lauantai 26. lokakuuta 2013

225. Manfred Mann: Mighty Garvey! (1968): Legendan synty

Manfred Mann eri bändeineen kuuluu pitkän linjan suosikkeihini - ei ehkä etulinjassa, eikä joka levytyksensä osalta, mutta tasaisesti vuosikymmenten ajan, 60-luvun parhaasta britti-R&B-bändistä hämmästyttäväksi progepopilmiöksi ja maailman parhaaksi coverbändiksi. Kautta linjan herra Lubovitz on liikkunut vaivattomasti eri tyylilajien välillä ja niitä iloisesti sekoittaen, ja tämä aikanaan ilmeisesti flopannut albumi on yksi tämän kyvyn parhaista esimerkeistä - tosin vuonna 1968 tämä monipuolisuus oli ehkä enemmn toimialastandardi kuin poikkeus.

Manfred Mannin hittisinkut olivat alusta asti useimmiten tulkintoja muiden tekemistä biiseistä - tällä levyllä ne ovat Bob Dylanin "Mighty Quinn" ja Tony Hazzardin "Ha! Ha! Said The Clown", molemmat hienoja esityksiä, viimeksimainittu mm. muikean kosketintyöskentelyn ja soundin vuoksi, ja edellinen jo siitä lähtien että biisi on hieno - esitänpä tässä yhteydessä muuten väitteen josta olen joskus saanut melkein turpiini; Dylan on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, mutta esiintyjänä korkeintaan keskinkertainen, kun taas MM(EB) on tehnyt pitkän rivin loistavia versioita jotka järjestään pesevät alkuperäiset. Lead Belly-versiointi "Big Betty" on loistava menoveto ja liittymäkohta bändin bluesjuuriin.

Levyn varsinainen kohokohta on täyteläinen popbiisi "Cubist Town", yksi aikakautensa "kadonneimmista helmistä", mutta esim. etnomukailu "Country Dancing" on hieno. Levyn nivoo yhteen kolmiosainen "Happy Families", joka esitetään siis kolmessa eri tyylilajissa kolmen eri pseudonyymin alla, kieli tiukasti poskessa; jos jotakin haluaisin kritisoida, niin tämä levytetty huumori ei välttämättä kestä kovin monta kuuntelukertaa - joten tämä on ehkä vähän osiensa summaa pienempi kokonaisuus. Toisaalta, jos osat ovat tarpeeksi hyviä niin senkin kestää.

Vaikka se ei musiikin tasoon tai elämykseen vaikutakaan, tämä albumi on vielä mielestäni mielenkiintoinen kokonaisuus siksi, että siitä kuulee sekä 60-luvun monimuotoisuuden tradition että Manfred Mannin ja joukkojensa pyrkimyksen laajempaan ilmaisuun - tätä seuranneet Manfred Mann Chapter Threen levyt ovat minusta jazzrocksekoilua, kun taas Earth Bandissä tyylilaji löytyi, ehkä suurimpana erona se, että 70-luku vapautti bändin kolmen minuutin kahleista. Minua taas miellyttää tässä legendan synnytysalbumissa myös se, että sanottava, jota on paljon, sanotaan tiiviisti.

lauantai 19. lokakuuta 2013

224. Roomful Of Blues: Turn It On! Turn It Up! (1995): Sinisäveliä ja torvikaahausta

Blues on tavallaan mielimusiikkiani, mutta levytettynä se voi olla ongelmallista - monet suuretkin bluesnimet toimivat nimenomaan livenä parhaiten, kun lauluun ja soittoon yhdistyvät vuorovaikutus yleisön kanssa ja hetken lumo, kun taas monet levytykset voivat tuntua kaavamaisilta ja yksitotisilta, varsinkin jos artistilla on tapana esittää bluesinsa tuettyyn tyylilajiin nojautuen ja pienimuotoisesti, joko pelkän kitaran säestyksellä tai vaikkapa trion säestämänä. Toisaalta jotkut artistit ja yhtyeet onnistuvat vaihtelemaan sovituksiaan ja liikkumaan niin laajalla alueella musiikillisesti, että tuo vaara ohitetaan.

