115. Ida Kristin: Stumble (2001): Osta tämä levy (jos vain löydät sen)!

Aina välillä olen lainaillut kirjastosta minule entuudestaan tuntemattomien tekijöiden levyjä ihan vain siksi, että ne ovat vaikuttaneet jollakin tavalla mielenkiintoisilta - ja useimmiten olen saanut todeta, että ne ovat yhdentekeviä. Ja joskus taas käy niin, että löytyykin uusi suosikki jonka musiikki osaltaan rikastuttaa elämääni.

Tämä on juuri sellainen levy; en ollut kuullut Ida Kristinistä mitään, kun tämän joskus vuonna 2002 kotiin lainasin, mutta ensireaktioni silloin oli, että minun pitää hankkia hänen muutkin levytyksensä. Ida Kristinin ääni muistuttaa jossakin määrin Emmylou Harrisia - mutta toisaalta hänen musiikkiaan ei voi luokitella yhden viitteen perusteella. Tämä on mietiskelevää, ilmavaa, enimmäkseen hidastempoista - mutta nopeitakin kappaleita on, kosketinvoittoista - vaikka kitaraosuuksiakin löytyy, mutta ennen kaikkea tämä on oman itsensä kuuloinen kokonaisuus.

Suosikeistani "Under Purple Skies" on avara balladi, jonka teema muistuttaa Ebba Forsbergin tekeleitä, tai laajemmassa mittakaavassa ehkä Bic Rungan tai Chris Isaakin musiikkia, ja "Easy Living" hieman nyrjähtäneine pianoteemoineen taas nuoren, heleä-äänisen naispuolisen Tom Waitsin soundia (ja kyseessä ei ole mikään Uriah Heep-cover :-). Myös esim. nimikappale ja "Addicted To Me" ovat tietyllä tavalla samantyyppisiä esityksiä, jotenkin ilmavia ja leijailevia mutta silti maanläheisiä. Taas kerran minua miellyttävät lauluäänen lisäksi hyvät sävelet ja sävykkäät sovitukset - mm. puhaltimia käytetään välillä mausteina, mutta perusilme on aina pelkistetty, laulua ja lauluääntä palveleva.

Niinkuin alussa totesin, artisti oli minulle tuntematon, enkä sittemminkään ole löytänyt mitään hänen levytyksiään, vaikka hän ilmeisesti on tehnyt ainakin yhden albumin tämän jälkeenkin. Ja ainakaan minun tietääkseni hän ei kuulu naapurimaamme tunntuimpiin nimiin, eikä ilmeisesti komeile levylistojen kärjessä. Se on huutava vääryys - jos joskus löydätte jostakin tämän levyn, ostakaa se heti pois kuljeksimasta. Se on kulttuuriteko, ja kaupan päälle saatte 35 minuuttia ajatonta popmusiikkia.

114. Anna Puu: Anna Puu (2009): Klassinen pop elää

Kehuessani taannoin Jani Wickholmia taisin ilmaista mielipiteen, jonka mukaan myös esim. Idolsin tapaisen kilpailun kautta pinnalle noussut artisti voi olla ihan hyvä - ja minusta toinen hyvä esimerkki tästä Wickholmin lisäksi on Anna Puu(stjärvi), jonka viimevuotinen debyyttilevy on monella tapaa riemastuttava tapaus. Kakkoslättyä en ole kuullut, mutta vaikka se olisikin aivan kauhea ja Annan ura ohi, niin tämä kokonaisuus sinänsä on aivan tarpeeksi hyvä syy todeta, että myös idoli- ja muilla kisailijoilla voi olla rahkeita.

Anna kujertava ääni ei ehkä ole niitä suurimpia, mutta tähän ympäistöön se istuu kuin nakutettu. Levyä on tehnyt joukko suomipopin kärkinimiä, ja se kuuluu sävellyksissä, soitossa ja sovituksissa. Kymmenen kappaleen jatkumo on miltein beatlesmainen sikäli, että kappaleet eroavat selvästi toisistaan äänikuviltaan ja tunnelmiltaan, mutta muodostavat silti yhtenäisen kokonaisuuden. Minun suosikkejani ovat jatsahtava "C´est la vie", dramaattinen "Vieraiden valoon" ja "Palava tuuli", mutta melkein jokainen kappale on sinänsä oma pieni taideteos.

Yhdistävä tekijä on mielestäni oivaltava sovitustyö - popmusiikin raameihin on hyviä sävellyksiä hyödyntäen rakennettu äänitaideteoksia, joiden sovitusratkaisut ovat ilmavia mutta samalla täyteläisiä, oivaltavia mutta eivät liian kikkailevia, useimmiten niin kevyesti leijailevia että ilo ja suru sekoittuvat maistuvaksi kokonaisuudeksi joka jättää hyvän mielen. Ja vaikka soitto liitää kevyesti, musiikki ei ole imelää tai kevyttä höttöä - siinä on elämää siinä kuin säröisessä yön bluesissakin, vaikka tämä kokonaisuus kuuluu pikemminkin päivään ja aurinkoon.

Tämä ei siis ehkä ole se juhlien vaudikkaan kohokohdan tunnarilevy, mutta kun laittaa sen soimaan kotona ja asettuu sohvalle silmät kiinni, on kuin olisi joutunut elokuvaan joka tarjoillaan tuokiokuvina olohuoneen nurkassa musisoivan kombon toimesta. Tällaista on kevyt musiikki parhaimmillaan - ei tyhjää höttöä vaan tiivistettyä mielihyvää. Klassinen pop elää!

113. Värttinä: Oi dai (1991): Syvällä selkäpiissä

Musiikki on kokemista ja kokemuksia, ja minun kartassani musiikkikokemuksisra syvimmät ovat niitä, jotka itkettävät, naurattavat ja nostattavat ihokarvat pystyyn. Niitä ei usein koe, mutta aina joskus eteen tulee jotakin niin ravisuttavaa, että on ihan pakko pysähtyä koska syvällä selkäpiissä tuntuu siltä, kuin maailmaa ja olemista rukattaisiin uuteen uskoon. Yksi tällainen kokemus sattui minun tielleni kesällä 1991, kun Down By The Laituri-kaupunkifestareilla Turussa kuulin ensi kertaa Värttinää. Yhtyettä oli kyllä jo kehuttu minulle aiemmin, mutta kun en pahemmin esim. radiota kuunnellut, niin minulla ei ollut mitään sen kummempia ennakko-odotuksia.

Tajunnan räjäyttäneen keikan jälkeen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia tämä levy, joka sekin oli hyvä - joskaan ei niin erinomainen kuin keikka. Vielä tässä vaiheessa Värttinän uraa levyt olivat aika varovasti tuotettuja, eikä äänimaailma siten kunnolla tavoittanut "popilla pilattuja ja rokilla runnottuja" korviani - tosin kamalan 80-luvun jälkeen tällainen luonnollinen äänimaailma sinänsä oli vapauttavaa kuultavaa.

Levyn esitykset olivat läpeensä vakuuttavia - ja tietenkin lauluesitykset etunenässä; olisiko peräti niin, että Värttinä on "osasyyllinen" siihen, että nyt 20 vuotta myöhemmin suomalaisen kevyen musiikin kentässä naiset ovat ajaneet miesten ohi monellakin tavalla? Vielä tuolloin hyvät, voimakkaat naisäänet olivat harvassa. Lauluista minulle kaikkein rakkain on nimikappale, balladi joka jotenkin tiivistää suomalais-ugrilaisen kaihon paremmin kuin mikään muu kuulemani esitys; vieläkin sen kuullessani joudun pysähtymään ja hetkeksi antamaan musiikin viedä. Muitakin hyviä biisejä on, "Marilaulu", "Miinan laulu" ja muut nopeammat esitykset etunenässä, ja koko levy kestää kuulemista.

Värttinä teki myöhemmin muitakin hyviä levyjä, ja syvensi suhtautumistaan suomensukuisten kansojen lauluaarteisiin, tehden myös äänimaailmaltaan paremmin minun viitekehykseeni sopivia levytyksiä. Minulla oli myös mahdollisuus kuulla heitä useampiakin kertoja - Nurmeksessa Bomban pihalla 1992, toisen kerran DBTL:ssä Vanhalla Suurtorilla joitakin vuosia myöhemmin, sitten Kaustisella ja viimeksi Haapaveden folkfestareilla 2001, mutta valitettavasti tuo uudistunut äänimaailma ainakin ulkoilmakeikoilla lähti lapasista niin, että laulun ja soiton sävyt hukkuivat räimeeseen kerta kerralta pahemmin. Se ei kuitenkaan vähennä tämän levyn loistokkuutta tippaakaan.

112. Rodney Crowell: Sex And Gasoline (2008): Elämän makua

Popmusiikki on kliseistä tehtyä, ja itse musiikkia ympäröivät vielä kriitikkojen, mainosmiesten ja vieläpä kuuntelijoidenkin käyttämät usein vielä karmeammat kliseet - joita analysoimalla voi joskus tehdä hyvinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä itse musiikista. Yksi tällainen kulunut fraasi on "elämän maku", jonka minä yleensä luen varoituksena; elämän makuinen tulkinta tarkoittaa yleensä sitä, että tulkitsija (useimmiten kokenut sellainen) on joko juonut äänensä tai sitten ei ole osannut laulaa alun alkaenkaan. Varsinkin viime vuosina elämänmakuiset tulkinnat sitä paitsi yhä useammin ovat kohdanneet esittäjää huomattavasti nuorempien artistien lauluja - eli kyseessä on arvatenkin ollut yritys rahastaa vanhalla maineella ja löytää uutta kuulijakuntaa. Näitä esimerkkejä on Suomessakin monta - ja jopa levymyynnin ja keikkatilastojen kärkipäässä - ja maailmalla vielä enemmän; jotkut tyypit ovat niin karismaattisia, että tulkinnan huteruuden kestää, kun taas toisille pitäisi antaa lähestymiskielto levytysstudioihin.

Tämä pitkähkö purkaus ei taas koske Rodney Crowellia sikäli, että hän minusta osaa laulaa ihan kohtuullisesti - hän ei ehkä ole mikään pavarotti, mutta lajissaan kelvollinen ja tietää mistä nuotti löytyy - mutta elämän maku on hänen tapauksessaan sitä, että laulut (itse tehdyt) käsittelevät monipuolisesti (ja vinosti hymyillen) elämän eri alueita ja ilmiöitä, rakkaudentunnustuksista seksiin ja uskontohörhöistä maantiepölyyn. Ja bändi komppaa häntä asiallisesti, rennosti mutta tiukasti, etelään viittaavalla poljennolla.

Laulut ovat järjestään hyviä, huippuina hekumallinen "Funky And The Farm Boy", vetoava "I Want You #35" ja asiapitoiset "The Rise And Fall Of Intelligent Design" ja "Who Do You Trust". Tempot ja sovitukset pyörivät ensi kuulemalta aika suppealla skaalalla, mutta kun tutustuu tähän levyyn tarkemmin, siltä löytyy kaikenlaisia pikku vivahteita jotka rikastavat kuuntelukokemusta ja elämää.

Tämä taitaa olla americanaa - juurimusiikkia ilman sen kummempaa etikettiä - joka liikkuu soulin, countryn ja rock´n´rollin välimaastossa, nyökäten välillä folkin tai bluesin suuntaan, ja joka ennen kaikkea kuulostaa elävältä, dynaamiselta ja liikkuvalta ilman että se silti hyppii silmille. Elämän makuista kamaa, sanoisin...

111. Kolmas Nainen: Onnen oikotiellä (1994): Suomirockin jalokivi

Tämän levyn ilmestyessä Kolmas Nainen oli muuttunut pohjalaisesta räimepoppoosta koko Suomen Kansan perimmäisten tuntojen tulkiksi, ja samalla myös minun sydämessäni vallannut Eppu Normaalin paikan ykkösvalintana kotimaisten bändien kategoriassa. Tämä jäi myös pitkäksi aikaa bändin viimeiseksi tekeleeksi – mutta se ei haitannut minua, koska Perunateatteri osaltaan osoitti aika äkkiä, että Se Juttu tässä yhteydessä oli Pauli Hanhiniemi, hänen tekstinsä ja lauluäänensä, eikä niinkään se kuka häntä komppasi.

Bändin historia on sinänsä sivuasia – nyt on kyseessä levy ja sen sisältö. Minusta Paulin tulkinta ja tekstit puhkeavat lopullisesti kukkaan tällä albumilla. Jo ”Hyvää ja kaunista” neljä vuotta aiemmin olisi sinänsä hyvä ehdokas tälle listalle, mutta tämä on vielä vähän parempi. Kappalelista on komea – hitti ”Oi Suomen Nuoria” kulkee kuin juna, aloituksen ”Ooh, Sammyn” tarina on kiehtova ja näkökulma epätavallinen, ”Timpurit” ja ”Jerusalemin suutari” ovat mietiskeleviä, ”Maken kanssa” edustaa sitä perinteisempää Kolmatta Naista ja on siinä sivussa menevä juuripala, kun taas ”Kai mä tästäkin toivun” on sekä teemaltaan että soinniltaan Suomirockin kulmakivi.

Muutkin kappaleet ovat vähintään kelvollisia, soitto sujuu rutiinilla ja äänimaailma on miellyttävä – juureva olematta liian rupinen. Sovituspuolella huomaa sen, kuinka hitsaantunut ryhmä Kolmas Nainen loppuaikoinaan oli – ja juuri tällä saralla vei aikansa, ennenkuin Perunateatteri pystyi samaan, vaikka päähenkilö Paulin sanat ja sävelet koko ajan olivat parasta A-ryhmää.

Tässä vaiheessa lienee jo selvää, että allekirjoittanut arvostaa herra Hanhiniemen hyvinkin korkealle maamme lauluntekijöiden joukossa, ja hänen ansiokkaalla urallaan tämä levy on yksi kirkkain jalokivi. Ja itse asiassa historia toisti sittemmin itseään, koska Perunateatterin ura huipentui siihen ainoaan albumiin, joka päihittää tämänkin, eli ”Kaikeen rakkaudesta”. Nyt odotamme jännityksellä jatkoa...

