2011, "Man In Motion". Erona bändin levyihin tällä on selvä soulpoljento, ja komppibändissä soivat urut ja sähköpiano - sekä torvet. Levy on julkaistu Stax-merkillä, mikä tosiaankin on sopivaa - jos ajattelee esim. Little Miltonin, Albert Kingin, Staple Singersin ja Johnnie Taylorin 70-luvun levytyksiä, tämä on äänimaailmaltaan suoraa jatkoa - ehkä eniten ensinmainituille, koska Haynesin kitara on esillä enemmän kuin kuusikieliset "pelkällä soullevyllä" normaalisti kuuluvat.

Soullevyjen heikko kohta voi joskus olla sävellysten taso, mutta Haynes on tehnyt ja lainannut kovan kokonaisuuden enimmäksen keski- ja hidastempoisia biisejä, jotka kruunaa hänen entisestään hioutunut laulunsa. Nimibiisi ja "River´s Gonna Rise" on kova avauskaksikko, joka soi kauniisti mutta jäntevästi, "On A Real Lonely Night" on samaa kamaa, "Hattiesburg Hustle" taas kohtalokkaan voimakkasti soiva hidas esitys - ehkä levyn se biisi, joka eniten muistuttaa Haynesin bluesrocktaustasta, vaikka hän ei tavallaan olekaan lähtenyt kovin kauas, "Take A Bullet" taas mukavan funkisti etenevä menobiisi, ja lopetus "Save Me" pianoon ja urkuihin tukeutuva gospelesitys.

Kehuin tämän levyn jo vuosi sitten, summatessani vuoden 2011 parhaita, mutta se on minun korvissani vain kypsynyt ja parantunut - uskallan väittää siinä olevan tulevan klassikon ainesta. Vaikka siis poljento ja äänikuva ovat pehmemmät kuin Mulen levyillä, tämäkin rokkaa - voimakkasti, vaikkakaan ei niin aggressiivisesti. Hard Rocking Soul Man...

174. Janiva Magness: What Love Will Do (2008): Perusasioiden äärellä

Minä pidä monenlaisesta musiikista; joskus maittaa hevi, välillä taas iskelmä, etniset sävyt ovat usein viehkeitä, ja jopa hyvä kantri menee jakeluun jos se on tarpeeksi juurevaa. Yhteistä kaikille näille mieltymyksilleni on se, että ne aina välillä pulpahtavat pintaan ja sitten taas painuvat taka-alalle kun joku muu kevyen musiikin alalaji puskee edelle. Tähän yleissääntöön on yksi poikkeus; en ole koko musiikkidiggariaikanani vielä kyllästynyt siihen musiikkiin, joka syntyy bluesin ja soulin välimaastossa, kumpaankin tukeutuen ja välillä muutakin lainaten - joka yleensä on hyvin sovitettua, svengaavasti soitettua ja tunteellisesti laulettua. Se on muodostunut joskus 60-luvulla, oli voimissaan 70-luvun alkupuolella, sitten ehkä vähän pimennossa mutta mykyisin voimissaan vaikka ei ehkä kaikkein suurimpien kuulijakuntien suosiossa.

Yksi tämän lajin moderni helmi on tämä levy, joka ilmestyi levylautaselleni ja iskeytyi tajuntaani aika tuoreena siinä kolme vuotta sitten, ja joka siitä lähtien on pompannut esiin tasaisin väliajoin - ja paranee joka kuulemalta. Janiva itse on altto, jonka äänessä on se sopiva sekoitus tunnetta ja säröä joka voi saada ihoni kananlihalle melkein biisistä riippumatta, ja häntä säestävässä bändissä ovat sekä torvet että Hammond kohdallaan - rytmiryhmästä nyt puhumattakaan.

Materiaali on tasokasta, käsittääkseni enimmäkseen lainaa - jo aloitus, "That´s What Love Will Make You Do" on täysi tyrmäys. Se onkin yhden suurimman idolini, tämän genren kuninkaan Little Milton Campbellin tuotantoa - ja Janivan versio on ihan alkuperäisen tasoa. Toinen herkkupala on keskitempoinen "Bitter Pill" - kuunnelkaa vaikka saksofoniaksentteja; tämä soppa kiehuu - ja kolmas ehdoton huippu on "One Heartache Too Late", joka kyllä kuuluu balladiosaston suosikkeihini ylipäätänsä. Kuten tämän lajin levyllä kuuluukin olla, tempot vaihtelevat mutta svengi pysyy - ja kun välillä sattuu kohdalle vähemmän ikimuistoinen sävellys, vievät poljento ja asenne siti mennessään.

Janiva on tehnyt jo aika monta levyä, ja myös laulanut muiden levyillä, mutta tämä on ainoa albumi jonka olen onnistunut saamaan käsiini - tai siis oli ennenkuin löysin koko rivin Spotifysta. Niitä muita en olekaan ehtinyt kuunnella kuin satunnaisesti, mutta koko hänen tuotantonsa vaikuttaa pysyttelevän tiukasti perusasioiden äärellä, riman ollessa korkealla - eli ihmekös se, että hän on tarkoin varjeltu salaisuus. Toisaalta olisi hienoa, jos joka talouteen ostettaisiin vaikkapa Madonnan tai Lady Gagan albumin sijasta Janiva Magnessin levy - mutta toisaalta minunkaltaiseni snobit eivät ehkä sitten voisi nauttia tästä levystä niin täysin rinnoin kuin minä nyt.

Maailman paras levy, osa 9: Luz Casal: Sencilla Alegria (2004)

Kolme vuotta sitten vietin viisi kuukautta Espanjassa, ja huomasin suureksi ihmetyksekseni maailmassa olevan muutakin kuin englanninkielistä musiikkia, ja että suuri osa siitä oli oikein hyvää. Ensimmäinen ”vt. kotimaani” laulajista, joka kaappasi korvani, oli Luz – joka itse asiassa oli minulle tuttu jo aikaisemmin, vaikka en sitä heti ollut hoksannut; hän lauloi jossakin 90-luvun Almodovar-elokuvassa iki-ihanan ”Piensa en min”. Hänen uudemmat levynsä eivät käsittääkseni ole mitenkään ”perinteisen espanjalaisia”, mitä se sitten lieneekään.

Tämäkin levy on ehkä jotakin ”yleislänsieurooppalaista popmusiikkia, jossa flamencotyylinen kitaransoitto yhdistyy folk- ja chansonsävyihin, johonkin mitä me kutsuisimme ehkä viihteeksi, ja bluesiin. Ennen kaikkea se liikkuu suvereenisti eri tyylilajien välillä ja siten myös niiden yläpuolella, todistaen samalla liiallisen genresitoutumisen rajoittavuutta.

Tuotantoa leimaa sellainen dynamiikan ja hienovaraisuuden taju, joka ilmeisesti vaatii sellaista kokemusta ja/tai tuotantobudjetti, joihin esim. suomalaisessa kevyessä musiikissa harvoin on päästy. Äänikuva on sopiva sekoitus sähköistä ja akustista, ja kaiken keskellä on yhdistävä tekijä, artistimme ääni. Se on kuiskauksista kiljahduksiin suvereenisesti liikkuva altto, joka ainakin minulle puhuu sellaista sielun kieltä, ettei vajavainen espanjantaitoni ollenkaan vaivaa minua, vaikka periaatteessa haluankin ymmärtää mitä kuuntelemissani lauluissa sanotaan. Toisaalta oikein hyvä musiikki onkin juuri sellaista, joka puhuttelee kokonaisvaltaisesti, vaikka yksityiskohdat joskus olisivatkin hämäriä.