lauantai 24. kesäkuuta 2017

319. Elvis Costello and The Attractions: Trust (1981): Popmusiikkia luotettavalta taholta

Elvis Costello on jo vuosikymmeniä kuulunut populaarimusiikin ikoneihin, ja ollut koko ajan huomattavan tuottelias. Omasta levyhyllystäni löytyy pitkälti toistakymmentä miehen teosta, ja vaikka niihin kuuluu myös uudempia levyjä, huomaan palaavani aina hänen uransa ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Etenkin vuodet 1979-1982 ja silloin ilmestyneet neljä albumia omia originaaleja ovat kerrassaan loistavia. Olen jo kehunut "Get Happy"- ja "Imperial Bedroom"-albumit, mutta niiden välissä ilmestynyt "Trust" on loppujen lopuksi ihan samaa tasoa.

Se ei silti ole vain samaa kamaa - siinä on edeltäjän tavalla kohtalaisen tiivis soundi, mutta se on laajentunut soulpohjaisesta popista jonkinlaiseen "yhtenäiseen tyylien sekamelskaan". Seuraajaan verrattuna siinä on silti yhtenäisempi äänikuva, vaikka liikutaankin soulista rockabillyyn ja reggaesta jazzballadeihin. Siitä on oikeastaan vaikeata valita kohokohtia, mutta esim. "Watch Your Step" on makean urkusoundin ja kiihkeän mutta hallitun laulusuorituksen yhdistelmä, "Lovers Walk" laukkaa viidakkokompin voimalla, "Shot With His Own Gun" on pianovetoinen draama... no, kohokohtia on koko levy täynnä.

Tässä vaihessa uraansa Elvis vielä osasi tehdä kohtalaisen suoraviivaisia lauluja, asia mikä ei aina ole häneltä myöhemmin onnistunut - ja asiaahan hänellä on ollut aina. Pakko on vielä palata Attractionsiin, joka toimi hänen parhampien levyjensä soundillisena ankkurina. Kaiken lisäksi hän osasi tiivistää sanomisensa kolmen minuutin formaattiin, joten albumin neljätoista biisiä muodostavat paitsi hyvätasoisen, myös tarpeeksi tiivistetyn kokonaisuuden mielenkiinnon ylläpitämiseksi vaikkapa toistoon saman tien.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

318. Phil Collins: Face Value (1981): Pauketta ja hyminää

Phil Collins on monipuolinen mies. Progeikoni, tanssittaja, laulaja, rumpali, nyt viimeksi Motown-coveristi. Tuon ikonistatuksen vastakohtana hän on myös monille aika lailla turhakkeen perikuva. Minusta hän on OK, hän on eri kokoonpanoissa tehnyt aika paljon hyvää musiikkia, jos kohta myös aika paljon aika yhdentekevää sellaista. Minun maailmaani hän ilmestyi, kun kaverini aikanaan hankki Genesiksen "And Then There Were Three"-LP:n, ja minä siitä vakuuttuneena juuri ilmestyneen "Duke":n. Eli kun "Face Value" pullahti maailmaan, sekin oli helppo ostopäätös.

Ja se on minun kuulemistani Collinsin laulamista levyistä ehkä paras. Se on jännittävä sekoitus hänen eri tyylejään - osa materiaalista voisi olla Genesistä, mutta toisaalta hänen versionsa Dukelta löytyvästä "Behind The Lines"-hitistä viittaa jo souliin - ja on samalla yksi tämän levyn kohokohdista. Haikea "The Roof Is Leaking" taas ammentaa folkista - en tunne Gabrielin ajan Genesistä tarpeeksi tietääkseni, onko sekin Collinsille tuttu temppu, mutta lopputulos on hyvä. Ylipäätänsä levyn äänimaailma on siis mielenkiintoinen sekoitus, ja soitto ja sovitukset toimivat kautta linjan hyvin. Tekijätkin ovat käsittääkseni kohtuullisen kovaa kaartia, joten se ei sinänsä ole ihme.

Tunnelmapaloista voi mainita vaikkapa "If Leaving Me Is Easy":n, jossa Collinsin äänenkäyttö toimii harvinaisen hyvin. Hän ei minusta ole maailman suurin laulaja, pikemminkin jonkinasteinen hymisijä, mutta tuntee mielestäni rajoituksensa ja osaa yleensä sijoittaa itsensä ääniympäristöön kohtalaisen onnistuneesti. Ja tietenkin pitää mainita mammuttimainen "In The Air Tonight", joka varmaankin on rakennettu rockhymnien käsikirjan ykkösohjeen mukaan. Kun rummunpauke alkaa, ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua - itse asiassa jossakin vaiheessa tuntui, kuin musiikillinen 80-luku kaikkine äänimaailmallisine haasteineen olisi alkanut tästä, mutta itse biisi ja sen tulkinta ovat komeita.

Collinsin myöhempi tuotanto ei ole minua juurikaan koskettanut, joskaan en enää välttele sitä aktiivisesti, niinkuin tuli tehtyä "No Jacket Required"-levyn ja miehen lopullisen megatähteyden jälkeen. Myös Genesis hiipui yhdentekevyyteen 80-luvulla, mutta tämän levyn hohtoa se ei vähennä - itse asiassa tämä myös osuu ajallisesti siihen osaan Genesiksen uraa, jonka itse tunnen parhaiten ja josta pidän eniten.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

317. Paul Carrack: Ace Mechanic (1975-1985): Monessa mukana

Ensikosketukseni Paul Carrackin ääneen taisi olla 1984 ostamani Squeeze-sinkkukokoelma, jolla hän esitti mainion "Tempted"-biisin tavalla, joka jäi mieleen laakista. Seuraavaksi uudelta Sky Channelilta tai vastaavalta eteen tuli Mike & the Mechanicsien "Silent Running (On Dangerous Ground)"; jonkun inhan scifi-leffan tai vastaavan hieno tunnussävel, jonka kruunasi tämä ilmeikäs ääni. Kun sitten jonkun aikaa sen jälkeen löysin tällaisen kokoelmalevyn, joka sisälsi nämä kaksi biisiä, muutamia näytteitä Acen uralta ja vielä tukun soololevytyksiä, ostopäätös oli helppo.

