sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

41. Uno Svenningsson: Ett andetag från dig (2004): Salakavalasti korvan taakse

Ruotsi on täynnä näennäisen helpon popin tekijöitä, joiden tekeleitä on helppoa kuunnella silloin, kun ei kaipaa muuta kuin mukavaa äänitaustaa keskiluokkaiselle olemiselleen. Ja sitten on tällaisia Uno Svenningssoneja, joiden musiikki ensi kuuntelemalla tuntuu juuri niin radioon sopivaksi siloitellulta kuin odottaa saattaisi, mutta joka sitten kasvaa joka kuuntelukerralta niin, että sitä yhtäkkiä huomaa olevansa koukussa.

Tällä platalla on kymmenen toinen toistaan parempaa poplaulua, joilla on hyvät melodiat, OK tekstit jotka Uno esittää mukavan persoonallisella äänellään (joka sinänsä voi jakaa mielipiteitä) ja jotka on sovitettu ilmavan täyteläisesti, ajattomaan joskin ehkä kevyesti 70-lukua lainaavaan pukuun. Välillä musiikki on miltei räimettä, niinkuin ”Jag hör musiken igen”, joka rullaa melkein etelävaltiomaisesti, välillä liikutaan hempeämmillä vesillä, kuten ”När lugnet blev en sensation”.

Tämä levy – ja koko Uno Svenningssonin tuotanto – on sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten popmusiikki taiteenlajina on kehittynyt; tietyllä tavalla se on formatoitua (no, on ehkä itsestään selvää, että 3-4 minuuttia on parempi teoksen kokonaismitta kuin 30-40 minuuttia tai 3-4 tuntia), ja esikuvat ja jopa suorat lainaukset ovat enemmän tai vähemmän läsnä, mutta kuitenkin juuri tämän artistin tekemisessä on oma, ainutlaatuinen olemuksena. Itse asiassa jokaisella kappaleella on oma olemuksensa ja profiilinsa, mutta samalla kokonaisuus tuntuu jotenkin saumattomalta, ”älppärillinen” eli vajaat 40 minuuttia ehtaa hyvänolon autoradiomusiikkia – joka kyllä toimii myös synkkänä syysyönä.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

40. Tuure Kilpeläinen: Just (2005): Molliakin vollottamatta

Aina välillä sitä luulee, että kaikki hyvä musiikki on jo tehty eikä enää voi tulla esiin mitään sellaisia uusia nimiä, joilla voisi olla jotain sanottavaa ja sen lisäksi taito sanoa se tällaisen konservatiivin korvaa miellyttävällä tavalla. Ja sitten tulee esim. Tuure Kilpeläinen ja pelastaa uskoni perinteiseen popmusiikkiin Suomessa. Tuo perinnetietoisuus ja vanhan kansan miellyttäminen on ilmeisesti syy siihen, että hänen musiikkiiaan on kutsuttu mm. valjuksi, mutta se taas on minusta nyanssien hallintaa.

Tuurella on kaiken lisäksi miellyttävän persoonallinen ääni, ja singer-songwriteriksi hän on kiitettävän laulutaitoinen. Sehän ei ole mikään itsestäänselvyys, varsinkin kun hän taitaa olla tunnettu enemmänkin juuri lauluntekijänä kuin laulajana. Enkä ollenkaan ihmettele sitä suosiota; tämänkin levyn selkäranka ovat hyvät kappaleet; mieleenpainuvat melodian tai ainakin fraasit, hyvät sanoitukset joissa on osuvia ja oivaltavia kielikuvia, ja kaiken kuorrutuksena hyvät sovitukset ja orgaaninen soitto.

Minun suosikkikappaleeni on hitinpoikanen ”Lusikat laatikossa”, joka on eräänlainen suomalaisen rockin ja iskelmän symbioosin kiteytymä, jossa kaiken lisäksi kaiho yhdistyy toiveikkuuteen, ja muita hyviä ovat esim. soulballadista käyvä ”Seis seis seis”, ihmissuhdekiemuroita tuoreesti kuvaava ”Viisi virhettä” sekä toinen otos soulista, tällä kertaa onnen ja läheisyyden ylistys ”Joskus mies saa mitä tahtoo”.

