285. Juha Tapio: Hyvä voittaa (2011): Kymmenluvun ensimmäinen klassikko?

Kun menossa on tämän blogin kahdeksas vuosi, ja takana on lähes kolmesataa albumia ja päälle vielä viidenkymmenen vuoden suosikit, ei varmaankaan voi välttyä tietyltä toistolta - paitsi ylisanojen suhteen, myös pohdinnoissa. Yksi teema, johon ainakin luulen tarttuneeni kerran jos toisenkin, on kysymys siitä, mikä tekee klassikon. Näihin tähän asti kehumiini vajaaseen kolmeensataan levyyn mahtuu sekä ns. yleisesti klassikkoina pidettyjä tapauksia, minun "henkilökohtaisia klassikoitani", että sellaisia levyjä jotka mahtuvat kumpaankin ryhmään.

Missä vaiheessa levyä voi kutsua klassikoksi? Omalla kohdallani siihen vaaditaan ainakin sitä, että se pysyy soittolistalla kohtuullisen säännöllisesti, vaikka hyllyyn ilmestyy uuttakin musiikkia - ja ehkä sitä, että sitä tulee kuunneltua silloinkin, kun ei ole nimenomaan etsinyt jotain tiettyä artistia tai albumia, vaan "vain" jotain hyvää musiikkia. Se pakkaa myös nousemaan esiin artistin kokonaistuotannosta, vaikka hänen muutkin levynsä olisivat hyviä. Ja vaikka sillä ei olisi mitään ilmeisiä ykköshittejä, sen kappaleet pakkaavat esiintymään soittolistoillani joukoittain.

Näillä kriteereillä "Hyvä voittaa" on ainakin potentiaalinen klassikko. Se ilmestyi viitisen vuotta sitten, ei kolahtanut heti mutta on soinut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Juha Tapio on julkaissut kaksi oikein hyvää levyä sen jälkeenkin, mutta niitä en kuuntele ollenkaan yhtä paljon, vaikka kummallakin on yksittäisiä kappaleita jotka ovat parempia kuin tämän levyn biisit yksitellen - mutta omalla "Juha Tapion parhaat"-Spotifysoittolistaltani taitaa löytyä yhdeksän tämän albumin yhdestätoista esityksestä.

Mikä tässä sitten on niin hienoa? Olen ruotinut Juha Tapion parhaita puolia aikaisemminkin, ja samat määreet pätevät tähänkin albumiin. Hänen varhaisempiin töihinsä verrattuna suurin ero on ehkä hienovaraisen voiman kasvu. Siinä, missä tuotanto ennen oli hieman tasapaksua ja jopa saattoi latistaa parhaimpia esityksiä hiukan, tällä levyllä sävyt pääsevät jylläämään. Tehokeinot ovat tuttuja - pohdiskelu ihmisen elosta ja olosta, kielelliset leimahdukset siellä täällä, jopa "hengellinen tausta", mutta ne ovat hiotumpia.

Laulut kuten "Muistan miten hehkuit", "Jossain täällä" ja "Jonkun ajan päästä" ovat sikäli kevyttä musiikkia parhaimmillaan, että ne muutamaan minuuttiin pystyvät kertomaan tarinan joka koskettaa ja jopa liikuttaa, joka jää mieleen, tavalla joka nyökkää genren suurille nimille - Springsteenistä Cohenin kautta vaikkapa Heikki Saloon - mutta joka silti on Tapion oma. Hänen äänensä nousee minusta myös valokiilaan - hän on hyvä laulaja koska pysyy nuotissa ja välillä miltei toteamalla tuo esiin sen, mitä monet yrittävät huutaa mutta eivät silti saa esille. Ja juuri tuo hienovaraisuus pätee teksteihin; tämä mies ei saarnaa, ja se on ehkä syy siihen, miksi minunkinlaiseni välillä kyyninen skeptikko joutuu laskemaan aseensa ja uskomaan hyvän voittoon.

Ja musiikillinen raami toimii - tätä levyä voi kuunnella sekä lujaa että hiljaa, ja se toimii. Varsinkin parhaat laulut toimivat omalla vastustamattomalla voimallaan - vaikka särökitaraa ei juuri kuule, ne kulkevat kuin juna läpi yön. Voisikohan niitä kutsua hymneiksi? Toisaalta myös "popimmat" kappaleet kuten hitti "Sitkeä sydän" toimivat, ja kestävät myös jatkokuuntelua. Kun levyn kuuntelee läpi, huomaa että tämä on nimenomaan toimiva kokonaisuus, koska sinänsä erityyliset esitykset sulautuvat yhteen niin hyvin.

