266. Jethro Tull: War Child (1974): Askel tuntemattomaan?

Tämä taisi aikanaan olla neljäs kuulemani Jethro Tull-levy, ja se onnistui tavallaan kolauttamaan tajuntaparkaani vielä enemmän kuin ne kolme edellistä (vieläkin yhtenä maailman parhaista levyistä pitämäni "Songs From The Wood" sekä hyvät mutta tavanomaisemmat "A" sekä "Broadsword & The Beast"). Niihin verrattuna tämä oli vieläkin monipuolisempi, sekopäisempi mutta silti perinteisissä biiseissä pysyttelevä, rönsyistään huolimatta ryhdikäs paketti.

Tämä on kohtalaisen vaikeasti kuvailtavissa oleva levy. Tältä löytyy hienoja laulumelodioita ja epäilyttäviä sanoituksia, kunnon kitararevitystä ja erityyppisiä akustisia osuuksia, jousien jylinää ja/tai hyväilyä, kosketinsoitinten ilakointia ja rytmiryhmän riemua ja raivoa, ja hyvin usein kaikki jopa samasta kappaleesta. Niin, ja tietenkin sitä huilua, joskin se ehkä on enemmän sivuosassa kuin monilla muilla Ian Andersonin ja poppoonsa levyllä. Laulajana hän on elämänsä kunnossa.

Vuosien mittaan suosikkibiisini ovat vaihdelleet - juuri nyt minua viihdyttävät esim. "Bungle In The Junglen" draivi ja "Back-Door Angelsin" hieno sovitus, mutta melkein jokainen näistä biiseistä on omanlaisensa pikku taideteos. "The Third Hoorah" laukkaa kuin hullu juna, "Ladies" on kuin barokkidraaman ääniraita, nimibiisi on varsin painokas... kaikki ovat hyviä.

Ja vaikka tämän levyn hankkimisen jälkeen nuorena miehenä tietenkin etsin käsiini bändin "varsinaiset klassikot", "Aqualungista" alkaen, ja vaikka ne kaikki ovat vähintään hyviä nekin, ne eivät vain ole kolahtaneet niinkuin tämä koko maailman sisältävä vajaa 40-minuuttinen. Oikeastaan on hämmentävää, miten paljon ideoita ja impulsseja on onnistuttu tunkemaan yhdelle kiekolle - moni muu artisti olisi tehnyt näistä emmeistä kokonaisen uran.

En tunne bändin tarinaa hirveän hyvin, muuta kuin että Ian Anderson ei tainnut olla kaikkein helpoin ihminen, ja käsittääkseni tässä vaiheessa oli riidoissa suurin piirtein kaikkien kanssa - mutta ehkä tällainen askel tuntemattomaan vaati sitä? 

265. Topi Saha: Kolme veljee (2013): Vielä on toivoa

Kun itse harmaantuu, ja huomaa kuuntelevansa yhä enemmän harmaapäiden tekemää musiikkia, tulee välillä väistämättä välillä mieleen pelottava ajatus. Mitä jos kaikki hyvä musiikki on jo tehty? Ja kun esim. keskustelee musiikista nuorison kanssa (itselläni on tällä hetkellä 20- ja 18-vuotiaat pojat, joista varsinkin nuorempi on aika kiinnostunut musiikista), huomaa olevansa autuaasti pihalla uusimpien artistien, suuntausten ja tyylilajien suhteen - ja vaikka joskus jotakin kuulisikin, niin sitä ei ymmärrä. Onko kaikki toivo mennyttä?

Onneksi vastaus on kieltävä. Ensinnäkin vanhassakin musiikissa on sen verran löytämistä jäljellä, ettei pula iske ihan pian, ja ennen kaikkea uutta hyvää musiikkia tehdään koko ajan - ja joskus jopa tälläinen kohta viisikymppinen kääkkä löytää uusia, nuoria suosikkeja. Sellainen tapaus on Topi Saha ja tämä albumi, mielestäni paras viime vuonna suomeksi tehty levy - ja kilpailu oli kovaa.

Tämä on tosin "vanhan liiton musiikkia", lähinnä folkrockia, välillä folkimpaa ja välillä taas kantriin viittaavaa, hetkittäin myös kansanmusiikkiin nojaavaa. Soitto on välillä akustista, välillä sähköisempää, luontevan kuuloisena sekoituksena - vaikka muoto välillä on vanhahtava, kokonaisuus tuntuu tältä päivältä. Topi laulaa hyvin, ehkä välillä hieman liikaa "folktrubaduuriperinteeseen" nojaten mutta luontevasti, ja hänen äänensä on miellyttävä; nuoruus kuuluu läpi, mutta se on parempaa kuin jonkilainen keinotekoinen iän ja kokemuksen tavoitteleminen.

