178. Justin Currie: What Is Love For? (2007): Riitasointuinen romantikko

Loistavan "Can You Do Me Good?"-albumin jälkeen suosikkibändini Del Amitri käytännöllisesti katsoen hajosi suosion puutteeseen, eikä vähään aikaan ollut saatavissa mitään tietoa siitä, mitä sen keulahahmo Justin Currie oikeasti aikoi tehdä - jos ylipäätänsä mitään. Onneksi viisi vuotta myöhemmin markkinoille pulpahti tämä hänen ensimmäinen oikea soololevynsä, joka minusta aika lailla suoraan jatkaa siitä mihin bändi jäi, mutta hieman vapaammalla otteella.

Tallella ovat Currien lauluääni - miellyttävä olematta imelä, kunnon popsolistiääni - ja sävellykset jotka välillä lähtevät ihan vähän eri suuntaan kuin olisi odottanut, sekä tietenkin usein ihmissuhdeviidakon varjoisampaa puolta kuvaavat tekstit. Sovitukset ovat sen sijaan astetta vapautuneempia; jos Del Amitria jostain moittisi, niin ehkä siitä että bändi joskus soi hieman kaavamaisesti, ikään kuin levyille olisi ollut pakko ottaa pari kitaravetoista rockbiisiä vaikka ei olisi huvittanut - mutta nyt enimmäkseen hitaahkot kappaleet saavat aika kosketinvetoiset äänikuvat, jotka jotenkin sopivat kuvaan kapellimestarin uudesta vapaammasta roolista.

Minun suosikkejani ovat kolmikko "Not So Sentimental Now", "Something In That Mess" ja "Where Did I Go?", jotka ovat toisaalta samankaltaisia mutta kuitenkin jokainen omanlaisensa, balladikolmikko jota yhdistää hienot melodiat ja sovitusten lievä rujous - tietyllä tavalla niissä on ikäänkuin demomaisuutta joka minun korvissani lisää niiden uskottavuutta. Toinen kohokohta on seitsenminuuttinen päätösbiisi "No, Surrender", joka kasvaa hymnimäiseksi julistukseksi sortumatta silti mahtipontisuuteen.

Tällä levyllä ei juuri ole suvantokohtia tai heikkouksia, ellei sellaisena pidä materiaalin lievää samankaltaisuutta; kuuntelen albumia tätä kirjoittaessa ja totean esim. "If I Ever Loved You":n olevan ylevä, hieman rujo balladi... mutta samapa tuo - koska juuri tässä tapauksessa tuo tietty yhtenäisyys merkitsee myös sitä, että tämä on yksi niistä albumeista, jonka jaksaa kuunnella alusta loppuun koska tunnelma on tietyllä tapaa rikkumaton - riitasointuista romantiikkaa, ehkä.

177. Totta Näslund: Totta 4: Duetterna (2001): 1 + 1 > 2

Olen ollut ymmärtävinäni, että nykyisin aika tavalliset duettolevyt ovat eräänlainen keino herättää henkiin sellaisia artisteja, joiden urat ovat olleet lipsahtamassa ehtoopuolelle, varmistamalla että levynkanteen saadaan tarpeeksi monta eri kohderyhmiä kiinnostavaa tähtinimeä houkuttelemaan ostajia oman kannattajakunnan ulkopuolelta. En tiedä, oliko tämän levyn taustalla sellainen ajatus, mutta lopputulos on hyvinkin onnistunut.

Tässä on hyvä sekoitus uusia lauluja eturivin lauluntekijöiltä ja vanhoja tuttuja (tekijöinä mm. Dylan, Bob Prine ja Mikael Wiehe), sävykäs bändi ja hyvät sovitukset, ja tietysti pitkä rivi naispuolisia laulajatähtiä - kiintosellaisista vähän uudempiin tapauksiin. Kolmella biisillä keitosta maustaa vielä gospelkuorokin, ja lopputulos on maittava. Esitykset ylipäätänsä ovat enemmän hitaita kuin nopeita, mutta levy ei pääse pitkäveteiseksi vaan sekoitus on hyvä.

Esimerkkejä ovat "Ett minne bättre glömt", balladi jossa partnerina on Roxettesta tuttu Marie Fredriksson, bluesahtava "Blod o heligt vatten", jolla duetoi länsinaapurimme blueskuningatar Louise Hoffsten, sekä kohtalokas maantiebiisi "Nånting värmer mej", jonka tekijä ja vastalaulaja Kajsa Grytt taas kuuluu punkin/uuden aallon esille tuomiin kykyihin. "Feber" - joka ei ole vanhan "Feverin" ruotsinnos - on vielä yksi kohokohta; siinä taas naisääni on taiteellisemman popin puolella kannuksensa niittänyt Sara Isaksson.

Tottan kohdalla duettolevyllä on luultavasti ollut juuri kaupallinen taka-ajatus koska hänen soolouransa siihen asti suurin hitti oli ensimmäisen soololevyn "Alltid inom mig" - eli Willie Nelsonin "Always On My Mind" - jonka Totta lauloi Ainbusk Singersien iki-ihanan solistin Josefin Nilssonin kanssa. Josefin on mukana tälläkin levyllä, mutta hänen biisinsä eivät kuulu niihin ikimuistettavimpiin. Kokonaisuus - 14 duettoa ja yksi omin päin laulettu esitys - on ehkä juuri ja juuri liian pitkä, mutta vaikeaa olisi valita ne poistettavat 2-3 kappaletta, ja se on siltikin suurempi kuin osiensa summa.

Maailman paras levy, osa 12: Radio Kings: Money Road (1998)

Yksi kevyen musiikin hienoista puolista näin friikin näkokulmasta on se, että aina kun luulee jo tietävänsä kaikki jokseenkin merkittävät nimet, niin jostakin tarttuu plakkariin joku uusi ihmeteltävä. Nykyisin, kun on tämä netti, ihmettelynsä voi tehdää ihan kotisohvassakin, mutta ennen vanhaan paras tapa löytää jotakin uutta (elleivät niput riittäneet ostamiseen) oli lampsia musiikkikirjastoon ja katsoa, mitä sieltä löytyisi.

Ja yksi sellainen löytö on Radio Kings, jenkkiläinen valkoinen bluesbändi joka ilmeisesti on tehnyt tämän lätyn lisäksi toisenkin, mutta ei tietääkseni koskaan saavuttanut sen kummempaa suosiota maailmalla. Se ei ainakaan johdu siitä, etteikö tuote olisi tarpeeksi hyvä; tälläkin levyllä on kaikki tärkeimmät minun suosikkeihini pääsemiseen tarvittavat ainekset – hyvä laulaja, käsittääkseni ihan siedettävät soittajat, hyvä ja vaihteleva materiaali (joka ei bluesista puhuttaessa ole mikään itsestäänselvyys) ja sopivan elävä äänimaailma.

Etenkin kolme kappaleista ovat sellaisia, jotka jäävät soimaan kauemminkin; hidas blues ”My Day Of Reckoning (Has Finally Come)”, jonka lauluosuus antaa sisällön käsitteelle painokas, samalla kun sointu- ja sävelkulut eivät ole niitä kaikkein kuluneimpia, aloitus ”I Can´t Win”, joka myös on mm. Kim Wilsonilta lievästi kuulostavan laulaja/harpisti Brian Templetonin voimannäyte, tällä kertaa midtempomaisena, sekä ”The Shelf”, toinen hitaampi teos joka on ehkä tavanomaisemman kuuloinen, mutta jonka ”hyllylle joutumista” kuvaava sanoitus mielestäni kuuluu genren parhaiten muotoiltuihin.

Ylipäätänsä tämä levy välttää tyylilajinsa karikot, yhtyeen sointi on miellyttävän jäntevä, sooloilu pysyy aisoissa (sekin on tärkeä pointti)... toimii sekä alamaissa että riemun vallassa. En ole koskaan tainnut tehdä sille Soundista nuorena miehenä äkkäämääni ”pölytestiä” (jos levy toimii juovuksissa kuunnellessa, se on hyvä) – mutta veikkaan, että se kuuluisi aivan huippuihin jos kokeilisin.

Jälkihuomautus: Tämän tekstin myötä Maailman paras levy on nyt sitten "reaaliaikainen" - levystä 13 eteenpäin kaikki tekstit ovat jo alunperinkin julkaistu nimenomaan tässä blogissa. Tahti on ehkä hieman hidastunut, koska albumeistakin on jo kuorittu ainakin pakolliset tapaukset päältä, mutta tarkooiotus on silti jatkaa aina silloin kun löytyy kehuttavaa. Eikä sekään ole ongelma - hyvää musiikkiahan on maailma pullollaan... 