110. Bruce Springsteen: Darkness On The Edge Of Town (1978): Ameriikan sankari

Minulle Bruce Springsteen ei koskaan ole ollut mikään jumalasta seuraava (niinkuin ei sen puolen Dylan, Clapton tai Neil Youngkaan), ja vuoden 1984 ja "Born In The USA":n jälkeen kiinnostukseni hänen tuotantoonsa hiipui pariksi vuosikymmeneksi, mutta parhaimmillaan äijä on tehnyt todella komeaa musiikkia, joka ymmärtääkseni on peilannut erään kansakunnan tunnelmia ja soittanut sen sielun kieliä - ja uran kruunu on mielestäni tämä hänen neljäs albuminsa.

Tämä on vain rockia - mutta levyn kymmeneen kappaleeseen mahtuu elämän koko kirjo, ja soitto ja sovitukset ovat ns. perusrocklevylle todella monipuolisia. Levyltä löytyy päteviä perusvetoja, kuten aloitus "Badlands" - mutta heti seuraava esitys, dramaattinen "Adam Raised A Cain" räjäyttää minun pankkini kitaravallillaan, kertosäkeen vuorohoilauksella ja pelkän laulusuorituksen intensiteetillä. Huh huh. Muita herkkuja ovat esim. "Candy´s Room", sekin persoonallisine sovituksineen, öisten valtateiden hymni "Racing In The Street", tiheätunnelmainen nimikappale ja toinen sydän- ja äänihuuliraastaja "Streets Of Fire", levyn toinen perinteisempi rokkari "Promised Land" - mutta muutkin laulut täyttävät paikkansa.

Soitto on siis sujuvaa, komppi liitää ja kitarat soivat komeasti, koskettimet ja foni täydentävät - ja Pomon ääni on kunnossa. Jylhä äänimaailma vie tämän levyn suoraan öisille, sateesta märille kaduille, tavalla johon ei enää päässyt edes sinänsä pätevä seuraava lätty "The River" eikä varsinkaan mikään sen jälkeen ilmestyneistä tekeleistä.

Tämä levy on ajankohtainen juuri nyt, koska siitä on ilmestynyt juhlaversio jolta löytyy myös parin albumillisen verran Springsteenin vuosina 1976-78 - eli edeltäjän, riman korkealle asettaneen "Born To Runin" ja "Darknessin" välillä- levyttämiä ja hyllyttämiä äänityksiä. Koska oma kopioni tästä lätystä on vanha ja kulunut, taidan joutua laittamaan pennosiani likoon, koska vaikka tämä levy ehkä onkin hänen mielestään sen teon aikana levytettyjen ymmärtääkseni n. 40 laulun kerma, voisin kuvitella että raakattujenkin biisien joukossa on tämän "Ameriikan sankarin" helmiä.

109. Weeping Willows: Presence (2004): Alakulo palaa...

Weeping Willows on jännittävä bändi. Magnus Carlson ystävineen on tähän mennessä levyttänyt viisi albumillista monenlaista musiikkia - suuria balladeja jousimattoineen, menevää syntikkapoppia, puoliakustisia ralleja, jonkinlaista Ultra Bra-räimettä - jota melkein järjestään yhdistää alakuloisuus. Jos rakkaus ei ole mennyttä, se on menossa pieleen - tai sitten sitä ei koskaan ollutkaan, ainakaan molemminpuolista. Ja silti kokonaisuus ei tunnu pelkältä surussa rypemiseltä.

Tämä, bändin neljäs levy, on synteesi WW:n siihenastisesta musiikista. Debyytin suuresta viihteestä, kakkoslevyn räminävaihteesta ja kolmosen syntikkapopista syntyy soppa, joka on elektroninen olematta synteettinen, sovitettu olematta liian täyteen ahdettu, ja monipuolinen mutta yhtenäinen. Jotkut esitykset nousevat esiin; "Lost Love" on juuri sitä mitä nimi sanoo, "Skin On Skin" hidas, vetoava esitys rakkauden kaipuusta, aloitus "Stairs" kuin oppikirja sovittamisen saloista, mutta kokonaisuutenakin tämä on vaikuttava.

Minä pidän sitä paitsi laulaja-Magnusin äänestä, hänen ääntämisensäkin on OK, ja hän osaa loihtia tarinoita ja tuokiokuvia jotka elävät vaikka tematiikka onkin ehkä yksipuolista. Minulla oli vielä onni sattua bändin keikalle keväällä 2004 juuri tämän levyn ilmestymisen aikoihin, Tampereen Tullikamarin Klubilla, joka oli näille herroille juuri oikeanlainen ympäristö - ja jonka yleisö selvästi arvosti bändiä ja bändi yleisöä. Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten tällainen "alakulon palon" näin täydellisesti hanskaava pumppu voi olla Ruotsista eikä täältäpäin...

108. Jani Wickholm: Yhden lauseen mies (2007): Se on idoli, mutta osaako se laulaa?

Maailma muuttuu ("Kaikki muuttuu", jos artistia on uskominen :-) - kun minä olin nuori, muusikonalut ja bändit harjoittelivat kellareissa vuosikausia ennenkuin pääsivät esille (terveisiä vaan Teirin veljeksille - ne oli aikoja ne...), kun taas nykyisin pyritään kuuluisuuteen esim. julkaisemalla omia biisejä netissä tai osallistumalla TV:n viihdeformaatteihin - ja niin esim. Idolsin kautta pinnalle ponnistaneita artisteja on Suomen musiikkimaailmassa moniakin.

Helppo on kyynikon todeta, että kilpailujen kautta tulleet tähdet ovat enemmänkin tähdenlentoja, joiden ansiot ovat muualla kuin musiikissa - mutta jos ilmiön sijasta keskittyy musiikkiin, voi todeta asian olevan monitahoisempi. Niinpä esim. tämä Jani Wickholm on Idolsin kakkossijan 2004 jälkeen tehnyt neljä albumia omaa musiikkia, yhden joululevyn, ja rakentanut itselleen oman studion. Jätkä on ilmeisen tosissaan ajatellut tehdä musiikista elämäntyönsä, ja onnistuu mielestäni ihan hyvin.

Tämä, hänen kolmas albuminsa, on mielestäni tuotannon helmi, vaikka kaikki kuulemani on kohtuullisen tasalaatuista ja hyvää; tällä levyllä, joka on hänen ensimmäinen ns. täysin oma projektinsa, on muita ehkä vähän paremmat biisit, ja sovitusmaailma, joka kahdella ensimmäisellä levyllä oli ehkä hieman yksioikoinen, on tällä levyllä monipuolisempi - balladeista rockiin ja takaisin. Kohokohtia on monta - kansanmusiikkiin nojaava "Tie", rockhymni "Kun menet kuitenkin", rullaava nimikappale, Suomipopin valtavirralle nyökkäävä "Jukeboksin runoilija", romattinen hymni "Kuu" - mutta itse asiassa en löydä yhtään varsinaista hutia.

Ja tämä levy täyttää näitä minun peruskriteerejäni (jotka eivät tietenkään aina ole hyvän musiikin edellytys - mutta jotka usein edesauttavat minua miellyttävään lopputulokseen): Oikeata ja sävykästä soittoa (ja idolimme itse soittaa usein kaikkia instrumentteja), ihan OK ellei jopa hyvä ääni, ja hyviä kappaleita - jos nyt jotakin moittisi, niin sanoitusmaailma on sitä samaa kuin suomipopissa usein, mutta se on tietenkin maanläheistä ja kuulijakuntaan vetoavaa. Ja kun vielä maltetaan pysyä neljänkymmenen minuutin formaatissa, niin minä olen tyytyväinen. En tiedä onko se enää idoli, mutta se osaa laulaa, ja soittaa myös.

107. Eldkvarn: Sånger från Nedergården (1994): Kansankodin rockinstituutio

Eldkvarn on ollut mukana aina – jonkun Uriah Heepin ohella se on ainoita tietämiäni yhtyeitä, joka on ollut kuvioissa enemmän tai vähemmän jatkuvasti 70-luvun alkupuolelta saakka. Ja Heepistä poiketen tämä Norrköpingin ylpeys on tehnyt laadukkaita levytyksiä jo neljällä eri vuosikymmenellä – olkoonkin, että hutejakin on välillä ilmestynyt. Tämä on, niinkuin arvata saattaa, mielestäni yksi niistä laadukkaammista teoksista.

Janssonin veljekset vaihtelevine taustajoukkoineen ovat kai aina soittaneet jonkinlaista perusrockia – 70-luvulla ensin progevaikuttein, 80-luvun alkupuolella uuteen aaltoon nojaten, ja tämän levyn kohdalla ehkä jotenkin Grateful Deadia muistuttaen – ja niin tämäkin levy on kitaroinnin, kunnon koskettimien ja täyteläisten rockhymnien juhlaa.

Kohokohtia ovat mm. nopeat “När mörkrets hjärta slår” ja ”Ännu en kyss av elden”, dynaaminen ”Vilken dag som helst” ja kantrahtava ”Tempel av alkohol” – joissa juuri tuo oikea, aito ja rehevä säestys hienosti tukee Plura Jonssonin persoonallisen elämänmakuista laulua. Niinkuin määritelmästä saattaa arvata, sävelpuhtaus ei välttämättä ole hänen vahvin puolensa, mutta jotenkin hänen äänensä läsnäolo yhdistettynä bändin sointiin ja hänen ikuisesti minämuodossa soljuvaan lyriikkaansa toimii – vaikka kriittisempi kuulija saattaisi väittää hänen tehneen koko uransa ajan samaa kappaletta, jonka hän sitä paitsi on laulanut koko ajan yhtä pieleen.

Makuasioista ei sovi kiistellä, ja jostain syystä minäkin hyväksyn hänen tulkintansa vaikka yleisesti ottaen inhoan huonoa laulua. Kaikkein vakuuttavimmillaan ja vaikuttavimmillaan hän on levyn aloittavalla, hitaan arvokkaalla hymnillä ”In från regnet”, jolla hänen laulunsa, sitä tukevat ihanat naisäänet ja oikea vanhan ajan urkusointi yhdistyvät miltei hartaaksi kokonaisuudeksi.

106. Kaija Kärkinen & Ile Kallio: Sade (1994): Kulttuurien kohtaaminen kriittisen kuuntelijan kallossa

Niinkuin olen jo tainnut jossain vaiheessa todetakin, olin nuoruudessani aika ehdoton sen suhteen, mikä oli hyvää musiikkia ja mikä ei – ja kun ikää tuli lisää, saatoin hämmentyneenä todeta yhä useammin kuulevani hyvää musiikkia joka kuului ns. huonoon musiikinlajiin, tai esim. sopi enemmän kuin yhteen lokeroon, joista jotkut olivat hyviä, ja toiset taas ei. Kolmikymppisenä saatoin sentään jo hyväksyä iskelmän olemassaolon, joten tämän levyn nimikappaleen kuuleminen ei enää aiheuttanut mitään ongelmia, vaikka se lajityypiltään edustaa juuri sitä iskelmän ja popin, tai jopa rockin, liittoa joka uhmasi lajitteluani.

”Sade” jäi soimaan korvaan tavalla, joka pakotti hankkimaan koko levyn – joka olikin miellyttävä yllätys. Ensinnäkin soitto oli mielestäni jäntevää ja vivahteikasta, eivätkä sovitukset olleet siirappisia. Toiseksikin, levyn materiaali oli hyvää – omat originaalit, nimikappaleesta lähtien, olivat vähintään kelvollisia – ja Kaija Kärkisen laulu vetosi minuun ensi kuulemalta. Ja lopullisesti minut viettelivät levyn covervalinnat. Kaksi niistä, vanha kunnon ”Fever” (eli ”Kuume”, tosin tässä ”vääränä”, Peggy Leetä ja Elvistä mukailevana versiona B-osineen) ja Stones-slovari ”As Tears Go By” olivat hyviä, mutta pankin räjäytti albumin päätös ”Laulu jää” – eli Bob Segerin on the road-balladi ”Turn The Page”, jota saatan jäädä kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Se sopii täydellisesti tämän levyn äänimaailmaan, mutta voisi yhtä hyvin päättää kunnon hardrocklevyn.

Kliseisesti voisi sanoa tämän levyn olevan ajaton – vaikkapa siksi, että se kuulostaa vielä tänäänkin hyvältä, vaikka siinä onkin esim. runsaasti kosketinosuuksia, mutta vielä enemmän siksi, että se paitsi kutinsa pitämistä on pitkän jatkumon alku. Olen joutunut hankkimaan tämän duon loputkin levyt sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet – tasaisesti puolentoista tai kahden vuoden väliajoin – ja ne ovat kaikki pitäneet kutinsa, ja jotenkin kuulostaneet samanlaisilta, tutuilta mutta silti raikkailta. Tämä minun ensikosketukseni pariskuntaan on kuitenkin yhäkin minun korvissani se ykkönen – ja nykyisin kuuntelen sujuvasti melkein kaikkea, joka häilyy iskelmän ja rockin välissä, ainakin osittain juuri tämän levyn ansiosta.

105. Popeda: Kans´an Popeda (1990): Rupisia riimejä ja jykevää jyrää

Tämä bändi ei välttämättä sovi dinosaurusosastoon, jos katsoo esim. jäsenten syntymäaikoja - Pate on yli viidenkymmenen, ja niin taitaa olla Melartinkin, mutta muut jäsenet ovat nuorempia - mutta jos kriteerit ovat esim. "ollut täällä aina, ja kuulostanut aina samalta", niin tilanne on ehkä toinen. Tosin Popedankin sointi on kehittynyt, ja aina välillä mukana on uusia vaikutteita, mutta yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen se on silti oma, jäljittelemätön itsensä. Kuulin juuri eilen bändin uusimman levyn, viime vuonna ilmestyneen "Täydellisiä miehiä" ensimmäistä kertaa, ja se oli lähes täyttä asiaa, mutta vielä asiallisempi (ja aika samankuuloinen) on kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu "Kans´an Popeda".