Ehkäpä juuri se onkin se pikku juttu, joka nostaa Tuuremme muiden yrittäjien edelle; hänellä on taito laulaa myös mollisointuja jollottamatta tai vollottamatta, ja useimmiten sankarille käy aika hyvin.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

39. Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa (1982): Kaihon lähteillä

Näin juhannuksen alla on ihan pakko nostaa esiin yksi niistä taideteoksista, jotka ehkä kaikkein parhaiten kiteyttävät kesäkuisten öiden kaihon, lupaukset ja toiveet – ja miksei uhonkin. Ja kukapa uhoa ja kaihoa olisi paremmin yhdistellyt kuin Badding?
Hänen ongelmanaan oli tavallaan se, etteivät tuottajat ja sovittajat ensin oikein ymmärtäneet hänen suuruuttaan – hänen 70-luvun levynsä olivat aika sutaisten tehtyjä – mutta tämä hänen suuri comebackinsa Esa Pulliaisen ja Agentsien hellässä huomassa on samalla taiteellinen täysosuma.

Aloitusbiisi – nimikappale – on ehkä kaikkein kirkkain helmi nauhassa; tämä on yksi niistä esityksistä, jotka määrittelivät suomalaista kevyttä musiikkia tänään hallitsevan rockin ja iskelmän liiton. Herkkä komppi ja vetoava laulusuoritus – ja lauluhan on vanha klassikko. Toinen kohokohta on ”Mä haluan sun”, joka nimensä puolesta voisi olla tosi kökkö kokonaisuus, mutta onkin ihanan urkusoundin vetämä tunnustus joka on sydänverellä laulettu.

Klassikkokäännöksiä kaihoisalta puolelta edustavat nimibiisin lisäksi ”Paras haihtua vaan” (”You Better Move On”) ja ”Saanhan viimeisen tanssin” (”Save The Last Dance For Me”), jotka molemmat ovat melkeinpä kyseisten laulujen ns. definitiiviset versiot. Slaavilaiselta puolelta lainattu ”Ensimmäisenä iltana” on silkkaa iskelmää – mutta soitoltaan ja soundeiltaan jotain aivan muuta kuin kaiken maailman huoltoasemahumppatuotannot; esim. Baddingin oma samaan aikaan julkaistu ”Rakkaudella, Raulilta”-albumi on aivan hirveä tähän levyyn verrattuna. Toinen esimerkki tästä soundista on ”Muista hyviä aikoja”. Itse en pidä yhtä paljon Raulin ns. rokkipuolesta, joka ei olekaan mitenkään etualalla tällä platalla, mutta esim. ”Rakas lurjus” toimii kohtuullisen hyvin.

Myös tämän levyn seuraaja, ”Tähdet, tähdet” oli ihan kelpo veto, mutta sen jälkeen käyrä alkoi taas laskea. Emme saa koskaan tietää, minkälaista musiikkia neli- tai viisikymppinen Badding olisi levyttänyt, mutta veikkaanpa, ettei kuitenkaan montakaan niin komeaa albumia kuin tämä, joka soi taas auton kaiuttimissa kun suhaan ympäri kesäistä kotimaatamme.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

38. Thunder: Behind Closed Doors (1995): Oikeaa musiikkia väärään aikaan

Tämä bändi taisi ilmestyä kartalle väärään aikaan – mutta teki silti uran johon mahtui kaksikymmentä vuotta ja kymmenkunta albumillista perinteitä kunnioittavaa, melodista hyvin brittiläistä hard rockia. Jos debyyttiplatta olisi ilmestynyt vaikkapa 1975, olisi maailma ollut innoissaan, mutta se tulikin viisitoista vuotta myöhemmin – ja saman kaavan mukaan tämä, yhtyeen kolmas pitkäsoitto olisi nähnyt päivänvalon noin vuonna 1980.

Mutta samapa tuo – hyvä musiikkihan on ajatonta, ja ainakin allekirjoittanut, joka löysi Thunderin noin vuonna 1997, oli myyty. Hyviä lauluja, joissa jykevä jyräys yhdistyi mainoihin mollimelodioihin jotka laulettiin miehekkään käheästi ja nuotin kohdalta, ja jotka soitettiin analogisen kuuloisesti – se on kaava, jolla minulle on aina pystytty myymään hyvää heviä (tai muutakin musiikkia). Bonuksena todettakoon vielä, että Thunder pääsääntöisesti välttää genren pahimmat typeryydet mitä teksteihin tulee – vaikka kokonaisilmeestä välillä tulee mieleen se klassinen ”oikea” Whitesnake, niin tässä tapauksessa vältetään latteimmat pariutumiskutsut.