Maailman paras levy, osa 11: Niko Ahvonen: Painovoimaa vastaan (1996)

Joskus nuoruudessani luin jostakin alan lehdestä vuodatuksen, jossa päiviteltiin suomalaisten kyvyttömyyttä tehdä ns. mustaa musiikkia, eli bluesia ja soulia, koska useimmat yritelmät olivat kirjoittajan mukaan nolostuttavan huonoja kopioita aidosta tavarasta – siitä nyt puhumattakaan, että jotkut artistit kehtasivat yrittää esittää tekeleitään omalla äidinkielellään...

Ottamatta lainkaan kantaa ”mustan musiikin” määritelmäkysymyksiin voin onneksi todeta, että ko. väite ei ainakaan enää pidä paikkaansa, ei ainakaan soulin kohdalla. Tänä päivänä todella hyviä nimiä on kokonainen liuta, ja yksi pääsyyllisistä on jo pitemmän aikaa alalla vaikuttanut Niko Ahvonen, joka sekä eri bändeissä että omalla nimellä on rikastuttanut elämääni jo vuosikymmenen ja useamman albumillisen voimalla. Kaikki hänen levynsä ovat vähintäänkin hyviä, mutta mielestäni paras on ensimmäinen soololevy ”Painovoimaa vastaan”.

Niko Ahvosen suurimmat avut ovat voimakas mutta sävykäs ääni, bändi joka svengaa kuin mikä, OK sävellykset ja ennen kaikkea ihan oma sanoitustyyli, joka yhdistelee arkifraaseja, oivalluksia ja sananlaskuja bluesin tarinakulkuihin, ja tekee kaiken tämän aidossa ”ilo pintaan vaik syvän märkänis”-hengessä. Levyn sointimaailma on miellyttävän vanhakantainen olematta silti mitään hiilikopiokamaa, eikä kaikkia koukkuja ole lainattu samasta kaapista, vaan kekseliäät sovitukset kruunaavat tämän paketin. Kaiken lisäksi sävellyksissäkin on enemmän koukkuja kuin soulissa yleensä – vaikka Nikomme hallitsee myöskin kiljahdukset ja karjahdukset tarvittaessa, on pohjalla kuitenkin laulu ja sen melodia.

Biiseistä monet etenevät kuin juna – kuuntelepa vaikka ”Eteenpäin” ja ole liikkumatta – ja sanat vetävät väkisinkin naamaa virneeseen. Sanankäytön esimerkkinä ”Sadetta saadaan”-hitin koukku on nimenomaan kertosäkeen käsiteparissa ”Sadetta saadaan/mutta aurinkoa otetaan” – ja vastaavia jujuja löytyy muualtakin. Kaikkein suurin helmi on silti ”Tarjoilija”, jonka tarina löydetystä ja sitten menetetystä mielitietystä on yksi suomenkielisen laululyriikan tuntemattomimpia mestariteoksia – ja joka istuu 60-70-lukujen taitteen ”puoliballadiformaattiin” kuin kuppa Töölöön.

Maailman paras levy, osa 10: J Karjalainen & Mustat Lasit: Varaani (1986)

Koska en itse osaa soittaa mitään monivuotisesta harjoittelusta huolimatta, mutta laulan kohtalaisesti sekä pyynnöstä että ilman, lienee luonnollista että musiikkimakunikin painottaa hyviä laulajia enemmän kuin soittajia – mutta jokaiseen sääntöön tarvitaan poikkeuksia, ja yksi näistä on Jii yhtyeineen; mies ei ole häävi laulaja, kun taas orkesterinsa nimestä riippumatta on yleensä svengannut kuin hirvi (mistähän tuokin ilmaisu muuten on alkujaan tullut?), ja monista hyvistä kokonaisuuksista minun suosikkini hänen diskografiassaan taitaa olla Varaani – ehkä osittain siksi, että se sattui ilmestymään sellaiseen aikaan, jolloin tuli liikuttua suhteellisen paljon anniskelussa ja muutenkin juhlissa, ja taisin onnistua kuulemaan miestä mustine laseineen livenäkin ensi kertaa juuri niihin aikoihin.

Tämän levyn A-puoli on ”vain” tavallisen letkeää juurimusiikkia – levyn nimipiisi on meksikolaisväritteinen helmi, muut biisit perusjuurikamaa, mutta B-puoli on pysähdyttävä sarja mestariteoksia. Sen aloittaa seesteinen ”Niin monta vuotta”, joka aikoinaan iski nuoreen mieheen kuin – no, jääköön sanomatta, koska se tuntui olleen kuin minusta kirjoitettu (tosin sen tenho on sittemmin haihtunut, mutta se on toinen juttu), jota seuraa hitti ”Sekaisin”, joka on hienoin siihen mennessä suomeksi tehty soulbiisi. ”Itke itke itke” onkin sitten jo sitä kamaa, jota jo esim. Bobby Bland teki aikoinaan – ja kertsin slidekitara on niin herkkua – kun taas ”Parhaat puoleni” on soulosastoa, ei niin mieleenpainuva kuin muut levypuoliskon kappaleet mutta monella muulla LP:llä se olisi kohokohta.

Nämä kaikki ovat kuitenkin tavallaan vain alkusoittoa levyn lopetuspiisille. ”Mä meen” saattaa olla komein suomeksi koskaan levytetty kappale – ainakin välillä se on listallani ihan ekana, ja koko ajan vähintään kymmenen joukossa. Sekin liikkuu soulin ja bluesin rajamailla, soi täyteläisen haikeana lähtemisestä kertovan tekstin kruunatessa komeuden – ja kun kappale ikään kuin vetää henkeä kahden säkeistön jälkeen ja saksofonisoolo alkaa, tuntuu kuin koko kappale lähtisi lentoon, ja samoin ainakin tämä kuulija. Ja siihen onkin sopivaa lopettaa koko levy, koska olisi aika mahdotonta löytää joku kappale, joka täyttäisi sen tunnelman, joka tästä lopetuksesta jää, kun näkee takavalojen katoavan pimeään, ottaa reppunsa ja kitaransa ja lähtee kulkemaan tien piennarta kohti tuntematonta tulevaisuutta...

Jälkihuomautus: Tähän(kään) arvioon ei ole mitään lisäämistä näin neljä vuotta myöhemmin - muuta kuin yksi huomio. Vaikka en jostakin syystä kaiva esiin Jiin levyjä niin usein kuin ennen, niin totesin taannoin laatiessani soittolistoja suomalaisen juurimusiikin parhaimmistosta tämän miehen biisejä tulevan mukaan huomattavan paljon - joissakin tapauksissa (mm. tässä) jopa hyvinkin puoli albumillista. Ehkä juuri tuo musiikillinen monipuolisuus ja soiton riemu johtavat siihen, että hänen parhaat levynsä ovat kuin best of-kokoelmia.

175-176. Gov´t Mule: Sama (1995) + Warren Haynes: Man In Motion (2011): Hard Rocking Soul Man

Amerikkalainen juurimusiikki eri muodoissaan on aina innostanut minua, ja usein se on kaikkein parhaimmillaan silloin, kun se rikkoo rajoja ja yhdistää eri tyylejä - kauan kypsytelty keitos on usein kaikkein maistuvinta. Yksi viime vuosien suosikeistani, kitaristi-laulaja Warren Haynes, kuuluu juuri niihin rajanrikkojiin, joiden tuotanto minua inspiroi. Kitarasankariksi, joka mielellään soittaa pitkiäkin soolopätkiä, hän on todella hallittu ja sielukas - ei mitään tilulilua, vaan täyttä asiaa - ja laulajana hän on lajinsa valioita, voimakasääninen ja - taas - sielukas. Hohhoijaa, tuo viimeinen termi minun on pien määriteltävä ennenkuin suistun sen käytössä naurettavuuksiin, mutta se on vain minusta niin kuvaava.