Jonka nimikin jo kertoo aika paljon bändistä; sanaleikkejä ja populismia... Instituutioon nimeltä Popeda kuuluu lähtemättömästi muutamia asioita. Soitto on tarvittaessa jykevää jyrää - suurin piirtein linjalla Rolling Stones-Lynyrd Skynyrd-kasarihevi - mutta tarvittaessa vaikka ihan kuplettia. Sävellysmateriaalista löytyy useitakin pikku helmiä, mutta myös aika paljon aika yhdentekevää kamaa. Sanoituksissa löytyy machoilua ja innuendoa, kieltä poskessa ja korvassa - mutta myös hempeilyä, arjen ylistystä ja jopa filosofiaa. Ja kaiken kruunaa Suomirockin ylikukon, Tohtori Mustajärven laulu, joka useinkin voimassa voittaa sen minkä säveltarkkuudessa ehkä häviää.

Juuri tällä levyllä ensihuomion varastavat sävelmät. "Lilli Kupponen", "Kuuma kokardi", "Himo Mäkinen", "Kauheeta ja kamalaa"... monet muutkin biisit kulkevat kuin tauti, eikä ylimääräistä venyttämistä yli kolmen minuutin juurikaan harrasteta. Paten tulkinta elää, jos niin sanotaan, ja parhaimmillaan tarinat ovat hykerryttäviä ("Nysse tulee"), joskin on myönnettävä että ne pahimmillaan lähinnä nolostuttavat. Mutta toisaalta, tämähän on rock´n´rollia, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti; tietyllä tapaa tämä maalaa kuvaa jonkinlaisesta lähiöiden rokkielämästä, jota kukaan ei kuitenkaan oikeasti pysty, jaksa tai halua elää pitempään - mistä esimerkkinä taitavat olla myös herra Mustajärven alkoholiongelmat.

Kun vauhtia vähän lasketaan, on "Enkeliblues" yksi Popedan kaikkien aikojen slovareista. Ja vielä yksi asia, mikä minusta nostaa tämän levyn Popedan tuotannon kärkipäähän, sen lisäksi että nuo nopeammat kappaleet ovat kohtuullisen laadukkaita kaikki, on se, että ns. huumoripläjäyksiä ei ole mukana - siis esityksiä, joissa sekä teksti että tausta vedetään huumorin puolella. Tämä on siis ryhdikäs albumi, joka menee yli laidan suoraselkäisesti silloin kun menee. Rupisia riimejä ja jykevää jyrää.

104. Carolina Wallin Perez: Pärlor och svin (2009): Ote tulkitsemisen oppikirjasta

Ellen väärin muista, taisin joko teilata coverlevyjen väheksymisen tai sitten kiitellä uskaliaita tulkintoja keväämmäällä, kun kirjoitin Beautiful Southin loistavasta coverplatasta – mutta jos joku vielä epäilee tulkintojen mielekkyyttä, tämän levyn pitäisi vakuuttaa paatuneimmatkin kriitikot. Carolina Wallin Perez pistää sitä paitsi vielä yhden paremmaksi, tai vaikeammaksi, tekemällä kokonaisen levyllisen yhden ja saman alkuperäisen tekijän musiikkia. Kohde ei ole kuluneimmasta päästä – Dylantulkintoja on maailma jo melkein täynnä – vaikka kotimaassaan tunnettu onkin, koska tämä levy koostuu Kent-yhtyeen lauluista.

Minulle Kent ei ole mikään epäjumala; omistan toki nipun heidän levyjään, ja parhaat niistä ovat loistavia, mutta toisaalta heidän musiikkinsa minun korvissani usein on myös pelkkää äänivallia, eikä laulaja Joakim Berg kuulu suosikkeihini vaikka ei aina häiritsekään kokonaisuutta. Kentin vahvuus on se, että soundin takaa löytyy oikeita popbiisejä, vieläpä tarttuvia sellaisia. Ja tämä on myös Carolina Wallin Perezin levyn salaisuus – se on kokoelma hienoja sävellyksiä, tulkittuina alkuperäisesti aika lailla poikkeavalla tavalla – jatsahtavasti, akustisesti, joskus johonkin lattariin viitaten, modernisti mutta ajattomasti. Hänen äänensä on hyvä – olematta sentään loistava – ja ennen kaikkea hänkin antaa kappaleiden puhua; ei mitään melismoja tai soululvahduksia, vaan eleettömän tyylikästä ilmaisua.

Hitit ovat aina hittejä; ”Ingenting”, ”Om du var här”, ”Kärleken väntar” ja muut soivat ilmavasti, vaihtelevasti, viekottelevasti – mutta myös albumiraidat kuten ”Klåparen” ovat oikein hyviä. Minun on itse asiassa vaikea poimia 13 kappaleen joukosta kohokohtia, eikä liioin liikoja suvantojakaan. Ehkä juuri ”Ingenting”, kitaravetoisena ja alkuperäistä huomattavasti hitaampana, on mieleenpainuvin.

Tämä on käsittääkseni Wallin Perezin esikoislevy, enkä tiedä mitä tai ketä hän seuraavaksi aikoo tulkita – ehkä jopa omia laulujaan, jos sellaisia on, enkä oikein käsitä miten hän aikoo pistää tästä paremmaksi, mutta se ei onneksi ole tämän loistavan tulkitsemisen oppikirjan ongelma – tämä on ja pysyy. Suosittelen!

103. Ian Anderson: Rupi´s Dance (2003): Matka huilumiehen maailmaan

Periaatteessa en oikein ymmärrä miksi Ian Anderson on ylipäätänsä julkaissut soololevyjä, kun Jethro Tull kuitenkin on niin sidoksissa hänen persoonaansa, lauluihinsa, ääneensä ja huiluunsa - no, toisaalta Martin Barre on ollut Tullissa niin kauan, että varmaan tuo kitaraotekin on nimetty hänen mukaansa, ja vaikka kaikki muut jäsenet ovat vaihtuneet moneen kertaan, ei voi ajatella Jethro Tullin levyä ilman kelpo kitaristiamme.

Sen sijaan kaikki muut elementit ovat läsnä tällä levyllä, joka samoin kuin edeltäjänsä "Sedret Language Of Birds" on herkullinen kokoelma aika akustisvoittoisia (mutta välillä jopa voimasointuja viljeleviä) sävellyksiä, jotka esitetään sävykkäästi, kruunattuina miehemme ajan mittaan madaltuneella mutta yhä lämpimällä ja sisäänsä kietovalla äänellä - ja tietysti huilulla. Tämä on samalla aikaa yhteneväinen ja vaihteleva kokoelma, josta on hankala poimia yksittäisiä helmiä - mutta aloitus, "Calliandra Shade (The Cappuccino Song)" on tyypillisen Andersonmainen tuokiokuva, "Week Of Moments" hieno balladi, "Raft Of Penguins" hieman ripeämpi, "Pigeon Flying Over Berlin Zoo" taas enempi hidas, "Lost In Crowds" jopa riffittelee - eivätkä muutkaan biisit huonoja ole. Soinniltaan tämä on tavallaan Tullin levytyksistä lähimpänä 70-luvun lopun folkprogelevyjä "Songs From The Woodia" ja "Heavy Horsesia", mutta kevyemmällä otteella olematta silti unplugged.

Ian Andersonin (tai JT:n) levyt ovat parhaimmillaan kuin matkoja, retkiä maailmoihin joihin voi ikäänkuin hukkua tai uppoutua, ja sitten tulla ulos toisella puolella virkistyneenä ja viisastuneena painaakseen taas play-nappia. Kappaleita ei välttämättä edes pysty kovin hyvin erottelemaan toisistaan - kunnon progenikkarina Anderson tietysti viljelee kaikenlaisia pikku osia, riffejä, fillejä ja ties mitä, jotka tekevät oikeastaan jokaisesta kappaleesta erikseen pikku matkan, ja aivan erityisesti minun on mainittava hänen melko uniikki taitonsa luoda pikku melodianpätkiä, usein kansanmusiikkiin viittaavia, jotka tarttuvat korvaan kuin tauti.

102. Elton John: Peachtree Road (2004): Ei olisi uskonut...

Elton John ei aikaisemmin oikein kuulunut musiikilliseen arvomaailmaani, mutta onnistui silti hiipimään tajuntaan vähän salavihkaa. Jossakin vaiheessa totesin, että monet lapsuudestani muistamani iskelmäesitykset olivat suomennoksia hänen tekeleistään - "Maalaismaisema", "Krokotiili-rock", mitä niitä nyt olikaan - ja joskus kahdeksankymmentäluvulla totesin "Blue Eyesin" olevan periaatteessa ihan pätevä balladi mutta aivan liian lipevää kamaa minulle, mutta esim. kokonaista lättyä hänen tuotoksiaan en ollut kuullut ennen 2000-lukua. Nykyisin hänen laulujaan ovat kyllä sitten jo tulkinneet monetkin osaajat - mm. Bettye Lavette, varsin järisyttävin tuloksin, mutta luulin hänen omien tulkintojensa olevan yhdentekeviä.

Ja sitten jätkä yllätti. Jo "Songs From The West Coast" oli hieno levy, mutta tämä vasta iski. Hän on tietenkin ensi kädessä tunnelmoija, eli ohjelma on vieläkin balladipainotteinen - mutta "Freaks In Love" ja etenkin "My Elusive Drug" ovat niin hienoja esityksiä ettei paremmasta väliä, ja esimerkkejä on muitakin. "They Call Her The Cat" on menopalana pätevä, ja esim. "Porch Swing In Tupelo" sellaista americanaa, ettei vanhaa kunnon Reginaldia britiksi luulisi.

Osa sävelmistä on ehkä hieman tavanomaisia, mutta soitto ja sovitukset toimivat - tässä on trendien jahtaamisen sijaan löydetty se ajattomuus, jota itse huomaan koko ajan arvostavani yhä enemmän. Ja kun kynässä on vanha taistelupari Bernie Taupin, tietää että tekstipuoli on hanskassa - sekä aiheskaala että ilmaisu ovat laaja-alaisempia ja värikkäämpiä kuin useimmilla muilla popartisteilla. Kun tähän vielä lisätään se, että Elton John on ihan kelpo laulaja vaikka ei mikään pavarotti olekaan, tämä levy sopii viittäkymmentä lähestyvän rockkuluttajan korvaan oikein hyvin.

Ja sitä paitsi myös tämän levyn seuraaja, "The Captain And The Kid" on hyvä. Nämä kolme levyä ovat niin vakuuttava kokonaisuus, että itsekin olen lainaillut miehen 70-luvun alkupuolen klassikoita - ja tykännyt niistäkin.

101. Ian Gillan: One Eye To Morocco (2009): Henki ei vain pihise, vaan liekehtii

Ian Gillanista olen pitänyt siitä asti, kun 15-vuotiaana sain käsiini tuoreen "Deepest Purple"-kokoelman ja hurahdin "Child In Timen" vokaalisuoritukseen. En tunne hänen koko uraansa - sooloviritykset 70-80 luvuilla ja vierailu Black Sabbathissa ovat jääneet minulla välistä pois - mutta miehen DP-studiolevytykset taitavat löytyä levyhyllystäni aika täydellisenä sarjana, ja pari 90- ja 2000-luvun sooloplattaa olen myös saanut hankittua.

Näistä viimeisin, vuoden takainen "One Eye To Morocco" onkin aika maukas tapaus. Se on äänimaailmaltaan monipuolinen, etnopopista rock´n´rolliin ja kevyeen hardrockiin, mutta muistuttaa samalla aika lailla Morsen ajan Purple-levyjä, vaikka soikin hieman ilmavammin. Mitään "Child In Time-kiljahduksia" ei miehemme enää kansaneläkeiän lähestyessä harrasta, eikä ääni varmaan nouse enää lähellekään nuoruuden huippuja, mutta hän osaa edelleen käyttää sävyjä (puhumattakaan siitä, että nuotti löytyy ja pysyy), ja hieman vinksahtaneen huumorin ja empatian täyttämät tekstit soljuvat hänen kynästään aika vaivattoman tuntuisesti.

Kevyt rokki "Don´t Stop", nimensä mukaan Välimeren eteläpuolelle kumartava nimikappale, Purplemainen "No Lotion For That", powerpopveto "Girl Goes To Show" sekä pari vähäeleisen kaunista, bluesahtavaa hidasta numeroa ovat tämän jäntevästi (ja tarvittaessa lujaa) soivan, mutta ei uhmakkaan tai räyhäävän platan selkäranka, mutta ennen kaikkea tältä ei löydy ensimmäistäkään myötähäpeää synnyttävää nuoruuden tavoitteluyritysrä tai vastaavaa, vaan homma toimii aikuisten miesten rutiinilla, rennosti mutta ei leipääntyneesti. Lisää tällaisia, jos Purple ei pian tee uutta levyä.

Dinosaurusten paluu

Kävin tässä sattuneesta syystä läpi kirjoittamiani tekstejä, kun kehuttuja albumeja tuli sata täyteen, ja totsein käyttäneeni jopa kolmessa eri otsikossa termiä "dinosaurus". Kyseisissä teksteissä käsiteltiin Deep Purplen, Chicagon ja Procol Harumin levyjä - eli vaikka tyylilajit hieman eroavat, on kyseessä kolme yhtyettä joiden tarinat ovat alkaneet 1960-luvulta ja jatkuneet meidän päiviimme asti tai jopa vieläkin (en tullut käyneeksi Procolin Äänekoskenkeikalla heinäkuussa, vaikka tarkoitus alunperin oli). En tietenkään ole keksinyt sitä itse, vaan luullakseni lainannut sen joltain nuoruuteni gurulehti Soundin toimittajalta - ja vaikka itse käytän sitä kohtuullisen neutraalisti, luulen että sillä Soundissa on tarkoitettu sellaista artistia, joka on niin vanha/suuri/kuolemassa sukupuuttoon, että sen pitäisi väistyä uusien kykyjen tieltä.

