perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuoden 2016 parhaat

Taas on vuosi paketissa, ja on aika pohtia mitä se toikaan - joskin kuluneen vuoden kohdalla yksi tunne kyllä on, että se myös vei aika paljon, Leonard Cohenista ja Sven Zetterbergistä lähtien. Uuttakin musiikkia sentään julkaistiin, mutta jos yritän tiivistää tunnelmia hieman, täytyy todeta viime vuonna havaitsemieni trendien jatkuvan. Olen yhä enemmän kaivautunut vanhaan musiikkiin, ja uusissa hankinnoissanikin lähinnä vanhojen tekijöiden uutuuksiin. Toisaalta olen myös lähinnä Spotifyn kautta löytänyt lukuisia uusia suosikkeja, joista ajan mittaan saattaa tulla jopa kestosellaisia - mutta jotka vielä ovat "vain" lupaavia tapauksia.

Parin viime vuoden CD-haalintatrendi on vain vahvistunut, sitä mukaa kun ihmiset luopuvat levyistään ja kärräävät niitä kirppareille, ja niin levyhyllyyn on ilmestynyt aika paljon sellaisia lättyjä, jotka aikanaan jäivät hankkimatta vaikka kiinnostivatkin, ja toisaalta sellaisiakin, joihin päin en ennen vilkaissutkaan. Pinoja katsellessa 1990-luku ja jenkkirock ovat vahvasti edustettuina; Tesla, Mr. Big, Hooters - ja toisaalta brittipop; Suede ja Verve ovat puuttuneet kokoelmista, ja Sting sai sieltä välillä kenkää.

Yksi asia, jota en maalla asuvana musiikinkuluttajana voi sivuuttaa, on Anttilan konkurssi. Tunnustan hyödyntäneeni sitä kokoelmien täydentämiseen kohtuuhintaan - mutta nyt sekin hauskuus loppui. Toisaalta esimerkiksi sekä Vaasaan että Seinäjoelle on muutaman vuoden tauon jälkeen taas ilmestynyt oikea levykauppa, ja ainakin toistaiseksi divarit ja kirpparit tarjoavat minulle tarpeeksi levypinojen plarausmahdollisuuksia - uudet levyt pitääkin sitten jo hankkia postitse tai suuremmista kaupungeista.

Tämän vuoden levytapauksetkin ovat ensi kädessä vanhojen tekijöiden uutuuksia. Miljoonasade teki loistavan paluun; "Sähköinen rouva Maa" sisältää niin Heikki Salon loistavaa tekstiä ja tulkintaa kuin hyviä sovituksia ja vivahteikasta soittoa, niinkuin jo 80- ja 90-luvuilla mutta jotenkin jalostettuna. Toinen kotimainen tapaus oli "Surusilmäinen kauneus", jolla Tuure Kilpeläinen ja hänen Kaihon Karavaaninsa löysivät tasapainon viime levyjen etnoiskelmäsävyjen ja miehen vanhemman soolotuotannon soulahtavien sävyjen välillä tavalla, joka tosiaan iskee sieluun. Myös Pauli Hanhiniemen uusi levy oli samaa tasoa, mutta hänen uutuuksiaan olen viime vuosina kehunut joka kerran, joten hän saa nyt tyytyä kolmossijaan.

Ulkomaisten tekijöiden joukosta on vaikeaa nimetä yhtään tulevaa kestosuosikkia; hyviä levyjä ilmestyi useitain, mutta mikään niistä ei ollut selvästi yli muiden. Ehkäpä tulen tässäkin blogissa kuitenkin palaamaan siihen, mitä mm. Peter LeMarc, Love Olzon, Janiva Magness, Tedeschi Trucks Band tai Joe Bonamassa saivat aikaan. Yhdistävä tekijä näillekin nimille on se, että musiikkia on ilmestynyt vähintään 1990-luvulta saakka - ihan uusia suosikkeja on harvemmassa.

Elävän musiikin saralla pari tapahtumaa Tampereella nousee ylitse muun; Belizen loistava ja tunnelmallinen keikka Telakalla tammikuun pakkasilla, ja Aino Vennan yhtä lailla vangitseva ja voimallinen esiintyminen TTT-klubilla lokakuussa. Kumpikin esiintyminen oli akustinen, mutta vaikka anniskeluakin tapahtui, yleisö oli paikalla nimenomaan musiikin vuoksi - eikä pettymyksestä ollut pelkoa. Päinvastoin kumpikin tapahtuma osaltaan muistutti minua siitä, mistä hyvä musiikki loppujen lopuksi on tehty - hyvistä biiseistä, jotka lauletaan ja soitetaan hyvin.

Joten uudelle vuodelle toivon itselleni lisää sellaisia konserttielämyksiä, ja sen lisäksi tietysti sopivan määrän mukavia levylöytöjä ja aikaa kuunnella niitä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

299. Leonard Cohen: Popular Problems (2014): Setävoimaa

Olen aika myöhäissynnynnäinen Leonard Cohenfani - tiesin kyllä miehen tehneen paljon hyviä biisejä, mutta hänen lauluäänensä ei oikein säväyttänyt, ja maailmassa oli paljon muutakin hyvää musiikkia, joten tarkempi tutustuminen ei koskaan päässyt agendalle. Nyt voin sanoa, että mestarin toiseksi uusin albumi, "Popular Problems", on mestariteos ja varmaan yksi viimeisen kahden vuoden aikana eniten kuuntelemistani levyistä. Mitä on tapahtunut?

No, ensin ihastuin Ebba Forsbergin loistaviin tulkintoihin (lisää niistä täällä), ja sitten jouduin kaksi vuotta sitten syksyn aluksi polvileikkaukseen. Tekoniveleen totutellessani tulin etsineeksi vanhojen suosikkien oheen uutta kuunneltavaa - ja jostain syystä huomasin tämän levyn. Ja sehän kolahti jostain syystä täysillä syksyn pimeydessä viruvan raajarikon tajuntaan ;)

Avaus "Slow" on kuin vanhan ajan blues päivitettynä 2000-luvulle. Simppeli, melkein rujo komppi - herkullisesti elektronisoituna - ja Cohenin kähisevä ääni, joka vastoin kaikkia mieltymyksieni periaatteita vain paranee etääntyessään kunnon laulamisesta, joka esittää laulun, joka on sekä filosofinen että lihallinen. Aivan niinkuin blues aina parhaimmillaan on.

Vastaavia herkkupaloja on muitakin - "Almost Like The Blues", "A Street", "Nevermind", "Did I Ever Love You"... Yhteistä kaikille on mukavan riisuttu komppi, joka todella alleviivaa sanoja ja laulua - ja kuorrutuksena korviahivelevät naisäänet, jotka täydentävät äänikuvaa. Tekstien teemat sivuavat tietysti ikääntymistä, muistoja, sovintoa elämän kanssa - ja huokuvat elettyä elämää. Arvovalta, auktoriteetti, on Cohenilla hallussa. Voi kun itsekin olisi vielä kasikymppisenä noin läsnä ja sujut itsensä kanssa. Tässä levyssä on setävoimaa, positiivisessa mielessä - mieleeni tulevat vanhat bluesmiehet, joiden sanaa kuunneltiin eikä pullikoitu vastaan.

Ai niin. Laulujen sanat ovat minusta kirjallisuutta siinä kuin esim. pitkä proosakin, ja vaikka Dylankin on alansa huippuja, niin ehkä sen palkinnon olisi voinut antaa ennemmin Leonard Cohenille.

JK. Hädin tuskin tämän postauksen jälkeen tuli sitten tieto Cohenin kuolemasta. Hän ehti elää täyden elämän, eikä ainakaan rocktähtimäisesti ajanut itseään ennenaikaiseen hautaan - mutta hänen kuolemansa kosketti ainakin minua enemmän kuin kenenkään muun populaarimusiikin ikonin vuosikausiin. Kepeät mullat - meille jäi musiikkisi.

maanantai 22. elokuuta 2016

298. Sena Ehrhardt: All In (2013): Blues elää ja voi hyvin, osa 2

Taannoin kehumani Joanne Shaw Taylor ei ole ainoa lupaava uusi tähti bluestaivaalla, samaan luokkaan voi laskea myös Sena Ehrhardtin. Hänkin on nuori, mutta omaa vuosiaan kypsemmän lauluäänen, ja osaa paitsi esittää lauluja myös tehdä niitä. Hän on ns. kasvanut bluesin sisälle koska on bluesmuusikon tytär ja jopa laulanut isänsä bändissä - ja nyt isäukko taas hoitaa leadkitaristin tonttia.