Jos tämän albumin haluaa asettaa Juha Tapion tuotannon jatkumoon, se ei siis ole tasapaksu, mutta toisaalta se on yhtenäisempi kokonaisuus kuin uudemmat tuotokset joiden paletti on laajempi ja värikkäämpi. Sekään ei ole huono asia - mutta ehkä nimenomaan tuo yhtenäisyys on se, joka nostaa tämän joukon yläpuolelle, yhdeksi 2010-luvun potentiaaliseksi klassikoksi.

284. Thunder: Wonder Days (2015): Vanhat mausteet toimivat

Tutustuin Thunderin musiikkiin puolivahingossa 1990-luvun loppupuolella, ja olin myyty mies. Kunnon vanhanaikainen hardrockbändi, jonka jäsenet osasivat säveltää ja soittaa, ja jolla oli todella hyvä-ääninen laulaja. Bändin levyiltä löytyi jykevää jyrää, mutta myös ilmavampia sävyjä, ja vaikka sanoitukset eivät ehkä olleet suoranaisesti runoutta, ne eivät myöskään herättäneet myötähäpeää. Vuosituhannen vaihteessa pillit laitettiin pussiin, ilmeisesti koska suosio ja sen myötä motivaatio hiipuivat, mutta jo noin 2003 tuli jonkinlainen uusi tuleminen. 2008 homma pantiin taas jäähylle - ja minun harmikseni bändin 2000-luvun levyjä oli vaikea saada käsiinsä. No, ne jotka minulla sentään oli eivät siitä huonontuneet ettei bändi enää jatkanut.

Jollekin sähköpostilistalle silti jäin, ja viime vuoden alussa sain sieltä lukea bändin tehneen jälleen uuden albumin. Aikaisemmista vahingoista viisastuneena tilasin sen suoraan heiltä saman tien, enkä pettynyt. "Wonder Days" saattaa olla paitsi Thunderin paras levy, myös yksi perinteisen hard rockin kovimpia uutuuksia tällä vuosituhannella. Jos nyt jotakin huomauttamisen aihetta haluaa etsiä, voi todeta yhtyeen kuulostavan vuonna 2015 täsmälleen samalta kuin vuonna 2000 - tai 1990 - mutta toisaalta kaiken ei tarvitse aina muuttua.

Yhtyeen soundi on mukavan monipuolinen sortumatta kikkailuun; perusjyräys kuten nimibiisi tai "The Prophet" vaihtelee esim. puoliakustisen poljennon kuten "The Rain" kanssa, ja välillä homma rullaa rock´n´rollimmin ("Serpentine") tai kunnon rockhymnin muodossa ("When The Music Played"). Oikeita balladejakin löytyy, kuten "Broken" - vaikuttavaa mutta ei imellettyä tunnetta, niinkuin hevibändeille joskus saatta käydä. Vaikka vaihtelua on, albumilla on mielestäni selkeä peruslinja - kokeiluja ei tehdä silkan kokeilun vuoksi.

Albumi julkaisun yhteydessä ilmestyi myös samoissa sessioissa äänitettyä lisämateriaalia "Killer"-EP:n muodossa; siltä löytyy vielä neljä biisiä, jotka pitävät rimaa yhtä korkealla kuin itse albumi. EP:n päätösbiisi "Don´t Say That" on jonkunlainen kantriveto, joka perinteisen ajattelun mukaan voisi olla vaikka sinkun B-puoli, mutta ei albumikamaa. Niin tai näin, minusta lisähankintakin oli paikallaan.

Ehkä tämä ei ole mitään uutta - mutta muuttuvassa maailmassa tällainen musiikki on vanhenevalle musiikkifriikille eräänlaista lohturuokaa - kun tilaat tämän annoksen, tiedät mitä saat - se ei yllätä, mutta maittaa ja täyttää. Ja vaikka et ehkä halua sitä joka päivä, nämä vanhat mausteet toimivat taas hyvinkin pian, kun kaikenlaiset kulinaariset kokeilut ovat saaneet musiikkivatsan sekaisin.

283. Richard Thompson: Still (2015): Musiikillinen vuosikertaviini

Mitä voi sanoa taiteilijasta, jonka ensilevytyksestä on kohta puoli vuosisataa, joka on säveltänyt, sanoittanut ja tulkinnut klassikoita joka vuosikymmenellä siitä lähtien, joka on yksi maailmankaikkeuden parhaista kitaristeista mutta ei vinguta turhia nuotteja? Richard Thompsonin musiikki on kuin hieno viini - paranee vain vanhetessaan, mutta on kaiken lisäksi valmiina nautittavaksi jo tuoreeltaan.