Oli miten oli, viime viikkojen aikana olen myös etsinyt levyhyllystäni sellaisia teoksia, joiden tekijät ovat jo ylittäneet elämänsä lakipisteen eli täyttäneet vähintään 50 - ja huomannut niitä olevan huomattava määrä, ja että nuoruuteni rocktoimittajien mielipiteet vanhempien artistien pölyisyydestä ja turhuudesta olivat hieman asenteellisia. Sinänsä ei ole ihme, että ostelen 60-vuotiaiden pappojen tai mammojen levyjä - monessa tapauksessa kyseessä ovat sellaiset tekijät, jotka minun myöhäisteinivuosinani olivat vasta vähän yli kolmekymmentä, ja monessa tapauksessa he ovat vanhentuneet nimenomaan oman, samanikäisen yleisönsä kanssa.

Ja suuri osa tästä laulusta ja soitosta on oikein mieluisaa korvilleni; sen, mitä mahdollisesti nuoruuden innossa ja raivossa menetetään, korvaa monesti kokemuksen tuoma sävykkyys, itsevarmuus ja pitkä perspektiivi. Rock voi olla kapinaa - mutta myös viihdettä, viitekehystä, eskapismia, kaikennäköistä joka aina välillä keventää esim. 45-vuotiaan virkamiehen maailmantuskaa.

Tästä syystä ajattelinkin jatkaa levynkehumista jonkun aikaa pienimuotoisen "oldboy-sarjan" muodossa - joitakin tällaisia levyjä olen jo kehunutkin, mutta lisää on tulossa. Avainsanat olkoon vaikkapa, että levy on tehty 2000-luvulla mutta tekijä syntynyt ennen vuotta 1950, eli ollut julkaisuhetkellä vähintään 50 v - ja sitä mukaa kun 2010-luku etenee voi mukaan tulla myös sellaisia 50-luvun alkupuolella syntyneitä nimiä, joiden ikä on selvästi lähestymässä kuuttakymmentä. Yhden tällaisen dinosauruksen, Ian Andersonin (s. 1948) hieman alle nelikymppisenä tekemää laulua muotoillakseni; "you´re never too old to rock´n´roll if you´re too young to die". Watch this space!

Sata täynnä...

Jaha, runsaan puolentoista vuoden urakka on nyt sitten siinä jamassa, että olen tämän blogin puitteissa listannut sata mielestäni erinomaista, tärkeää ja suositeltavaa albumia populaarimusiikin viimeisten vuosikymmenien historiasta. Jossakin vaiheessa ajattelin tehdä niistä jonkinlaista yhteenvetoa ja analyysia, mutta tarkemmin mietittyäni asiaa annan sen olla, koska tuo luku sata ei ole mikään päämäärä tai rajoitus - listalla on vielä parikymmentä nimikettä, joita en ole ehtinyt käsitellä, ja jos oikein tarkkaan ryhtyisin pohtimaan asiaa, löytäisin varmaan vielä sata lättyä kehuttavaksi.

Sen verran voin silti todeta, että joukosta löytyy suomalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia, irlantilaisia ja amerikkalaisia julkaisuja (tietysti), mutta sen lisäksi myös jonkun verran muunmaalaisia. Aikahaitari on kuusikymmentäluvusta tähän päivään, ilmeisesti kohtuullisen tasan jakaantuneena - joskaan kaikkein uusimmista levyistä ei ehkä voi sanoa vielä varmasti, tulevatko ne kestämään kulutusta niinkuin kaikkein vanhimmat suosikkini ovat tehneet, jotkut jopa 70-luvulta lähtien.

Sata hyvää levyä ei ole sama asia kuin sata parasta tietämääni levyä, tai sata suosikkiani, koska olen yrittänyt välttää liian monen lätyn kehumista yhdeltä ja samalta artistilta - linja on pitänyt aika hyvin, vaikka jouduinkin ottamaan mukaan neljä albumia Van Morrisonin uran varrelta.

Ja tämä ei siis lopu tähän - tahti on hiljentynyt viime kuukausina, mutta se johtuu enemmän muista kiireistäni kuin hyvän musiikin loppumisesta. Sen lisäksi mieleen putkahtaa esim. ajatus, että albumien sijaan tai niiden ohessa pitäisi kehua myös biisejä, koska niitäkin olisi käsiteltävissä vaikka kuinka paljon. Eli vaikka juuri nyt lisäystahti onkin hitaanlaista, niin lisää tekstiä on tulossa, ennemmin tai myöhemmin.

100. Anna Stadling + Idde Schultz: Hjärtat fullt (2008): Kaunista laulua ja etevää soittoa – eikä muuta sitten tarvitakaan

Mistä tietää levyn olevan potentiaalinen klassikko? Monesti olen hurahtanut johonkin uuteen julkaisuun ja soittanut sitä päivät pitkät – mutta havahtunut esim. vuoden päästä siihen, ettei sitä ole kuulunut kaiuttimista yhdeksään kuukauteen, eikä uusintasoittoja ole näköpiirissä. Yksi mahdollinen kriteeri tulevalle klassikkostatukselle on se, että saman levyn löytää yhä uudelleen, ja se ilahduttaa korvaa joka kerta, oli edellisestä soitosta sitten kuulunut viikko tai vaikkapa vuosi.

Yksi tällainen lätty on Anna Stadlingin ja Idde Schultzin ”Hjärtat fullt”, jota olen nyt ihastellut runsaan puolen vuoden ajan, ja johon huomaan palaavani yhä uudelleen ja uudelleen. Nämä kaksi ruotsalaista jo kokenutta ”pitkän linjan” laulajaa ovat viime vuosina löytäneet sellaisen ilmaisumuodon, joka ainakin minulla menee jakeluun ihan täpöllä. Menestyksen resepti on periaatteessa yksinkertainen – otetaan hyviä lauluja, sovitetaan ne hyvin ja esitetään perinnetietoisesti mutta tuoreesti, kruununa kaksi lauluääntä jotka kumpikin ovat hyviä yksitellenkin, mutta yhdistettynä suorastaan maagisia.

Aloituskappale, ”Chaufför” – eli Bob Dylanin ”Señor” – on tyyppiesimerkki yllämainitusta, ja vielä kovempi veto on ”Där dimman möter dag”, eli Richard Thompsonon kuolematon balladi ”Dimming Of The Day”. Tätä ovat tulkinneet monet suuren maailman tähdetkin, mutta minun korvissani ei kukaan näin hyvin. Suurin osa lauluista on originaaleja, enimmäkseen hitaita tai keskitempoisia, ja niitä leimaa juuri se, että laulu saa arvoisensa huomion keskellä keskeliäästi ja ilmavasti sovitettua äänimaailmaa. Joskus leikitellään stemmoilla, joskus laulumelodiaa tuetaan hienovaraisilla pikku aksenteilla – ja kokonaisuus on sellainen levy, jota voisi ajatella kuuntelevansa vaikkapa kesäaamun sarastaessa, kun juhlat ovat ohi mutta vielä ei oikein nukuttaisi – ja kun sydän on täynnä.

99. Riki Sorsa & Leirinuotio-orkesteri (1993): Oikeaa länsirannikon jenkkikamaa

Riki Sorsa oli minulle vuosikausia jonkinlainen viihteen ja popin välillä hoippuva hybridi, jonka musiikkia ei oikein saanut sovitettua mihinkään lokeroon niin, että olisin voinut päättää, pitäisinkö siitä vai en – kunnes sitten hankin tämän levyn ja totesin, että hän onkin hyvä juuri siksi, että hänellä on paitsi hyvä ääni myös taju ja kyky sukkuloida eri musiikinlajien välillä niin, että lopputulos kuulostaa omanlaiseltaan – vaikka jo kappalevalikoimakin on yhdistelmä omia ja kaverien tekeleitä ja hyvällä maulla tehtyjä coverversioita.

Niinpä tältä levyltä voi kehua estottomasti ainakin neljä esitystä; ”Afrikan tähti” on hieman Davemainen ralli akustispohjaisine poljentoineen ja vetävine kertosäkeineen, ”Joki” taas kaihoisa folkahtava balladi joka panee Styxin originaalia ”Boat On The Riveriä” yhden paremmaksi, kun taas ”Haaveissa vainko oot mun” on samaten akustispohjainen uustulkinta miehen aikaisemmasta suurhitistä, ja ”Muuttohaukka” oikein toimiva suomennos Pugh Rogefeldtin klassisesta ”suomenruotsalaisten kansalaislaulusta” ”Aftonfalkenista”, joka on yksi parhaista tietämistäni kaihon tiivistelmistä. Ja sitten pitää erityisesti mainita ”Satiinisoulii”, joka on juuri sitä miltä kuulostaakin – eli täyteläinen soulballadi, jonka Riki tulkitsee tavalla ja tunteella, joka normaalisti ei onnistu näillä leveysasteilla. Hienoa musiikkia.

Vielä haluan tuoda esille koko levyä leimaavan pakottomuuden ja rentouden tunteen – juuri tuo akustispohjainen poljento, johon viittaa ilmeisesti bändin nimikin, joka on pinnistämättä jäntevä, ja tunteikas olematta imelä. Länsirannikon jenkkikamaa, joku ehkä sanoisi, eikä se tässä tapauksessa ole ollenkaan väärä tai huono määritelmä.

98. Beautiful South: Golddiggas, Headnodders & Pholk Songs (2004): Rokista viis, tämä on taidetta!

Jos tuo Def Leppardin coverlevy oli hyvä siksi, että sen versiot vanhoista hiteistä olivat ilolla, räimeellä ja energialla toteutettuja, niin tämä puhtoisen brittipopin suurten toisinajattelijoiden lätty on nerokas koska sen versioinnit hyvinkin erityyppistä alkuperää olevista biiseistä ovat ensinnäkin toimiva kokonaisuus hyvää, ihan BS:ltä kuulostavaa popmusiikkia, ja sitä paitsi aika nerokkaita versiointeja yksitellen.

Levyn avausraita on tyrmäys; itse en ole erityisesti välittänyt ”alkuperäisestä” eli Grease-musikaalin soundtrackin versiosta, mutta jousivetoisesksi balladiksi sovitettu ”You´re The One That I Want” on yksi uuden vuosituhannen pophelmistä. Se on kirvoittanut aika kriittisiä arvioita joiltain ihmisiltä, joille olen sitä soittanut, mutta minusta se on vain niin hyvä. Toinen, vastaavanlainen täystyrmäys on BÖC:n ”(Don´t Fear) The Reaper”, jonka toteutus nyökkää Kuuban suuntaan, ja hunajainen laulutulkinta alleviivaa tekstin synkkyyttä.

Levyltä löytyy myös esityksiä, jotka liippaavat lähempää originaalia, kuten Rufus Wainwrightin mestarillinen ”Rebel Prince”, tai brittibändi Lushin italopoppiin viettävä ”Ciao” jotka myös toimivat hyvin Beautiful Southin tulkintoina – ja ilmeisesti myös yksi coveriksi naamioitu alkuperäisesitys. Vielä pitää mainita hienostuneen energinen luenta Ramonesin ”Blitzkrieg Bop”ista, joka onnistuu yhdistämään jonkinlaisen Monkeesmaisen puhtoisuuden alkuperäisen energisyyteen – ei, kyllä tämä levy pitää kokea itse

Ei vähiten siksi, että bändi – vahingossa tai luultavasti tahallaan – onnistuu tartuttamaan omissa biiseissään viljelemänsä monitasoisuuden ja ironian, vakavien ja epämiellyttävien asioiden esittämisen sokerikuorrutettuna myös valitsemiinsa covereihin niin, että kuulija äkkiä huomaa hyräilevänsä vaikka mitä epäilyttävyyksiä. Tämä ei ehkä ole rokkia, vaikka se kyllä svengaa – ei, tämä on taidetta!

97. Def Leppard: Yeah! (2006): Taiteesta viis, nyt rokataan!

Coverlevyjä pidetään ainakin kriitikkopiireissä kai jonkinlaisena hätäratkaisuna sellaisille artisteille, joiden taiteellinen luovuus on sipissä tai levymyynti muuten nuupahtanut, mutta minusta ne ovat yleensä aika hauskoja – ja jotkut, esim. tämä, jopa loistavia. Homman nimi on selvä: Hevibändi, jonka jäsenet olivat 70-luvulla teini-ikäisiä, soittaa läpi omien nuoruusvuosiensa suosikkibiisejä ilolla ja räimeellä. Itse en ole Leppardia juurikaan kuunnellut, mutta jätkillä on ainakin aika hyvä musiikkimaku, joskin ehkä ajallisesti hieman rajoittunut koska valtaosa esityksistä on juuri 70-luvun alkupuoliskolta.

Kaikki esitykset eivät ole minulle tuttuja, saati sitten rakkaita, alkuperäisversioina, mutta levyn kaksi kohokohtaa ovat juuri niitä lauluja, joita rakastan originaaleina; Kinksin ”Waterloo Sunset” päivitetään täyteläiseksi rockballadiksi, jossa Ray Daviesin nostalginen tunnelmapala saa hyvinkin leppardmaisen powerkuorrutuksen, ilman että se tuntuisi tyhmältä tai ulkolukuiselta. Toisaalta Thin Lizzyn ”Don´t Believe A Word” on miltei hiilikopio alkuperäisesityksestä, ja toimii ehkä juuri siksi kuin tauti. Kokonaista levyllistä yksi yhteen tehtyjä versioita ei ehkä viitsisi kuunnella, mutta kahden ja puolen minuutin annoksina se käy kuin tanssi.