Hänen "pääbändinsä" Gov´t Mulen samanniminen debyyttialbumi vuodelta 1995 kuuluu sellaiseen kategoriaan, joka voisi olla tappavan tylsääkin - triona esitetty voimakkaahko bluesrock voi olla toella puuduttavaa jos siinä ei ole mitään jujua, mutta tämän lätyn määrittelevät pikemminkin Haynesin vahva mutta silti vivahteikas laulu sekä sellainen soiton reimu, joka käy ilmi sovitusten ykistyiskohdista. Pitkätkin biisit, kuten "Mother Earth" tai kaunis "Painted Silver Light", osoittavat kauneuden ja tyylin tajua voimakkuuden lisäksi, kun taas esim. "nimibiisi" "Mule" rokkaa tehokkaasti. Välillä soittoon tule jazzin sävyjä - ei liene sattumaa, että GM:n levytyksistä niin suuri osa on livelättyjä. Äänimaailma on koko ajan klassisen tyylikäs - varmaan joidenkin mielestä vanhakantainen, mutta minua miellyttävä.

"Gov´t Mule" on silti "vain" loistava bluesrocklevy, kun taas bändin myöhemmät levyt ovat leventäneet skaalaa, mutta todellinen tajunnanräjäyttäjä on Haynesin toinen soololevy vuodelta 2011, "Man In Motion". Erona bändin levyihin tällä on selvä soulpoljento, ja komppibändissä soivat urut ja sähköpiano - sekä torvet. Levy on julkaistu Stax-merkillä, mikä tosiaankin on sopivaa - jos ajattelee esim. Little Miltonin, Albert Kingin, Staple Singersin ja Johnnie Taylorin 70-luvun levytyksiä, tämä on äänimaailmaltaan suoraa jatkoa - ehkä eniten ensinmainituille, koska Haynesin kitara on esillä enemmän kuin kuusikieliset "pelkällä soullevyllä" normaalisti kuuluvat.

Soullevyjen heikko kohta voi joskus olla sävellysten taso, mutta Haynes on tehnyt ja lainannut kovan kokonaisuuden enimmäksen keski- ja hidastempoisia biisejä, jotka kruunaa hänen entisestään hioutunut laulunsa. Nimibiisi ja "River´s Gonna Rise" on kova avauskaksikko, joka soi kauniisti mutta jäntevästi, "On A Real Lonely Night" on samaa kamaa, "Hattiesburg Hustle" taas kohtalokkaan voimakkasti soiva hidas esitys - ehkä levyn se biisi, joka eniten muistuttaa Haynesin bluesrocktaustasta, vaikka hän ei tavallaan olekaan lähtenyt kovin kauas, "Take A Bullet" taas mukavan funkisti etenevä menobiisi, ja lopetus "Save Me" pianoon ja urkuihin tukeutuva gospelesitys.

Kehuin tämän levyn jo vuosi sitten, summatessani vuoden 2011 parhaita, mutta se on minun korvissani vain kypsynyt ja parantunut - uskallan väittää siinä olevan tulevan klassikon ainesta. Vaikka siis poljento ja äänikuva ovat pehmemmät kuin Mulen levyillä, tämäkin rokkaa - voimakkasti, vaikkakaan ei niin aggressiivisesti. Hard Rocking Soul Man...

174. Janiva Magness: What Love Will Do (2008): Perusasioiden äärellä

Minä pidä monenlaisesta musiikista; joskus maittaa hevi, välillä taas iskelmä, etniset sävyt ovat usein viehkeitä, ja jopa hyvä kantri menee jakeluun jos se on tarpeeksi juurevaa. Yhteistä kaikille näille mieltymyksilleni on se, että ne aina välillä pulpahtavat pintaan ja sitten taas painuvat taka-alalle kun joku muu kevyen musiikin alalaji puskee edelle. Tähän yleissääntöön on yksi poikkeus; en ole koko musiikkidiggariaikanani vielä kyllästynyt siihen musiikkiin, joka syntyy bluesin ja soulin välimaastossa, kumpaankin tukeutuen ja välillä muutakin lainaten - joka yleensä on hyvin sovitettua, svengaavasti soitettua ja tunteellisesti laulettua. Se on muodostunut joskus 60-luvulla, oli voimissaan 70-luvun alkupuolella, sitten ehkä vähän pimennossa mutta mykyisin voimissaan vaikka ei ehkä kaikkein suurimpien kuulijakuntien suosiossa.

Yksi tämän lajin moderni helmi on tämä levy, joka ilmestyi levylautaselleni ja iskeytyi tajuntaani aika tuoreena siinä kolme vuotta sitten, ja joka siitä lähtien on pompannut esiin tasaisin väliajoin - ja paranee joka kuulemalta. Janiva itse on altto, jonka äänessä on se sopiva sekoitus tunnetta ja säröä joka voi saada ihoni kananlihalle melkein biisistä riippumatta, ja häntä säestävässä bändissä ovat sekä torvet että Hammond kohdallaan - rytmiryhmästä nyt puhumattakaan.

Materiaali on tasokasta, käsittääkseni enimmäkseen lainaa - jo aloitus, "That´s What Love Will Make You Do" on täysi tyrmäys. Se onkin yhden suurimman idolini, tämän genren kuninkaan Little Milton Campbellin tuotantoa - ja Janivan versio on ihan alkuperäisen tasoa. Toinen herkkupala on keskitempoinen "Bitter Pill" - kuunnelkaa vaikka saksofoniaksentteja; tämä soppa kiehuu - ja kolmas ehdoton huippu on "One Heartache Too Late", joka kyllä kuuluu balladiosaston suosikkeihini ylipäätänsä. Kuten tämän lajin levyllä kuuluukin olla, tempot vaihtelevat mutta svengi pysyy - ja kun välillä sattuu kohdalle vähemmän ikimuistoinen sävellys, vievät poljento ja asenne siti mennessään.

Janiva on tehnyt jo aika monta levyä, ja myös laulanut muiden levyillä, mutta tämä on ainoa albumi jonka olen onnistunut saamaan käsiini - tai siis oli ennenkuin löysin koko rivin Spotifysta. Niitä muita en olekaan ehtinyt kuunnella kuin satunnaisesti, mutta koko hänen tuotantonsa vaikuttaa pysyttelevän tiukasti perusasioiden äärellä, riman ollessa korkealla - eli ihmekös se, että hän on tarkoin varjeltu salaisuus. Toisaalta olisi hienoa, jos joka talouteen ostettaisiin vaikkapa Madonnan tai Lady Gagan albumin sijasta Janiva Magnessin levy - mutta toisaalta minunkaltaiseni snobit eivät ehkä sitten voisi nauttia tästä levystä niin täysin rinnoin kuin minä nyt.

Maailman paras levy, osa 9: Luz Casal: Sencilla Alegria (2004)

Kolme vuotta sitten vietin viisi kuukautta Espanjassa, ja huomasin suureksi ihmetyksekseni maailmassa olevan muutakin kuin englanninkielistä musiikkia, ja että suuri osa siitä oli oikein hyvää. Ensimmäinen ”vt. kotimaani” laulajista, joka kaappasi korvani, oli Luz – joka itse asiassa oli minulle tuttu jo aikaisemmin, vaikka en sitä heti ollut hoksannut; hän lauloi jossakin 90-luvun Almodovar-elokuvassa iki-ihanan ”Piensa en min”. Hänen uudemmat levynsä eivät käsittääkseni ole mitenkään ”perinteisen espanjalaisia”, mitä se sitten lieneekään.

Tämäkin levy on ehkä jotakin ”yleislänsieurooppalaista popmusiikkia, jossa flamencotyylinen kitaransoitto yhdistyy folk- ja chansonsävyihin, johonkin mitä me kutsuisimme ehkä viihteeksi, ja bluesiin. Ennen kaikkea se liikkuu suvereenisti eri tyylilajien välillä ja siten myös niiden yläpuolella, todistaen samalla liiallisen genresitoutumisen rajoittavuutta.

Tuotantoa leimaa sellainen dynamiikan ja hienovaraisuuden taju, joka ilmeisesti vaatii sellaista kokemusta ja/tai tuotantobudjetti, joihin esim. suomalaisessa kevyessä musiikissa harvoin on päästy. Äänikuva on sopiva sekoitus sähköistä ja akustista, ja kaiken keskellä on yhdistävä tekijä, artistimme ääni. Se on kuiskauksista kiljahduksiin suvereenisesti liikkuva altto, joka ainakin minulle puhuu sellaista sielun kieltä, ettei vajavainen espanjantaitoni ollenkaan vaivaa minua, vaikka periaatteessa haluankin ymmärtää mitä kuuntelemissani lauluissa sanotaan. Toisaalta oikein hyvä musiikki onkin juuri sellaista, joka puhuttelee kokonaisvaltaisesti, vaikka yksityiskohdat joskus olisivatkin hämäriä.