"Still" ilmestyi viime vuoden alkupuolella, joten olen sitä kuunnellut kohta vuoden päivät - ja vieläkin kuulen joka kerta jotakin uutta. Samalla kun musiikki on tunnistettavaa Thompsonia, mm. tuon kitaroinnin ja hänen ilmeikään äänensä kautta, ja vaikka se on toteutettu kohtalaisen pienellä soitinarsenaalilla, se on silti vaihtelevaa ja raikasta. Puikoissa istunut Jeff Tweedy on selvästi löytänyt otteen, jonka avulla legedoistakin saadaan irti vielä vähän enemmän.

Tämä kuuluu niihin levyihin, joita on vaikea eritellä kappale kappaleelta koska ne ovat kaikki hyviä. Tempot vaihtelevat, soundimaailma liukuu välillä sähköisestä akustisempaan, sanat ja sävelet ovat täyttä asiaa. Tyyliljait vaihtelevat folkista countryn kautta bluesiin, kaikki jäntevällä mutta ilmavalla kitararockpohjalla. Kun kuuntelin tätä kirjoittaessani, korvaan tarttui eniten popahtava "Patti Don´t You Put Me Down" - johon en ollutkaan ennen reagoinut, vaan enemmän minua on puhutellut vaikkapa avausballadi "She Never Could Resist A Winding Road" tai sitä seuraava, akustisesti polkeva "Beatnik Walking", mutta itse asiassa jokaisella levyn biisillä on ollut hetkensä.

Kaiken lisäksi "Still" on saatavilla myös deluxe-versiona, johon kuuluu vielä Thompsonin itsensä pelkän trion kompaamana tuottama EP "Variations", joka (kai) on äänitetty samoissa sessioissa. Pakko on sanoa etten minä ainakaan osaa sanoa miten nämä "jämäbiisit" muka olisivat albumin raitoja huonompia. Kun soittaa albumin ja EP:n putkeen, edessä on yli tunnin mittainen matka sielun syövereihin kitarabändin komppaamana.

Onko tämä ehkä vuoden 2015 paras levytys kaikissa kategorioissa? En tiedä vielä, ja muutakin hyvää musiikkia viime vuodelta on jo tiedossani, mutta tämän albumin loistokkuus saattaa silti olla se asia, joka ensimmäisenä tulee mieleen viime vuotta ajatellessa jopa hyvinkin kaukana tulevaisuudessa.

Maailman paras levy 2014

Yksi musiikkiharrastuksen hienoimpia puolia on sen arvaamattomuus. Aika usein kun olen ensin ajatellut - tai jopa lausunut ääneen - etten välitä jostain musiikillisesta ominaisuudesta tai vaikkapa genrestä, olen saanut myöhemmin huomata kuuntelevani nimenomaan musiikkia jota leimaa juuri sama asia.

Olen esimerkiksi usein harmitellut sitä, että monet suuret lauluntekijät ovat laulusolisteina korkeintaan keskinkertaisia - esimerkkeinä vaikkapa Bob Dylan, Neil Young tai Leonard Cohen - kunnes syksyllä 2014 polvileikkauksesta toipuessani jostakin syystä päätin ajankulukseni etsiä Spotifystä Cohenin uusimman levyn, varmaan kuunneltuani Ebba Forsbregin loistavia ruotsinkielisiä tulkintoja.

Ja sitten olinkin myytyä miestä. Jo ensimmäinen biisi, "Slow", iski tajuntaan kuin metrinen halko. Hypnoottinen, minimalistinen biitti, hillityt koskettimet, synteettiset torvifillit, ihanat naisäänet - ja sitten sankarimme matala puhelauluääni, joka naulaa vanhenemisesta kertovan tekstin minun kirkkoni oveen niin, etten ikinä saa niitä irti. Itse asiassa koko levy on aika samankuuloinen, mutta nimenomaan tämä aloitus on minulle ylipääsemätön. Cohenin kohdalla jo pelkästään tieto hänen iästään voisi olla jopa kompastuskivi, mutta hänen kohdallaan ikä muuttuu arvovallaksi, varsinkin kun hän selvästi on täysissä sielun voimissa.

Olen sittemmin tutstunut myös hieman vanhempaan kamaan, ja huomaan jostakin syystä pääseväni kärryille vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Itse asiassa hänen vanhemmat levynsä - varsinaiset klassikot - saattavatkin kuulua juuri tuohon inhokkiosastoon, mutta sen jälkeen tilanne on parantunut.

En myöskään pidä kantrista. Varmaan juuri siksi americana on ollut ehkä viime vuosin tärkein tyylilaji musiikinkulutuksessani - ja Rosanne Cash yksi kaikkein kuunnelluimmista artisteista. Hän tekee loistavia lauluja, tulkitsee myös toisten tekeleitä - mutta hän on loistava laulaja joka vielä kypsyy vanhetessaan. Häntä säestää todella tyylitajuinen joukko, aviomies John Leventhalin vetämänä, joten kauniit sävelmät on sovitettu ja soitettu dynaamisesti mutta jäntevästi, hellästi muttei imelästi.