Roomful Of Blues kuuluu tuohon myöhempään joukkoon - yleensä noin kahdeksanpäinen bändi on esiintynyt jo nelisenkymmentä vuotta, sen soundiin ovat aina kuuluneet sekä koskettimet että torvet, ja sen laulajat ovat kautta linjan olleet vähintään hyviä. 1990-luvulla mikin takana hääräsi huuliharppunsa kanssa yksi suosikkilaulajistani, Sugar Ray Norcia, jonka johdolla tämäkin herkullinen levy tehtiin. Siltä löytyy varsin perinteistä, jopa vanhakantaista jump bluesia, modernimpaa Vaughanin veljesten suuntaan nyökkäävää kamaa, rock´n´rollia ja jatsahtavia sävyjä - ja yhdistävänä tekijänä on tuon mainion harpisti/vokalistin lisäksi täyteläinen, torvin vahvistettu soundi.

Kuunnelkaapa vaikka "Angry Woman" - klassinen keskitempoinen esitys - tai "If You Know It", joka vie suoraan 40-luvulle; nimikappale on taas hieman modernimpaa ränttää, ja "I Left My Baby" on klassinen hidas numero täyteläisine torvineen, kun taas "Danger Zone" on savuisine saksofoneineen suoraan pikkutunneilta. Tempo vaihtelee, intensiteetti ei - ja omat ja lainatut kappaleet sopivat saumattomasti yhteen. Mukaan mahtuu myös pari instrumentaalinumeroa - ne eivät minua yleensä niin puhuttele, laulufriikki kun olen, mutta kyllä esim. "Slam Jam" on aika makea kaahaus.

Bändin varhaisimpia levytyksiä en kovin hyvin tunne, mutta sen sijaan olen tsekannut myös Norcian jälkeisen ajan tuotantoa, joka vain jatkuu - ja vaikka uudemmat levyt eivät minun korvissani ehkä yletä aivan tämän levyn tasolle, ne ovat järjestään ihan kuunneltavia. Resepti on ehkä pysynyt samana - mutta jos keitos maistuu näin hyvältä, ei ole mitään syytä vaihtaa mausteita liian radikaalisti. Sama pätee myös Sugar Ray Norcian levytyksiin - mieleen tulee määritelmiiä kuten "ajatonta kamaa"...

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

223. Richard Thompson: Mirror Blue (1994): Mies, kitara ja tuska

Jotkut ovat hyviä laulajia, toiset hyviä soittajia. Sitten on niitä, jotka tekevät hienoja lauluja. Ja joskus harvoin nämä kaikki kolme ominaisuutta yhdistyvät samassa persoonassa. Kun tällainen persoona on tehnyt pian puolivuosisataisen uran, eikä kangistunut kaavoihinsa vaan jaksaa aina vain etsiä uutta, kyseessä on todella harvinaislaatuinen jalokivi - ja juuri tällainen jalokivi Richard Thompson on. Hänen uusimmatkin levytyksensä ovat hienoja (niihin pitääkin palata tällä palstalla), mutta minusta hän teki kaikkein komeimmat levynsä 1990-luvun puolivälissä.

"Mirror Blue" on monipuolinen, mutta silti eheä kokonaisuus. Thompsonin kitaroinnille on tilaa, mutta hillitysti - suurin osa kappaleista on varsin vähäeleisesti sovitettu, ja äänimaailmaa koristavat paitsi perinteisemmät soittimet myös tuottaja Mitchell Froomin suosimat prosessoidut efektit. Hänen työnjälkensä jakaa mielipiteitä, mutta vaikka hänen tehokeinonsa ovat vähän "kasaria/ysäriä" tämä levy kuulostaa vielä myöhäisteini-iässäänkin tuoreelta. Laulu on tietenkin komeaa, ja kappalevalikoima hieno; Richard Thompson osaa kiteyttää tuskan ja sen kanssa yhteenkuuluvat tunnetilat todella hyvin - ei rypien vaan puhdistautuen, ja parhaimmillaan tämä ilmiö ulottuu myös kuulijoihin.