173. Pretenders: Get Close (1986): Sielukas salamanisku

Eräs kaikkein parhaista keikkamuistoistani on kesän 1987 Ruisrockista, jossa kuulin kaatosateessa hienot keikat Richard Thompsonilta ja sitten tältä Chrissie Hynden bändiltä, joka ainakin sillä kertaa oli kuin salamanisku - tiukkaa soittoa, hyviä biisejä ja sitten tämä neiti Hynden ääni. Sää oli todella surkea, ja muistan todenneeni, että minulla kämpille tullessani oli vaatteissani kuiva kohta oikeassa kyljessäni - se oli ollut suojan puolella ja lisäksi minulla oli ollut piknikviltti käärittynä kainalooni. Ja minulla oli sentään Turussa kämppä jossa kuivatella - muutamat seurueen jäsenistä lähtivät leirintäalueelle yöpymään...

Pretendersiä olin lähtenyt kuulemaan, koska olin tykästynyt tähän vuotta ennen sitä ilmestyneeseen albumiin. Se erosi vanhemmista lätyistä sikäli, että bändin muilla levyillä (myös tämän jälkeen) on paitsi loistavia hittibiisejä ollut myös aika lailla huteja - mutta tämä miellytti minua sekä soundillaan että materiaalillaan. Bändi on tällä levyllä iskussa - jäntevä mutta ilmaava, uhkaava olematta raskas, rock mutta sliipattu - svengaa kuin kone. Kuunnelkaapa vaikka Jimi Hendrixlaina "Room Full Of Mirrors"... heviä, olematta mitään heviä.

Hitit - "Don´t Get Me Wrong" ja "Hymn To Her" ovat myös hyviä - loistavaa popmusiikkia - mutta kaikkein kirkkain helmi on silti "Chill Factor", soulbluesballadi jonka sävel ja sovitus osuvat todella nappiin, ja jossa Chrissie Hynden äänenkäyttö ja sanoitustaito ovat huipussaan. Yksi 80-luvun merkkibiiseistä albumilla, joka kokonaisuutenakin iskee tajuntaan. Vaikka tämä levy ei ole mikään soulsellainen, joskin jotkut sovitukset lainaavat mustaa musiikkiaarretta, se on jotenkin sielukkaampi kuin useimmat soullevyt, ehkä koska Chrissie tosiaankin onnistuu laulamaan sen juuri kuin hänellä olisi asiaa juuri minulle, kuulijalle.

Maailman paras levy, osa 8: Beatles: Rubber Soul (1965)

Minun ensimmäiset kahdeksan omaa LP-levyäni olivat Beatlesin tekeleitä, ja niistä ensimmäinen ja kaikista rakkain on tämä levy. Olin tosin kuullut suurimman osan heidän platoistaan siinä vaiheessa, kun tämän hankin, mutta tämä oli ensimmäinen ihan omin käsin ostamani levy. Ja se kuuluu vieläkin kokoelmani parhaimmistoon... Tämä levyn ilmestyminen osui siihen taitekohtaan, jolloin nämä neljä liverpoolilaista velikultaa olivat kehittäneet kahden ja puolen minuutin poplaulut täydellisyyteen, mutta eivät vielä olleet seonneet guruihin ja huuruihin – eli tavallaan tämä on se levy heidän tuotannossaan, joka on ikääntynyt parhaiten; tämä kokonaisuus ikäänkuin lähtee liitoon eikä lässähdä missään vaiheessa.

Iloisella 60-luvulla LP-levyjä ei hiottu samalla tavalla kokonaisuuksiksi kuin useasti myöhemmin tehtiin; pikemminkin pantiin lätty pihalle heti kun purkissa oli tarpeeksi aineistoa. Ja Beatlesilla sitä riitti; esim armon vuonna 1965 tämä oli jo toinen albumillinen tavaraa, ja sen lisäksi bändi oli julkaissut pari sinkkua joita ei löytynyt levyiltä, ja muistaakseni vielä EP-levyn – eli yli 30 uutta esitystä kalenterivuoden aikana, ja esim. vuosina 1963-66 seitsemän LP:tä ja varmaankin sata laulua, joista suurin osa oli omaa tuotantoa ja hämmentävän monet tosi hyviä – ja Rubber Soul oli kokonaisuutenakin loistava.

Jo levyn tunnetuimmat hitit ovat hienoja – romanttinen ”Michelle”, kreikkalais-sentimentaalinen ”Girl”, stemmalaulun juhlakappale ”Nowhere Man” ja bändin ensimmäinen flirttailu itämaisten sointujen kanssa, ”Norwegian Wood”, mutta ihme kyllä monet ns täyteraidoista ovat vieläkin parempia. Ensimmäinen oma suosikkini oli päätöskappale ”Run For Your Life”, joka kaiken lisäksi oli tekstiltään jotakin muuta kuin bändin siihenastiset kädestäpitolaulut, ja myöhemmin esiin nousivat soulahtava ”The Word”, George Harrisonin varhainen helmi ”Think For Yourself” ja kaiken huippuna B-puolen kuolematon pikku poplaulu ”Wait”, jossa on kaikki Beatlesklassikon tuntomerkit; hieno sävellys, stemmalaulu ja joku pikku koukku (tässä tapauksessa tamburiinin käyttö säkeistöjen taukokohdissa) joka saa laulun pysymään mielessä.

Kaiken kaikkiaan, tätä levyä olen rakastanut jo yli kolmekymmentä vuotta, ja se kuulostaa vieläkin yhtä hyvältä kuin silloin kerran. Ehkä osittain nostalgisista syistä, mutta ennen kaikkea koska hyvä musiikki on ajatonta.

Maailman paras levy, osa 7: Robert Cray: Shame + A Sin (1993)

Minä pidän bluesista, sen sinisävelistä ja “puhdistautumisen tunteesta” sitä laulaessa tai kuunnellessa. Ja minä pidän soulista, sen intohimosta ja sykkeestä. Ja jos nämä kaksi sekoitetaan ja esitetään sopivan modernisti, perinteitä kunnioittaen mutta omaan visioon luottaen, on se periaatteessa parasta musiikkia, mitä tiedän.

Tämäntyyppisen musiikin johtotähti viimeisen 25 vuoden ajan on ollut Robert Cray. Hän ei varsinaisesti ole keksinyt mitään uutta – mutta hän on kerran toisensa jälkeen näyttänyt osaavansa sekä tehdä että tulkita sinisäveliä modernilla mutta ajattomalla tavalla, ja peräti saavuttanut tämän kykynsä avulla sellaista suosiota, mitä moni muu nimenomaan mustan musiikin tulkki ei koko elinaikanaan saanut. Ja hän on tehnyt vinon pinon hyviä levyjä, joukossa pari oikein loistavaa, ja kaikkein paras on tämä. Kaiken lisäksi minulla on kerran ollut onni kuulla nuorta herra Crayta klubikeikalla, joskus alkuvuodesta 1985 Kårenilla Turussa. Silloin tämä levy ei ollut vielä ilmestynyt, enkä itse ollut ymmärtänyt hänen suuruuttaan – mutta siitä se silloin lähti.

”Shame + A Sinissä” on kaikkea sitä, mikä tekee Robert Craystä niin hyvän. Hänellä on hyvä lauluääni, ja hän soittaa kitaraa juuri niin kuin minusta pitääkin; kohtuullisen minimalistisesti, dynaamisesti – ja tarpeeksi vähän. Ja ennen kaikkea hän – ja hänen bändikaverinsa – tekevät lauluja, joissa hyvä teksti ja mieleenpainuva sävellys, joka ei seuraa kaikkein kuluneimpia sointukulkuja, kohtaavat sovituksessa, jossa on tilaa juuri äsken luettelemilleni elementeille – eikä liikaa ylimääräistä kamaa.

Tämän levyn kappaleista vaikkapa ”Passing By”, ”Leave Well Enough Alone” tai iki-ihana moderni blueshelmi ”I Shiver” ovat sellaisia, joita voisin kuunnella kuinka paljon hyvänsä. Mutta itse asiassa levyn yhdeksän esitystä ovat kaikki vähintään kelvollisia – joskin aloitusbiisin valitus verojen maksamisesta on minusta vähän paksua ottaen huomioon sen, että artistimme varmaankin tekee ihan siedettävää tiliä verojen jälkeenkin.