Näistä aineksista syntyy "The River And The Thread", albumi joka on jokaiselta kappaleeltaan hämmästyttävä kokemus. Se on melankolinen rypemätta surussa, se kertoo pieniä tarinoita suurista asioista tavalla, joka pysäyttää kuuntelemaan. Se on kuin tehty aamuyön hiljaisille tunneille, mutta olen kuunnellut sitä myös auringonpaisteessa hyvin tuloksin. Minu on mahdotonta nimetä siltä yksittäistä suosikkikappaletta, mutta esimerkiksi "The Master Calls The Roll" on miltei kurkkuakuristavan kaunis tarina rakkausesta sodan varjossa.

Se ei ole Cashin uran ainoa täysosuma - mutta sellainen kokonaisuus, että odotan hänen seuraavaa albumiaan hieman varovaisin mielin; ei kai hän tästä enää voi parantaa?

Maailman paras levy 2013

Mistä vanha popnörtti löytää uusia suosikkeja? No, nykyisin etenkin netistä - Spotifystä, blogeja ja musiikkipalstoja lukemalla, tai sopivien Facebookryhmien kautta - mutta muitakin tapoja on. Yksi niistä on vanhojen suosikkien "sukupuiden" seuraaminen (joka tosin sekin pitkälti tapahtuu netin kautta). Niinpä olen vanhana Thin Lizzydiggarina seurannut puolella silmällä bändin "uusversion" tekemisiä, vaikka esim. sen julkaisemat livelevyt eivät minua kiinnosta, koska ei voi olla Lissua ilman Phil Lynottia. Kun puhuttiin studioon menosta, se tuntui vielä hullummalta - kunnes bändi vaihtoi nimeään, ja Black Star Riders näki päivänvalon. Brian Downey ei ollut enää mukana, mutta Scott Gorham oli - joten kyllähän bändin julkaisut piti tsekata.

Ja kas! "All Hell Breaks Loose" oli yksi vuoden 2013 tähtihetkistä. Uusi laulaja Ricky Warwick oli hyvä, soundi oli silkkaa Lissua - kulkevaa hard rockia kelttiläisin maustein, ja vieläpä hyvin sävellettynä. Kertosäe istuu kuin metrinen halko, muutenkin sävelessä kuuluvat Lizzymäiset koukerot, ja bändi kulkee kuin juna. Tämän voisi kyllä kuvitella löytyneen vaikkapa Phil Lynottin jälkeenjääneistä papereista - ja debyyttialbumilla on muitakin hyviä biisejä.

Toisaalta uusia suosikkeja ei välttämättä tarvita niin kauan kuin vanhatkin ovat voimissaan. Vuoden 2013 täystyrmäys oli Deep Purplen paluu studioon kahdeksan vuoden jälkeen. "Now What!?" on loistava levy millä tahansa mittarilla mitattuna, mutta ennen kaikkea se on elävä todiste siitä, miten rock on muuttunut - se ei ole pelkästään nuoren raivon ja vimman temmellyskenttä, vaan yhä enenevässä määrin myös kokemuksen ja kypsyyden voittokulkua.

Jos kehun tältä levyltä jonkun biisin, joudun kehumaan ne kaikki - joten totean mieluummin, että tältä levyltä löytyy mm. raskaan rockin paras laulaja, joka osaa korvata kadonneen osan rekisteristään tulkinnan voimalla ja sävykkyydellä, ja jonka tekstit tarkastelevat maailmaa huomattavasti laveammin kuin suurin osa genren sukkahousumachoilijasankareista. Edesmennyttä Jon Lordia seuraava Don Airey saa paljon tilaa monipuoliselle soitolleen, ja Steve Morse on elementissään kitaristina. Soittajista minua silti miellyttää ehkä eniten Ian Paice, joka Charlie Wattsin ohella on minusta koko kevyen musiikin suurin mestari soittimellaan.

Sovitukset toimivat, soundi on "raskas mutta ilmava", sävellyksissä on riemastuttavia pikku koukkuja... tämän levyn loistokkuus ei sinänsä ole yllätys, koska Deep Purple Morsen aikana on tehnyt ainoastaan hyvää jälkeä - mutta pakko on ihmetellä sitä, että herrat vielä 40 vuotta kulta-ajan jälkeen onnistuvat tekemään levyn, joka kiilaa klassikoiden rinnalle, ellei peräti niiden ohi. Kuuntelijana ja fanina kiitän ja kumarran - ja odotan jatkoa...