maanantai 30. heinäkuuta 2012

165. SF Blues: Joutomailla (2005): Pakottomuuden ylistys

Vaikka en hirveästi ole viime vuosina käynyt keikoilla, olen parikin kertaa sattunut paikalle kun tämä bändi on viihdyttänyt yleisöä sinisävelin - ja vaikka meininki on ollut pakotonta, soitto sujunut ihan sopivasti ja kuulijat ovat tykänneet, olen itse jäänyt hieman nälkäiseksi, koska tuo pakottomuus on ollut vähän samaa kuin yrittämättä jättäminen - bluesia nyt on helppoa vain veivata ilman sen kummempaa sisältöä, ja olen jotenkin ajatellut SF Bluesin olevan "vain" omien mustan rytmimusiikin legendojemme kesähupia. Siksi tämä levy, jossa pääjehuja Heikki Silvennoista ja Pepe Ahlqvistia avustavat Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen, onkin minusta virkistävä vastakohta.

Ensinnäkin tämä lauletaan suomeksi - mikä ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta merkitsee ainakin sitä, että kaikkein pahimmat kielikukkaset jäävät kokematta, ja vaikka sekä Ahlqvist että Kuustonen ovat ihan päteviä englanniksikin, on äidinkielinen ulosanti kuitenkin parempaa. Sen lisäksi tyypillinen bluessanasto ja -maailma suomalaisin etumerkein on aika kiehtova paikka - levyn nimeä "Joutomailla" myöten.

Toiseksikin tässä on hyvää materiaalia - aloituksesta, "Työlaulusta" (ainoa lainabiisi) ja sitä seuraavasta tunnelmallisesta "John Lee & B.B"-slovarista lähtien. Koska laulusolisteja on kolme niinkuin kitaristejakin, on sekä lauluesityksissä että sooloilussa mukavaa vaihtelua. Vierailevalle tähdelle, Mikko Kuustoselle, on annettu suurin yksittäinen tila, ja mies hoitaa tonttinsa kunnialla; tuon kakkosbiisin lisäksi hänen omia soolonumeroitaan ovat "Miehen työ" sekä kaksi viimeistä, "Saarnaaja" sekä "Voodoota ja tupakkaa". Materiaali voisi sinänsä olla vaikka hänen soololevyiltään (ei vähiten koska Heikki Silvennoinen kitaroi useimmilla niistäkin), mutta se ei haittaa ainakaan minua - päinvastoin se kuulostaa osana laajempaa kokonaisuutta vieläkin paremmalta. Silvennoinen on minusta ryhmän heikoin vokalisti, mutta Pepe Ahlqvistia voisi kuulla suomeksi enemmänkin; hänen "Soitan sen pois"-esityksensä on sekin levyn kohokohtia.

Kolmas pointti saattaa johtua juuri Kuustosen mukanaolosta; tämä on bluesia enemmän tunnelmaltaan kuin muodoltaan - mutta juuri nimenomaan se on minusta tämänkin levyn vahvuus. Sinisävelet soivat vapaammin kun niitä ei pakoteta kahdentoista tahdin muottiin - blues on yhtä paljon kuuntelijan mielessä kuin soiton rakenteessa.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

164. Joe Cocker: Respect Yourself (2002): Vanha raspikurkku voimissaan

Joe Cocker ei koskaan ole kuulunut varsinaisiin suursuosikkeihini, mutta kieltämättä hän on aina osannut tehdä hyviä versioita muiden lauluista, joskus jopa originaalia petraten, mutta aina omankuuloisia. Tämä omankuuloisuus on tosin sitten ollut aika siloiteltua keskitietä - mutta toisaalta siloiteltu keskitie on genre joka uppoaa minuun välillä hyvinkin helposti. Hän on pitkällä urallaan tehnyt pitkän liudan hyviä versioita hienoista lauluista, mutta harvemmin kokonaista albumia joka kuulostaisi alusta loppuun mielenkiintoiselta.

Yksi poikkeus on tämä suhteellisen uusi kokoelma, joka eroaa monista muista hänen levyistään sikäli, että sillä on käsittääkseni enimmäkseen originaaleja hyvin valittujen lainabiisien lisäksi. Viimeksimainituista erityisesti nimibiisi, vanha Staple Singers-klassikko "Respect Yourself" saa originaalia kunnioittavan mutta silti omintakeisen tulkinnan, ja toinen hyvä esitys on (käsittääkseni) INXS:n tuotantoa oleva "Never Tear Us Apart". Originaalien (?) parhaimmistoa ovat taas aloituskappale "You Can´t Have My Heart" sekä "I´m Listening Now".

Äänimaailma on periaatteessa tuttua Cockeria, ehkä paikoitellen hieman maanläheisempänä kuin tavallisesti, mutta se ei ole mikään ongelma; sovituksellisesti juuri hieman ilmavammat esitykset onnistuvat parhaiten. Ja kun on tästä ns elämää nähneestä taiteiljasta kyse, pitää tietenkin todeta hänen olevan vajaan kuudenkymmenen vuoden iässä hyvässä vedossa - karjunnat ja kuiskaukset irtoavat samalla intensiteetillä.

