281-282. Melissa Etheridge: Never Enough (1992) & 4th Street Feeling (2012): Ajassa ja ajatonta

Mitä pitäisi ajatella artistista, joka periaatteessa kuulostaa samalta uransa alkupäässä (tässa tapauksessa kolmannella albumillaan) ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Se riippunee osittain siitä, mitä mieltä itse sattuu olemaan ko. artistista, mutta ainakaan tässä tapauksessa se ei ole mikään ongelma. Melissa Etheridge löysi äänensä jo uransa alkuaikoina, ja hänen soundinsa on pysynyt tuoreena trendeistä riippumatta. Minun on tosin myönnettävä, etten ollut itse kärryillä vielä vuonna 1992 - mutta kun nyt olen kuunnellut hänen tuotantoaan ehkä kolmen vuoden ajan, olen kohtuullisen varma siitä, että "Never Enough" olisi iskenyt jo tuoreeltaan.

Sillä on ajaton soundi - ilmavaa, kitaravetoista rockia, jota välillä maustetaan koskettimin, mutta joka kokonaisuutena esitetään aika pienellä combolla. Välillä - kuten ovelassa "2001":ssä - soundi saa moderneja sävyjä, jotka eivät kuitenkaan varasta päähuomiota. Sillä on hyviä sävellyksiä - enimmäkseen mollivoittoisia; Etheridge kuuluu niihin säveltäjiin, jotka hallitsevat alakulon sortumatta siinä rypemiseen tai itsesääliin. Biisit kuten "Dance Without Sleeping" tai "Keep It Precious" ovat miltei hymnimäisiä, ne vievät ainakin minut mukanaan. Albumilta löytyy myös "tavanomaisempia" rockbiisejä, jotka nekin toimivat hyvin, esimerkiksi aloitus "Ain´t It Heavy".

Pääosassa on kuitenkin Melissan ääni - altto, joka on välillä karhea, välillä hellä, ja joka jotenkin laulaa itsenä suoraan minun hermooni. Se on jotenkin yhtä tekstien kanssa - ja ehkä yksi syy siihen, miksi tämä levy on niin hermolla, on se, että hän ilmeisesti juuri sen teon aikana kamppaili kaapista tulon kanssa. Se on monelle vieläkin suuri kysymys, ja oli sitä vielä enemmän neljännesvuosisata sitten.

Ja Melissa Etheridge on vieläkin voimissaan. Hänen toistaiseksi toiseksi uusin albuminsa, "4th Street Feeling", ilmestyi suurin piirtein juuri silloin kun itse hurahdin hänen musiikkiinsa - ja ilokseni se toimii ihan yhtä hyvin kuin suuret edeltäjänsä. Soundi on yhtä maanläheinen, ja sävellykset ja sanoitukset samankaltaisia hieman lakonisia kertomuksia maanteiltä, varjoista, klubeista, takapihoilta... lähdöistä, jäähyväisistä. Voisi tietysti ajatella hänen jämähtäneen paikoilleen, mutta sekään ei ole totta - esim. tätä albumia edeltänyt "Fearless Love" on huomattavasti miedompi tapaus.

Ehkä tässä on keski-iän mukana enemmän kokemusta, lakonisempaa kerrontaa, bluesia. Tämä on paikoitellen ihan sitä itseään, vaikka muoto ei ole sidottu kahdentoista tahdin perinteeseen. Laulut kuten "Kansas City", nimikappale ja "A Disaster" ovat kuin räätälöityjä öisille maanteille. Ja ennen kaikkea ääni on entisensä - lisättynä 20 vuodella elämää, sen suruja ja riemuja. Tämän päivän musiikkimaussani Melissa Etheridge kuuluu huippuihin - hänen musiikkinsa on todellakin sekä ajassa kiinni että ajatonta.

Maailman paras levy 2012

Mistä on hyvä musiikki tehty? Minä kun en osaa soittaa muuta kuin suutani, lähden siitä että tärkein yksittäinen osa on hyvä ääni - sen ympärille voi sitten ympätä sävelen, sanat, sovituksen ja soiton. Toki maailmassa on myös paljon hyvää instrumentaalimusiikkia, mutta minulle se ääni on yleensä lähtökohta. Ja minkälainen on hyvä ääni? En tiedä mitään yksiselitteistä reseptiä, mutta ainakin sen pitää pysyä ainakin nuotin lähistössä, ja tietty dynamiikan taju ja taito on hyvästä - suurimmat laulajasuosikkini ovat niitä, jotka pystyvät välittämään tunnetta sekä kuiskaen että karjaisten.

Yksi viime vuosien suosikkiäänistäni kuuluu Janiva Magnessille. Hänen tyylilaijnsa on moderni blues, ja hän on parin viime vuosikymmenen ajan levyttänyt ehkä kymmenkunta albumillista tuota ihanaa kamaa. En tunne hänen levyistään kuin neljä-viisi viimeisintä, mutta niiden taso on järjestään korkea - hyvää kamaa löytyy, vaikka valitsisi arpomalla.

Vuonna 2012 tuli ehkä tähän mennessä suurin suosikkini, "Stronger For It", jolta löytyy yksi hänen kirkkaimmista helmistään, bluesballadi "I Won´t Cry". Sävykkään kompin ja sovituksen kruunaa hänen samalla voimakas ja hauras lauluäänensä, altto jota kruunaa ajoittainen pieni käheys - elämänmakuinen olematta kulunut, tai jotakin vastaavaa. Sävelkorvaa löytyy tietysti, mutta ennen kaikkea fraseeraus on hallussa. Itse asiassa häntä voi kuunnella jopa ikäänkuin insrumenttina, tekstistä välittämättä.

Hyvä musiikki on myös monipuolisuutta, rajojen rikkomista, eri vaikutteiden sulattamista yhteen ainutlaatuisiksi kokonaisuuksiksi. Yksi tämän ajatuksen parhaimpia toteuttajia on Calexico, jonka levyjä on hyllyyni eksynyt puolisen tusinaa. Homman nimi on latinalais- ja afroamerikkalaisen musiikin parhaiden puolie yhteensulattaminen, ja milloinkaan se ei ole onnistunut tältä bändiltä paremmin kuin "Algiers"-albumilla.

Hyvät sävellykset, monipuoliset sovitukset, sävykäs soitto - mm. ihanat torvet - ja ilmeikäs laulu; niistä on tehty sellaiset esitykset kuin "Epic", "Splitter", "Sinner In The Sea", "Fortune Teller" ja "Para" - siinä tulikin kehuttua albumin eka puolisko, eikä toka sille juurikaan häviä. Soundi on akustispohjainen mutta tarvittaessa vahvistettu pikku maustein ja jipoin, Ja se on ilmava - sanoinko jo? Samalla tämä on rakenteeltaan enemmän "perinteinen poplevy" kuin bändin aiemmat tuotokset, joilta löytyy enemmän tuokiokuvia, maalailua ja pikku välisoittoja - jotkut albumit ovat jotenkin soundtrackmäisiä ilman, että niihin liittyisi elokuvaa.

Calexicoakin olisi hauska kuulla joksu livenäkin. Itse asiassa satuin viime keväänä käymään työasioissa Berliinissä, ja eräässä levykaupassa asioidessani huomasin bändin esiintyvän siellä seuraavana päivänä - kun itse olisin juuri kotimatkalla. Vähän harmitti...