sunnuntai 28. helmikuuta 2010

85. Van Morrison: A Period Of Transition (1977): Harjoitelmia tyylilajin sydämessä

Van Morrisonin laajassa tuotannossa on levyjä, joiden on sanottu olevan uusiin sfääreihin kurkottavia mestariteoksia, jotka luotaavat tekijänsä avointa, etsivää ja kauas kaipaavaa mieltä – jne jne – ja sitten on ”vain” hyvää musiikkia sisältäviä levyjä, jotka ilmantävät tekijänsä musikaalista visiota – koko mustan musiikin kirjoa kelttiläisillä mausteilla höystettynä. Tämä levy kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ja ehkäpä koska se oli ensimmäisiä ko. ryhmän levyjä Vanin tuotannossa, se on yleensä koko lailla lytätty tai sivuutettu lyhyesti hänen tuotantoaan kuvailtaessa.

Ja totta on, että tämä on ”vain” levyllinen Dr. Johnin tuottamaa, verevää R&B:tä. Levyllä on seitsemän raitaa, yhteensä kai 34 minuuttia musiikkia, eikä yksikään niistä tunnu turhalta. Tempot ovat enimmäkseen keski- tai täyshitaita, vain ”Joyous Sound” on vähän ripeämpi, mutta tämä ei silti ole mikään mollissarypeämislevy. Itse asiassa laulujen teemat ja tekstit kulkevat pitkälti samoja polkuja kuin hänen tuotannossaan yleensäkin – tämän levyn ”erikoisuus” on nimenomaan nimekkään ulkopuolisen tuottajan mukanaan tuoma äänimaailman kuosi.

Joka käytännössä tarkoittaa tietynlaista yhteyttä Van the Manin filosofisempaan tuotantoon – koska tähän levyyn voi uppoutua runsaaksi puoleksi tunniksi, sen belfastilais-neworleansi¬laiseen svengiin, joka imaisee syliinsä ja vie mukaansa. Hittisinkkuja ei ehkä löydä, mutta tässä tapauksessa tasalaatuisuus ei ole tasapaksuutta.

lauantai 20. helmikuuta 2010

84. Anastacia: Anastacia (2004): Toinen Suuri Ääni

Ennenkuin snobit ja puristit hirttävät minut, haluan sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin, Anastacia ei kilpaile samassa sarjassa Mavis Staplesin kanssa. Ja toiseksi, Anastacia on oikeasti hyvä laulaja – sarjassaan ja ajassaan niitä kaikkein parhaimpia. Minulta meni puristin elkeideni vuoksi vuosia, ellei vuosikymmeniä hukkaan hyvää viihdettä väheksyessä, mutta kun nyt olen päässyt senkin kynnyksen yli, on elämäni rikkaampaa. Anastacian kohdalla on vielä ylitettävä sekin kynnys, että häntä syytetään ulkoisten avujen avulla menestymisestä – mutta nätti tai ei, hän osaa laulaa, ja ainakin tämän levyn perusteella myös säveltää ja/tai sanoittaa, koska on ollut mukana tekemässä kaikkia biisejä.

Tämä on musiikillisesti hieman toista maata kuin hänen läpimurtolättynsä olivat; kitarat soivat lujemmin ja monet biitit ovat rockia enemmän kuin tanssimusiikkia – svengiä sinänsä unohtamatta. Tekstit ovat osittain rankkaakin tilitystä, genren huomioon ottaen – aihepiirejä tai motiiveja sen enempää ruotimatta voi kuitenkin sanoa, että henkilökohtaisuuden tuntu nostaa myös taiteellista vaikutelmaa.

Hitit ”Sick and Tired” ja ”Left Outside Alone” kuuluvat parhaimpiin esityksiin, tämän tyylilajin kirkaimman helmen ollessa kuitenkin ”Welcome To My World”. Kevyempää, ”perinteisempää” Anastaciaa, joskin sanomallista sellaista, on ”Pretty Little Dum Dum”. Mitään ensihittien tyylisiä biletyspläjäyksiä ei löydy, mutta kokonaisuus on hallittu. Ja laulaisipa tämä myöhempien aikojen valkoinen Suuri Pop-altto mitä tähansa, se erottuisi kaiken maailman hönkäilijöiden ja piipittäjien joukosta.

torstai 11. helmikuuta 2010

83. Van Morrison: Moondance (1970): Musiikillinen visio ja svengin syvin olemus, osa 1

Huomasin taannoin kauhukseni, että olen pian kehunut sata albumia, enkä ole saanut mukaan ensimmäistäkään ehkä kaikkein suurimman idolini Van Morrisonin tekelettä. Äkkiä ajatellen syynä on varmaankin se, että juuri hänellä voisi olla eniten tarjokkaita esim. kaikkien aikojen sadan parhaimman levyn listalle – sen lisäksi, että mikään näistä tarjokkaista ei varsinaisesti nouse kirkkaimmaksi yksittäiseksi helmeksi. Mutta koska mikään lista ei ole täydellinen ilman Van the Mania, pitää puute korjata nyt. Olen valinnut hänen tuotannostaan neljä suurinta suosikkiani, ja niistä kaikkein paras on tämä ”Moondance”, hänen 40 vuotta sitten ilmestynyt toinen soololevynsä.

