tiistai 26. heinäkuuta 2016

296. Joanne Shaw Taylor: The Dirty Truth (2014): Blues elää ja voi hyvin, osa 1

Yksi musiikin hyviä puolia on se, että sitä on niin paljon. Jossakin vaiheessa, kun nuoruus oli vaihtumassa varhaiskeski-iäksi, minulla kävi mielessä ajatus, että olin jo löytänyt kaiken kuuntelemisen arvoisen, mutta onneksi musiikki on osoittanut minun olleen hyvinkin väärässä.

Horisontin laajentumiseen vaikutti monikin asia. Yksi niistä oli internet - nykyisin löydän netistä uutta musiikkia enemmän kuin ehdin sitä kuluttaa, samalla kun sen hankkiminen on helpottunut koska sitä voi helposti tilata vaikka pysyykin periaatteessa fyysisissä tallenteissa. Ja toinen, vielä tärkeämpi juttu on se, että uusia musiikintekijöitä tulee koko ajan lisää.

Yksi viime vuosien löydöistäni on nuori englantilainen blueslaulaja ja -kitaristi Joanne Shaw Taylor, joka on sekä hyvä kitaristi, vielä parempi biisintekijä että ennen kaikkea loistava laulaja. Hänen käheän alttonsa voisi sokkotestattuna sijoittaa vanhemmalle ja tummaihoisemmalle solistille - mutta toisaalta hän laulaa vähän kuin Joss Stone mutta ilman ylitulkintaa.

"The Dirty Truth" on kokoelma modernia bluespohjaista juurimusiikkia, jossa tempot ja pienen bändin soundi vaihtelevat mukavasti mutta perusasioissa pysytellen. Modernius tarkoittaa mm. sitä, että sinisyys on tunnelma ja ote pikemmin kuin tiukka muoto, mutta se sopii allekirjoittaneelle loistavasti. Kitarakin siis pysyy Joannen käsissä, mutta sooloilua ei yliviljellä. Nimibiisin vetävä meno, "Shiver & Sighin" kaihoisuus, "Wicked Soulin" midtemponen tilitys, "Wrecking Ballin" funkympi ote... kaikki toimii. Itse asiassa yksikään raita ei petä.

Tämän albumin perusteella blues elää ja voi hyvin, ja sillä on loistava tulevaisuus koska Joanne Shaw Taylorin lisäksi löytyy muitakin vielä vasta kolmekymppisiä tekijöitä, joilta voi odottaa ajan myötä kaiken lisäksi syvempää perspektiiviä.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

295. Elton John: The Diving Board (2013): Popin oikea kuningas?

Elton Johnin musiikkia olen kuullut aina, lapsuuden radiomuistoista asti, ja kuunnellut aktiivisesti tämän vuosituhannen alkupuolelta, kun "Music From The West Coast" ja "Peachtree Road" vakuuttivat minut siitä, että vanhalla hittimaakarilla oli vielä virtaa jäljellä, vaikka kaiken maailman leijonakuningastunnarit vähän usko(ttavuutt)a söivätkin. Jo kymmenisen vuotta sitten otin haltuun hänen alkuaikoijen klassikkoalbuminsa, ja sittemmin olen todennut myös uudemman tuotannon sisältävän aika monta helmeä - jos kohta harvemmin albumin mitalta.

Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.

Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.

Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.

torstai 7. heinäkuuta 2016

294. Dexys Midnight Runners: Too-Rye-Ay (1982): Kelttiläinen soulveli vauhdissa

Yksi nuoruuteni jännittävistä musiikillisista matkoista oli punkin jälkeisen uuden aallon kehittyminen joksikin muuksi ja limittyminen muiden kevyen musiikin alojen kanssa. Yksi kanssamatkaajistani oli Kevin Rowland joukkoineen, joka teki parin albumillisen verran aika hienoa "kelttiläistä soulia", ennenkuin sotkeutui oman visionsa suuruuteen ja samalla eliminoi musiikkinsa kuunneltavuuden.

Näin ei vielä käynyt vuonna 1982, jolloin loistava "Come On Eileen" hyökkäsi listoille ja hämmensi nuoren miehen musiikillista maailmankatsomusta. Vetoava rytmikuvio, mielenkiintoinen sovitus ja "tunteellisen vetoava laulutulkinta" olivat yhdistelmänä aikamoinen tyrmäys - joka erottui yhä synteettisemmästä poptarjonnasta todella hyvin edukseen, ja bändin nokkamiehellä tuntui olevan paitsi kirkas myös omaleimainen visio.

Koko albumillisen mitalla Rowlandin paatos ehkä hiukan vuotaa yli, mutta varovaisemmin annosteltuna homma toimii, koska melkein jokainen biisi on omalla tavallaan helmi. Van Morrisonin klassinen "Jackie Wilson Said (I´m In Heaven When You Smile)" saa alkuperäiselle uskollisen mutta todella energisen tulkinnan - yhden harvoista Van-covereista jotka todella asettuvat viivalle alkuperäistulkintojen kanssa. "The Celtic Soul Brothers" onnistuu todella sekoittamaan nimensä genret tavalla, jota ei edes Van the Man ole saanut aikaiseksi.

Koko levyltä ei oikeastaan löydy yhtäkään selvää täytebiisiä, ja vaikka torvivetoinen nopeatempoisuus on jonkinlaisessa pääosassa, myös äänimaailma vaihtelee. Kun tätä kirjoittaessa kuuntelen levyä aika pitkän tauon jälkeen, on taustalaulu sellainen asia joka yhtäkkiä hyppää esiin, vaikka en olisi sitä muistikuvien perusteella osannutkaan kehua.

Ja vaikka miehen/bändin myöhemmät levyt olivat minulle aikamoisia pettymyksiä, se ei ollenkaan vähennä tämän albumin omaleimaisuutta. Kelttiläisten soulveljien matka jatkui eri muodoissa - ja liike on tärkeää, vaikka pysähdykset eivät aina olisikaan ikimuistoisia.