Nämä ovat ehkä hieman huonoja esimerkkejä levyn linjasta sikäli, että pääosa kappaleista on juuri 70-luvun alkupuolen glamrockia, kun taas nämä kaksi eivät sitä ole, mutta toisaalta levy kokonaisuutena toimii, koska Def Leppard tekee biiseistä itsensä kuuloisia – eikä 2000-luvun DL välttämättä ole ollenkaan huono jatke glamnimille kuten Faces, T-Rex tai Roxy Music – kuunnelkaapa ”Street Life” tai ”20th Century Boy” ja sitten joku Leppardin oma biisi vaikkapa kaksi vuotta tämän jälkeen julkaistulta ”Sparkle Lounge”-levyltä.

Ja ennen kaikkea tämä levy rokkaa. Tuoreesti, päällekäyvästi, äänekkäästi – ehkä enemmän neli- kuin kaksikymppisille suunnattuna, mutta ainakin allekirjoittaneeseen upoten.

96. Genesis: Duke (1980): Progebändin uudet vaatteet

Genesis kuuluu niihin bändeihin, joita olen joskus kuunnellut melkein yötä päivää, ja sitten taas ollut vuosikausia täysin noteeraamatta, ja itse olen vielä niin myöhäissyntyinen kuulija, että minulle se oikea Genesis on versio, jossa laulusta vastaa Phil Collins. Hän on itse asiassa myös syypää siihen, että juuri 80-luvun alkupuolella tuntemani into aikanaan hiipui, sitä mukaa kun hänen soolouransa - ja bändin tuotokset - vajosivat keskinkertaisuuden suohon.

Se ei kuitenkaan ollut vaarana vielä tämän kiekon ilmestyessä - juuri "Duke" ja sen vuotta nuorempi seuraaja "Abacab" ovat vieläkin komeita levyjä; asetan "Duken" edelle koska sillä on pari selvempää huippua materiaalissa, ja koska se löytyy vinyylihyllystäni - aikoinaan ahkerasti, mutta kauan sitten viimeksi soitettuna kappaleena.

Minua kiehtoo etenkin soiton suurisuuntaisuuden ja tietyn polveilevuuden, "progeuden", ja toisaalta popmaisuuden liitto; esim. "Behind The Lines" on hieno pophelmi hieman suurellisissa vaatteissa syntikkavyörytyksineen, samaten "Duchess". Minun suurimmat suosikkini ovat hitti "Misunderstanding", joka selvästi petaa Collinsin soolouraa mutta soi komeammin kuin useimmat hänen hittinsä, ja raastava "Please Don´t Ask", joka sekin on yhden myöhemmin yli laitojen ryöpynneen tyylin - sydäntäsärkevien slovarien - kantaäitejä, mutta melkein jokainen kappale on pieni helmi. "Turn It On Again", levyn varsinainen hitti, istuu aikaiseen 80-lukuun kuin olkatoppaukset pikkutakkiin, ja "Cul-De-Sac" on myös hyvä esimerkki siitä, miltä 70-luvun sulautuminen uuteen aikaan saattoi kuulostaa.

Niinkuin jo sanoinkin, myöhemmin sekä Phil Collins että bändinsä eksyivät syvälle yhdentekevyyden suohon, mutta tässä kohtaa vielä porskutettiin - ja vaikka voisi luulla tuon ajan sormiovetoisen soundin vanhentuneen pahanpäiväisesti, se ei itse asiassa kuulosta ollenkaan vanhanaikaisesta. Collinshan suurin piirtein keksi rumpujen halonhakkuusoundin ekalle soololevylleen, ja muutenkin kaikki tämän levyn äänikikat kuulostavat minusta sellaisilta, jotka määrittelivät koko 80-luvun - mutta nämä jätkät olivat edelläkävijöitä. Ottaen huomioon sen, miltä kasari pahimmillaan kuulosti, sekään ei välttämättä ole kehu tai suositus sinänsä - mutta vielä tässä homma toimi hyvin ja toimii edelleen.

95. Beatles: Revolver (1966): Pophistorian ensimmäinen LP-kokonaisuus?

Beatles oli minusta vuonna 1966 uransa taiteellisella huipulla; edellisen vuoden joulukuussa oli ilmestynyt ”Rubber Soul”, ehkä paras koskaan tehty poplevy – joka sinänsä oli ”vain” kokoelma lauluja, 14 esitystä jotka kaikki olisivat voineet olla hittejä. Mihin seuraavaksi voi mennä? Beatlesien vastaus oli tehdä tavallaan vielä hienompi levy, joka ei ehkä kappale kappaleelta ole ihan yhtä komeaa popmusiikkia kuin edeltäjä, mutta joka kokonaisuutena oli monipuolinen, kokeileva, tajunnanräjäyttävä – ja rokkasi kovemmin. Myöhemmin tämä kokeellinen puoli jopa lähti hanskasta, mutta tällä levyllä se vielä oli mauste eikä pääasia.

Tämän levyn lauluja en voi varauksetta kaikkia kehuja – minusta George Harrisonin intialaishörhöily on kuuntelukelvotonta, ”Yellow Submarine” on puhki soitettu esitys, enkä vain pysty tajuamaan ”Tomorrow Never Knowsin” kokeilujen loistavuutta – mutta on helppoa nostaa esiin parikin hienoa teemakokonaisuutta, jotka tavallaan ovat hienointa mitä nämä velikullat koskaan ovat levyttäneet:

Aloituskappale ”Taxman” ja B-puolen helmet ”And Your Bird Can Sing” sekä ”Dr. Robert” ovat yksi kovimmista rockbiisitriptyykeistä Beatlesin tai millä tahansa levyillä – ja juuri vuonna 1966 minusta rockin äänimaailma kasvaa mittoihinsa niin, että ne myös tosiaan kuulostavat rockilta. Hienoa on sekin, että vastuu on jaettu; George Harrisonkin pääsee kuuluville. Vielä kun samaan aikaan ilmestynyt ”Paperback Writer” olisi mahtunut tälle lätylle, niin neljän suora olisi ollut täydellinen.

Toisaalta Paulin balladikolmikko ”Eleanor Rigby”, ”Here, There And Everywhere” ja ”For No One” on yksinkertaisesti tyrmäävä. Kaikki kolme ovat keskenään erilaisia, mutta silti yhtä hienoja esityksiä, joissa taas poikien musikaalinen visio täydennettynä George Martinin sovituksilla todella puhkeaa kukkaan. Eivätkä muutkaan laulut häpeä olemassaoloaan – itse asiassa voisi muodostaa vielä kolmannen kolmikon ”monipuolista popmusiikkia”, jonka osat ovat soulpastissi ”Got To Get You Into My Life”, maalaileva ”I´m Only Sleeping” sekä lauluharmonioilla brassaileva ”brittipopbiisi” ”Good Day Sunshine”.

Kun vielä totean, että nämä teemat on iloisesti sekoitettu keskenään, on tuloksena mielenkiintoinen kokonaisuus, joka varmaan oli ensimmäinen sellainen levy, jota kuunnellessa ei saattanut arvata mitä seuraavaksi tuleman piti – mutta joka ei silti sisältänyt sellaista itsetarkoituksellista kokeilua johon melkein kaikki 60-luvun lopun popartistit, jopa Beatlesia myöten, ajoittain sortuivat, ja jota en ainakaan minä pysty kuuntelemaan vaikka se olisi ollut kuinka uranuurtavaa. Vielä pitää mainita, että taannoin markkinoille tulleet uudet monoversiot – sekä tämän että ”Rubber Soulin” kohdalla - yksinkertaisesti puhalsivat mieleni.

94. Paul McCartney: Flaming Pie (1997): Vielä vanhakin osaa…

Olen jo jossain vaiheessa tainnut todeta, että Beatles monen vuoden ajan (70-80-lukujen taitteessa) oli minulle niin suuri suosikki, että en juuri muuta kuunnellutkaan, ja kun laajensin perspektiiviä törmäsin tietysti aika pian näiden Liverpoolin sankarien myöhempään soolotuotantoon. Siihen aikaan – noin 1980 – siinä ei ollut paljoa kehumista; John Lennon oli tehnyt pari hyvää ja muutaman puolivillaisen soololevyn, George Harrisonin tuotannon laatu oli hyvän alun jälkeen hiipunut, Ringosta en viitsi puhuakaan – ja sitten oli tänä Pauli, minun suosikkibeatleni.

Joka hänkin oli tehnyt aika monta puolivillaista kokonaisuutta – vaikka Wingsien parhaista saisi loistavan kokoelman, niin vastaavasti huonoimmat 79 minuuttia voisivat houkutella vahvemmankin kuuntelijan puhkomaan tärykalvonsa. 1980-luvulla tilanne senkun heikkeni, mutta jostakin syystä hän on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt nipun ihan siedettäviä lättyjä – ja pari kolme oikein hyvää, niinkuin tämän.

Tämä levy sisältää sinänsä samat emmeet kuin Paulin levyt yleensäkin; pari rokkia, jopa 50-luvulle nyökäten, hieman funkahtavampaa kamaa, puhdasta – puhtoista – poppia ja tietenkin balladeja, jotka ovat miehemme vahvin osaamisalue. Jos aloitetaan viimeksimainituista, niin ”Heaven On A Sunday” on sellainen laulu jota monet alan toimijat yrittävät tehdä koko uransa ajan siinä silti onnistumatta, mutta joka häneltä tulee kuin luonnostaan. Toinen, mollivoittoisempi tämän osaston helmi on ”Somedays”. Nimikappale on poposastoa, Walrusmaisesti virnistävä pikku laulu, kun taas nopeamman puolen huippuja on esim ”Young Boy”. Ja vaikka mukaan mahtuu kepeämpiäkin esityksiä, ne ovat kepeitä nimenomaan sanan poitiivisessa merkityksessä. Tämä on popmusiikkia, ei mitään uskontoa...

Jonkinlainen yleisarvio voisi olla, että tämä on ensimmäisiä Paulin soolouran levyjä, joka kuulostaa pakottomalta, jolla hän ei yritä hampaat irvessä luoda jotakin uutta, tehdä irtiottoa menneisyydestä tai esim. todistaa taiteellista relevanssiaan – ikäänkuin maailman kaikkien aikojen menestyksekkäimmän popsäveltäjän tarvitsisi todistaa mitään. Jätkällä on hauskaa, hän tekee musiikkia jota rakasta, siksi että hän osaa, paremmin kuin melkein kukaan muu – ja minuun se menee täydestä.

Hauskuus ei lopu koskaan

Musiikissa on se hieno puoli, että se parhaimmillaan on ajatonta ja iätöntä, kestää kulutusta menettämättä tenhoaan, ja siten monet vanhat suosikit ilahduttavat minua tänään yhtä paljon kuin 20 tai jopa 30 vuotta sitten, mutta samalla löytyy koko ajan uutta hyvää musiikkia johon voi uppoutua ja ihastua. Kun vielä moderni media tarjoaa sekä vanhan kuulemiseen että uuden löytämiseen yhä parempia työkaluja, niin aina vain parempi.

Kuluneen viikon aikana olen sattumalta törmännyt kahteen "uuteen" ruotsalaiseen laulajaan, joiden tuotokset ovat miellyttäneet minua kovasti, ja vieläpä samaa kautta; luin ensin arvostelun mainiolla rootsy.nu-sivustolla (linkki löytyy oikealta), ja etsin sitten kuunneltavaa Spotifyn kautta. Nämä herrat ovat Mother James sekä Svante "Slowman" Törngren, joiden kumpaisenkin (tietääkseni) toiset albumit ovat juuri viime viikkoina päästetty markkinoille.

Mother James (nimestä huolimatta yksinäinen mieslaulaja) on jonkinlainen Tom Waitsin sisäsiisti versio, jonka musiikissa kaikuu blues, jazz, rock, öiset kadut... ja sisäsiistillä tarkoitan sitä, että hänen laulunsa pysyy osapuilleen nuotissa ja siitä saa selvää. Vertailut eivät aina tee oikeutta, vaan voivat viedä harhaan, mutta assosiaatioista voisi vielä mainita Tuomari Nurmion ja Los Lobosin - eli aika mielenkiintoinen keitos.

Slowman liikkuu perinteisemmillä vesillä - homman nimi on amerikkalainen perinnemusiikki, bluesista soulin kautta rockiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, tämäkin hyvin mutta ei hirveän persoonallisesti laulettuna, mutta ennen kaikkea maukkaan monipuolisesti, klassisen täyteläisesti soitettuna. Nautitaan heti ja kuumana, ja tämän niinkuin edellisenkin kyytipojaksi sopii vaikkapa kalja ja bourbon...

ja kaikkein hienoa kaikessa on se, että minua ensi viikolla saattavat jo odottaa ihan uudet löydöt.

93. Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä (1980): Suoraan huipulle eikä kulu kuuntelussa

Keväällä 1980 teloin polveni koulun voimistelutunnilla, ja niin tulin seuranneeksi upouuden Rockradion ensimmäisiä lähetyksiä petistäni Selkämeren aluesairaalassa - ja kirkkain muistoni on uuden aallon uusi kyky Hassisen Kone ja samanniminen ensisingle. Niinpä hankin kolmantena suomenkielisenä levynäni Koneen debyytin heti kun se ilmestyi, vaikka punastelinkin sen kantta, ja se oli niin hyvä. Sittemmin Ismo Alangon tuotanto jäi vähemmälle huomiolle - Hassisen Koneen levyt hankin kyllä, mutta jo "Harsoisen terään" aikoihin hänen visionsa oli minusta ajoittain niin rankka, että se ajoi kuunneltavuuden yli, ja Sielun Veljien kohdalla asia oli useimmiten juuri niin. Nyttemmin hän ja minä olemme kasvaneet, ja kuluvan vuosituhannen tuotanto on oikein miellyttävää kuunneltavaa.

No, vaikka "Rappiolla" kuuluu niihin biiseihin, joitä yleensä kuulee silloin tällöin vaikka ei yrittäisikään, ja vaikka se on aina yhtä hyvä, en ollut ollenkaan yhtä varma kokonaisuuden tenhosta kun taannoin lainasin boksin jota löytyy bändin koko tuotanto, ja laitoin debyytin soimaan; vaikka se kuuluu 80-luvun alkupuolen suosikkeihini, olin silloin vasta teini, eikä tuo vinyyli ole moneen vuoteen eksynyt soittimeeni.