Tämä levy alleviivaa minun mielipidettäni siitä, että herra Morrison on parhaimmillaan nimenomaan perinteisen rytmimusiikin tulkkina, eikä niinkään kelttiläisen tajunnanvirran airueena. Nämä kymmenen esitystä – omaa originaalia -ovat hyvin sovitettuja, tiukasti soitettuja ja loistavasti laulettuja bluesin, jazzin ja soulin välillä seilaavia esityksiä, joissa Vanin äänen lisäksi loistavat esim. piano ja puhaltimet.

Nimikappale on jo melkein puhkiversioitu klassikko – mutta nimenomaan Vanin originaalia jaksan kuunnella vaikka kuinka paljon. Hänen äänessään on juuri sitä voiman ja herkkyyden yhdistelmää, josta Suuret Äänet on tehty, ja kappale on yksinkertaisesti loistava. ”Into The Mystic” ja ”Caravan” ovat nekin suurta taidetta, joka ei koskaan ole poistunut soittolistoilta, ja esim. ”These Dreams Of You” on ”vain” loistavasti svengaava R&B-helmi.

Minun suurin suosikkini – tällä levyllä ja melkein mihin tahansa lauluun verrattuna – on silti rakkauslaulu ”Crazy Love”, joka on herkkä muttei siirappinen tunteen ylistys, jossa hänen laulunsa on kuin rakkaan hengitys iholla, soitto ihanan myötäilevää ja sovitus kevyt kuin kesäinen päivä. Tätäkin laulua on versioitu vaikka kuinka paljon, mutta kuulemistani lainaajista kukaan ei ole päässyt lähellekään tämän alle kolmen minuutin taideteoksen tenhoa.

Ja kun levy loppuu, on onnea kestänyt alle 40 minuuttia – sormi repeat-napille ja taas mennään.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

82. Mavis Staples: We´ll Never Turn Back (2007): Suuri Ääni

Harvassa ovat ne, jotka voivat laulaa miltei mitä tahansa niin, että kuulijalta nousevat ihokarvat pystyyn – äkkiä ajatellen keksin kaksi tai ehkä kolme laulajaa, kaikki naispuolisia soulääniä, jotka tämän tempun taitavat, ja kaikkein suurimman äänen heistä omistaa Mavis Staples. Ja niinkuin aika monet kanssasisaristaan, hänkin on aina välillä joutunut laulamaan toisarvoista kamaa tai sitten tuotanto on ollut vähän sinnepäin.

Joskus kuitenkin ääni ja aineisto kohtaavat molemmille arvoa antavalla tavalla, ja tämä levy on sellainen tapaus. Se on itse asiassa vieläkin enemmän, koska nuori Mavis isänsä ja sisariensa kanssa oli mukana, kun kaikki tapahtui; tälle levylleon nimittäin kerätty lauluja, joita laulettiin syvässä Etelässä 1960-luvulla, kun taistelu mustien kansalaisoikeuksista kävi kuumana.

Vaikka historian siivet siis havisevat, pärjää tämä levy ihan puhtaasti musikaalisilla meriiteillään. Soitto on ensiluokkaista ja sovitukset hyviä, kappaleet klassikoita – ja sitten on tuo Ääni. Kuunnelkaa vaikkapa ”Eyes On The Prize”... kylmiä väreitä. Kun komppiryhmästä löytyy nimiä kuten Ry Cooder – joka myös on tuottanut levyn - ja Jim Keltner, voi myös olla varma siitä, että taustat eivät häiritse laulua, vaan toimivat juuri niinkuin pitääkin.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

81. John Hiatt: Crossing Muddy Waters (2000): Kulutuksen kestävää kamaa

John Hiatt on minusta yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä – ja samaa mieltä on myös pitkä liuta eturivin artisteja ympäri maailmaa, ainakin levytettyjen Hiattin laulujen perusteella. Sen lisäksi hän on oikein hyvä laulaja, ja on yleensä onnistunut kasaamaan ympärilleen päteviä soittajia, joiden esitykset on sovitettu ”juurevasti mutta ilmavasti” (tämä taitaa olla minun suosikkikliseitäni?).

90-luvun loppupuolella hän kuitenkin oli vähän alamaissa – levyjen välit venyivät, ja väliin mahtui jokunen puolivillaisempi kyhäelmä. Sitä suurempaa oli siksi iloni, kun tämä lätty ilmestyi. Se on tehty pienemmällä bändillä kuin useimmat hänen levyistään, mukaan mahtuu akustisiakin esityksiä, ja Hiatt itse on hyvinkin lähellä ja läsnäolevan tuntuinen. Pelkistetympi tausta antaa samalla enemmän tilaa hänen lauluäänelleen, joka minusta kuuluu genren ilmeikkäimpiin.

Nimikappale taisi minun korvissani olla uuden vuosituhannen ensimmäinen klassikko – se on hidas, kevyesti sovitettu mutta sisällöltään lyijynraskas sinisävelmä, jonka kertomus tuo palan kurkkuun. Toinen klassikko on ”Lift Up Every Stone”, tempoltaan nopeampi ”worksong-tyylinen” laulu, jonka tunnelmaa on vaikea kuvata – mutta oletusarvo on, että laulun kertojalle on käymässä ohraisesti, ja se välittyy etenkin laulutulkinnasta.

Muutenkin tämä on sellainen levy, jolta ei täytekamaa löydy – ei laulusta, ei soitosta, eikä sovituksista. Täyttä asiaa alusta loppuun, ja kestää kulutusta vuodesta toiseen.