Hyvät kappaleet ovat tämänkin levyn selkäranka – mainittakoon vaikkapa vauhtipalat/ hitinpoikaset ”Stand Up” ja ”River Of Pain”, hauskan riffin ympärillä kiemurteleva ”Moth To A Flame”, lievästi funkahtava ”Preaching From A Chair” tai jousin kuorrutettu akustinen balladi ”Til The River Runs Dry”. Kappaleet on siroteltu levylle varsin hyvää dynamiikan tajua osoittaen – jopa niin, että välillä huomaa toivovansa hieman enemmän jyräystä - mutta toisaalta myös hitaammat ja/tai rauhallisemmat vedot kestävät volyymiä hyvin. Ehkä kaikkein paras esimerkki on hymnimäinen ”Castles In The Sand”, jossa dynamiikka, melodia ja jyräys yhdistyvät jonkinlaiseksi ”vanhan kansan heviklassikoksi”, joka kestää kuuntelua useammankin kerran.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

37. SIG: Vuosisadan rakkaustarina (1982): Varsinais-Suomen Sam Cooke

Otsikon vertaus ei välttämättä ole tarkin mahdollinen määritelmä, mitä hiljattain edesmenneestä Matti Inkisestä voisi tehdä – ja soulfriikkinä olen kyllä itsekin sitä mieltä, että vieläkin nuorempana joukostamme poistunut herra Cooke oli kyllä laulajana aivan toista luokkaa, mutta tietyllä tavalla herrat olivat mielestäni sukulaissieluja, laulaessaan puhtoisia teinilemmestä kertovia riimejä äänin ja painotuksin, jotak antoivat ymmärtää pidellyn muutakin kuin kättä. Konkreettisin yhtymäkohta on tietenkin tämän levyn aloitusbiisi, jonka teksti on niin suora käännössikermä ettei voi kuin nauraa.

Muutenkin tämä levy oli tietynlainen käännekohta SIGin historiassa; ekan kahden levyn uusiaaltomaisuus ja kohkaaminen siirtyivät pääosin taustalle, ja toukasta kuoriutui jonkinlainen popbändi, joka seikkaili syntikkapopin ja rockhymnien välimaastossa. Eli ehkä miehemme onkin Suomen Marc Almond eikä Sam Cooke? Ensinmainittua edustaa esim. ”En koskaan sinusta tuu selviytymään”, joka voisi olla epätoivoisin kaksi- ja puoliminuuttinen mitä levyhyllystäni löytyy, hämmentävän läiskeen ja ujelluksen keskellä, tai samanhenkinen mutta ”normaalimpi” ”Et minua huomaa”, ja toista tuo aloitus tai ”Jos taivas on vain pienille enkeleille”.

Kaikkein suurin helmi on ”Niin kauan kuin maailma on”, joka teknisesti osaavemmissa käsissä olisi voinut olla jylhä hymni. Tuotannosta ei oikein viitsi puhua – tämä levy olisi voinut olla kimalteleva pophelmi, joka olisi lyönyt kaikki ällikällä, mutta soundimaailma on ihmeellisen suttuinen. Ja laulusuoritukset ovat enimmäkseen vetoavia, mutta paikoitellen hellyttäviä – juuri tuon jylhän hymnin kertosäkeessä Inkisen skaala loppuu kummassakin ääripäässä, mutta hän pääsee maaliin pystypäin.

SIGin myöhemmät levyt olivatkin sitten jo puhtaampia poplevyjä – sinänsä ihan hyviä mutta jotenkin hiotumpia kokonaisuuksia eivätkä tällaisia törmäyksiä eri soundien ja maailmojen välillä, ninkuin parhaat uuden aallon bändien kasvutarinat usein olivat.

perjantai 5. kesäkuuta 2009

36. Eagles: Hotel California (1976): Voit kirjoittautua ulos milloin tahansa, mutta et voi koskaan lähteä pois

Eaglesin Suomen vierailun kunniaksi voisin tällä kertaa kehua tällaisen levyn – varsinkin kun kyseinen orkesteri vieläkin taitaa soittaa juuri näitä kappaleita, luultavasti vielä alkuperäisillä sovituksillakin…

Hotel California on varmaankin Beatlesin tuotannon ohella ensimmäisiä oikeasti diggaamiani poplevyjä – parhaan kaverini isoveljen levyhyllysta kopioituna kasettina. Jo hädin tuskin teini-ikäisenä ihailin nimikappaleen tarttuvaa melodiaa, Don Henleyn ääntä ja sopivan mystistä sanoitusta, jonka taidan osata ulkoa vieläkin. Ja vaikka tätä kappaletta on pahoinpidelty mm lukuisten ruotsinlaivatrubaduurien voimin, se on yhä yhtä komea. Kaikki nuo äsken kuvailemani elementit, ja vielä Joe Walshin kitarasoolo, joka sekin kuuluu aivan listani kärkeen ko. genressä.