Mutta huoli oli turha. Aloitus - "Rappiolla" - on kuolematon suomalainen rock-klassikko, ei yhtään vähempää; siinä yhdistyy uuden aallon energia, Ismo Alangon sanallinen visio, hyvä sävel ja taidokas soitto - se svengaa kuin hirviö - mutta kaikkein parasta on, että meno ei juurikaan laannu edes B-puolella. Monen vuoden tauon jälkeen oli myös hauska huomata, että musiikista löytyi sekä soitollisia että sanallisia koukkuja, jotka menivät teini-Kimmolta ohitse; vaikka (post)punkkia ehkä edustikin. tämä bändi osasi soittaa. "Jumalat jalassa" on loistava iskusävelmä, "Reippaina käymme rekkain alle" kuin tuomiopäivän marssilaulu, "Syöksylaskijoita kaikki tyynni" paitsi hauska myös ajatuksia herättävä... muutkin vanhat suosikit pitävät kutinsa, mutta erityisen hauskaa on, että ennen hieman vierastamani esitykset, kuten "Viimeinen rock ennen aivokuolemaa", avautuvat toisella tavalla kuin silloin.

Itse asiassa tältäkin levyltä voisi kehua melkein koko biisilistan, ja kaiken lisäksi se on kunnon 40-minuuttinen kokonaisuus, jonka jaksaa kuunnella uudestaan vaikka heti. Ei vähiten siksi, että kokonaisuus nyt tuntuu huomattavan monipuoliselta ja sävykkäältä, hyvin sovitetulta ja hämmästyttävän valmiilta, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun tuntuinen, laskelmoiva tai siloiteltu. Ilmankos näitä ei joka vuosi ilmesty...

92. Procol Harum: The Well´s On Fire (2003): Dinosaurusten edeltäjät?

En erityisemmin välitä “A Whiter Shade Of Pale”-kappaleesta, minusta se on aika kulunut, ja vaikka tiesinkin esim. joidenkin suomalaisten suosikkieni esittäneen Procolin biisejä (Pate Mustajärven versio ”Homburg”:ista ekalla soololla on hieno, Hectorin ”Kuin Juudas” Liisa pien-levyllä myös, ja ”Pandora´s Box”:in on tainnut levyttää Pepe & Paradise), ja omistankin pari entisen PH-kitaristi Robin Trowerin levyä, en ollut juuri korvaani tälle bändille lotkauttanut ennenkuin viime talvena lainasin pari sen 70-luvun kultakauden levyä ja jäin koukkuun.

Procol Harum pani pillit pussiin 70-luvun lopulla, teki sitten puolivillaisen comebackin ja huonon levyn ”The Prodigal Stranger” vuonna 1991, ja sen jälkeen olisikin voinut olettaa tarinan olevan lopussa, mutta kaikkea kanssa. Vuonna 2003 ilmestyi tämä levy, joka varmaankin on jäänyt aika vähälle huomiolle muiden kuin varsinaisten fanien keskuudessa, mutta joka minun korvissani on mestariteos. Sen aineksia ovat Gary Brookerin vieläkin sävykäs ääni, hyvät enimmäkseen hitaat tai keskitempoiset kappaleet, jotka soitetaan huolella, taidolla ja tunteella hienoin sovituksin – joissa on paljon koskettimia, mutta ei mitään Bach- tai muita varkauksia, ja Keith Reidin taitavat sanoitukset, jotka yksitellen ovat älykkäämpiä kuin esim. monien hevibändien koko albumit.

Esimerkiksi levyn aloituskolmikko; ”An Old English Dream” on surumielinen kosketinten vetämä puoliballadi, ”Shadow Boxed” taas melkein hardrockia, uhkaavan kuuloinen sävellys jossa Brookerin painokas laulu todella tehoaa, ja ”A Robe Of Silk” monisävyinen perinteinen Procolpala, jossa saadaan aika monitahoinen sovitus kuulostamaan helpolta. Kaikki kolme ovat säveleltään mieleenpainuvia, mutta ei niin, että ne jäisivät heti päähän ja kuluisivat puhki, vaan siten, että ne jo toisella kuuntelukerralla ovat tutun mutta silti jännittävän kuuloisia. Jatkossakin löytyy helmiä; ”The VIP Room” tarjoa maukasta slideä, ”The Question” on taas lähellä modernia soulballadia... ja levy on vasta puolivälissä.

Tarina ei ole vieläkään loppu; tietääkseni tämän levyn jälkeen ei ole ilmestynyt ainakaan uutta studiomateriaalia, mutta haastan kaikki kynnelle kykenevät Äänekoskelle 22.7, kun Procol Harum on Keitelejazzin rockosion pääesiintyjä. Vanhassa voi olla parempi vara, jopa tällaisessa jo ennen dinosaurusten aikaa syntyneessä pumpussa.

91. Jonna Tervomaa: Halo (2004): Taiten tehtyä tunnelmaa

Vaikka Jonna Tervomaa koko uransa ajan onkin kuulunut ns. uudemman polven rocktähtiemme omaleimaisimpaan osaan, on tämä levy kuitenkin hänenkin tuotannossaan hämmästyttävä taidonnäyte. Siina yhdistyvät akustisen makuiset soitantokuviot hyvinkin rankkoihin teemoihin ja toteutuksiin, ja ennen kaikkea se luo omanlaisensa tunnelman, tietyllä tavalla tutun mutta samalla jopa uhkaavan, sekä sovituksellisesti että sanoitusten kautta.

Tästä ovat hyviä esimerkkejä hauras ”Vielä kun kaikki on paikallaan”, pophitinomainen ”Et tahdo tietää” ja jonnekin AP Sarjannon ja suomalaisen uusmetallin väliin pysäköivä, folkahtava ”Viimeinen erinomainen mies”, kaikki keskenään erilaisia mutta selvästi samaan kokonaisuuteen kuuluvia esityksiä, joissa soitto erinomaisesti tukee Jonnan jotenkin haurasta, mutta määrätietoista laulua. Enkä hauraalla tarkoita voimatonta tai esim. nuottia hapuilevaa – mutta hän osaa tuoda asiansa esille uskottavasti ja korvaa miellytävällä tavalla, tarvitsematta äänenvoimakkuutta.

Minun suosikkilauluni on silti ”Toisen kanssa”, joka on klassinen esimerkki sellaisesta surumielisestä rakkauslaulusta, joka uppoaa minuun kuin häkä; hieno sävellys, kasvava sovitus, ja teksti joka ilman suurta draamaa maalaa kuvan menetyksestä, jonka kuulija oivaltaa matkan aikana.Monet muutkin esitykset ovat kehun arvoisia, eikä mikään levyn lauluista huono; tämä on ammattinsa taitavan käsityöläisen tekele, joka tuntuu tutulta ja hyvältä heti käyttöön otettaessa mutta antaa löytää itsestään uusia tunnelmia, sävyjä ja ulottuvuuksia käyttökertojen lisääntyessä.

90. Anna Eriksson: Ihode (2007): Iskelmälaulajan uran kulminaatiopiste

Nuorena miehenä minulla oli asenneongelma ns. kevyemmän musiikin suhteen – eihän vakavamielinen rockfriikki voinut pitää iskelmästä – ja myöhemminkin olen monta kertaa todennut, että musiikissa pitää olla jonkinlaista särmää, jotta se oikein iskisi minuun, mikä on pitänyt aika suuren osan esim. kotimaisesta kevyestä musiikista mielenkiintoni marginaalissa, varsinkin kun se usein on myös huomattavan halvankuuloisesti tuotettua, eli kuulostaa kuunneltuna aika hirveältä. Sittemmin linjani on vähän pehmentynyt, sitä mukaa kuin esim eri tyylilajien väliset rajatkin ovat hälventyneet, ja niinpä uskon, että myös ehdottomampi nuori Kimmo voisi tykätä Anna Erikssonin musiikista – ja keski-ikäinen versio on myyty mies.

Toisaalta tämän levyn äänimaailma ei ole pelkästään pop, vaan ajoittain jopa rock. Annan ääni on kuin tehty tällaiseen hieman rankempaan ympäristöön, ja tuotantopuoli pelaa mallikkaasti – kitarat soivat, jousia käytetään epäröimättä, ja koko kompista huokuu sellainen läsnäolon tunne, joka ei aina ole itsestään selvää popissa. Yksi syy voi olla sanoitusten tematiikka – tämä on käsittääkseni ainakin jossakin määrin ns. ”erolevy”.

Kaikkein parhaiten tämä kuuluu kahdesta parhaasta kappaleesta, joista ”Toisesta huoneesta” on erinomainen, mutta ”Kuka saa sut nyt” sellainen klassikko, jonka pitäisi soida jokaisessa tulevaisuuden toivekonsertissa, jossa muistellaan vuosituhannen alkupuolen iskusävelmiä. Samaa teemaa edustavat myös ”Huojuva talo” ja ”Anno domini”; varsinkin jälkimmäisen tarina on hyvinkin filmaattinen kaikessa arvoituksellisuudessaan. Levyllä on kevyempiäkin hetkiä; diskofiilistä tavoitteleva ”Pamela” ja eteerinen ”Ne kutsuvat sua” soivat ilmavammin, mutta niidenkin kertomukset ovat tummansävyisiä. Parissa kappaleessa tavoitellaan jopa akustisia sävyjä, mutta jostakin syystä ne eivät istu yleisilmeeseen samalla tavalla kuin täyteläisemmin sovitetut laulut.

En tunne Annan koko tuotantoa, mutta kuulemani pari tätä edeltävää levyä muodostavat yhdessä tämän albumin kanssa minun korvissani loogisen jatkumon, jonka seuraava osa olisi ollut täysiverinen rocklätty. Tätä kirjoittaessa hänen uusi levynsä on juuri ilmestynyt, mutta en ole vielä kuullut sitä. Se on englanninkielinen, mikä on suomalaiselta ”iskelmäartistilta” aika ennenkuulumaton veto; ehkä sekin osaltaan kertoo siitä, että ”Ihode” on jonkinlainen kulminaatiopiste.

89. Van Morrison: Down The Road (2002): Tie vain jatkuu jatkumistaan

Joku voisi sanoa, että Van Morrison ei periaatteessa ole uudistunut pätkääkään sitten 90-luvun alun, joku toinen taas, että hänen omia laulujaan sisältävät julkaisunsa muodostavat hämmentävän pitkäjaksoisen ja korkealaatuisen ketjun – ja minusta molemmissä mielipteissä on vinha perä. Miehemme on keskimäärin joka toinen vuosi pukannut pihalle äänitteen, joka sisältää hyvin soitettua ja sovitettua, ainutlaatuisella tavalla laulettua mustaan rytmimusiikkiin pohjautuvaa ilmaisua, ylensä parilla coverilla höystettyä mutta enimmäkseen itse sävellettyä ja sanoitettua.

Ja niin on tämäkin levy; Van the Man pohdiskelee vanhentumista, menneitä idoleja, musiikkibisneksen mädännäisyyttä ja hengen hakemiseta, torvet soivat ja komppi kulkee. Tämä vain jotenkin pakettina on piirua muita parempi. Laulujen pituudet pysyvät hanskassa, sävellysmaailma on ehkä hieman monipuolisempi kuin joillain muilla levyllä (joskin se tarkoittaa mm. sitä, että joutuu kuuntelemaan kantria) ja äänikuva on jotenkin miellyttävä.

Esityksistä jäävät heti mieleen mm. jatsahtava ”Whatever Happened To P J Proby”, bluesimpi ”Man Has To Struggle” ja viiskytlukulaisesti doowoppaileva ”Choppin´ Wood”, mutta myös kelttiläinen svengi ja mietiskelevämpi profeettakama ovat edustettuina. Itse asiassa ei vain sävellysmaailma, vaan koko levy ylipäätänsä on astetta muita Vanin lättyjä monipuolisempi, sortumatta linjattomuuteen. Linjan pysymisen takaa tietysti jo miehemme ääni, jota ei kyllä voi muihin sekoittaa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan – tämän levyn jälkeen on tullut kolme lähes samankuuloista pitkäsoittoa. Kaikki oikein hyviä, mutta tämä on astetta parempi; jos haluaa omistaa vain yhden levyn Van the Manin viimeisipien 20 vuoden tuotannosta, minun ehdotukseni on tämä.

88. Juice Leskinen Slam: Ajan henki (1981): Sanan säilää ja soiton riemua

Juice Leskinen on yksi niistä nimistä, joita ei voi sivuuttaa jos haluaa luodata kevyttä musiikkia esim. sadan erinomaisen levyn muodossa – joskin hänkin kuuluu niihin, jotka iloisesti sotkivat levyilleen kaikenlaista monipuolisuuden ja huumorin kukkiessa, ja niin hänen studioalbuminsa ovat usein kohtuullisen sekavia kokonaisuuksia, parin poikkeuksin.Nämä poikkeukset ovat minun mielestäni vuoden 1980 ”Tauko III” ja sitten sen seuraaja, tämä Slam-yhtyeen jäähyväislevy, joka kolahti minuun heti ilmestyessään ja on kolissut sen jälkeen.

Tämän levyn hyvät puolet ovat mm. Juicen laulu eli tässä jo kypsynyt, mutta ei vielä ryypätty ääni, soiton ja sovitusten sekä tuotannon toimivuus – mikä ei ole ollut mikään itsestäänselvyys hänen koko tuotantoaan kuunnellessa ja ruotiessa – ja ennen kaikkea ensiluokkaiset laulut. Tällä levyllä sekä rock että rallit, sekä vakavat että hauskat esitykset toimivat ja sanan säilä sivaltaa.