Nopeatempoisista esim. melkein popveto "I Can´t Wake Up To Save My Life", perinteisempi rock "Shane And Dixie" ja itämaisesti folkahtava "MGB-GT" toimivat hyvin, mutta levyn varsinainen kohokohta on sen akustisempi osasto; "Beeswing" on hauraan kaunis, "I Ride In Your Slipstream" bluesahtava tunnelmapala, "Easy There, Steady Now" taas nopeampi mutta hallitun hillitty, välillä vähän jatsiksi pistäen, kun taas "King Of Bohemia" on kuin tehty leirinuotiolle.Levyn jokaisessa biisissä on joku sellainen juttu tai koukku, joka jää mieleen - mutta silti tämä ei ole mikään kosiskeleva kokonaisuus, pikemminkin hieman etäisen viileä pinnaltaan.

Kaikkein kaunein helmi on päätösbiisi; "Taking My Business Elsewhere" on sellainen menetetyn lemmen elegia, jollaista jotkut artistit yrittävät säveltää turhaan koko uransa ajan, mutta Thompson tekee niitä silloin tällöin. Surumielinen tarina, jumalaisen kaunis sävellys, harras esitys ja hieno sovitus saavat yhdessä aikaan sellaisen kappaleen, jota välillä pitää yöllä kuunnella erikseen jos uni ei ota tullakseen.


sunnuntai 6. lokakuuta 2013

222. Del Amitri: Change Everything (1992): Skotlannin paras Beatlesalbumi

Jos Del Amitrin ja sen laulaja-lauluntekijän Justin Currien uran tiivistää lukuihin, se koostuu tähän mennessä yhdeksästä albumista ja noin sadasta levytetystä laulusta vajaan kolmenkymmenen vuoden ajalta. Bändin ensimmäiset kaksi albumia olivat vielä hakuammuntaa, uusin soololevy vasta tilauksessa joten en osaa sitä vielä ruotia, mutta väliin jäävältä kuudelta teokselta olen koonnut Spotifyhyn listan johon olen kelpuuttanut vain loistavat tai melkein loistavat laulut - ja niitä on 38. Lisäksi ne jakaantuvat aika tasan - jotkut levyt ovat vähän parempia kuin toiset, mutta mikään näistä ei ole täydellinen huti.

Tämä, bändin kolmas albumi, on se osa sarjaa jossa Currie & kumppanit löysivät muotokielensä - tämä on leveän skaalan popmusiikkia, hyvin soitettua ja loistavasti laulettua (Justin Currie kuuluu suosikkilaulajiini), joka perustuu hyviin lauluihin ja monipuoliseen mutta hyvin yhteensopivaan tyylikirjoon. Aloituskaksikko on killerikamaa - "Be My Downfall" akustispohjainen veto, "Just Like A Man" hymni joka lainaa soulaineksia, kun taas esimerkisksi "The First Rule Of Love" on folkahtava, nojaten skottilaiseen ääniperinteeseen - ja toisaalta levyllä on myös "areenarockia" kuten hitinpoikanen "Always The Last To Know" tai "Sometimes I Just Have To Say Your Name" - mutta vaikka soundi kasvaa isoksikin, siinä on ilmaa ja jotenkin intiimejä elementtejä. Välillä kuuluu myös esim. kevyen kantrahtavia tuulahduksia.

Balanssi on hallussa - laulun lisäksi pidän sekä kitaroinnista että koskettimien äänimaailmasta, eikä mikään palanen pääse liikaa niskan päälle. Parhaimmillaan bändi soi yhteen kompaktisti mutta ilmeikkäästi, kuten vetoavan melankolisella "Behind The Fool"illa, jonka sävellys lisäksi on loistava. Jos nyt jotakin haluaisi valituksena esittää, voisi ehkä todeta tekstien ihmissuhdetematiikan olevan aika mollivoittoista - mutta näin suomalaiseen makuun se toisaalta tuntuu tutulta.