Tämä levy on ehkä piirun verran perinteisempää kamaa kuin Taylorin levy (ehkä yllämainitusta syystä), mutta silti ns. modernia bluesia alusta loppuun. Tunnelma on tiivis - nopeammat vedot, kuten ovelalla kitarakuviolla maustettu avaus "Buried Alive" ja esim. "I Want To Get You Back" toimivat hyvin, ja hitaat "Storm´s Coming" ja "Dreamin´ Or Dyin´" ovat klassisia tapauksia, joissa dynaaminen komppi kantaa antaumuksellista laulusuoritusta. Itse tehty materiaali kunnioittaa genren henkeä olematta mitenkään liian geneeristä tai kopioidun tuntuista.

Kummassakin kategoriassa bändi tietää juuri koska pitää lisätä voimaa ja koska hellittää. Minua miellyttää dynamiikan lisäksi konservatiivinen mutta elävä bändisoundi - kitara, basso, rummut, tarvittaessa koskettimia muttei mitään ylimääräistä. Se on minun korviini hyvä esimerkki tämän päivän luonnollisesta sähköisestä äänimaailmasta, joka tyydyttää popnörtin vaatimukset mutta kuulostaa elävältä.

Tämäkin albumi on voimaannuttava kokonaisuus -blues elää ja voi hyvin.


torstai 4. elokuuta 2016

297. SaloRantalaSoi: Talvijalka (2009): Sanan ja sävelen suloinen liitto

Joitain vuosia sitten kehuin täällä Heikki Salon "Hiili"-albumin, ja totesin sen olevan hänen Miljoonasateen jälkeisen uransa huippu - mutta vaikka sen tenho ei ole yhtään himmennyt, on sen rinnalle sittemmin noussut Iiro Rantalan kanssa tehty "Talvijalka", joka edelsi rockimpia soololevyjä.

"Talvijalan" viehätyksen yksi kulmakivi on sen äänimaailma - Iiro Rantalan piano ja sävykkäät sovitukset, jotka liikkuvat sulavasti popmusiikin koko skaalalla - joka täydentää sitä puolta Miljoonasateen soundista, joka jäi Salon soololätyillä hieman taka-alalle. Äänitaustaa vasten Salon ääni pääsee oikeuksiinsa, ja samaten sanoitusten koko skaala romanttisesta remuavaan toimii. Jopa kaksimieliset kupletit ovat tässä yhteydessä siedettävämpiä kuin muuten. Jostakin syystä tämä levy on aivan toisella tasolla kuin samojen herrojen ensimmäinen yhteinen työ vuodelta 2003 - ehkä aika on tehnyt tehtävänsä?

Kaikkein parhain toimivat tunnelmapalat/tunnelmalliset palat - huippuna ehkä "Viltti ja vinyylit", jonka soulpoljento nousee Salon uran komeimpien kokonaisuuksien joukkoon. Muita makoisia vetoja ovat mm. "Siitä suudelmasta", joka on kuin päivitetty 70-luvun iskelmähymni, sekä herkkä "Milloin laulut saapuvat kotiin". Toisaalta ovela "Muistanko mä väärin" ja leikkisästi laukkaava "Leikitään stereoita" toimivat hyvin - jälkimmäinen kuuluu vielä ns. kelvollisten kaksimielisyyksien joukkoon.

Pari levyn lauluista on enemmän hutaistun oloista huumoria, mutta jatsahtava "Top 5 -- Viisi pahinta virhettä" toimii ehkä vinon virneensä voimin, ja albumi on kokonaisuutena maittavan kylläinen aiheuttamatta ähkyä. Sen suurin yhteinen vahvuus on laajennettu äänikuva, joka tukee laulutekstejä ja esityksiä samalla tapaa kuin Miljoonasateen parhaimmat albumikokonaisuudet aikanaan toimivat, mutta ajoittain jopa vielä tehokkaammin.

Samantapaista sanojen ja sävelten liittoa (ja liitoa) on havaittavissa myös Miljoonasateen comebacklevyllä, joka vihdoin ilmestyi tänä vuonna - mutta se on toinen juttu, johon lienee syytä palata myöhemmin.






tiistai 26. heinäkuuta 2016

296. Joanne Shaw Taylor: The Dirty Truth (2014): Blues elää ja voi hyvin, osa 1

Yksi musiikin hyviä puolia on se, että sitä on niin paljon. Jossakin vaiheessa, kun nuoruus oli vaihtumassa varhaiskeski-iäksi, minulla kävi mielessä ajatus, että olin jo löytänyt kaiken kuuntelemisen arvoisen, mutta onneksi musiikki on osoittanut minun olleen hyvinkin väärässä.

Horisontin laajentumiseen vaikutti monikin asia. Yksi niistä oli internet - nykyisin löydän netistä uutta musiikkia enemmän kuin ehdin sitä kuluttaa, samalla kun sen hankkiminen on helpottunut koska sitä voi helposti tilata vaikka pysyykin periaatteessa fyysisissä tallenteissa. Ja toinen, vielä tärkeämpi juttu on se, että uusia musiikintekijöitä tulee koko ajan lisää.

Yksi viime vuosien löydöistäni on nuori englantilainen blueslaulaja ja -kitaristi Joanne Shaw Taylor, joka on sekä hyvä kitaristi, vielä parempi biisintekijä että ennen kaikkea loistava laulaja. Hänen käheän alttonsa voisi sokkotestattuna sijoittaa vanhemmalle ja tummaihoisemmalle solistille - mutta toisaalta hän laulaa vähän kuin Joss Stone mutta ilman ylitulkintaa.

"The Dirty Truth" on kokoelma modernia bluespohjaista juurimusiikkia, jossa tempot ja pienen bändin soundi vaihtelevat mukavasti mutta perusasioissa pysytellen. Modernius tarkoittaa mm. sitä, että sinisyys on tunnelma ja ote pikemmin kuin tiukka muoto, mutta se sopii allekirjoittaneelle loistavasti. Kitarakin siis pysyy Joannen käsissä, mutta sooloilua ei yliviljellä. Nimibiisin vetävä meno, "Shiver & Sighin" kaihoisuus, "Wicked Soulin" midtemponen tilitys, "Wrecking Ballin" funkympi ote... kaikki toimii. Itse asiassa yksikään raita ei petä.

Tämän albumin perusteella blues elää ja voi hyvin, ja sillä on loistava tulevaisuus koska Joanne Shaw Taylorin lisäksi löytyy muitakin vielä vasta kolmekymppisiä tekijöitä, joilta voi odottaa ajan myötä kaiken lisäksi syvempää perspektiiviä.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

295. Elton John: The Diving Board (2013): Popin oikea kuningas?

Elton Johnin musiikkia olen kuullut aina, lapsuuden radiomuistoista asti, ja kuunnellut aktiivisesti tämän vuosituhannen alkupuolelta, kun "Music From The West Coast" ja "Peachtree Road" vakuuttivat minut siitä, että vanhalla hittimaakarilla oli vielä virtaa jäljellä, vaikka kaiken maailman leijonakuningastunnarit vähän usko(ttavuutt)a söivätkin. Jo kymmenisen vuotta sitten otin haltuun hänen alkuaikoijen klassikkoalbuminsa, ja sittemmin olen todennut myös uudemman tuotannon sisältävän aika monta helmeä - jos kohta harvemmin albumin mitalta.

Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.

Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.

Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.

torstai 7. heinäkuuta 2016

294. Dexys Midnight Runners: Too-Rye-Ay (1982): Kelttiläinen soulveli vauhdissa

Yksi nuoruuteni jännittävistä musiikillisista matkoista oli punkin jälkeisen uuden aallon kehittyminen joksikin muuksi ja limittyminen muiden kevyen musiikin alojen kanssa. Yksi kanssamatkaajistani oli Kevin Rowland joukkoineen, joka teki parin albumillisen verran aika hienoa "kelttiläistä soulia", ennenkuin sotkeutui oman visionsa suuruuteen ja samalla eliminoi musiikkinsa kuunneltavuuden.

Näin ei vielä käynyt vuonna 1982, jolloin loistava "Come On Eileen" hyökkäsi listoille ja hämmensi nuoren miehen musiikillista maailmankatsomusta. Vetoava rytmikuvio, mielenkiintoinen sovitus ja "tunteellisen vetoava laulutulkinta" olivat yhdistelmänä aikamoinen tyrmäys - joka erottui yhä synteettisemmästä poptarjonnasta todella hyvin edukseen, ja bändin nokkamiehellä tuntui olevan paitsi kirkas myös omaleimainen visio.

Koko albumillisen mitalla Rowlandin paatos ehkä hiukan vuotaa yli, mutta varovaisemmin annosteltuna homma toimii, koska melkein jokainen biisi on omalla tavallaan helmi. Van Morrisonin klassinen "Jackie Wilson Said (I´m In Heaven When You Smile)" saa alkuperäiselle uskollisen mutta todella energisen tulkinnan - yhden harvoista Van-covereista jotka todella asettuvat viivalle alkuperäistulkintojen kanssa. "The Celtic Soul Brothers" onnistuu todella sekoittamaan nimensä genret tavalla, jota ei edes Van the Man ole saanut aikaiseksi.