***

Jälkihuomautus: Hyvä musiikkihan ei vanhene, mutta hyvät artistit kylläkin - ja joskus se johtaa onnistuneeseen lopputulokseen, toisinaan taas väsähtämiseen ja urautumiseen. Minusta Robert Crayn viimeismmät levyt eivät ole vastanneet hänen 80- ja 90-lukujen mestariteoksiaan, vaikka niiltä onkin löytynyt yksittäisiä helmiä - mutta tänä syksynä ilmestynyt uusin albumi "Nothin´ But Love" on muutaman kuukauden kulutuksen jälkeen matkalla kohti klassikkoasemaa. Siinä tapauksessa minulla voi olla syytä palata asiaan ensi vuoden puolella...

Maailman paras levy, osa 6: Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaikki rakkaudesta (2004)

Jos suomen ja englannin kielet vaihtaisivat paikkaa, olisi tämä levy vuosituhannen tapaus mitä ns rehtiin perusrockiin tulee, ja Perunateatteri samanlainen käsite kuin vaikkapa E Street Band aikoinaan. Mutta koska näin ei tule tapahtumaan, säilyy Pauli Hanhiniemen tekemä musiikki kohtuullisen pienen piirin herkkuna. Ja koskaan ei hänen kunniakkaalla urallaan tämä elämän ilmiöiden lakonisen havaitsemisen ja kolmen soinnun yhteys ole toiminut niin kokonaisvaltaisesti kuin tällä herran (toistaiseksi?) viimeisellä rocklevyllä. Jotenkin se kaiho, joka on kulkenut koko suomalaisen kevyen musiikin kehityskaaren mukana, on juuri tällä albumilla puhjennut täyteen kukkaan tavalla, joka saa ainakin allekirjoittaneen tuijottamaan taivaanrantaa tyytyväisenä huokaisten. Tästä ei suomirock parane.

Minä jään kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan kappaleita kuten ”Hopealuotia” vaivattomine sävelmineen, päätöshymniä ”Rakkaus on”, soulia tihkuvaa aloitusta ”Suudellaan” tai loistavaa aamuyöpastissia ”Jätkä taksissa”, joka onnistuu pukemaan jopa kahden aiemmin toisiaan ilmeisesti sivunneen kulkijan uuden kohtaamisen ja sen herättämät mahdollisuudet juuri sellaiseen aamuyön tuntien kaihoisaan usvaan, jolloin punnitaan menneitä ja mietitään, mitä se elämä onkaan ottanut ja antanut. Eikä tämän levyn molli ole mitään uikuttavaa surussa rypemistä, vaan pikemminkin sitä bluesin laulamalla puhdistautumista.

Kaikkein suorimmin palleaani iskee kuitenkin ”Sano mulle jotakin” ja sen täydellinen kertosäe, joka kiteyttää aika täydellisesti sen tunteen, joka iskee kun tajuaa maailman tosiaan olevan karu paikka, jossa pienen ihmisen toiveet painavat juuri niin vähän kuin synkkinä hetkenä voi eksyä kuvittelemaan. Jos jotakin haluaa moittia, niin tämä kappale ja jotkut muut levyn esityksistä kärsivät hieman orkesterin rajoitetusta soundivalikoimasta – tämähän on kitaracombon levy, jossa ei pahemmin viljellä edes kosketinsoittimia, mistään jousi- tai torviylilyönneistä nyt puhumattakaan. Toisaalta tämä tietynlainen kapeahkon saran kyntäminen täydellisyyttä etsien on ollut Hanhiniemen tavaramerkki jo Kolmannen Naisen ajoilta, ja tietyllä tavalla minimalistinen sovitustyyli sopii yksi yhteen hänen sanoitustensa kanssa.

***
Jälkihuomautus: Pauli Hanhiniemi on sittemmin enimmäkseen kulkenut muita polkuja - Kolmas Nainen teki albumin muotoisen comebackin, mutta sitä en tule käsittelemään tässä blogissa - joten toistaiseksi tätä albumia voidaan pitää paitsi sikahyvänä levynä, myös eräänlaisena testamenttina. Ja kun olen kuunnellut hänen myöhempää tuotantoaan, Hehkumon kanssa, olen myös ainakin itselleni pystynyt rakentamaan jonkinlaista suomalaisen "kansanmusiikin" kaarta - muotokieli voi olla joko amerikkalaislähtöistä kuten tällä levyllä, tai enemmän suomalais-ugrilaista kuten Hehkumon levyillä, mutta suomalaisen sielun peilaaminen on vahva yhdistävä tekijä.

172. J Karjalainen: Tähtilampun alla (1992): Se on helppoa kun sen osaa

J Karjalainen on aikamoinen tekijä minun kirjoissani. Ensin hän 80-luvulla Mustilla Laseillaan loi maamme ehkä kovatasoisimman rytmimusiikkipumpun, sitten hän 90-luvulla modernisoi soundinsa ja laajensi sitä - lähes yhtä korkeatasoisin tuloksin - ja sen jälkeen hän vielä 2000-luvulla teki täyskäännöksen ja sukelsi juurimusiikin maailmaan. Nyt luin juuri jostain, että hänellä olisi tekeillä taas "popimpi" levy (ehkä uusi uusiutuminen?), eikä se haittaa minua yhtään - mutta toisaalta vanhoissakin on aivan tarpeeksi kuuntelemista.

Tämä "Tähtilampun alla" oli sen toisen tulemisen ensimmäinen oikea hitti, ja se on minusta riemastuttava levy koska se nimenomaan laajentaa Mustien lasien sinänsä monipuolista ulosantia, mutta kuulostaa silti ryhdikkäältä kokonaisuudelta, ei vähiten koska Jii itse on sen punainen lanka persoonallisine lauluäänineen ja hyvine biiseineen. Niin, itse asiassa hän on aikamoinen tekijä myös siitä syystä, ettei häntä todellakaan voi kutsua miksikään Carusoksi, mutta kuuntelen häntä silti mieluummin kuin jotakin visiotonta kultakurkkua joka esittää soinnukasta tyhjyyttä.

Tämän levyn biiseissä on siis koko rytmimusiikin kirjo. Rautalankarenkutus "Avaruuden ikkuna", eräänlainen nimibiisi "Telepatiaa", joka on kaihoisa soulballadi ja levyn ehkä "Mustin lasein" esitys, hymni "Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään"... sitten B-puolen mainio soulveto "Mä tuon rahaa kotiin", kantrivalssi "Onni", tunnelmallinen "Syvä matala"... jonkinlainen yhdistävä tekijä on ehkä tarinointi - Jii on kyllä tuokiokuvien mestari, joka parilla vinksahtaneella fraasilla maalailee tauluja elävästä elämästä, ja hassua kyllä yleensä sellaisia joissa on onnellinen loppu tai ainakin lupaus jostain paremmasta, mikä sekin on vahvuus koska itse- ja muussa säälissä rypijöitä meillä kyllä riittää yli oman tarpeen.

Ja kaikki tämä tulee vielä niin pakottomasti, ei nyt suorastaan vasemmalla kädellä mutta jotenkin rennolla mutta tarkalla otteella, joka viestittää homman olevan hallussa mutta silti hoituvan innostuksella. Se on vain niin helppoa kun sen osaa...

Maailman paras levy, osa 5: Millie Jackson: Caught Up (1974)

”Uuuh, beibi... Tule luokseni, niin näytän mitä mamma/pappa osaa tehdä... Voi joo...” Tai sitten ”Hikoile kanssani, unohda murheesi! Pyöritä pehvaasi biitin tahtiin... Huh!” Yksi soulmusiikin tunnusmerkeistä on se, että suuri osa siitä on varsin tilannehakuista, tai miten sen nyt sanoisikaan, ja siitä syystä se voi olla esim albumin mittaisina annoksina aika uuvuttavaa, varsinkin jos haluaa kuunnella sitä seesteisesti sohvassa istuskellen – ja toisaalta ehkä sopimattomia myös esim. autoiluun, koska sen kuuntelussa on ilmiselvä innostumisen ja muun oleellisen unohtamisen vaara. Kun suuri osa alan helmistä sen lisäksi on ilmestynyt ensi kädessä sinkkuina, on alalta vaikea löytää sellaisia alun perin LP:nä ilmestyneitä kokonaisuuksia, jotka pitäisivät kutinsa samalla tavalla kuin esim. rocklevyt yleensä. Onneksi poikkeuksiakin on.