Ehkä kovin osasto ovat rockit; A-puolen ”Taivaan tuuliin”, ”Manserock” ja ”Myrkytyksen oireet” ja B-puolen ”Kone” ja ”Svengaa kuin hirviö” saattavat olla kovin koskaan yhdelle ja samalle suomalaiselle rocklevylle levytetty kvintetti, jossa on potkua ja särmää mutta samalla tunnetta. Toisaalta avausbiisi ”Mussolini perusdiini” on yksi Juicen korkeatasoisimmista tekstisuorituksista, ja kestää huumoriesitykseksi harvinaisen hyvin kulutusta, ja B-puolen ”Ekumeeninen jenkka” varmaan paras suomeksi ikinä levytetty jenkka, jonka riimit ovat täysin vastustamattomia.

Nimikappaleen tarina kuoliaaksinuijinnasta käänteisenä lottoarvontana on yksi huimimmista visioista Juicen katalogissa – joskin teatraalinen esitys on hieman ontuva – mutta levyn päättävä hymni ”Kuumaa tuhkaa” taas Juicen vakavanpuoleisemman tuotannon unohdettu helmi, kuusiminuuttinen balladi joka kasvaa varsin vakuuttaviin mittoihin. Itse asiassa tämän levyn kaikkein vaikuttavin osa ovat tekstit, jotka osuvat kohteisiinsa tyylilajista huolimatta; aina ei edes Juice siihen pystynyt.

87. Van Morrison & Chieftains: Irish Heartbeat (1988): Kelttiläisen soulin alkulähteillä

Vaikka Van the Man keikoillaan ja joskus myös levyillään oli aikaisemminkin esittänyt kelttiläisiä kansanlauluja, ja joissakin hänen omissakin lauluissansa oli kaikuja kotisaaren musiikkiperinteestä, hän ei ennen vuotta 1988 ollut kuitenkaan mikään ”irkkulaulaja”, jonka ohjelmistoon kuuluu perinteisiä juoma- ja rakkauslauluja. Sitten tuli tämä levy, jonka hän teki yhdessä toisen elävän legendan, kansanmusiikkiyhtye Chieftainsin kanssa, joka minun korvissani on yksi parhaiten onnistuneista kansanmusiikin ja rockmaisemman ilmaisun yhdistelmistä – eli levy, joka soi akustisen rikkaasti, mutta joka on tuotettu huolella ja kohtuullisen suurella rahalla siten, että se sopii myös nykypopkuluttajan korvaan.

Jo levyn avaus on klassikko – ”Star Of The County Down” on laulu, jota on tullut hoilattua siellä sun täällä, Dublinista Turkuun tämän esityksen innoittamana – jotenkin yhdistelmä Chieftainsien tarkkaa, mutta eloisaa soitantaa, ja Vanin tunnuksenomaista mokellusta ja murinaa loksahtaa paikalleen heti ensi tahdeista lähtien. Tässä liikutaan selvästi kansanmusiikin alueella, mutta muista esityksistä esim. ”Raglan Road” on selvästi toteutukseltaan Vania, vaikka kappale onkin lainakamaa.

Hauskaa on myös, miten laulujen tematiikka monesti sopii siihen kuvaan vanhenevasta artistista, jota Van omassa tuotannossaan on rakentanut – esimerkkinä monien muidenkin tulkitsema ”Carrickfergus”. Ja toisaalta mukaan kelputetut kaksi Vanin omaa biisiä –”Irish Heartbeat” ja ”Celtic Ray”, 80-luvun ehkä vähemmän legendaarista tuotantoa – nousevat tavallaan esiin paremmin tässä yhteydessä ja tällä kokoonpanolla. Kun vielä totean, että ”I´ll Tell Me Ma” ja ”Marie´s Wedding” ovat samaa puuta kuin avaus, eli nopeita ja iloisia, ja että yksi levyn kohokohdista on ”She Moved Through The Fair”, yksi kelttiläisen tradition kauneimmista rakkauslauluista, jonka miehemme tekee omakseen jäljittelemättömällä tavallaan, on melkein koko levy kehuttu.

86. Hector: Kadonneet lapset (1978): Suomen ensimmäinen popklassikko

Niinkuin olen jo aikaisemmin todennut, Hector on hämmentävä tapaus. Hänen kynästään on lähtenyt suuri määrä suomalaisen kevyen musiikin klassikoita, mutta samalla (ja etenkin 1970-luvulla) hänen ilmaisutavan etsimisensä ja tasapainottelunsa eri tyylilajien välillä tuotti myös aika paljon hämmästyttävää skeidaa – mutta on tietenkin myönnettävä, että hän ei ainakaan suostunut kangistumaan minkäänlaiseen kaavaan.

Tällä levyllä hän kuitenkin pitäytyi huumorista sekä erilaisista tyylilajikokeiluista, ja sai aikaan levyllisen klassista singer-songwriterkamaa – hyviä sävellyksiä, omia ja muutama cover, hyviä sanoituksia jotka pureutuivat lama-Suomen elämään sortumatta uuden aallon saarnaamistaipumuksiin, ja hyviä sovituksia joissa varsinkin jousityö oli suomalaiselle poplevylle ennenkuulumattoman hyvin tehtyä.

Laulut voisi kehua läpi: Minun suosikkini on ”Tuntematon sotilas”, pianoballadi joka kertoo varsin surullisen sotaveteraanikohtalon – ja se oli vielä 70-luvulla aika harvinainen kannanotto Suomessa, varsinkin ottaen huomioon herra Harman vasemmistosympatiat. Nimikappale, ”Tuulisina öinä” ja ”Insinöörin unet” ovat teräviä huomioita väliinputoamisesta nekin, kun taas ”Kissojen yö” on ”vain” ihmissuhteita luotaava vastaavanlainen pophelmi. Jotkut näistä lauluista tuovat soiton ja sovitusten osalta mieleen samaan aikaan pinnalle ponnahtaneen Dire Straitsin, kun taas toiset ovat enemmän italopoppia. ”Ei mittään” on renkutus josta tuli jopa hitti – ehkä vähän populistinen mutta uppoaa hyvin jakeluun.

Ja levyn useimmat muutkin laulut ovat vähintäänkin kelvollisia. Vanhempani ostivat tämän C-kasettina sen ilmestyessä, ja kun kasetti oli soitettu puhki, hankin joskus vuoden 90 paikkeilla CD-version, jonka olen kaivanut esille tämän tästä vuosien saatossa – tämä on levy, joka on kulkenut mukanani jo yli 30 vuotta, ilman että sen tenho olisi kaikonnut. Ja yksi syy siihen voi olla nimenomaan että tämä kuulostaa niin hyvältä ollakseen sen aikainen suomalainen poplevy.

85. Van Morrison: A Period Of Transition (1977): Harjoitelmia tyylilajin sydämessä

Van Morrisonin laajassa tuotannossa on levyjä, joiden on sanottu olevan uusiin sfääreihin kurkottavia mestariteoksia, jotka luotaavat tekijänsä avointa, etsivää ja kauas kaipaavaa mieltä – jne jne – ja sitten on ”vain” hyvää musiikkia sisältäviä levyjä, jotka ilmantävät tekijänsä musikaalista visiota – koko mustan musiikin kirjoa kelttiläisillä mausteilla höystettynä. Tämä levy kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ja ehkäpä koska se oli ensimmäisiä ko. ryhmän levyjä Vanin tuotannossa, se on yleensä koko lailla lytätty tai sivuutettu lyhyesti hänen tuotantoaan kuvailtaessa.

Ja totta on, että tämä on ”vain” levyllinen Dr. Johnin tuottamaa, verevää R&B:tä. Levyllä on seitsemän raitaa, yhteensä kai 34 minuuttia musiikkia, eikä yksikään niistä tunnu turhalta. Tempot ovat enimmäkseen keski- tai täyshitaita, vain ”Joyous Sound” on vähän ripeämpi, mutta tämä ei silti ole mikään mollissarypeämislevy. Itse asiassa laulujen teemat ja tekstit kulkevat pitkälti samoja polkuja kuin hänen tuotannossaan yleensäkin – tämän levyn ”erikoisuus” on nimenomaan nimekkään ulkopuolisen tuottajan mukanaan tuoma äänimaailman kuosi.

Joka käytännössä tarkoittaa tietynlaista yhteyttä Van the Manin filosofisempaan tuotantoon – koska tähän levyyn voi uppoutua runsaaksi puoleksi tunniksi, sen belfastilais-neworleansi¬laiseen svengiin, joka imaisee syliinsä ja vie mukaansa. Hittisinkkuja ei ehkä löydä, mutta tässä tapauksessa tasalaatuisuus ei ole tasapaksuutta.

84. Anastacia: Anastacia (2004): Toinen Suuri Ääni

Ennenkuin snobit ja puristit hirttävät minut, haluan sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin, Anastacia ei kilpaile samassa sarjassa Mavis Staplesin kanssa. Ja toiseksi, Anastacia on oikeasti hyvä laulaja – sarjassaan ja ajassaan niitä kaikkein parhaimpia. Minulta meni puristin elkeideni vuoksi vuosia, ellei vuosikymmeniä hukkaan hyvää viihdettä väheksyessä, mutta kun nyt olen päässyt senkin kynnyksen yli, on elämäni rikkaampaa. Anastacian kohdalla on vielä ylitettävä sekin kynnys, että häntä syytetään ulkoisten avujen avulla menestymisestä – mutta nätti tai ei, hän osaa laulaa, ja ainakin tämän levyn perusteella myös säveltää ja/tai sanoittaa, koska on ollut mukana tekemässä kaikkia biisejä.

Tämä on musiikillisesti hieman toista maata kuin hänen läpimurtolättynsä olivat; kitarat soivat lujemmin ja monet biitit ovat rockia enemmän kuin tanssimusiikkia – svengiä sinänsä unohtamatta. Tekstit ovat osittain rankkaakin tilitystä, genren huomioon ottaen – aihepiirejä tai motiiveja sen enempää ruotimatta voi kuitenkin sanoa, että henkilökohtaisuuden tuntu nostaa myös taiteellista vaikutelmaa.

Hitit ”Sick and Tired” ja ”Left Outside Alone” kuuluvat parhaimpiin esityksiin, tämän tyylilajin kirkaimman helmen ollessa kuitenkin ”Welcome To My World”. Kevyempää, ”perinteisempää” Anastaciaa, joskin sanomallista sellaista, on ”Pretty Little Dum Dum”. Mitään ensihittien tyylisiä biletyspläjäyksiä ei löydy, mutta kokonaisuus on hallittu. Ja laulaisipa tämä myöhempien aikojen valkoinen Suuri Pop-altto mitä tähansa, se erottuisi kaiken maailman hönkäilijöiden ja piipittäjien joukosta.

83. Van Morrison: Moondance (1970): Musiikillinen visio ja svengin syvin olemus, osa 1

Huomasin taannoin kauhukseni, että olen pian kehunut sata albumia, enkä ole saanut mukaan ensimmäistäkään ehkä kaikkein suurimman idolini Van Morrisonin tekelettä. Äkkiä ajatellen syynä on varmaankin se, että juuri hänellä voisi olla eniten tarjokkaita esim. kaikkien aikojen sadan parhaimman levyn listalle – sen lisäksi, että mikään näistä tarjokkaista ei varsinaisesti nouse kirkkaimmaksi yksittäiseksi helmeksi. Mutta koska mikään lista ei ole täydellinen ilman Van the Mania, pitää puute korjata nyt. Olen valinnut hänen tuotannostaan neljä suurinta suosikkiani, ja niistä kaikkein paras on tämä ”Moondance”, hänen 40 vuotta sitten ilmestynyt toinen soololevynsä.

Tämä levy alleviivaa minun mielipidettäni siitä, että herra Morrison on parhaimmillaan nimenomaan perinteisen rytmimusiikin tulkkina, eikä niinkään kelttiläisen tajunnanvirran airueena. Nämä kymmenen esitystä – omaa originaalia -ovat hyvin sovitettuja, tiukasti soitettuja ja loistavasti laulettuja bluesin, jazzin ja soulin välillä seilaavia esityksiä, joissa Vanin äänen lisäksi loistavat esim. piano ja puhaltimet.

Nimikappale on jo melkein puhkiversioitu klassikko – mutta nimenomaan Vanin originaalia jaksan kuunnella vaikka kuinka paljon. Hänen äänessään on juuri sitä voiman ja herkkyyden yhdistelmää, josta Suuret Äänet on tehty, ja kappale on yksinkertaisesti loistava. ”Into The Mystic” ja ”Caravan” ovat nekin suurta taidetta, joka ei koskaan ole poistunut soittolistoilta, ja esim. ”These Dreams Of You” on ”vain” loistavasti svengaava R&B-helmi.

Minun suurin suosikkini – tällä levyllä ja melkein mihin tahansa lauluun verrattuna – on silti rakkauslaulu ”Crazy Love”, joka on herkkä muttei siirappinen tunteen ylistys, jossa hänen laulunsa on kuin rakkaan hengitys iholla, soitto ihanan myötäilevää ja sovitus kevyt kuin kesäinen päivä. Tätäkin laulua on versioitu vaikka kuinka paljon, mutta kuulemistani lainaajista kukaan ei ole päässyt lähellekään tämän alle kolmen minuutin taideteoksen tenhoa.

Ja kun levy loppuu, on onnea kestänyt alle 40 minuuttia – sormi repeat-napille ja taas mennään.

82. Mavis Staples: We´ll Never Turn Back (2007): Suuri Ääni

Harvassa ovat ne, jotka voivat laulaa miltei mitä tahansa niin, että kuulijalta nousevat ihokarvat pystyyn – äkkiä ajatellen keksin kaksi tai ehkä kolme laulajaa, kaikki naispuolisia soulääniä, jotka tämän tempun taitavat, ja kaikkein suurimman äänen heistä omistaa Mavis Staples. Ja niinkuin aika monet kanssasisaristaan, hänkin on aina välillä joutunut laulamaan toisarvoista kamaa tai sitten tuotanto on ollut vähän sinnepäin.