Koko levyltä ei oikeastaan löydy yhtäkään selvää täytebiisiä, ja vaikka torvivetoinen nopeatempoisuus on jonkinlaisessa pääosassa, myös äänimaailma vaihtelee. Kun tätä kirjoittaessa kuuntelen levyä aika pitkän tauon jälkeen, on taustalaulu sellainen asia joka yhtäkkiä hyppää esiin, vaikka en olisi sitä muistikuvien perusteella osannutkaan kehua.

Ja vaikka miehen/bändin myöhemmät levyt olivat minulle aikamoisia pettymyksiä, se ei ollenkaan vähennä tämän albumin omaleimaisuutta. Kelttiläisten soulveljien matka jatkui eri muodoissa - ja liike on tärkeää, vaikka pysähdykset eivät aina olisikaan ikimuistoisia.

torstai 30. kesäkuuta 2016

293. Bolland: The Domino Theory (1982): Muistoja kylmän sodan ajalta

Nuorena miehenä olin paitsi musiikillinen tiukkapipo myös jyrkkä rauhanpuolustaja - ja varmaankin aika lailla anti-imperialisti. Onneksi sentään suurin osa rockyhteisöstä ajatteli ainakin pintapuolisesti samalla tavalla, ja oli helppoa löytää rehtiä rokkia joka vastusti kaikenlaista vallan väärinkäyttöä, varsinkin jos väärinkäyttäjä oli USA. Jossakin vaiheessa maailmankuvani alkoi laajeta, ja nykyisin ymmärrän sekä yksityisomistamista että synteettisesti esitettyä kevyttä musiikkia. Pikemminkin minua nykyisin harmittaa yksisilmäinen paatos, oli sen takana löytyvä näkökulma sitten mikä tahansa.

Yksi niistä levyistä, jotka aikanaan aloittivat tämän perspektiivini laajentamisen, oli hollnatilaisen tuottajaduo Bollandin "The Domino Theory". Se on hyvin tehtyä, monipuolisesti sovitettua syntikkapohjaista mutta ei täysin synteettistä popmusiikkia - ja se on sotaa ja voimankäyttöä rivimiehen näkökulmasta tarkasteleva teema-albumi.

Sen vetonaula on hittibiisi "You´re In The Army Now", joka sittemmin tuli vielä tunnetummaksi Status Quon valjun coverin muodossa, mutta joka originaaliversiossaan on huomattaasti dramaattisempi, ja joka iski nuoreen mieheen kuin se kuuluisa metrinen halko. Mutta tämä albumi on muutakin kuin hittibiisi - vaikka se vieläkin toimii täysillä; siltä löytyy tunnelmabiisejä kuten "Cambodia Moon" ja nopeampia vetoja kuten "The Dogs Of War" ja "Heart Of Darkness"; itse asiassa koko albumi on hämmentävän hyvä kokonaisuus.

Omistin tämän aikanaan C-kasetilla, joka sittemmin hukkui formaattien vyöryyn, ja välissä oli varmaan parinkymmenen vuoden tauko niin, etten kuullut koko artistista mitään - mutta taannoin sain LP:n käsiini kirpputorilla, ja pakkohan se oli ostaa, vaikka monet nuoruuden suosikit ovatkin osoittautuneet aikaa kestämättömiksi. Tällä kertaa kokonaisuus vain sattui toimimaan vieläkin, ja vaikka keski-ikäisenä ja ehkä vähän kyynisenä saatankin epäillä artistin vilpittömyyttä - 80-luvun alkuhan oli kylmän sodan ja eurooppalaisen rauhanliikkeen kulta-aikaa - se ei haittaa, koska levyn sanomakin tavallaan on ajaton.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

291-292. Bo Kaspers Orkester: På hotell (1994) & New Orleans (2010): Ajaton ja ajassa

1990-luvulla Bo Kaspers Orkester edusti minun maailmassani pintaliitomusiikin huonoimpia puolia, kunnes mieleni muuttui (kts. täältä); viimeisen vuosikymmenen ajan Bo Sundström bändeineen onkin sitten kuulunut kestosuosikkeihini, ja BKO:n parin kolmen vuoden välein ilmestyvät uudet albumit kuuluvat ns. tsekattaviin tapauksiin.

BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.

Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta. 

Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig". 

Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

290. Paul Simon: One-Trick Pony (1980): Pop-käsityön ylistys

Vuonna 1980 en ollut vielä hirveän hyvin pop-kartalla - oma levykokoelmani käsitti lähes yksinomaan Beatlesia ja johdannaisia, mutta uusi maailma oli vasta avautumassa. Yksi ensimmäisistä itse ostamistani LP-levyistä, joka ei jotenkin liittynyt Liverpoolin nelikkoon, oli Simon & Garfunkel-duon debyytti "Wednesday Morning, 3AM", ja se taas johtui siitä, että tunsin heidän tuotantoaan radion kautta. Muutamaa vuotta myöhemmin duon paluukeikka Central Parkissa ja siitä tehty levy räjäyttivät tajuntani, mutta Paul Simonin soololevyihin hurahdin vasta myöhemmin.

Luulen kyllökin, että jo 15-vuotias versio minusta olisi tykännyt tästäkin levystä - mutta ei varmaan ytä paljon kuin vanhempi versio noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minua miellyttää ensinnäkin Paul Simonin lauluntekotaito - hän on kuin käsityöläinen, joka osaa ehdä sellaisia käytöesinietä joiden muotoilun hienoudet ja vivahteet paljastuvat vasta vähitellen. Hänen erikoisalaansa ovat kauniin simppelit sävelkulut, jotka yhtäkkiä singahtavat hieman toiseen suuntaan kuin olisi odottanut. Hänen äänensä on ilmeikäs ja hän taitaa dynamiikan. Ja hän osaa kerätä ympärilleen soittajia, jotka toteuttavat hänen visionsa maukkaasti, usein soittamalla vähemmän.

Tämän levyn kohokohtia ovat mm. aloitus, hitinpoikanen "Late In The Evening", jonka riffi tarttuu kuin rutto, tunnelmallinen "Oh, Marion" ja "Ace In The Hole", mutta ehhä yksittäisiä sinänsä hyviä biisejä suurempi "kohokohta" on soundi ja tunnelma; se on kuin lämmin kesäilta kaupungissa, johon unohtuu vaeltelemaan. Ehkä istuu hetken puistonpenkillä, ehkä ostaa jäätelön, tai peräti kylmän oluen terassilla, mutta tärkeintä on se läsnäolon tunne ja hetken nautittavuus.

Itse asiassa tämä hieno pop-käsityöteos toimii esimerkkinä siitä, mitä hyvä musiikki nimenomaan albumimuodossa voi saada aikaan - se on kuin hetken pakomatka toisenlaiseen, miellyttävään maailmaan, jonka voi tehdä aina silloin kun maailma painaa liiaksi päälle.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

288-289. John Mellencamp: The Lonesome Jubilee (1987) & Mr. Happy Go Lucky (1996): Pieni suuri amerikkalainen

John (Cougar) Mellencampin levytetty tuotanto viimeisen noin neljänkymmenen vuoden ajalta taitaa kuulua rockhistorian tasaisimpiin - jopa niinkin, että jälki on ollut tasaisen vahvaa, mutta osittain koska hänen musiikkinsa ei hirveästi tuntuisi muuttuneen vuosien mittaan, vaan on aina kuulostanut aika samanlaiselta. Tietyt asiat ovatkin pysyneet samoina - miehellä on hyvä ääni ja ihan kohtuullinen sävelkynä, eikä soundimaailma koskaan ole ollut liian täyteen pakattu - mutta kehitystä ja erojakin löytyy.

Hänen 80-luvun tuotannostaan minun korvissani kärkeen kiilaa "The Lonesome Jubilee", joka oli nimenomaan perinteisiin nojaavan rockin taistelujulistus kasarisoundia vastaan; ilmavan äänikuvan mukava mauste on viulu, ja bändi osaa sellaisen liidon, jonka avulla luodaan esim. autostereoon sopivia klassikoita. Hittibiisi "Paper In Fire"on hyvä esimerkki siitä, miten sähköllä ja ilmavuudella rakennetaan dynamiikkaa.

Levyn huippukohta löytyy B-puolen alusta; ensin melkein hymnimäinen "We Are The People", jota voisi pitää melkein poliittisena julistuksena jolla vain on hävyttömän hyvä sävelmä, ja sitten tavallisten ihmisten ahdingosta kertova "Empty Hands", joka laulaa suohon vaikkapa Bon Jovin tarinan Tommysta ja Ginasta aika lailla 6-0. Jonkun mielestä Mellencamp ehkä julistaa liikaa - mutta paatos ja rock kuuluvat yhteen, ja hän on paitsi laulanut epäkohdista myös esim. järjestänyt tukikonsertteja.