Eikä hyvä lopu siihen – nuoruuteni Pohjanmaalla jokainen tanssibändi soitti ”New Kid In Townia”, joten sekin on lähes sana sanalta muistissa, ”Life In The Fast Lane” on vetävä, ”Wasted Time” haikean optimistinen... ja kakkospuoleltakin voisi kehua koko biisilistan. Tämä levy ei enää ollut pelkästään sitä countryrockia, joka oli Kotkien tavaramerkki alussa, ja vaikka ensimmäiset lätyt oivat esim. laulullisesti jaettu aika tasan jäsenten välille, on tämä levy yli puoliksi Don Henleyn laulama – mutta se ei haittaa minua, koska rumpaliystävällämme on mielestäni paitsi Eaglesin paras niin koko jenkkirockin yksi parhaista äänistä – eivätkä bändikaveritkaan ole täysin lahjattomia tällä saralla.

Kun nyt kehuin levyn A-puolen, niin pitää kyllä sanoa, että levyn päättävä ”The Last Resort” on eräänlainen oppitunti siitä, miten päätöshymnejä tehdään. Ja siinä idytään jopa hieman yhteiskuntakriittisiksi – mikä on sikäli hauskaa, että juuri Eaglesin tapainen ”pöhöttynyt jenkkikama” oli tärkeä osa sitä popmusiikin henkistä ja fyysistä tilaa, jonka vastareaktiona suurin piirtein tämän levyn ilmestymisen aikaan putkahti esiin punk.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

35. Christy Moore: Live At The Point (1994): Kansallislauluja

Tämä mies taitaa olla kotimaassaan kansallissankari – Tapio Rautavaara ja Juice Leskinen samassa persoonassa? Minulla on itsellänikin ollut onni kuulla häntä livenä aikanaan, kun irlantilaisen musiikin festarit maassamme olivat voimissaan. Silloin tosin röpöttämään tullut yleisö onnistui peittämään kunnon trubaduurimme shown alleen, ainakin muilta paitsi meiltä juuri lavan edessä roikkuneilta.

Vaikka useimmat hänen studiolevytyksistään on tehty bändin kanssa, tämä livetallenne esitetään pienellä bändillä (eli siis basistin kanssa). Kappalevalikoima on käsittääkseni jonkinlainen Greatest Hits-kattaus, ja teemat kulkevat rakkauslauluista poliittisiin kannanottoihin sekä enimmäkseen humoristiseen elämänkuvaukseen. Ja vaikka minua useimmiten häiritsee livelevyillä kuultava yleisön möly, tällä levyllä se on oikein hauska lisämauste, ja samalla voi itse kukin päätellä kuinka suosittuja hänen kappaleensa ovat. Ainakin käy täysin selväksi se, että dublinilainen yleisö rakastaa tätä miestä.

Minun suosikkiesityksiäni ovat ensinnäkin ”Black Is The Colour” – kaunis kansanlaulu, jota en muista hänen levyttäneen studiossa (mutta en kyllä tunne miehen koko levytysuraa, joten vannomatta paras), sekä ”Missing You”, kunnianosoitus maasta työn perässä muuttaneille irlantilaisille, jotka eivät aina ole saavuttaneet tavoitteitaan. Tämän laulun kertosäe saa ihoni kananlihalle – se on vanhin ja luotettavin testi siitä, miten musiikki toimii.

Levyn kohokohta on silti ”Joxer Goes To Stuttgart”, joka kertoo Irlannin futismaajoukkueen ja sen kannattajien matkasta Saksan EM-kisoihin 1988. Jos on yleisö mekastanut kohtalaisen vilkkaasti jo ennen tätä laulua, kuunnelkaapa kohtaa jossa Christy laulaa siitä, miten Ray Houghton teki voittomaalin vihattua Englantia vastaan; se on sekä musiikin että urheilun riemujuhlaa...