Vaikka sekä Squeeze että Mike & the Mechanics olivat ns. "muiden bändejä", niiden soundi sopii hyvin jatkumoon, joka vaikuttaa alkavan Acesta ja kulkevan punaisena lankana Carrackin soololevytyksissä myös tämän ajanjakson jälkeen; musiikki kuulostaa välillä jopa liiankin miellyttävältä, mutta tarkempi kuuntelu paljastaa pikku sovituksellisia jippoja. Vaikka tämän levyn materiaali on koottu kymmenen vuoden ajalta ja neljän eri kokoonpanon levyiltä soolojuttujen lisäksi, se on silti kohtuullisen linjakas kokonaisuus.

Noiden kahden yllämainitun kappaleen lisäksi esim. Acen "How Long" ja sooloesityksistä vaikkapa "From Now On" ovat juuri sellaista musiikkia, joka sopii esim. yöllisen autoilun tai kotisohvassa pohdiskelun taustaksi - olematta silti pelkkää taustaa. Soitto on mukavan orgaanista, joskin 80-luku pilkahtaa esiin tiettyna synteettistymisenä. Kaiken ankkurina on Paul Carrackin sielukas ääni. Hän on itse asiassa yksi viime vuosikymmenien parhaista valkoihoisista poplaulajista.

Sooloja mies onkin tehnyt tämän jälkeenkin pitkän rivin - mutta ne ovat toinen juttu joskin aika lailla samaa kamaa. Yksi ero on ehkä, että tämän levyn biisit ovat enimmäkseen originaaleja - lisäarvo sinänsä, vaikka hänen tulkintansa esim. monista soulklassikoista myöhäisemmillä levytyksillä ovat oikein maukkaita. Ennen kuin hankin lisää niitä, pitäisi kuitenkin etsiä käsiinsä mm. ne puuttuvat kaksi Acelättyä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

316. Jethro Tull: Stormwatch (1979): Uusia tuulia haistelemassa

Tämä on ensimmäinen itse ostamani Jethro Tull-levy, ja pelkästään siitä syystä minulle rakas - mutta se on myös musiikillisesti tärkeä osa tämän monimuotoisen orkesterin ja johtohahmo Ian Andersonin matkaa. Ennen tätä olin kuullut ensinnäkin "Songs From The Wood"-albumin, joka kuuluu omien musiikkimieltymysteni kärkikymmenikköön ei vain JT:n osalta, vaan ylipäätänsä, ja joka on yhtyeen ehkä folkvaikutteisin teos, sekä heti "Stormwatchin" jälkeen tulleen "A"-levyn, jonka kai alunperin piti olla Andersonin sooloalbumi, ja jonka elektroninen sointi oli jonkinasteinen irtiotto.

"Stormwatch" sopii itse asiassa aika hyvin näiden kahden väliin - siinä on selvästi sähköisempi sointi kuin Jethro Tullin aikaisemmassa tuotannossa, ja vaikka selviä folkvivahteitakin on, jotkut sen biiseistä kävisivät jopa jonkinlaisesta AOR-hard rockista. Siinä mielessä tämä levy on oikeastaan pelinavaus 80-90-luvun tuotantoon; "Something´s On The Move" kulkee vetävän riffin ympärillä, mutta sävel on tuttua Andersonia. "Orion" taas on jotenkin töksähtelevä, mutta silti dynaaminen ja melodinen esitys. Tässä vaiheessa täytyy myös mainita yksi suosikkikitaristeistani, Martin Barre; tavallaan tämä levy on enemmän kitaran juhlaa kuin aikaisemmat Tullit, trendi josta 80-luvun loppupuolella tuli melkein tavaramerkki.

Materiaali on tutun monipuolista; folk-Jethro elää ja voi hyvin biiseissä kuten "Dun Ringill" ja etenkin kaunis "Home", ja yhtyeen eepokset saavat jatkoa majesteetillisessa "Dark Ages":issa sekä "Flying Dutchman":issa, joka ehkä kuitenkin hieman hajoaa käsiin. Levyn päättävä instrumentaali "Elegy" on jälleen muistutus siitä, miten Ian Andersonin musiikillinen visio yhtä hyvin olisi voinut toteutua klassisen musiikin parissa - asia, josta uusi "String Quartets"-albumi on oiva esimerkki.

Koska Jethro Tull tuli elämääni herkässä 16 vuoden iässä, ja samalla saavutti jonkinlaisen suosikkiartistiaseman edellisten suursuosikkien Beatlesin ja Queenin rinnalla, se myös vahvisti uskoani siihen, että hyvän popmusiikin pitää olla monipuolista. Kaikkein parhaita artisteja ovat ne, joista ei koskaan oikein tiedä - jotka periaatteessa voivat seuraavaksi keksiä mitä tahansa, mutta silti ovat aina tunnistettavissa. Ja se määritelmä sopii tähän bändiin oikein hyvin.