90-luvulla rima pysyi korkealla; toisaalla kehutun "Human Wheelsin" ohella minun suosikkialbumini on "Mr. Happy Go Lucky", jota kriitikot ilmeisesti pitivät jonkinlaisena välityönä - mutta se ei minua haittaa. Tämän albumin soinnillinen juju ovat ysärimäisesti liikkuvat tanssiskeneä lainaavat rytmiraidat, jotka tekevät äänikuvasta ehkä hänen levyistään erikoislaatuisimman. Se ei kuitenkaan kätke sitä tosiasiaa, että biisit toimivat; pieniä sovituksellisia jippoja on muutenkin tavallista enemmän, mutta pohjana ovat silti hyvät sanat ja sävelet.

Biisit kuten "Just Another Day", "Jerry", "This May Not Be The End Of The World" ovat enimmäkseen keskitempoisia tarinoita elämästä ja ihmisistä - levyn kruunu on "The Full Catastrophe", johon on vielä löytynyt loistava riffi joka tarttuu kuin tauti. Ajastaan kertovien sovitusten voisi ajatella jotenkin tekevän tästä albumista helposti vanhentuvan - mutta minun korvissani se tuntuu tuoreelta vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Tarinat ovat tällä kertaa enemmän henkilökuvia, mutta ne rakentavat samaa suurta kuvaa Amerikasta kuin hänen vanhemmat, avoimemmin poliittiset levytyksensä.

Sama ajatus jatkuu hänen tämän vuosituhannen tuotannossaan, mutta se on toinen juttu. Tämä pieni suuri amerikkalainen on tavallaan yksi aikansa ja genrensä suurimmista kansakunnan kuvaajista, vaikka ei aina pidäkään melua itsestään tai vaikkapa maalaa räikein värein - mutta sanoma menee perille.


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

287. Jethro Tull: Roots To Branches (1995): Lehdet vihertävät vaikka runko vähän sammaloituu

Ian Anderson ja Jethro Tull tekivät komeaa jälkeä jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla visio oli huikea. 1980-luvulla käytiin välillä soundillisesti liukkailla jäillä, mutta punainen lanka löytyi jälleen. 1990-luvulle tultaessa suosio ei ehkä enää ollut entisellään - mutta musiikin laatu ei kadonnut minnekään.

"Roots To Branches" sisältää kaikkea sitä, mitä olen oppinut odottamaan tältä poppoolta. Hienoja biisejä loistavasti sovitettuina ja taitavasti soitettuina, kauniita laulumelodioita ja mielenkiintoisia tekstejä, Ian Andersonin vivahteikasta laulua ja tietysti huilunsoittoa. Viimeksimainittu ei ehkä ole minulle niin tärkeä juttu, vaikka bändin tavaramerkki onkin, mutta kokonaisuus toimii silti.

Kokonaisuus on hieno, eikä yksittäisiä suosikkeja ole helppoa nimetä. "Rare And Precious Chain" on parhaimmistoa; jäntevä soundi jossa on hillittyä voimaa, ja koskettimin ja jousin luotu jonkinlainen arabialainen tunnelma on jännittävä. "At Last, Forever" on klassisen JT-balladin ruumiillistuma dynamiikkoineen ja breikkeineen, kun taas "Stuck In The August Rain" on ehkä perinteisemmin sovitettu - ehkä jotenkin knopflermainen - mutta silti komea esitys.

Jonkun mielestä 90-luvun Jethro Tull on ehkä ykstotisempaa ja tasaisempaa kuin varhaiset klassikot tai folk-kauden huiput - mutta tämä levy onnistuu hakkaamaan liki kaikki aikalaisensa nimenomaan monipuolisuuden alalla, samalla kun se on nautittavan kuunneltava kokonaisuus, joka selvästi kantaa tekijänsä puumerkkiä sortumatta silti toistoon tai vanhan kopioimiseen.Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta vaikka tähän runkoon sittenkin tulisi hieman sammalta, ovat sen lehdet silti raikkaan vihreitä.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

286. The Kinks Are The Village Green Preservation Society (1968): Entä jos nostalgia onkin voimavara?

Kinks kuuluu niihin bändeihin, joista olen varmaan pitänyt aina, ja Ray Davies on yksi kevyen musiikin suurimmista lauluntekijöistä. Hän on bändinsä kanssa keksinyt mm. hard rockin, popnostalgian, sosiaalisen kommentoinnin ja kantaaottavuuden sekä teema-albumit... tai no, ainakin luonut yhden jännittävimmistä ja kestävimmistä eri tyylilajien fuusioista - perustana loppujen lopuksi aika rähmäkäpäläinen räime, jonka luomisessa velipoika Dave kuuluu kaikkien aikojen sidekickeihin.

Vuonna 1968 yhtye oli jotenkin lipumassa paitsioon, vaikka jokainen albumi oli täynnä loistavia lauluja yhä vaihtelevammissa kuoseissa, ja Ray Daviesin kynä terävöityi koko ajan. "Village Green Preservation Society" aloitti eräänlaisen teema-albumien sarjan, jonka kautta hän tarkasteli ilmiöitä kuten maailman muuttumista ja yksilön rimpuilua muutoksen rattaissa. Myöhemmin hän mm. tarkasteli viihdemaailmaa lähempää, mutta tämä albumi peilaa nimenomaan englantilaista elämänmenoa muutoksen keskellä. Davies ei ehkä keksinyt nostalgiaa, mutta hän oli kyllä edelläkävijä sen valjastamisessa muutoksen peiliksi.

Ja kaikki tämä tapahtui loistavien poplaulujen kautta. Siinä kun heidän aikalaisensa sekosivat hippeilyyn, mystiikkaan ja ties mihin, Kinks pehmensi otettaan - räimettä silti unohtamatta - ja heitti kehiin kuoroja, koskettimia, music hallia ja ties mitä. Keskiössä pysyi kuitenkin Daviesin nuhainen ääni, tekstimaailma, ja bändin pohjimmiltaan iloinen räiskintä. Nimibiisi rullaa vastustamattomasti, "Picture Book" on kiva hybridi, "Last Of The Steam-Powered Trains" etenee nimensä mukaisesti junan lailla, "Sitting Bu The Riverside" leijuu hauskan kosketinkuvion ja miltei psykedeelisten ääniefektien ympärillä, "Animal Farm" folkahtaa kieli-instrumenttien ympärillä... mutta kokonaisuus pysyy kasassa.

Minun on myönnettävä, että pidin nuorempana enemmän bändin ensimmäisestä kolmesta-neljästä albumista, jotka olivat suoraviivaisempia luonteeltaan - ja toisaalta 80-luvun tuotannosta, jota pääsin hankkimaan jo tuoreeltaan; silloin soundi oli jo Amerikan stadioneille suunnattua - mutta keski-ikään päästyäni huomaan kuuntelevani yhä useammin nimenomaan tätä ja muita 60-luvun lopun ja 70-luvun alun albumeita, jotka ennen tuntuivat jopa hieman haahuilevilta.

Ehkä yksi syy siihen, miksi tämä albumi iskee vanhemmiten yhä lujempaa, on se, että nimenomaan brittiyhteiskunta on eri muodoissaan niin tuttua kirjojen, elokuvien ja TV:n kautta - ja on jotenkin kehittynyt oman logiikkansa mukaan vaikka vielä esim. 60-luvulla kovasti yritti pyristellä eturintamassa - että siitä on helppoa muodostaa mielikuvia. Nostalgia voi olla jopa voimavara, jos se auttaa ymmärtämään muutosta, eikä ole kritiikitöntä - ja taitaakin olla niin, että Ray Davies on yksi pääsyyllisistä tämän voimavaran muodostamiseen. Ja samalla tämä on loistavaa popmusiikkia.

torstai 31. maaliskuuta 2016

285. Juha Tapio: Hyvä voittaa (2011): Kymmenluvun ensimmäinen klassikko?

Kun menossa on tämän blogin kahdeksas vuosi, ja takana on lähes kolmesataa albumia ja päälle vielä viidenkymmenen vuoden suosikit, ei varmaankaan voi välttyä tietyltä toistolta - paitsi ylisanojen suhteen, myös pohdinnoissa. Yksi teema, johon ainakin luulen tarttuneeni kerran jos toisenkin, on kysymys siitä, mikä tekee klassikon. Näihin tähän asti kehumiini vajaaseen kolmeensataan levyyn mahtuu sekä ns. yleisesti klassikkoina pidettyjä tapauksia, minun "henkilökohtaisia klassikoitani", että sellaisia levyjä jotka mahtuvat kumpaankin ryhmään.

