Jos puhutaan taiteilijoista, jotka ovat pystyneet yhdistämään laadun ja määrän siten, että ovat julkaisseet suhteellisen lyhyin välein pitkän sarjan hyviä levyjä, ei Elvis Costellon uran ensimmäistä viittä-kuutta vuotta ja albumia mitenkään voi sivuuttaa. Olen jo aikaisemmin kehunut mestariteosten sarjan viimeistä lenkkiä, Imperial Bedroomia, joka ehkä on musiikillisesti sarjan huippu - mutta myös tällä platalla on paikka sydämessäni.
Yksi syy on varmaan se, että se aikanaan oli ensimmäinen Elvislevyni, mutta toinen on se, että tämä 20 biisin pläjäys on paitsi musiikillinen runsaudensarvi myös harvinaisen suoraviivainen ja selväpiirteinen hänen levykseen - jos yhtä asiaa hänen tuotannossaan moittisin, se olisi ajoittainen taipumus yrittää liikaa ja siten sotkea sävellyksiä ja sovituksia. Ja kolmanneksi tämä soi niin hienosti - dynaamisesti, voimakkaasti mutta herkästi, ja hyvin läsnä; etenkin koskettimien käyttö hivelee välillä korvia. Vielä kun lisää listaan sen, että Elvis itse laulaa kiihkeästi mutta silti hallitusti - toisin kuin joillain toisilla levyillä, varsinkin hieman myöhäisemmässä vaiheessa uraa - niin keitos on valmis.
Suosikit? No, haikeat "Clowntime Is Over" ja "New Amsterdam", tunnelmallinen "Secondary Modern", tarttuva "Black & White World", kaahaavat "High Fidelity" ja "Beaten To The Punch" - koko levy on täynnä mainioita melodisia koukkuja, sovituksellisia kikkoja ja finessejä, tunnelmallisia äänimaailmoja... ja suurin osa vain parin minuutin palasina; melkein jokainen kappale loppuu niin, että sitä olisi vielä kuunnellut enemmänkin. Jotenkin tämä on tunnelmaltaan soullevy - ja löytyyhän listalta myös yksi vanha soulbiisi, "I Can´t Stand Up For Falling Down" - mutta sitä ei voi lokeroida pelkästään yhteen tyylilajiin. Tämä on popmusiikkia - tarttuvaa, kiihkeää, nerokasta. Nuori vihainen popnero vaudissa.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