Joskus kuitenkin ääni ja aineisto kohtaavat molemmille arvoa antavalla tavalla, ja tämä levy on sellainen tapaus. Se on itse asiassa vieläkin enemmän, koska nuori Mavis isänsä ja sisariensa kanssa oli mukana, kun kaikki tapahtui; tälle levylleon nimittäin kerätty lauluja, joita laulettiin syvässä Etelässä 1960-luvulla, kun taistelu mustien kansalaisoikeuksista kävi kuumana.

Vaikka historian siivet siis havisevat, pärjää tämä levy ihan puhtaasti musikaalisilla meriiteillään. Soitto on ensiluokkaista ja sovitukset hyviä, kappaleet klassikoita – ja sitten on tuo Ääni. Kuunnelkaa vaikkapa ”Eyes On The Prize”... kylmiä väreitä. Kun komppiryhmästä löytyy nimiä kuten Ry Cooder – joka myös on tuottanut levyn - ja Jim Keltner, voi myös olla varma siitä, että taustat eivät häiritse laulua, vaan toimivat juuri niinkuin pitääkin.

81. John Hiatt: Crossing Muddy Waters (2000): Kulutuksen kestävää kamaa

John Hiatt on minusta yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä – ja samaa mieltä on myös pitkä liuta eturivin artisteja ympäri maailmaa, ainakin levytettyjen Hiattin laulujen perusteella. Sen lisäksi hän on oikein hyvä laulaja, ja on yleensä onnistunut kasaamaan ympärilleen päteviä soittajia, joiden esitykset on sovitettu ”juurevasti mutta ilmavasti” (tämä taitaa olla minun suosikkikliseitäni?).

90-luvun loppupuolella hän kuitenkin oli vähän alamaissa – levyjen välit venyivät, ja väliin mahtui jokunen puolivillaisempi kyhäelmä. Sitä suurempaa oli siksi iloni, kun tämä lätty ilmestyi. Se on tehty pienemmällä bändillä kuin useimmat hänen levyistään, mukaan mahtuu akustisiakin esityksiä, ja Hiatt itse on hyvinkin lähellä ja läsnäolevan tuntuinen. Pelkistetympi tausta antaa samalla enemmän tilaa hänen lauluäänelleen, joka minusta kuuluu genren ilmeikkäimpiin.

Nimikappale taisi minun korvissani olla uuden vuosituhannen ensimmäinen klassikko – se on hidas, kevyesti sovitettu mutta sisällöltään lyijynraskas sinisävelmä, jonka kertomus tuo palan kurkkuun. Toinen klassikko on ”Lift Up Every Stone”, tempoltaan nopeampi ”worksong-tyylinen” laulu, jonka tunnelmaa on vaikea kuvata – mutta oletusarvo on, että laulun kertojalle on käymässä ohraisesti, ja se välittyy etenkin laulutulkinnasta.

Muutenkin tämä on sellainen levy, jolta ei täytekamaa löydy – ei laulusta, ei soitosta, eikä sovituksista. Täyttä asiaa alusta loppuun, ja kestää kulutusta vuodesta toiseen.

80. Wilmer X: Mambo Feber (1991): Punkista lattariin ja takaisin

Wilmer X kulki urallaan koko matkan rujosta uuden aallon rokista melkein popviihteeseen asti ja takaisin, ja teki matkalla aika monta unohtumatonta lauluklassikkoa, voimatekijöinään jäntevä soitto, Nisse Hellbergin sävellykset ja skoonelainen laulu sekä hyvä sovituskorva, mutta bändin useimmat pitkäsoitot olivat silti hieman hajanaisia kokonaisuuksia – paitsi tämä, joka itse asiassa on tupla.

Ja silti tältä levyltä löytyy sen perus-wilmeriläisen, Stones-Rockpile-Feelgood akselin rockänrollin lisäksi bluesia, mamboa, soulia, kantria, iskelmääkin... mutta vaikka skaala on laaja, kaiken sitoo yhteen Nissen laulu ja bändin energinen soitto. Suosikkeja on monia – ”Perssons gård” on skoonelaista deltabluesia, ”Sex kvinnor på ett tåg” hengästyttävää peruskamaa, nimikappale keinuu nimensä mukaisesti, ”Fast under jorden” on kuin Jagger & Richards uudestisyntyneinä...

Kaksi korkeinta huippua löytyy, ehkä yllättäen, slovariosastolta; ”Älska mej gick inte alls” on kuin syvän Etelän soulin oppikirjasta repäisty, kun taas ehkä kaikkein paras esitys, ”Vem får nu se alla tårar”, on jousineen ja kaihoineen oikein kunnon viihdepamaus. Mutta sekään ei tunnu sokeriselta, koska Nisse Hellberg pitää sen maan pinnassa laulullaan ja jotenkin omanlaisella kielenkäytöllään,joka periaatteessa vakaviinkin aiheisiin tuo katupojan virnistyksen.

Bändi ansaitsee myös erikoismaininnan – muutkin kuin herra Hellberg osaavat yhdistää perinnetiteoisuuden, tämän päivän ja hellittämättömän menon; vielä yksi tähti tässä yhteydessä huuliharpisti Jalle Lorenssonille (kauhean monessa bändissä ei ko. vakanssia enää olekaan). Tämä levy ei vanhene – eikä varsinkaan arvokkaasti – vaan mambokuume jatkuu laitakaupungin hikisissä kuppiloissa, kaljan ja viinan läikkyessä...

79. Gerry Rafferty: Can I Have My Money Back? (1971): Herra Surumieli onnensa kukkuloilla

Muistan nähneeni tämän levyn kotipitäjäni musiikkikaupan suppeahkossa mutta monipuolisessa levyhyllyssä joskus vuonna nakki, ja todennut sen kannen olevan ehkä lällyimpiä ikinä poplevyllä näkemiäni. En olisi varmaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ellen olisi sattumoisin juuri ennen sitä lukenut Soundista tai jostakin vastaavasta lehdestä juttua Gerry Raffertyn senhetkisistä levyistä, ja niinpä rohkaisin mieleni ja satsasin muutamia roposia.

Enkä katunut, sillä tämä levy – jota en ole muualla nähnyt sen jälkeen, en LP:nä enkä liioin CD:nä, vaikka se lieneekin julkaistu uudelleen siinä muodossa – on kokoelma liki täydellisiä surumielisen folkvaikutteisen popin helmiä, hienosti soitettuina ja Gerryn äänellä kruunattuina. Sovituksissa on kivoja jippoja mutta ei ylimääräistä kikkailua, sointi on akustisvoittoinen mutta rikas. Kehumiseksi menee, mutta menköön.

Ennen kaikkea mieleen tulee tunnelma – joka on aika lailla pitsihuvilaa, kesäistä sadepäivää ja mennyttä rakkautta/menetettyä mahdollisuutta, mutta joka ei kuitenkaan sorru rypemiseen. Hienoimpia esityksiä ovat tässä yhteydessä popahtavat ”To Each And Everyone” ja ”Long Way Round” sekä enemmän kantrahtava ”Can I Have My Money Back” ja folkiin kallellaan oleva ”One Drink Down”, kun taas ”Sign On The Dotted Line” ja ”New Street Blues” ovat esimerkkejä siitä, että tempoa voi myös nostaa.

En itse asiassa ole soittanut tätä levyä vuosiin, mutta jo pelkästään sen ajatteleminen loihtii taas sen ääni- ja tunnemaailman esiin – varmana merkkinä siitä, että se on kestänyt ajan kulumista. Nyt pitäisi vain siivota CD-pinot levysoittimen päältä, niin tätä voisi kuunnellakin.

78. The Finn Brothers: Everyone Is Here (2004): Täydellinen poplevy?

Jos minun pitäisi valita paras 2000-luvulla levytetty laulu, olisi tämän Uuden Seelannin kuuluisimman veljesparin ”A Life Between Us” yksi vahvimmista ehdokkaista. Se iski tajuntaani kun kuulin sen ensi kerran, ja se saa vieläkin ihokarvani nousemaan pystyyn; varsinkin veljesten yhteislaulu kertosäkeessä soi yhteen niin hienosti, että sen edessä hiljenee.

Sinänsä iskevyys ei ole tämän levyn vahvin puoli – päinvastoin tämä hiipii tajuntaan vaivihkaa ja jää sitten soimaan. Vaikka mikään lauluista tuota yhtä lukuunottamatta ei ole suoranainen iskusävelmä, olen ajan mittaan huomannut osaavani laulaa mukana miltei jokaisessa – koukkuja riittää. Vastaavaa on tapahtunut minulle lähinnä Beatlesin ja Queenin levyjen kanssa joskus nuorena, kun levyjä oli vähän ja suosikkeja kuunneltiin kauan ja hartaasti. Mutta niinpä Neil Finn onkin ehkä vuosituhannen vaihteen huomattavin popsäveltäjä, eikä isoveli Timkään ole mikään tumpelo.

Yksi tämän levyn hienoista puolista on sen soundi. Siinä on aika paljon akustisia elementtejä, mutta se on silti sähköinen. Sovitukset ovat ilmavia, ja niistä löytyy aina välillä uusia pikku ihastuksen kohteita; tähän levyyn voi ikäänkuin upota ja antaa sen viedä, sitä voi soittaa täpöllä, mutta yhtä hyvin ihan hiljaa yön myöhäisina tunteina. Ja lopuksi on mainittava veljesten äänet – jotka molemmat ovat hyviä, persoonallisia, miellyttäviä mutta sisältävät myös särmää – ja jotka siis soivat hienosti yhteen verisukulaisuuden ja monen vuoden rutiinin tuomalla varmuudella, mutta silti tuoreesti ja innostuneesti.

Yhteenvetona tämä taitaa olla täydellinen poplevy. Kun se loppuu, sen toivoisi jatkuvan – mutta niinkuin täydelliset levyt muutenkin, tämäkin on oikeastaan sopivan pituinen; siitä jää nälkä.

Vuoden 2009 parhaat

Vuosi on vaihtunut, ja niin on aika pohtia viime vuoden tuomia musiikillisia elämyksiä. Minä sain viime vuonna kuulla paljon hyvää musiikkia, mutta suhteellisen suuri osa siitä oli jo vanhaa kamaa, mm. koska olen alkanut toteuttaa suurta levystöni tietokoneellesiirtämishanketta, ja aloitin sen ysäristä eli 90-luvun levyistäni. Niitähän oli satoja, mutta sen lisäksi huomasin lainaavani kirjastosta lisää voidakseni täydentää tarjontaa. "Vanhoihin" suosikeihin tulen ehkä palaamaan myöhempänä ajankohtana.

Toinen ilmiö, joka on vaikuttanut musiikkikulutukseeni, on Spotifyn hankkiminen. Sitä mukaa kun palvelun tarjonta on parantunut, on minun hengailuni siellä lisääntynyt – mutta täysin myyty en vielä ole, koska työkämppäni verkko-olosuhteet ovat alkeelliset, enkä vielä saa palvelua myöskään autoon; niinpä CD-levy on vielä tänäkin vuonna kova sana. Olosuhteiden kehittyminen on kuitenkin vain ajan kysymys; pian minun on totuttava siihen, että musiikki voi olla hallussa ja tallessa muutenkin kuin levyllä.

Haluan silti vielä käyttää albumia mittayksikkönä, ja nimetä tänä vuonna ilmestyneiden levyjen parhaimmiston sillä varauksella, että kovin moni mielenkiintoinen uutuus on vielä tsekkaamatta. Parhaat vuonna 2009 ilmestyneet albumit minun kirjoissani ovat, satunnaisessa järjestyksessä,

Ebba Forsberg: Ta min vals/Ebba Forsberg sjunger Leonard Cohen

Vanhan mestarin (vaikkakaan ei minun suurimman suosikkini) lauluja esitettyinä tuoreella tavalla, välillä hieman nyrjähtäneesti ja välillä runollisesti, yhden naapurimaamme suurimman äänen, viileän tyylikkään Ebba Forsbergin kantamina.

Carolina Wallin Perez: Pärlor för svin

Toinen coverlevy – minulle entuudestaan tuntematon uusi kyky tekee Kentistä jazzia ja singer-songwriterkamaa, ja avaa monet jo alkuperäisversioina makoisat hitit uuteen lentoon. Jos aiot hankkia vain yhden levyn naapurimaastamme tänä vuonna, unohda ”Röd” ja osta tämä!

Magnus Carlson & The Moonray Quintet

Kolmas ruotsalainen, Weeping Willowsin solisti ja Herra Tyylitaju, ja kolmas coverlevy. Tämä on urkupainoista souljazzia, sointi on kuin jääpala janoon nääntyvän huulilla ja kappalevalinnat mainioita; standardeista Doorsin ”Riders On The Stormiin” ja Paul Wellerin ”You Do Something To Meen”.

Tuomo: Reaches Out For You

Suomen soulmies numero… no, ei Tuomo vielä ohita Niko Ahvosta, mutta tunkee kovasti rinnalle. Ilmaisu on vain laajentunut debyyttiin verrattuna, ja tämä levy soi jo niin rikkaasti että kehitys saisi ensi kerralla jo kääntyä muualle (seuraaja onkin jo kaupoissa...) Ja kieli on hanskassa, yhtä paljon kuin sävellykset ja sanoitukset.

Emma Salokoski & Ilmiliekki Quintet: Vi sålde våra hemman

Toinen kotimainen, toisella kotimaisella. Emman ääni sopii melkein paremmin tämän jazzillisemman/laulelmamaisemman/kokeellisemman combon sointiin kuin Ensembleen, ja kappalevalinnat ovat hienoja – Ferlintulkinnasta tradiin ”Sollerödanseniin”. Jos tämä levy ei ensikuulemalta aukea, paina repeatia.

Huomaan että listasta tuli vähän "toispuolinen", koska muuallakin kuin Pohjoismaissa tehtiin hyvää musiikkia, mutta nämä nyt vain osuivat kohteeseen parhaiten... pitäisi ehkä miettiä myös sijoja 6-10?