Missä vaiheessa levyä voi kutsua klassikoksi? Omalla kohdallani siihen vaaditaan ainakin sitä, että se pysyy soittolistalla kohtuullisen säännöllisesti, vaikka hyllyyn ilmestyy uuttakin musiikkia - ja ehkä sitä, että sitä tulee kuunneltua silloinkin, kun ei ole nimenomaan etsinyt jotain tiettyä artistia tai albumia, vaan "vain" jotain hyvää musiikkia. Se pakkaa myös nousemaan esiin artistin kokonaistuotannosta, vaikka hänen muutkin levynsä olisivat hyviä. Ja vaikka sillä ei olisi mitään ilmeisiä ykköshittejä, sen kappaleet pakkaavat esiintymään soittolistoillani joukoittain.

Näillä kriteereillä "Hyvä voittaa" on ainakin potentiaalinen klassikko. Se ilmestyi viitisen vuotta sitten, ei kolahtanut heti mutta on soinut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Juha Tapio on julkaissut kaksi oikein hyvää levyä sen jälkeenkin, mutta niitä en kuuntele ollenkaan yhtä paljon, vaikka kummallakin on yksittäisiä kappaleita jotka ovat parempia kuin tämän levyn biisit yksitellen - mutta omalla "Juha Tapion parhaat"-Spotifysoittolistaltani taitaa löytyä yhdeksän tämän albumin yhdestätoista esityksestä.

Mikä tässä sitten on niin hienoa? Olen ruotinut Juha Tapion parhaita puolia aikaisemminkin, ja samat määreet pätevät tähänkin albumiin. Hänen varhaisempiin töihinsä verrattuna suurin ero on ehkä hienovaraisen voiman kasvu. Siinä, missä tuotanto ennen oli hieman tasapaksua ja jopa saattoi latistaa parhaimpia esityksiä hiukan, tällä levyllä sävyt pääsevät jylläämään. Tehokeinot ovat tuttuja - pohdiskelu ihmisen elosta ja olosta, kielelliset leimahdukset siellä täällä, jopa "hengellinen tausta", mutta ne ovat hiotumpia.

Laulut kuten "Muistan miten hehkuit", "Jossain täällä" ja "Jonkun ajan päästä" ovat sikäli kevyttä musiikkia parhaimmillaan, että ne muutamaan minuuttiin pystyvät kertomaan tarinan joka koskettaa ja jopa liikuttaa, joka jää mieleen, tavalla joka nyökkää genren suurille nimille - Springsteenistä Cohenin kautta vaikkapa Heikki Saloon - mutta joka silti on Tapion oma. Hänen äänensä nousee minusta myös valokiilaan - hän on hyvä laulaja koska pysyy nuotissa ja välillä miltei toteamalla tuo esiin sen, mitä monet yrittävät huutaa mutta eivät silti saa esille. Ja juuri tuo hienovaraisuus pätee teksteihin; tämä mies ei saarnaa, ja se on ehkä syy siihen, miksi minunkinlaiseni välillä kyyninen skeptikko joutuu laskemaan aseensa ja uskomaan hyvän voittoon.

Ja musiikillinen raami toimii - tätä levyä voi kuunnella sekä lujaa että hiljaa, ja se toimii. Varsinkin parhaat laulut toimivat omalla vastustamattomalla voimallaan - vaikka särökitaraa ei juuri kuule, ne kulkevat kuin juna läpi yön. Voisikohan niitä kutsua hymneiksi? Toisaalta myös "popimmat" kappaleet kuten hitti "Sitkeä sydän" toimivat, ja kestävät myös jatkokuuntelua. Kun levyn kuuntelee läpi, huomaa että tämä on nimenomaan toimiva kokonaisuus, koska sinänsä erityyliset esitykset sulautuvat yhteen niin hyvin.

Jos tämän albumin haluaa asettaa Juha Tapion tuotannon jatkumoon, se ei siis ole tasapaksu, mutta toisaalta se on yhtenäisempi kokonaisuus kuin uudemmat tuotokset joiden paletti on laajempi ja värikkäämpi. Sekään ei ole huono asia - mutta ehkä nimenomaan tuo yhtenäisyys on se, joka nostaa tämän joukon yläpuolelle, yhdeksi 2010-luvun potentiaaliseksi klassikoksi.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

284. Thunder: Wonder Days (2015): Vanhat mausteet toimivat

Tutustuin Thunderin musiikkiin puolivahingossa 1990-luvun loppupuolella, ja olin myyty mies. Kunnon vanhanaikainen hardrockbändi, jonka jäsenet osasivat säveltää ja soittaa, ja jolla oli todella hyvä-ääninen laulaja. Bändin levyiltä löytyi jykevää jyrää, mutta myös ilmavampia sävyjä, ja vaikka sanoitukset eivät ehkä olleet suoranaisesti runoutta, ne eivät myöskään herättäneet myötähäpeää. Vuosituhannen vaihteessa pillit laitettiin pussiin, ilmeisesti koska suosio ja sen myötä motivaatio hiipuivat, mutta jo noin 2003 tuli jonkinlainen uusi tuleminen. 2008 homma pantiin taas jäähylle - ja minun harmikseni bändin 2000-luvun levyjä oli vaikea saada käsiinsä. No, ne jotka minulla sentään oli eivät siitä huonontuneet ettei bändi enää jatkanut.

Jollekin sähköpostilistalle silti jäin, ja viime vuoden alussa sain sieltä lukea bändin tehneen jälleen uuden albumin. Aikaisemmista vahingoista viisastuneena tilasin sen suoraan heiltä saman tien, enkä pettynyt. "Wonder Days" saattaa olla paitsi Thunderin paras levy, myös yksi perinteisen hard rockin kovimpia uutuuksia tällä vuosituhannella. Jos nyt jotakin huomauttamisen aihetta haluaa etsiä, voi todeta yhtyeen kuulostavan vuonna 2015 täsmälleen samalta kuin vuonna 2000 - tai 1990 - mutta toisaalta kaiken ei tarvitse aina muuttua.

Yhtyeen soundi on mukavan monipuolinen sortumatta kikkailuun; perusjyräys kuten nimibiisi tai "The Prophet" vaihtelee esim. puoliakustisen poljennon kuten "The Rain" kanssa, ja välillä homma rullaa rock´n´rollimmin ("Serpentine") tai kunnon rockhymnin muodossa ("When The Music Played"). Oikeita balladejakin löytyy, kuten "Broken" - vaikuttavaa mutta ei imellettyä tunnetta, niinkuin hevibändeille joskus saatta käydä. Vaikka vaihtelua on, albumilla on mielestäni selkeä peruslinja - kokeiluja ei tehdä silkan kokeilun vuoksi.

Albumi julkaisun yhteydessä ilmestyi myös samoissa sessioissa äänitettyä lisämateriaalia "Killer"-EP:n muodossa; siltä löytyy vielä neljä biisiä, jotka pitävät rimaa yhtä korkealla kuin itse albumi. EP:n päätösbiisi "Don´t Say That" on jonkunlainen kantriveto, joka perinteisen ajattelun mukaan voisi olla vaikka sinkun B-puoli, mutta ei albumikamaa. Niin tai näin, minusta lisähankintakin oli paikallaan.

Ehkä tämä ei ole mitään uutta - mutta muuttuvassa maailmassa tällainen musiikki on vanhenevalle musiikkifriikille eräänlaista lohturuokaa - kun tilaat tämän annoksen, tiedät mitä saat - se ei yllätä, mutta maittaa ja täyttää. Ja vaikka et ehkä halua sitä joka päivä, nämä vanhat mausteet toimivat taas hyvinkin pian, kun kaikenlaiset kulinaariset kokeilut ovat saaneet musiikkivatsan sekaisin.


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

283. Richard Thompson: Still (2015): Musiikillinen vuosikertaviini

Mitä voi sanoa taiteilijasta, jonka ensilevytyksestä on kohta puoli vuosisataa, joka on säveltänyt, sanoittanut ja tulkinnut klassikoita joka vuosikymmenellä siitä lähtien, joka on yksi maailmankaikkeuden parhaista kitaristeista mutta ei vinguta turhia nuotteja? Richard Thompsonin musiikki on kuin hieno viini - paranee vain vanhetessaan, mutta on kaiken lisäksi valmiina nautittavaksi jo tuoreeltaan.

"Still" ilmestyi viime vuoden alkupuolella, joten olen sitä kuunnellut kohta vuoden päivät - ja vieläkin kuulen joka kerta jotakin uutta. Samalla kun musiikki on tunnistettavaa Thompsonia, mm. tuon kitaroinnin ja hänen ilmeikään äänensä kautta, ja vaikka se on toteutettu kohtalaisen pienellä soitinarsenaalilla, se on silti vaihtelevaa ja raikasta. Puikoissa istunut Jeff Tweedy on selvästi löytänyt otteen, jonka avulla legedoistakin saadaan irti vielä vähän enemmän.