Yksi suosikkiäänistäni on Millie Jackson. Hän kuuluu siihen tummien alttojen sarjaan, jonka jäsenet pystyvät laulamaan niskakarvani pystyyn alta aikayksikön – ja hänen kulta-aikansa sattui 70-luvulle, jolloin musiikin äänimaailma yleisesti ottaen oli herkullisimmillaan, ennen syntikoiden ja muiden hirvitysten voittokulkua (tosin osa 80-luvun musiikin viehätyksestä voi olla karmeassa äänimaailmassa... mutta se on toinen juttu). Hän teki sarjan loistavia albumeja, joista tämä on ehkä kaikkein herkullisin, ja kaiken lisäksi tämä sisältää yhden niistä ”rap-kokonaisuuksista”, joita Ms Jackson sitten teki joka levylle – jossa hän yhdisti jonkun hiteistään puhuttuihin osuuksiin, joissa hän useimmiten kertoili totuuksia rakkauden kiemuroista. Kuvailtuna tämä kuulostaa kornilta, mutta levylläkin ainakin tämä toimii . ja voi vain kuvitella, minkälaisen tunnelman hän on saanut aikaan keikoillaan.

Tämän levyn selkäranka ovat kuitenkin hyvät biisit, hyvin sovitettuina, laulettuina ja soitettuina. Minuun tehoaa se paksun basson, rumpujen, urkujen ja jousien äänimaailma joka vietiin huippuunsa juuri noin 1975 esim Stax-yhtiön levyillä ja juuri tällä platalla, joka sittemmin degeneroitui diskoksi – mutta vielä tämän levyn ilmestyessä biitti hengitti ja svengasi kuin tauti, hieman epämuodikasta mutta ah niin osuvaa ilmausta lainatakseni. Kuunnelkaapa vaikka ”All I Want Is A Fighting Chancea” – ellei puntti vipata, olisi syytä harkita lääkärissä käyntiä...

Jälkihuomautus: Tämähän on näköjään enemmän artistiesittely kuin levyarvostelu - kehun Millien ääntä (syystäkin) ja soundia, ja sitten nimeän kuin ohimennen yhden leyn biiseistä. Minulla taitaa itse asiassa olla hyllyssäni hänen neljä ensimmäistä albumiaan (ja tämä on niistä se neljäs), ja itse asiassa niistä voisi kehua minkä tahansa koska kama on paitsi korkea- myös tasalaatuista, joskin ehkä pitemmän päälle myös hieman samankuuloista. Debyyttialbumin "Child Of God" on yksi parhaista kuulemistani soulballadeista, kun taas kakkoslevyn "I Cry" ja "Hypocrisy" ovat sitä uhkaavaa mid/uptemposoulia jota voisin kuunnella vaikka siinä laulettaisiin mistä, ja joka juuri tietyn ilmavuutensa perusteella on tanssittavampaa kuin mikä tahansa diskobiisi. Ja niin edelleen...

Maailman paras levy, osa 4: John Hiatt: Bring The Family (1987)

John Hiatt on yksi niistä kestosuosikeista, jonka uusi levy yleensä on jonkinlainen tapaus musiikillisessa arjessani. Mies on levyttänyt säännöllisesti noin kolmenkymmenen vuoden ajan, ja itse kiipesin kyytiin vuonna 85 ”Warming Up To The Ice Age”-levyn myötä. Sen seuraaja, ”Bring The Family”, onkin sitten jo täysi klassikko. Ensinnäkin soundi on nin hyvä – basso (Nick Lowe), rummut (Jim Keltner), kitara (Ry Cooder), vähän pianoa tarvittaessa (sankarimme itse) – josta voikin jo arvata, että toiseksikin soitto kulkee kuin juna, kolmanneksi biisit ovat hyviä, ja kaiken kruunaa herra Hiattin vahvasti elämänmakuinen ääni.

”Elämänmakuinen” on minusta käsite, jota aina välillä käytetään väärin, antamalla sen tarkoittaa elähtänyttä tai muuten vain rankan elämisen ja olemisen merkitsemää – ja vaikka John Hiattin elämään mahtuu näitäkin, olisin sitä mieltä että hänen äänensä ja laulunsa ovat elämänmakuisia siten, että niissä on sekä huippuja että pohjia, että ennen kaikkea sitä tunnelin päässä kajastavaa valoa. Kuunnelkaapa vaikka ”Have A Little Faith In Me” tai levyn päättävä täystyrmäys ”Learning How To Love You”, niin ehkä käsitätte mitä haen takaa. Kuulin viimeksimainitun ensi kertaa 22-vuotiaana kloppina, mutta vielä nyt, yhtä monta vuotta myöhemmin, se on yhtä tosi.

Toinen asia, joka on John Hiattin osaamisen ydinaluetta, on tunne-elämän pimeämmän puolen ja sydänsurujen kuvaaminen – tällä levyllä vaikkapa lauluissa ”Stood Up” (jossa kyllä on myös sitä toivoa) tai ”Lipstick Sunset”. Ja taas kerran, tämä levy on sikäli ehtaa kasaria, että se on levytetty ujelluksen, läiskähdysten ja kompressoidun kaiutuksen yhtenä kultavuonna 1987, mutta sen äänimaailma on lihaa ja verta, oikeita kuusikielisiä sointuja ja aito komppiryhmä joka tietää, mitä pitää soittaa ja mitä jättää soittamatta. Tämä on, jotain arvostelua lainatakseni, sitä ruisleipää – vaikka se ei aina maistuisi niin jännittävältä, siihen on hyvä palata kun kaikki kuorrutetut herkut alkavat tympiä. Ja niinpä se onkin kestänyt ajan hammasta paljon paremmin kuin suurin osa kyseisen vuosikymmenen aikana tehdyistä levytyksistä.

Maailman paras levy, osa 3: Thin Lizzy: Bad Reputation (1977)

Tässä siis tämän blogin esiasteen kolmas postaus, alunpern tehty 6.1.2009:

Minä pidän ”raskaasta”(kin) musiikista, vaikken mikään varsinainen metallipää olekaan, ja vaikka minun määritelmäni teemasta on peräisin 70-luvun lopulta, jolloin ei vielä edes ollut mitään ”heavy rockia” kummempaa (mitä sittemmin esiin tulleisiin tuhanteen jotakin/sitä sun tätä-metalin alalajiin örinöineen ja kaikenlaisten mörköjen ihannointeineen tulee, en ole kärryillä enkä edes yritä, mutta se on toinen juttu). Ja kun puhutaan ”oikeasta hevistä”, ei ole Thin Lizzyn ohittanutta.

Phil Lynottin jai muidenkin bändin jäsenten rankasta elämästä huolimatta (tai ehkä jopa sen vuoksi) Lissu teki vuosina 1976-1979 neljän klassisen studiolätyn sarjan, joista jokainen saattaisi päästä henkilökohtaiseen top kymppiini, ja siihen väliin myös klassisen tuplaliven. Jos katsotaan kokonaisuutta eikä yksittäisiä kappaleita, on näistä kaikkein paras ”Bad Reputation”, joka myös on bändin ”paha-poikamyytin” lakipiste. Syytä itseäsi, jos lähdet tämän retkueen kelkkaan...

Albumin kohokohtia ovat nimikappale, joka on etenkin rumpali Brian Downeyn tour de force, sitä A-puolella seuraava ”kotiinlähtöballadi” ”Southbound”, levyn hitti ”Dancing In The Moonlight”, joka on pikemminkin sormianäpsyttävä R&B-klassikko kuin hevibiisi (mutta Thin Lizzyn viehätys olikin sielukkuudessa vähintään yhtä paljon kuin runttauksessa – Phil Lynottin ”musta” ääni, kelttiläiset sävelkoukerot ja tunnusomainen kahden soolokitaran yhteissoitto oli ja on vieläkin lyömätön yhdistelmä) ja dramaattinen ”That Woman´s Gonna Break Your Heart” – ja siinä tulikin kehuttua levyn yhdeksästä kappaleesta jo neljä. Loputkin ovat hyviä.