Onko tämä taiteellisesti relevantti tuote, jättääkö se pysyvän jäljen populaarimusiikkiin? En tiedä, eikä sillä ole väliä. Vanha raspikurkku on voimissaan, ja viihdyttää voimaperäisesti koko tämän julkaisun mitalta.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

163. James McMurtry: Just Us Kids (2008): Tarinankertoja

Minä pidän hyvistä tarinoista - sellaisista, joilla on tilaa kasvaa mielikuvituksessa, kehittyä ja kuvittua - ja siksi monet mielikirjailijoistani ovat juuri ns. tarinankertojia (miten sen nyt määritteleekään - periaatteessa kai jokainen romaani sisältää ainakin yhden tarinan). Yksi suurista suosikeistani on Larry McMurtry, jonka kuvauksia Amerikasta ja amerikkalaisista olen lukenut suurella mielihyvällä.

Larrylla on poika, James, joka myös kuuluu olevan tarinankertoja - joka tosin rakentaa enemmän tuokiokuvia kuin pitkiä kertomuksia, ja säveltää ne ajattoman americanan muotoon, ainakin tällä levyllä, joka lienee hänen viimeisimpänsä, ja joka pari vuotta sitten jysähti tajuntaani kuin metrinen halko. Jamesilla on säveltämisen taito hallussaan, tällä levyllä on toimiva sovitus ja säestys, joka kartoittaa aluetta jonka reunoilla ovat perusrock, blues, country ja folk. Hänellä on myös uskottava, ei ehkä maailman taipuisin mutta siedettävästi nuotissa pysyvä ääni, jonkalaisia yleensä kuvaillaan "elämää nähneiksi" tai sinnepäin.

Raamit ovat kunnossa, ja niiden puitteissa hän kertoo tarinoita. Pysäyttävin tuokio on "Fire Line Road", hillitty mutta myrskyksi kasvava hymni, joka kertoo perhehelvetistä ja hyväksikäytöstä nuoren naisen näkökulmasta niin, ettei silmäkulma millään tahdo pysyä kuivana, ja toinen vastaavanlainen hetki on veneonnettomuudesta ja syyllisten suojelemisesta kertova "The Governor", joka taas vierii eteenpäin kuin aalto, ei nopeasti mutta voimakkaasti. Teemoista löytyy muisteloa/kasvutarinaa (nimikappale), USA:n viimeisimpien sotien kommentointia ("Cheyney´s Toy"), ja myös miehen ja naisen välistä sotaa kuvaavia teemoja.

Jonkinlainen punainen lanka on nimenomaan kerronnassa - James McMurtry kuuluu niihin, jotka muutaman säkeistön kautta pystyvät kuvaamaan kattavia kokonaisuuksia niinkuin elämänkohtaloita, siten että ne täydentävät ja kuvittavat itseään kuuntelijan mielessä; ainakin allekirjoittaneelle tämän levyn kuunteleminen on vähän kuin elokuvan katsomista - elokuvan, joka luultavasti on jonkinlainen road movie, hellänkarhea sellainen.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

162. Stevie Ray Vaughan & Double Trouble: Texas Flood (1983): Peruskaman kuningas

Kun ensi kertaa kuulin tämän levyn vuonna 1983, se oli minusta vähän liian "rock & rollinen" ollakseen täysin minun makuuni - koska teinivuosinani olin siirtynyt 60-luvun popista suoraan heviin - mutta jo paria vuotta myöhemmin olin löytänyt bluesin ja samalla ymmärtänyt myöskin Stevie Ray Vaughanin suuruuden. En muista itse ahaaelämyksen tarkkaa ajankohtaa, mutta sen sijaan tiedäm, että yksi tärkeimmistä yksittäisistä biiseistä tässä minun heräämisessäni oli tämän levyn kakkosraita "Pride And Joy", joka on vaan niin hyvä. Rennosti rullaava biitti sopivassa tempossa, maukas sovitus, mallikas kitarointi ja sitten Stevien lauluääni, joka minusta on jopa hänen kitaransoittoaan suurempi ansio (vokalisti kun olen).

Tämä on myös hyvä kokonaisuus - hitaat bluesit, kuten nimikappale ja ennen kaikkea dramaattinen "Dirty Pool" ovat ihokarvoja nostattavan hyviä, nopeammat kuten "Tell Me" ja "I´m Cryin´" rullaavat, svengaavat ja rokkaavat niin ettei puntti tiedä miten vipattaisi. Jopa instrumentaalit - joita kohtaan tunnen lähtökohtaisesti tiettyä epäluuloa koska niissä lauletaan niin vähän - ovat vetäviä, eikä kitarasankaruus pääse lähtemään käpälästä vaikka läheltä liippaakin.

Vielä yksi ansiokas ominaisuus tässä levyssä on sen maltillinen kesto - hän ei venyttänyt hitaita bluussejaan kymmenminuuttisiksi ainakaan studiossa, ja niin ollen myös minun mielenkiintoin jaksaa biisistä toiseen. Ja näin perspektiivistä kuunneltuna yleissointi on järkyttävän hyvä ollakseen vuodelta 1983 - yhdeltä syntikkakompressiojakson synkimmältä. Ilmavuus ja jäntevyys ovat määritelmiä joihin huomaan palaavani kun jotakin kehun ja tämänkin levyn tapauksessa ne ovat paikallaan.

Stevie Ray Vaughan ei montaakaan levyä ehtinyt tekemään, ennenkuin siirtyi taivaalliseen orkesteriin, mutta ne ovat kaikki vähintäänkin OK. Ehkä tämä ensimmäinen on minun korvissani paras koska hän oli jo löytänyt linjansa eikä sitä oikeastaan muuttanut - mutta jälki on sikäli korkealaatuista, että toinen suosikkini hänen tuotannossaan on postuumisti ilmestynyt "The Sky Is Crying", joka o ylijäämäraitojen ja vaihtoehtoisten versioiden kokoelma, mutta hieno kokonaisuus sekin.