Tämä kuuluu niihin levyihin, joita on vaikea eritellä kappale kappaleelta koska ne ovat kaikki hyviä. Tempot vaihtelevat, soundimaailma liukuu välillä sähköisestä akustisempaan, sanat ja sävelet ovat täyttä asiaa. Tyyliljait vaihtelevat folkista countryn kautta bluesiin, kaikki jäntevällä mutta ilmavalla kitararockpohjalla. Kun kuuntelin tätä kirjoittaessani, korvaan tarttui eniten popahtava "Patti Don´t You Put Me Down" - johon en ollutkaan ennen reagoinut, vaan enemmän minua on puhutellut vaikkapa avausballadi "She Never Could Resist A Winding Road" tai sitä seuraava, akustisesti polkeva "Beatnik Walking", mutta itse asiassa jokaisella levyn biisillä on ollut hetkensä.

Kaiken lisäksi "Still" on saatavilla myös deluxe-versiona, johon kuuluu vielä Thompsonin itsensä pelkän trion kompaamana tuottama EP "Variations", joka (kai) on äänitetty samoissa sessioissa. Pakko on sanoa etten minä ainakaan osaa sanoa miten nämä "jämäbiisit" muka olisivat albumin raitoja huonompia. Kun soittaa albumin ja EP:n putkeen, edessä on yli tunnin mittainen matka sielun syövereihin kitarabändin komppaamana.

Onko tämä ehkä vuoden 2015 paras levytys kaikissa kategorioissa? En tiedä vielä, ja muutakin hyvää musiikkia viime vuodelta on jo tiedossani, mutta tämän albumin loistokkuus saattaa silti olla se asia, joka ensimmäisenä tulee mieleen viime vuotta ajatellessa jopa hyvinkin kaukana tulevaisuudessa.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Maailman paras levy 2014

Yksi musiikkiharrastuksen hienoimpia puolia on sen arvaamattomuus. Aika usein kun olen ensin ajatellut - tai jopa lausunut ääneen - etten välitä jostain musiikillisesta ominaisuudesta tai vaikkapa genrestä, olen saanut myöhemmin huomata kuuntelevani nimenomaan musiikkia jota leimaa juuri sama asia.

Olen esimerkiksi usein harmitellut sitä, että monet suuret lauluntekijät ovat laulusolisteina korkeintaan keskinkertaisia - esimerkkeinä vaikkapa Bob Dylan, Neil Young tai Leonard Cohen - kunnes syksyllä 2014 polvileikkauksesta toipuessani jostakin syystä päätin ajankulukseni etsiä Spotifystä Cohenin uusimman levyn, varmaan kuunneltuani Ebba Forsbregin loistavia ruotsinkielisiä tulkintoja.

Ja sitten olinkin myytyä miestä. Jo ensimmäinen biisi, "Slow", iski tajuntaan kuin metrinen halko. Hypnoottinen, minimalistinen biitti, hillityt koskettimet, synteettiset torvifillit, ihanat naisäänet - ja sitten sankarimme matala puhelauluääni, joka naulaa vanhenemisesta kertovan tekstin minun kirkkoni oveen niin, etten ikinä saa niitä irti. Itse asiassa koko levy on aika samankuuloinen, mutta nimenomaan tämä aloitus on minulle ylipääsemätön. Cohenin kohdalla jo pelkästään tieto hänen iästään voisi olla jopa kompastuskivi, mutta hänen kohdallaan ikä muuttuu arvovallaksi, varsinkin kun hän selvästi on täysissä sielun voimissa.

Olen sittemmin tutstunut myös hieman vanhempaan kamaan, ja huomaan jostakin syystä pääseväni kärryille vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Itse asiassa hänen vanhemmat levynsä - varsinaiset klassikot - saattavatkin kuulua juuri tuohon inhokkiosastoon, mutta sen jälkeen tilanne on parantunut.

En myöskään pidä kantrista. Varmaan juuri siksi americana on ollut ehkä viime vuosin tärkein tyylilaji musiikinkulutuksessani - ja Rosanne Cash yksi kaikkein kuunnelluimmista artisteista. Hän tekee loistavia lauluja, tulkitsee myös toisten tekeleitä - mutta hän on loistava laulaja joka vielä kypsyy vanhetessaan. Häntä säestää todella tyylitajuinen joukko, aviomies John Leventhalin vetämänä, joten kauniit sävelmät on sovitettu ja soitettu dynaamisesti mutta jäntevästi, hellästi muttei imelästi.

Näistä aineksista syntyy "The River And The Thread", albumi joka on jokaiselta kappaleeltaan hämmästyttävä kokemus. Se on melankolinen rypemätta surussa, se kertoo pieniä tarinoita suurista asioista tavalla, joka pysäyttää kuuntelemaan. Se on kuin tehty aamuyön hiljaisille tunneille, mutta olen kuunnellut sitä myös auringonpaisteessa hyvin tuloksin. Minu on mahdotonta nimetä siltä yksittäistä suosikkikappaletta, mutta esimerkiksi "The Master Calls The Roll" on miltei kurkkuakuristavan kaunis tarina rakkausesta sodan varjossa.

Se ei ole Cashin uran ainoa täysosuma - mutta sellainen kokonaisuus, että odotan hänen seuraavaa albumiaan hieman varovaisin mielin; ei kai hän tästä enää voi parantaa?

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Maailman paras levy 2013

Mistä vanha popnörtti löytää uusia suosikkeja? No, nykyisin etenkin netistä - Spotifystä, blogeja ja musiikkipalstoja lukemalla, tai sopivien Facebookryhmien kautta - mutta muitakin tapoja on. Yksi niistä on vanhojen suosikkien "sukupuiden" seuraaminen (joka tosin sekin pitkälti tapahtuu netin kautta). Niinpä olen vanhana Thin Lizzydiggarina seurannut puolella silmällä bändin "uusversion" tekemisiä, vaikka esim. sen julkaisemat livelevyt eivät minua kiinnosta, koska ei voi olla Lissua ilman Phil Lynottia. Kun puhuttiin studioon menosta, se tuntui vielä hullummalta - kunnes bändi vaihtoi nimeään, ja Black Star Riders näki päivänvalon. Brian Downey ei ollut enää mukana, mutta Scott Gorham oli - joten kyllähän bändin julkaisut piti tsekata.

Ja kas! "All Hell Breaks Loose" oli yksi vuoden 2013 tähtihetkistä. Uusi laulaja Ricky Warwick oli hyvä, soundi oli silkkaa Lissua - kulkevaa hard rockia kelttiläisin maustein, ja vieläpä hyvin sävellettynä. Kertosäe istuu kuin metrinen halko, muutenkin sävelessä kuuluvat Lizzymäiset koukerot, ja bändi kulkee kuin juna. Tämän voisi kyllä kuvitella löytyneen vaikkapa Phil Lynottin jälkeenjääneistä papereista - ja debyyttialbumilla on muitakin hyviä biisejä.

Toisaalta uusia suosikkeja ei välttämättä tarvita niin kauan kuin vanhatkin ovat voimissaan. Vuoden 2013 täystyrmäys oli Deep Purplen paluu studioon kahdeksan vuoden jälkeen. "Now What!?" on loistava levy millä tahansa mittarilla mitattuna, mutta ennen kaikkea se on elävä todiste siitä, miten rock on muuttunut - se ei ole pelkästään nuoren raivon ja vimman temmellyskenttä, vaan yhä enenevässä määrin myös kokemuksen ja kypsyyden voittokulkua.

Jos kehun tältä levyltä jonkun biisin, joudun kehumaan ne kaikki - joten totean mieluummin, että tältä levyltä löytyy mm. raskaan rockin paras laulaja, joka osaa korvata kadonneen osan rekisteristään tulkinnan voimalla ja sävykkyydellä, ja jonka tekstit tarkastelevat maailmaa huomattavasti laveammin kuin suurin osa genren sukkahousumachoilijasankareista. Edesmennyttä Jon Lordia seuraava Don Airey saa paljon tilaa monipuoliselle soitolleen, ja Steve Morse on elementissään kitaristina. Soittajista minua silti miellyttää ehkä eniten Ian Paice, joka Charlie Wattsin ohella on minusta koko kevyen musiikin suurin mestari soittimellaan.

Sovitukset toimivat, soundi on "raskas mutta ilmava", sävellyksissä on riemastuttavia pikku koukkuja... tämän levyn loistokkuus ei sinänsä ole yllätys, koska Deep Purple Morsen aikana on tehnyt ainoastaan hyvää jälkeä - mutta pakko on ihmetellä sitä, että herrat vielä 40 vuotta kulta-ajan jälkeen onnistuvat tekemään levyn, joka kiilaa klassikoiden rinnalle, ellei peräti niiden ohi. Kuuntelijana ja fanina kiitän ja kumarran - ja odotan jatkoa...    




maanantai 29. helmikuuta 2016

281-282. Melissa Etheridge: Never Enough (1992) & 4th Street Feeling (2012): Ajassa ja ajatonta

Mitä pitäisi ajatella artistista, joka periaatteessa kuulostaa samalta uransa alkupäässä (tässa tapauksessa kolmannella albumillaan) ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Se riippunee osittain siitä, mitä mieltä itse sattuu olemaan ko. artistista, mutta ainakaan tässä tapauksessa se ei ole mikään ongelma. Melissa Etheridge löysi äänensä jo uransa alkuaikoina, ja hänen soundinsa on pysynyt tuoreena trendeistä riippumatta. Minun on tosin myönnettävä, etten ollut itse kärryillä vielä vuonna 1992 - mutta kun nyt olen kuunnellut hänen tuotantoaan ehkä kolmen vuoden ajan, olen kohtuullisen varma siitä, että "Never Enough" olisi iskenyt jo tuoreeltaan.