Vielä pitää erikseen kehua tätkin levyä koristava sanoitusmaailma. Niinkuin hevibändit yleensä, Lissunkin tuotanto pitäytyy pitkälti poikien kanssa juhlimisen, naisten naurattamisen ja yleisen remuamisen ympärillä – mutta Phil Lynottin irlantilaiset tarinaniskijägeenit ja romanttinen luonto yhdistettynä aika hyvään riimikorvaan tuottavat lopputuloksen, joka sopii minun korvaani paljon paremmin kuin genren aivottomuudet yleensä. Ja sen lisäksi tämäkin levy alkaa väkivallan vastaisella kommentilla Irlannin tilanteeseen ja loppuu uskonnolliseen pohdintaan (tosin kunnon katolisen syntisen näkokulmasta). Välillä hänen teksteissään on jopa ajatuksen poikasta...

Hauskaa on myös huomata, että vaikka musiikkimakuni periaatteessa on siirtynyt teinivuosien hevi-ihannoinnista yms. keskenkasvuisuuksista seesteisempään suuntaan, niin hyvä hevi iskee aina. Kokoelmafriikkinä olen tehnyt itselleni pitkän sarjan juuri tämän genren klassikoita, ja alan tärkein nimi on vieläkin Thin Lizzy. ”Bad Reputation” kolahti teinipoikaan 1983, ja kolahtaa keski-ikäiseen äijään tänä päivänä. Vielä kun löytäisi sen LP-levyn, joka on kadonnut hyllystäni johonkin. Ja kuten sanottua, melkein yhtä hyviä levyjä ovat mielestäni läpimurtoteos ”Jailbreak” ja kelttiheviromanttinen mestariteos ”Johnny The Fox” (molemmat 1976) ja bändin viimeinen mestariteos ”Black Rose” (1979) – sen jälkeen kova elämä taisi väsyttää Philip Lynottin, mitään varsinaisesti huonoja levyja hän ei bändeineen tehnyt, mutta 80-luvun tuotokset eivät kestä vertailua – ja sitten sankarimme jo ottikin ohraleipä.

***

Jälkihuomautus: Melkein neljä vuotta myöhemmin on hauska huomata, että mielipiteet pitävät kutinsa - ja että olen myöhemmin kehunut koko tuon yllä mainitun albumirivin, koska jokaisella on omat meriittinsä. Voisi ehkä olettaa, ettei 43 ja 47 ikävuoden välillä ehkä tapahdu niin paljon musiikkimaussa, että riski olisi kovin suuri, mutta omalla kohdallani horisontti on kyllä laajentunut viimeisen 2-3 vuoden aikana enemmän kuin moneen vuoteen sitä ennen - ehkä osaltaan, koska ryhdyin pohtimaan levyhyllyäni näiden kirjoitusten kautta. Mutta se pohdinnasta - nyt pitää etsiä koneelta Lissun tekeleitä...

171. Blue Öyster Cult: Secret Treaties (1974): Musiikkia lokeroinnin tuolta puolen

Nuorena kaikki oli niin helppoa. Nykyisin metallia on niin monenlaista - "ja se kuulostaa kaikki samanlaiselta meteliltä ja örinältä" - mutta vielä 80-luvun alkuvuosina kiistelimme joskus kaverien kanssa siitä, mikä oli heviä ja mikä hard rockia, eikä muita vaihtoehtoja juuri ollut. Oli miten oli, kunnon hevibändin musiikki oli äänekästä, siinä oli paljon ja säröisiä kitaroita, ja sitä laulettiin korkealta ja kovaa.

Huomasin jo silloin, että pidin 70-luvun levytyksistä enemmän kuin (silloin) uusista, eikä minun yleisesti ottaen ole ollut syytä muuttaa käsitystäni sen jälkeen. Thin Lizzy, Deep Purple seuraajineen, Led Zeppelin, Ufo... siinähän niitä on. Ja sitten tämä BÖC, joka taas kuului niihin bändeihin jotka tuotannollaan haastoivat teinipojan käsitystä siitä, että maailma ja musiikki ovat määriteltävissä ja lokeroitavissa. Bändillä oli ajoittain mahtavia kitaravalleja mutta välillä se teki ihan popmusiikkia. Laulu oli ihan pätevää - mutta välillä se jotenkin hukkui yleiskuvaan. Ja teksteissä käsiteltiin rutiininomaisesti teemoja, joista joku David Coverdale ei varmaan ollut kuullut puhuttavankaan.

Jo tuolloin varsinkin tämä, bändin kolmas lätty, muodostui suosikikseni, eikä se ole menettänyt asemaansa vieläkään. Hämärien tekstien, jännittävien sovitusten, omaperäisten sävellysten ja persoonallisen ulosannin yhdistelmä on voittaja. Aloitus "Career Of Evil" omaa yhden suosikkiriffeistäni tai -kuvioistani (niin, pitää kehua myös kosketinten osuus bändin soundissa - varsinkin ennenkuin he 80-luvulla vajosivat syntikkasuohon), ja tekstin ja sävellyksen muodostama kokonaisuus on loistava - esimerkiksi jännite B-osan (?) sulosävelten ja tekstin uhkausten välillä voittaa minkä tahansa sankarihevibändin uhon.

Levy on tasoltaan koko matkan kova, mutta viimeiset kaksi kappaletta räjäyttävät pankin. "Flaming Telepaths" on jotenkin unenomaisen hypnoottinen hymni, joka olisi loistava päätös mille tahansa albumille. Tällä levyllä sitä vain seuraa "Astronomy", joka vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin on yksi tämän genren suosikkilauluistani. Majesteettinen melodia, taas kerran hämärä teksti, sovitus jossa kitarat ja koskettimet luovat mielenkiintoisen aggressiivisen majesteetillisen kokonaisuuden (huomatkaa kuinka adjektiivit pitenevät...). Jossakin yhteydessä olen lukenut Blue Öyster Cultistä määritelmän "psychedelic noir", ja se kyllä mielestäni sopii hyvin varsinkin tässä yhteydessä.

Vaikka en erityisemmin välitä kauhuelokuvista, olen joskus jonkun nähnyt - ja sama pätee esimerkiksi hyviin trillereihin; tehokkainta ei ole hirveyksillä mässäily, joka on lähinnä vastenmielistä, vaan pahan uhka, hirveiden asioiden mahdollinen tai jopa todennäköinen tapahtuminen. Juuri tämän logiikan mukaan BÖC on hevimpi bändi kuin mikä tahansa myöhemmin kartalle tullut metelöitsijäpoppoo - nämä jätkät osaavat olla uskottavasti uhkaavia.

Maailman paras levy, osa 2: Bic Runga: Birds (2005)

Tämä taitaa olla Internetin syytä. En muista miksi joskus viime syksynä (siis 2008) satuin eksymään jollekin sivulle, jossa viitattiin mielenkiintoiseen uusiseelantilaiseen naislaulajaan, ja sieltä hänen myspace-sivuilleen, joilla saattoi kuunnella näytteitä hänen tuotannostaan. Bic Rungan levyjä ei ensi hätään Suomesta löytynyt, mutta kas, rakkaani oli juuri lähdössä käymään Lontoossa, ja sieltä hän toi tuliaisiksi tämän levyn, joka on viihtynyt soittimessani säännöllisin väliajoin siitä asti.

Bic Rungan musiikkia voisi kuvailla vaikkapa ”maalailevaksi”, mutta paletti ei ole mitenkään kirkuvan värinen, eivätkä pensselinvedot kovin leveitä. Sovitukset ovat ilmavia, usein pianovetoisia, mutta musiikki on kuitenkin koko ajan kiinni maassa ja hetkessä. Ja hauskaa on, että vaikka ketä tahansa artistia yleensä voi kuvailla vertailemalla muihin, niin Bic Runga ei oikein taivu luokitteluun. Siihen on yksi syy hänen äänensä, joka joskus kuulostaa miltei lapsenomaiselta, mutta toisaalta taas jotenkin kaiken nähneeltä (tai ehkä sanoneelta?)

Jossakin vaiheessa totesin tämän olevan maailman paras pimeiden, sateisten syysiltojen levy, mutta se toimikin sitten kesällä yhtä hyvin. Ja vaikka tämä on juuri sellainen kokonaisuus, jota mielellään soittaa illan viimeisenä levynä ennenkuin sulkee silmänsä, niin se toimii yhtä hyvin aurinkoisen aamukahvin soundtrackina. Ehkä en soittaisi tätä nousuhumalaisissa bileissä – mutta sellaisiin tilanteisiin onkin olemassa toinen, ihan omanlaisensa suosikkilevystö.