Ennen kaikkea laulut ovat loistavia, ja tekstit todella puhuttelevia tuokiokuvia. Parhaimmillaan ("Ukkosen tyttö") toteutuksessa on eeppistä voimaa - laulu on akustispohjainen balladi, mutta siinä on jotain heviä. Kansanlaulumuottiin istutettu "Kuru" on vavahduttava tarina sisävesiemme pahimmasta laivaonnettomuudesta - joka koskettaa epäsuoraan minuakin; isoisäni jäi silloin nuorena miehenä laivasta koska ei päässytkään armeijasta lomille niinkuin piti. "Kaikki mitä tarvitsen" ja "Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari" ovat tietynlaista tämän päivän Irwiniä - juohevasti hölkkääviä kertomuksia nuoren miehen (hako)tiestä, ja "Pietarsaaren Wilhelmiina" taas riemastuttava vapaan rakkauden ja iloluonteisen naisen ylistys.

Pari levyn esityksistä jää ehkä hieman kasvottomiksi - mutta toisaalta olen kuunnellut tätä kokonaisuutta vasta vuoden verran, ja osa kappaleista on avautunut vasta vähitellen. Se onkin testamentti tämän evyn voimasta; sitä mukaa kun kappaleet iskostuvat tajuntaan, se vain paranee paranemistaam.

262-264. Amaral, La Oreja de Van Gogh & Presuntos Implicados: Mejor pop en espanol

Kymmenisen vuotta sitten tuli vietettyä vajaa puoli vuotta Espanjassa, ja popfriikkinä minua kiinnosti tietenkin ottaa selvää siitä, minkälaista musiikkia siellä kuunnellaan. Koska tämä oli ajalla ennen Spotifytä, ja taloutemme nettiyhteys oli heikohko ja pahimmillaan viiden hengen jakama, olivat parhaat tiedonlähteet radion kuuntelu - ja tietenkin levykaupat. Ilokseni voin todeta, että tuo matka jätti pysyvän jäljen kuuntelutottumuksiini - Luz Casalista ja Revolverista olen vaahdonnut jo aikaisemmin, mutta suosikkeja löytyi muitakin.

Näitä kolmea nyt yhteen niputtamaani levyä ja bändiä yhdistää muutama tekijä, joita käytän tekosyynä niputtamiseen - vaikka jokainen on silti ihan omanlaisensa. Yleisellä tasolla minut silloin yllätti se, miten "tavalliselta" espanjalainen popmusiikki kuulostikaan - joskaan en tiedä, miksi olin odottant sen olevan kättentaputuksia ja suuria tunteita. Mutta popmusiikin kielihän on yleismaailmallinen, ja onnistuin toki myös löytämään kansallisempaa musiikkia - flamencopohjaista poppia, kelttivaikutteita Galician rannikolta jne. Latinorytmejä olin odottanut löytyvän enemmän kuin minun otannallani loppujen lopuksi löytyi - mutta jonkun verran niitäkin silti kuului.

Nämä kolme levyä ovat kuitenkin aika generisiä soinniltaan - kielen voisi hyvin vaihtaa englanniksi tai vaikka suomeksi, eikä se tuntuisi yhtään kummalliselta. Kaikilla kolmella on naispuolinen laulusolisti, niinkuin monella muullakin espanjansuosikillani, mutta se ei välttämättä kuvasta Espanjan musiikkisceneä vaan pikemminkin sitä, että oma musiikkimakuni juuri tuolloin oli hakeutumassa naisäänien suuntaan.

Amaralin "Pajaros en mi cabeza" (2005) on näistä levyistä rockein - kitarapohjaista, ilmavastu mutta jäntevästi liitävää rockia jonka sanastossa vilahtavat sade, kadut, rannat ja aamuyöt. Jonkinlainen vertailukohde voisi olla Pretenders, mutta Eva Amaralin ja Juan Aguirren sävelkynät hakkaavat Chrissie Hynden - joskin tämän atakki ja asenne on ehkä astetta kovempi. Vokalistina Eva on kovasti mieleeni - hän laulaa tunteella, mutta hallitusti, alleviivamatta tulkintojaan liikaa. Kappaleissa kuten "En el rio" ja "El universo sobre mi" häivähtää myös kaiho - Amaralin tuotanto voisi toimia erinomaisesti suomennettuna.

La Oreja de van Gogh on astetta popimpi, ja "El viaje de Copperpot" (2000) on ennen kaikkea aurinkoisemman kuuloinen kokonaisuus - tosin sitä kaihoakin löytyy. Kitarat ovat enemmän pinnassa mutta yleisilme on silti enemmän radiohakuinen - tällä kertaa vertailukohde voisi olla vaikkapa Bangles. Se tosin voi johtua myös siitä, että Amaia Monteron laulu muistuttaa Susanna Hoffsia. Tempot ovat nopeampia, ja parhaimmat kappaleet kuten "Paris" ja "Desde el puerto" kuulostavat oikeilta kesähiteiltä. Välillä, kuten "Mariposassa", tuo rytmipohja viittaa Etelä-Amerikkaan, mutta mausteena enemmän kuin varsinaisena tyylilajina.

