perjantai 22. heinäkuuta 2011

135. Eppu Normaali: Imperiumin vastaisku (1988): Klassikko sadan vuoden päästäkin?

Olen kuluvan kesän aikana pitkästä aikaa kuunnellut kotikaupunkini suuria poikia Eppu Normaalia, ja taas kerran tullut miettineeksi sitä, miten jotkut suuret bändit tekevät legendaarisia albumeja jotka ovat enemmän kuin biisiensä summa, ja toiset taas aina onnistuvat mokaamaan jossakin suhteessa niin, että oikeastaan yksikään kokonaisuus ei ole yhtä hyvä kuin kappaleiden summa, tai ollenkaan niin kova kuin ko. yhtyeeltä voisi odottaa. Niinkuin ehkä arvaattekin, Eput kuuluvat mielestäni tähä myöhäisempään kategoriaan - tosin tietyin varauksin.

Esimerkiksi jo aikaisemmin kehumani "Rupisia riimejä" on klassikko, vaikka ainakin kaksi sen kymmenestä kappaleesta on täyttä roskaa, ja parissa muussakin on selviä puutteita - ja tämä Eppujen suosion huipulla julkaistu "Imperiumin vastaisku" on oikeastaan vielä selvempi esimerkki. Aloitan haukuista: Olen sen verran tosikko, että en kestä tahallaan huonosti laulettuja viinanläträysralleja, ja tämän levyn hitti "Baarikärpänen" on tämän lajin hirveimpiä esimerkkejä. En vain siedä sitä.

Toisaalta kaikki muut kahdeksan esitystä ovat enemmän tai vähemmän loistavia. Aloitus, "Afrikka, sarvikuonojen maa" on esimerkki luovasti epäkorrektista kielenkäytöstä, A-puolen hymnit "Linnunradan laidalla" ja "Kalkkiviivoilla" ovat kerrassaan huikeita, samaten rokkaavampi "Keskiyön cowboy" ja kolmas rockhymni "Roudan rutinaa". Martin laulu on parhaimmillaan, yhtyeen soundi täyteläinen - kuunnelkaapa vaikka kitarariffejä - ja sovitukset oivaltavia. Tekstit ovat taattua tavaraa - välillä ei tiedä, ovatko riimit raivostuttavia vai nerokkaita, mutta kylmäksi ne eivät jätä.

Ja vaikka yksittäiset laulut ovat pitkiä, ne eivät ole puuduttavia, ja kokonaisuus on klassisen LP:n mittainen. Voi olla, että tämä on se levy, johon sadan vuoden päästä palataan kun kerrotaan Eppu Normaalista, koska tämä ei ehkä avaudu heti mutta kestää kulutusta. Jätin tämän itse väliin kun se ilmestyi, koska olin niin pettynyt "Valkoiseen kuplaan" ja kyllästynyt Eppujen megastatuksen kasvuun, mutta sittemmin se on löytänyt tiensä levyhyllyyn ja ennen kaikkea vallannut yhä suuremman osan Eppudiggailustani.

torstai 7. heinäkuuta 2011

134. Allison Moorer: Mockingbird (2008): Mitä isosisko edellä...

Kehuin taannoin yhden amerikkalaisen suosikkilaulajani, Shelby Lynnen, yleisesti ja hänen vuonna 2008 ilmestyneen Dusty Springfieldlevynsä erityisesti - ja nyt on aika kehua Shelbyn pikkusisko Allison Moorer. Hänen koko tuotantoaan en ole kuullut (vielä), vain kaksi viimeisintä levyä, mutta ne ovat molemmat erinomaisia ja tämä "Mockingbird", joka ilmestyi pari viikkoa edellämainitun isosiskon platan jälkee, todellinen tyrmäys.

Allisonkin teki coverlevyn - tällä platalla on yhden oman laulun lisäksi yksitoista tulkintaa eri naislaulajien ja -lauluntekijöiden alkuperäisistä. Minua koskettavat erityisesti Julie Millerin "Orphan Train", jossa stemmoja laulavat Julie ja miehensä Buddy, joka taas on tuottanut tämän levyn. Se merkitsee, että soundi on juureva ja ilmava ja sovitukset eläviä ja vaihtelevia (vaikka sisarukset yleensä kai luokitellaan kantrilaulajiksi, tämäkin levy on kirjo amerikkalaista perinnemusiikkia laidasta laitaan). Toisia kohokohtia ovat Gillian Welchin "Revelator", joka tässä nousee miltei rockhymnin asemaan, Patti Smithin "Dancing Barefoot" joka taas rokkaa nyrjähtäneesti, nimikappale joka on periteisempää poppia... ja kohta olen taas kehunut koko levyn.

Allisonin ääni ei ole maailman suurin, mutta se leijuu sielukkaana sovitusten yllä samalla kun se on selvässä yhteydessä maahan ja juuriinsa. Niinkuin siskonsakin, hän usein käyttää vähäeleisyyttä ja dynamiikkaa tehokeinona - aina ei tarvitse huutaa tai rämpyttää, kun kuiskaamallakin voi aikaansaada tehoja. Ja sama pätee siis soittoon - tämä on sikäli ihana levy, että tyylilajit ovat suloisesti sekaisin, tämä rokkaa, puhuu tummin sävyin, hellii akustisella kitaralla ja jousilla, mutta kuitenkin niin että albumi tuntuu harkitulta kokonaisuudelta. Kyllä siellä Jenkeissä osataan.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

133. Derek Trucks Band: Already Free (2009): Syvän Etelän ääniä

Amerikan Etelävaltojen musiikki on monella tapaa lähellä sydäntäni - musta soul ja blues, tietenkin, mutta myös "valkoisempi" southern rock, vaikka sitäkin on monenlaista enkä kaikista sen esittäjistä hirveästi välitä. Parhaimmillaan se on juurevaa, svengaavaa, suurella bändillä ja sydämellä soitettua ja väkevästi mutta sielukkaasti laulettua aitoa analogista musiikkia, joka jyrää kaiken alleen mutta hellällä otteella.

Paras kuulemani tätä musiikkilajia edustava albumi on tämä Derek Trucks Bandin viimeinen teos - nyttemmin bändistä on muodostettu Tedeschi Trucks Band, ja vokalistin paikan on ottanut Derekin vaimo Susan Tedeschi, itsekin menestynyt bluesartisti. Tämä levy svengaa ja hengittää, rokkaa ja rullaa, ei hirveän nopeasti mutta jäntevästi, täysin ääniraidoin. Minun suosikkejani ovat mm. aloitus, Bob Dylanin "Down In The Flood", sitä seuraava rytmipala "Something To Make You Happy", kaihoisan tunnelmallinen "Days Is Almost Gone"... mutta koko levy on oikeastaan yhtä hyvää sekametelisoppaa, jossa monipuolinen kitarointi yhtyy rullavaan rytmiin ja reheviin riffeihin - mutta ilmavasti ja dynamiikkaa tajuten.

Erityismaininta menee laulusolisti Mike Mattisonille, jonka käheä ja ilmeikäs, asiassa ja nuotissa pysyvä ääni kruunaa kappaleet. Välillä puikkoihin hyppää Susan Tedeschi, joka hänkin paitsi kitaristi on hyvä laulaja, mutta tulos on silti yhtä hyvä. DTB on ilmeisesti julkaissut useampiakin livelevyjä ja tehnyt uraa nimenomaan livebändinä, ja sitä en yhtään ihmettele - tätä jengiä olisi todella mukavaa diggailla paikan päällä. Tällaisia ovat (minun korvissani) Syvän Etelän äänet parhaimmillaan...