Sillä on ajaton soundi - ilmavaa, kitaravetoista rockia, jota välillä maustetaan koskettimin, mutta joka kokonaisuutena esitetään aika pienellä combolla. Välillä - kuten ovelassa "2001":ssä - soundi saa moderneja sävyjä, jotka eivät kuitenkaan varasta päähuomiota. Sillä on hyviä sävellyksiä - enimmäkseen mollivoittoisia; Etheridge kuuluu niihin säveltäjiin, jotka hallitsevat alakulon sortumatta siinä rypemiseen tai itsesääliin. Biisit kuten "Dance Without Sleeping" tai "Keep It Precious" ovat miltei hymnimäisiä, ne vievät ainakin minut mukanaan. Albumilta löytyy myös "tavanomaisempia" rockbiisejä, jotka nekin toimivat hyvin, esimerkiksi aloitus "Ain´t It Heavy".

Pääosassa on kuitenkin Melissan ääni - altto, joka on välillä karhea, välillä hellä, ja joka jotenkin laulaa itsenä suoraan minun hermooni. Se on jotenkin yhtä tekstien kanssa - ja ehkä yksi syy siihen, miksi tämä levy on niin hermolla, on se, että hän ilmeisesti juuri sen teon aikana kamppaili kaapista tulon kanssa. Se on monelle vieläkin suuri kysymys, ja oli sitä vielä enemmän neljännesvuosisata sitten.

Ja Melissa Etheridge on vieläkin voimissaan. Hänen toistaiseksi toiseksi uusin albuminsa, "4th Street Feeling", ilmestyi suurin piirtein juuri silloin kun itse hurahdin hänen musiikkiinsa - ja ilokseni se toimii ihan yhtä hyvin kuin suuret edeltäjänsä. Soundi on yhtä maanläheinen, ja sävellykset ja sanoitukset samankaltaisia hieman lakonisia kertomuksia maanteiltä, varjoista, klubeista, takapihoilta... lähdöistä, jäähyväisistä. Voisi tietysti ajatella hänen jämähtäneen paikoilleen, mutta sekään ei ole totta - esim. tätä albumia edeltänyt "Fearless Love" on huomattavasti miedompi tapaus.

Ehkä tässä on keski-iän mukana enemmän kokemusta, lakonisempaa kerrontaa, bluesia. Tämä on paikoitellen ihan sitä itseään, vaikka muoto ei ole sidottu kahdentoista tahdin perinteeseen. Laulut kuten "Kansas City", nimikappale ja "A Disaster" ovat kuin räätälöityjä öisille maanteille. Ja ennen kaikkea ääni on entisensä - lisättynä 20 vuodella elämää, sen suruja ja riemuja. Tämän päivän musiikkimaussani Melissa Etheridge kuuluu huippuihin - hänen musiikkinsa on todellakin sekä ajassa kiinni että ajatonta.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Maailman paras levy 2012

Mistä on hyvä musiikki tehty? Minä kun en osaa soittaa muuta kuin suutani, lähden siitä että tärkein yksittäinen osa on hyvä ääni - sen ympärille voi sitten ympätä sävelen, sanat, sovituksen ja soiton. Toki maailmassa on myös paljon hyvää instrumentaalimusiikkia, mutta minulle se ääni on yleensä lähtökohta. Ja minkälainen on hyvä ääni? En tiedä mitään yksiselitteistä reseptiä, mutta ainakin sen pitää pysyä ainakin nuotin lähistössä, ja tietty dynamiikan taju ja taito on hyvästä - suurimmat laulajasuosikkini ovat niitä, jotka pystyvät välittämään tunnetta sekä kuiskaen että karjaisten.

Yksi viime vuosien suosikkiäänistäni kuuluu Janiva Magnessille. Hänen tyylilaijnsa on moderni blues, ja hän on parin viime vuosikymmenen ajan levyttänyt ehkä kymmenkunta albumillista tuota ihanaa kamaa. En tunne hänen levyistään kuin neljä-viisi viimeisintä, mutta niiden taso on järjestään korkea - hyvää kamaa löytyy, vaikka valitsisi arpomalla.

Vuonna 2012 tuli ehkä tähän mennessä suurin suosikkini, "Stronger For It", jolta löytyy yksi hänen kirkkaimmista helmistään, bluesballadi "I Won´t Cry". Sävykkään kompin ja sovituksen kruunaa hänen samalla voimakas ja hauras lauluäänensä, altto jota kruunaa ajoittainen pieni käheys - elämänmakuinen olematta kulunut, tai jotakin vastaavaa. Sävelkorvaa löytyy tietysti, mutta ennen kaikkea fraseeraus on hallussa. Itse asiassa häntä voi kuunnella jopa ikäänkuin insrumenttina, tekstistä välittämättä.

Hyvä musiikki on myös monipuolisuutta, rajojen rikkomista, eri vaikutteiden sulattamista yhteen ainutlaatuisiksi kokonaisuuksiksi. Yksi tämän ajatuksen parhaimpia toteuttajia on Calexico, jonka levyjä on hyllyyni eksynyt puolisen tusinaa. Homman nimi on latinalais- ja afroamerikkalaisen musiikin parhaiden puolie yhteensulattaminen, ja milloinkaan se ei ole onnistunut tältä bändiltä paremmin kuin "Algiers"-albumilla.

Hyvät sävellykset, monipuoliset sovitukset, sävykäs soitto - mm. ihanat torvet - ja ilmeikäs laulu; niistä on tehty sellaiset esitykset kuin "Epic", "Splitter", "Sinner In The Sea", "Fortune Teller" ja "Para" - siinä tulikin kehuttua albumin eka puolisko, eikä toka sille juurikaan häviä. Soundi on akustispohjainen mutta tarvittaessa vahvistettu pikku maustein ja jipoin, Ja se on ilmava - sanoinko jo? Samalla tämä on rakenteeltaan enemmän "perinteinen poplevy" kuin bändin aiemmat tuotokset, joilta löytyy enemmän tuokiokuvia, maalailua ja pikku välisoittoja - jotkut albumit ovat jotenkin soundtrackmäisiä ilman, että niihin liittyisi elokuvaa.

Calexicoakin olisi hauska kuulla joksu livenäkin. Itse asiassa satuin viime keväänä käymään työasioissa Berliinissä, ja eräässä levykaupassa asioidessani huomasin bändin esiintyvän siellä seuraavana päivänä - kun itse olisin juuri kotimatkalla. Vähän harmitti...

perjantai 29. tammikuuta 2016

Maailman paras levy 2011

Olen joskus ajatellut, että minusta voisi isona tulla renessanssi-ihminen - monitoiminero, joka onnistuu kaikessa mihin ryhtyy. Nyt, kun ikää on mittarissa puoli vuosisataa, on pakko myöntää tavoitteen karkaavan yhä kauemmaksi. Onneksi on muita, jotka onnistuvat tässä paremmin, Leonardo da Vincistä lähtien - ja heitä löytyy mtös nykypäivänä, vaikka ajan henki on pikemminkin erikoistumiseen kallellaan.

Yksi tämän päivän monitoimineroista on Hugh Laurie, joka kuuluu suosikkinäyttelijöihini - lähinnä lukuisten koomisten rooliensa vuoksi, mutta myös esim. tohtori Housena - mutta joka todistettavasti on myös musiikkimiehiä, tarkemmin ottaen pätevä pianisti sen lisäksi että hänellä on ihan asiallinen lauluääni. Vuonna 2011 häneltä ilmestyi esikoisalbumi "Let Them Talk", hyvin soitettu ja laulettu kokoelma jazzpitoista bluesia tai bluesahtavaa jazzia lähinnä New Orleansin tapaan.

Sen kohokohta on vanha gospelbiisi "Battle Of Jericho", jonka Laurie esittää akustispohjaisesti, viululla ja naiskuorolla koristeltuna. En tiedä, auttaako näyttelijän työ häntä dramatisoimaan myös lauluesityksiä, mutta jotenkin hän osaa rakentaa vanhasta laulusta miltei tarinallisen kokonaisuuden, tekemättä silti laulustaan teatraalista. En osaa paremmin sanoa, kuin että hän kuulostaa uskottavalta.