Nipun kolmas bändi, Presuntos Implicados, pohjaa soundinsa enemmän souliin kuin rockiin, ja "Gente" (2001) on myös kosketinpohjaisempi kuin pinon muut levyt. "Dime que no" on esimerkki tuosta kevytsoulista torvineen kaikkineen, mutta välillä meno on jopa syntikkapopin oloista - jos taas haluaa antaa jonkinlaisen viitekehyksen, Eurythmics tulee mieleen. Sole Gimenez joukkoineen on tosin ehkä piirua viihteellisempi ilmeeltään. Sovituksellisesti tämä on kolmikon monipuolisin teos - kaiken muun lisäksi jouset soivat aina tarvittaessa, ja latinorytmit pukkaavat välillä pintaan tässäkin.

Kaikkien kolmen levyjä on tullut tsekattua myös tuon matkan jälkeen - ja nykyisin käyn Espanjassa pari kertaa vuodessa, joten niitä voi hankkia enemmänkin, mutta ennen kaikkea Spotify ja Youtube ovat auttaneet minua suuresti nimenomaan tässä osassa musiikkiharrastustani. Uusiakin suosikkeja on löytynyt, mutta niistä sitten enemmän toisella kerralla.

261. Nazareth: Greatest Hits (1972-1975): Hyvien kokoelmien tarpeellisuudesta

Kun nuoruudessani tutustuin raskaan rockin ihmeelliseen maailmaan - suurin piirtein samanaikaisesti kun vastakkaiseen sukupuoleen tutustuminen rupesi valtaamaan tilaa mielestäni ja ajankäytöstäni - totesin ns. voimaballadien olevan mainio tapa yhdistää nämä kaksi pyrkimystä varsinkin nuorisotansseissa puolenyön jälkeen. Ja ainakin kotipaikkakunnallani näiden hitaiden vetojen aatelia oli Nazarethin versio "Love Hurts"-biisistä. Kun samoihin aikoihin vielä päästin valloilleen sisäisen kokoelmamaakarini (nykyisin nimitys on soittolistanlaatija), oli selvää että piti hankkia sopiva Nazarethin levy jolta se löytyisi. Vaikka en sitä silloin tiennyt, tämä kappale ei alun perin ilmestynyt millään yhtyeen albumeista, vaan ainoastaan sinkkuna - ja niinpä päädyin levyhyllyn plarauksen jälkeen ostamaan tämän kokoelman, vaikka se olikin kansiltaan epäilyttävästi joululevyn näköinen.

Ja se olikin loppujen lopuksi hyvä liike - koska tämä levy on täyttä asiaa, kun taas useimmat kuulemani bändin albumit sisältävät myös aika yhdentekeviä esityksiä. Tämä bändin kuusi ensimmäistä albumia (tai oikeastaan neljä ekaa menestyslevyä) summaava 12 kappaleen kokonaisuus valaisee hyvin bändin vahvuuksia. Musiikki ulottuu jykevästä jyräyksestä ("Razamanaz") rullaavaan rockiin ("Shanghaid In Shanghai", "Bad Bad Boy", "Hair Of The Dog"), tunteellisempaan juurimenoon ("Broken Down Angel", "Woke Up This Morning") ja sitten tetysti tuohon slovariosastoon. "Love Hurts" on myös hyvä esimerkki bändin luovasta tavasta tehdä lainabiiseistä omiaan, niinkuin on myös Joni Mitchelliltä lainattu jäntevästi etenevä "This Flight Tonight".

Koska tämä on nimenomaan LP-ajan kokoelma, sen kaksitoista biisiä ja arviolta kolmen vartin kesto tekee siitä myös kuunneltavan kokonaisuuden. Nazarethin skaala ei ole niin leveä, että jaksaisin sitä tuntikaupalla, ja vaikka Dan McCafferty oikeastaan määrittelee skottilaisen raspikurkun paremmin kuin joku Rod Stewart, hänen äänenkäyttönsä kipeyttää vähitellen myös kuulihan kurkun. Tästä on kaiketi olemassa uudempia versioita, joilta löytyy lisää musiikkia, mutta minun hyllyssäni tämä on edustanut artistiaan uljaasti ja tekee sen edelleen. Hyvälle kokoelmalle on aina tarvetta, varsinkin jos bändi ei sittenkään kuulu kaikkein suurimpiin suosikkeihin.