Otsikon viittaus Beatlesiin ei sinänsä tarkoita sitä, että Del Amitri minun tai kenenkään muun mielestä olisi mikään "uusi Beatles" tai että Justin Currie kumppaineneen olisi aikakautensa Lennon/McCartney, vaan sitä, että hoksasin tätä kirjoittaessa ja albumia samalla kuunnellessa, että se nimenomaan kokonaisuutena on juuri sellainen monipuolinen, melodinen, hyvin sovitettu, vaihteleva mutta silti popmusiikkiin pohjautuva kokonaisuus, joiden tietynlainen esikuva tai prototyyppi löytyy tietyistä Beatlesien huippukauden albumeista kuten esim "Rubber Soul". Ja niinkuin tuo edeltäjänsä, myös "Change Everything" on ajatonta kamaa.

torstai 3. lokakuuta 2013

221. Marstio: Marstio (1982): Ameriikan meininkiä

Hankin taannoin CD:n, jolta löytyi Harri Marstion kaksi ensimmäistä, englanninkielistä albumia, "Marstio" ja "A Date With Mr. Marstio" (1984) - ja bonuksena hänen "Romany Violin"-tulkintansa Pedro´s Heavy Gentlemenin samanaikuiselta Tango-albumilta - ja tulin pitkästä aikaa kuunnelleeksi näitä vinyyleinä ahkerasti kuluttamiani levyjä. Molemmat olivat aikanaan minulle rakkaita, mutta tämä debyytti on rupineen kaikkineen se, joka näin pitemmälläkin perspektiivillä on jäänyt mieleen.

Tuo rupisuus on tietyllä tapaa osa levyn charmia, vaikka siinä on jopa raivostuttavia piirteitä. Minua häiritsivät aikanaan levyn originaalibiisien tekstien epäselvyydet ja selvät kielivirheet - kaikki ei ole pelkkää tulkintaa - ja taustakuoron miltei mielipuolinen mylvintä. Toisaalta Marstion englanti on vähintäänkin hyvää kansallista tasoa, ja levyn äänimaailma kokonaisuutena miellyttävän vanhakantainen - mieleen tulevat tietyt 70-luvun bluespohjaiset jenkkibändit.

Levyn suurin vahvuus on sen hidas osasto. Marstion oma "Light And Dark", hieman hämärine teksteineen, Lee Clayton-versiointi "One More Chance", ja originaalisovituksen sata-nolla pesevä pianoballadi-"Tennessee Waltz" etsivät kokonaisuutena vertaistaan ainakin Suomessa tehdyiltä englanninkielisiltä levyiltä - ja raspikurkkumme oli jo nuorena miehenä kypsä tulkitsija. Levyn soundit kehuin jo, ja eritoten sormio-osasto on makea. Myös jotkut nopeammat esitykset ovat ihan hyviä, etunenässä "Rhapsody In Red" ja "J.D.Blues". Kokonaisuus on hallittu - missään kohtaa ei uptempo-kamakaan repeä täysin räntäntäntäksi.

Tämä levy on osittain hyvä myös suhteellisesti - vaikka sen seuraajakin oli ihan OK, siinä oli jo paljon enemmän sellaista jazz-iskelmäosastoa, joka ei minuun iske ainakaan suurempina annoksina, ja myöhemmät suomenkieliset levyt olivat nimenomaan kielensä takia jotenkin arkisempia, vaikka soitto soi jatkossakin kohtuullisen makoisasti. Silloin aikanaan tämä oli musiikinnälkäiselle myöhäisteinille rohkaiseva merkki siitä, että Ameriikan meininkiä saadaan aikaan myös Pohjolan perukoilla, vaikka ehkä vähän kotikutoisestikin.