Vuoden albumitapaus on sekin bluesia, mutta tavallaan perinteisempää sellaista. Joe Bonamassa on nuoresta iästään huolimatta pukannut markkinoille hämmästyttävän määrän enimmäkseen hyviä levyjä eri kokoonpanoissa, ja minun korvissani hänen uransa kohokohta on "Dust Bowl". Se on albumillinen loistavia biisejä, omia ja lainattuja, jotka esitetään painokkaasti rockbluesin vaatteissa, mutta vivahteikkaasti ja tunteella.

Melkein kaikki biisit ovat hyviä. Balladipuolella "The Last Matador Of Bayonne" on loistava, ilmava esitys, mutta sitäkin parempi on "Ain´t No Love In The Street", jossa dramaattinen sovitus, hieno soitto ja ansiokas lauluesitys naiskuoroineen toimivat todella hyvin yhteen. Nimibiisi on ovelasti liitävä esitys, "Slow Train" kunnon junablues, ja "Tennessee Plates" villisti rokkaava menopala, duettopartnerina sen tekijä John Hiatt.

Läpi kaiken soi tietysti Joen kitara. Välillä hän soittaa enemmän kuin minä olisin tilannut, mutta taito ja tunne ovat paikallaan. Laulajana hän on "kitaristiksi yllättävän hyvä" - hänen äänensä ei ole maailman persoonallisin, mutta nuotti löytyy, tarvittaessa jopa kohtuullisen korkealta, ja voimaakin tarpeeksi ainakin minun vakuuttamisekseni. Ja vaikka tämä on vingustusta, paketti on monipuolinen ja tuotanto asiallista.

Monet muutkin hänen levynsä ovat tutustumisen arvoisia, samoin ne duettoalbumit jossa laulun hoitaa Beth Hart. Joe soitti myös "Black Country Communion"-yhtyeessä joka oli jonkinlainen bluespohjaisen heavyn superbändiyhdistelmä - mutta siinä meno menee minusta vähän yli, ja päävokalisti Glenn Hughes on muutenkin minun korvissani epämiellyttävä. Se ei kuitenkaa, "Dust Bowlin" tenhoa vähennä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Maailman paras levy 2010

Mikä tekee ikimuistoisesta biisistä ikimuistoisen? En tiedä, osaanko laatia sille yleispätevää reseptiä, mutta ainakin osaan luetella muutamia sellaisia tekijöitä, joita yhdistelemällä voi tavoitella ikimuistoisuutta.

Ensinnäkin tarvitaan tietysti kappale. Hyvä sävellys, joka jää mieleen ja pysyy siellä. Mielellään sanoitus, joka kertoo jotakin viisasta tai ainakin tarttuu korvan taakse. Sovitus, joka jättää tilaa havaita kaikki ovelat koukut ja vielä ilmaa niiden ympärille. Orkesteri, joka osaa asiansa ja tietää tehtävänsä - oli sitten kyseessä yksi akustinen kitara tai yksitoistahenkinen soulbändi torvineen, ja vielä jouset päälle. Ja sitten tarvitaan ääni - sävelkorvaa, hyvä sointi, eläytymiskyky joka ei tarkoita ylitulkintaa.

Kaikki nämä osaset osuivat vuonna 2010 kohdalleen, kun Allison Moorer levytti kepeän haikean balladin "Abalone Sky". Se on ajaton, liitää kritiikin yläpuolella ja tuo ajoittain tipan silmään. Orkesteri soittaa kuin ihmisen mieli, ja Allisonin laulu on kuin hunajaa kuunneltavassa muodossa. En tunne hänen levytysuraansa muuta kuin kolmen viimeisimmän albumin verran, mutta niiden perusteella tiedän silti, ettei kyseessä myöskään ole mikään onnenkantamoinen, vaan todella kovatasoisen tuotannon huippu.

Myös vuoden albumiin pätevät ainakin osittain samat määreet. Aikanaan Englanninmatkan aikana radiosta bongattu Katie Melua on myös taitava tuntojen tulkki, joskin välillä hieman liian viihteellisen puhtoinen minun makuuni. Hänen noin puolen tusinan albumin tuotannossaan, joka yleensä on juuri viihteellistä, sinisäveliin pohjautuvaa poppia, on yksi poikkeus, "The House", joka vie Katien hunajaisen äänen hieman kulmikkaampiin, elektronisesti maustettuihin ympyröihin.

Soitto on silti aistikasta ja tuotanto - oliko se nyt William Orbitin käsialaa - kohdallaan; sokeriin sekoittuu sopiva määrä suolaa ja karvasmantelia, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Tekstitkin ovat hieman terävämpiä kuin esim. jazzviihdeklassikoissa, joita Melua on levyttänyt; "I´d Love To Kill You" ja "The Plague Of Love" kuuluvat paitsi sävellystensä myös kielikuviensa kautta albumin parhaimmistoon. Kokonaisuus on kuin miellyttävä äänimatto tai seinä, johon on mukava uppoutua, mutta jossa on sen verran karheutta ja koukkuja että siitä saa otteen.  

tiistai 12. tammikuuta 2016

Maailman paras levy 2009

Onko sliipatun listapopin ja sielukkaan juurimusiikin välillä ylittämätön kuilu? Ainakin viimeksimainitun genren faneja kuunnellessa voisi luulla asian olevan niin - mutta minusta asia on huomattavasti moniulotteisempi, ja parhaimmillaan lahjakkaat musiikintekijät onnistuvat yhdistämään tuotoksissaan molemmat tyylisuunnat. Yksi tällainen tavallaan rajoja rikkova tyyppi on John Mayer, jonka musiikki on samalla aikaa hallitun sliipattua ja elävän sielukasta (tosin varsinkaan viimeksimainittua määritelmää en taida osata avata sen kummemmin).

Hänen 2009 julkaisemansa albumi "Battle Studies" kuulostaa hienolta sekä hiljaa että lujaa soitettuna, hänellä on hyvä ääni, biisit ja sovitukset ovat hyviä ja soitto hivelee korvia. "Assassin" on mielenkiintoinen tunnelmapala xylofoneineen (?) ja stadionrumpusoundeineen, oveline taustalauluineen ja hallittuine laulusuorituksineen - kun päästään kertosäkeeseen, ollaan jo melkein hard rockissa. Ja vaikka kappale kehittyy koko ajan ja ikäänkuin kasvaa, se ei tunnu keinotekoiselta.

Tämän vuoden paras albumi on taas sitä itseään - soulia tihkuvaa bluesrockia - kannesta kanteen. Derek Trucks Band osaa yhdistää eri osat Syvän Etelän meininkiä todella maukkaaksi keitokseksi, ja "Already Free" kuuluu niihin albumeihin, joiden kaikki laulut ovat toistaan parempia. Niitä voi hyräillä, ne svengaavat, soitto kuuluu kuin oman kodin nurkasta ja pääasiallinen laulaja Mike Mattison on alan parhaimmistoa.

Biisit kuten "Sweet Inspiration" tai "Something To Make You Happy" saavat hymyn huulille ja puntin vipattamaan - ja kokonaisuutta leimaa ennen kaikkea lämpö. Tämä on albumi jonka voisi vaikka soittaa kirpeänä pakkaspäivänä saadakseen veren kiertämään. Vaihteluakin löytyy kiitettävästi, mm. usean eri laulusolistin kautta - mutta äänimaailman kotoisuus ja vetoavuus tekevät tästä ennen kaikkea kokonaisuuden.

Derek Trucks ja vaimonsa Susan Tedeschi ovat jatkaneet soundin kehittämistä hieman modifioituna versiona Tedeschi-Trucks Band-nimen alla, mutta vaikka nekin kuulostavat mukavilta, ne eivät mielestäni yllä lähellekään tämän albumin tasoa. Suurin ero on oikeastaan siinä, että sävellykset eivät nouse samalle tasolle kuin hetkittäin. Soundin vetoavuutta sekään ei tosin vähennä.



tiistai 5. tammikuuta 2016

Vuoden 2015 parhaat

Taas on vuosi takana, ja aika vähän summata. Mitähän vuodesta 2015 voisi sanoa musiikillisesti? Ainakin sen, että huomaan kuunnelleeni/kuulleeni vähemmän vastajulkaistua musiikkia suhteessa vanhempaan kuin moneen vuoteen, vaikka olenkin tullut hankkineeksi levyjä kappalemääräisesti enemmän kuin vuosiin. Voi siis olla syytä lähteä purkamaan vyyhteä pikemminkin siitä päästä, koska myös vanhan musiikin hankkiminen voi tuottaa uusia elämyksiä. Yleisesti ottaen voi myös sanoa, että menneen vuoden tärkein trendi minun kohdallani oli vanhan jatkuminen. Myös uusien levyjen parhaimmisto oli enimmäkseen vanhojen tekijöiden levyttämää, eikä useinkaan yhtä hyvää tai ainakaan parempaa kuin jotkut aiemmat levytykset.

Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.

Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.

Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.

Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.

Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.

Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.

Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.

Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...

En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.