Yksi hyvän levyn mitta on se, että on vaikeaa nimetä suosikkikappaleitansa – ja ”Birds” on juuri sellainen levy. Minun suosikkejani tällä hetkellä ovat aloitus ”Captured”, joka kiteyttää juuri sen maalailevuuden ja ”atmosfäärisyyden”, jota äsken yritin kuvailla, ja ”That´s All Right”, jokoa on hieman nopeatempoisempi ja iloisempi vaikka samalla kaihoisa, mutta ensi kuuntelukerralla esiin voi nousta joku toinen kappale. Itse asiassa vain kevyt rallatus ”No Crying No More” ei oikein sovi korvaani, mutta muu levy onkin sitten sitä itseänsä.

Jälkihuomautus: Tämän levyn innoittamana hankin hänen kaksi vanhempaa albumiaan - jotka olivat ihan OK mutta eivät loistavia - ja odotin innokkaana mahdollista jatkoa. Häneltä onkin hiljattain ilmestynyt uusi levy, "Belle" - mutta siitä en ensikuulemalta pitänyt lainkaan. Nämä muut albumit ovat ehkä hieman popimpia kuin "Birds", mutta ero ei kyllä ole kovin suuri. Jostakin syystä tietyt levyt vain iskevät lujemmin kuin toiset...

Maailman paras levy, osa 1: Kerkko Koskinen: Lolita (2005)

Juhlistaakseni Kerkko Koskinen Kollektiivin hienoa keikkaa Tampeetalossa tällä viikolla - sekä hyvää musiikkia yleensäkin - aloitan nyt "pikauusintasarjan". Kaksitoista ensimmäistä kehumaani hyvää levyä eivät löydy tästä blogista, vaan "yleisblogistani" Virkamatka 2.0 - tammi-helmikuulta 2009 - mutta koska pidän loogisista kokonaisuuksista, tuon ne nyt vähitellen tänne. Samalla saan myös tsekattua, olenko nyt samaa miletä kuin kohta neljä vuotta sitten; hyvä musiikkihan on ajatonta, mutta itse saatan ehkä muuttua?

En aikanaan kuunnellut Ultra Brata ennenkuin vasta bändin jo hajottua, ja Kerkko Koskisen ensimmäisen soolon, ”Rakkaus viiltää”, ilmestyessä uskoin jotain arvostelijaa, joka väitti miehen kolkon lauluäänen pilaavan kokonaisuuden. Sen sijaan olin ehtinyt löytää UB:n ja sen yhden johdannaisen, Scandinavian Music Groupin, sopivasti siten, että tämä Kerkon toinen soololevy jostain syystä tarttui mukaan heti kun sen jossain levykaupassa näin.

Ja ehkä, jos minun olisi aivan pakko valita yksi ainoa levy mukaani vaikkapa autiolle saarelle, valitsisin tämän. Miksi? No, tämä sisältää sekä kaahausta (esim. ”Tätä miestä ei ruoste raiskaa”) että hienovaraisempia sävyjä (jonnekin Etelä-Amerikkaan viittaava ”Ei taida riittää” tai ”Suopursu”), hyviä sävellyksiä a la K. Koskinen ja hyviä sanoituksia mm. Anni Sinnemäen ja Erpo Pakkalan kynistä, ja ennen kaikkea älyttömän osuvia sovituksia, joissa käytetään hyväksi sekä ison orkesterin mahdollisuuksia että dynamiikan tajua. Minulle paras musiikki, niinkuin kirjallisuuskin, synnyttää kuvia ja kuvasarjoja, ja tämä albumi on kuin joku suosikkielokuvani, jossa elämää, naurua ja kyyneleitä katselee lempeä aurinko nuoruuden parhaana kesänä joka ei melkein koskaan päättynyt...

Kun kuuntelee tätä levyä, se tuntuu jonkinlaiselta loogiselta huipentumalta Kerkko Koskisen tekeleissä; sekä hänen omansa että Ultra Bran levyt ovat jotenkin petanneet tätä. Ja vaikka olen jälkikäteen todennut pitäväni todella paljon myös Ultra Bran levyistä, ne eivät kuitenkaan nouse aivan yhtä korkealle kuin tämä levy; ehkä siksi, että kuoro-osuudet, niin hienoja kuin ovatkin, kuitenkin tuntuvat liikaa 70-luvun suoralta jatkeelta kun niitä viljellään joka laulussa, tai siksi, että sitä kaahausta varsinkin loppua kohden kuitenkin oli enemmän kuin sävyjä. "Lolita" on ehyempi kokonaisuus - tästä on vaikea parantaa (enkä oikein laske "Agathaa" tähän sarjaan, koska se selvästi on hyppäys toiseen tyylilajiin); jännityksellä odotan sitä, mitä seuraavaksi tulee, varsinkin kun Kerkon työt sekä Vuokko Hovatan että iskelmätähtösten kanssa viime vuosina myös ovat olleet hyviä.

Kaksi kappaletta nousee yli muiden; ”Olen heittänyt verkon” on hyvinkin paljon ajatuksia herättävä tarina yksinäisen miehen elämästä, joka jollakin tapaa pukee mahdollisesti suurenkin tragiikan toivon kaapuun, ja kertosäe on ehkä paras koskaan kuulemani kiteytys miehen elämästä ja ongelmista: ”Ei tärpännyt tällä kertaa/ei tärpännyt naisen kanssa/mutta Kalle jäi sentään ja laulettiin/ja juotiin rauhassa Kossua”. 6-0. Sitäkin parempi on lopetuskappale ”Kaislikossa suhisee”, joka yhdistää suomalaisen laululiikeperinteen herkkään kesäyön (?) kuvaukseen hienovaraisen, loppua kohti kasvavan sovituksen kautta – ja taas kerran maestron ”kolkkoa” ääntä säestää kuoro kananlihaa iholle synnyttävällä tavalla.

170. Tuomari Nurmio: Tanssipalatsi (1996): Tämän miehen sana on laki!

Tuomari Nurmio on kuulunut suosikkiartistieni ulkorenkaaseen siitä asti, kun nuorena teininä satuin kuulemaan "Valo yössä"-biisin ja jäin koukkuun sen nyrjähtäneeseen tulkintaan - ja tilattuani Epeltä pari sinkkua, minulle kolahti myös "Kurja matkamies maan", joskin iloani himmensi se, että rakas isoäitini pahoitti mielensä Tuomarin version kuultuaan. Sittemmin olen hänen levytyksiään kuunnellut tuon tuosta, ja onnistunut bongaamaan miehen livenäkin, jopa Kaustisella (jossa mummot taas tykkäsivät...)

Vaikka tämä Suomen Tom Waits on nyrjähtäneenäkin vähintään hyvä, ovat minulle kaikkein mieluisimpia hänen ns. viihteelliset levynsä, ja etenkin tämä "Tanssipalatsi", jossa hän pääsee toteuttamaan itseään oikein suuren orkesterin kanssa, versioiden etupäässä omia varhaisempia tekeleitään. Useimmat niistä ovat isolla soundilla oikein hyviä - joskin esim. "Ramona" ei sanottavasti eroa alkuperäisestä - ja joukossa on oikein loistavia esityksiä. "Kultaa ja kunniaa" on miltei soulpoppia, "Ruusunen" matelee jonkinlaisena bluesviritelmänä. Orkesteri tekee myös hyvää esim. "Punaisen planeetan" biiseille, joiden alkuperäissovitukset eivät oikein istuneet minun korvaani, mutta "Laaksossa" ja "Ota minut mukaan" ovat tässä yhteydessä enemmän kuin paikallaan.

Albumin suurin hetki - joka on ihan suomalaisen populaarimusiikin koko historiassakin sitä terävintä kärkeä - on lopetus "Ikuisesti minun", jossa meksikolaissävytteiset torvet ja jousisovitus nostavat rytmivetoisen tarinan hengästyttävään kliimaksiin, tilaan johon levyä ei oikeastaan voi muuta kuin lopettaa. Tässäkin tapauksessa minusta sovitus kantaa, siinä missä "Hullun puutarhurin" versio jää sätkyttelemään paikalleen. Ehkä tämä on pinnallistettua Tuomari lightia, mutta lakiakin voi soveltaa...

Premium-asiakkaan ilo ja ahdistus

Minusta tuli loppuksesällä Spotify Premium-asiakas; aloitin talven työt parin viikon kirjoitus- ja suunnittelurupeamalla, istuin toimistolla lähes yksin, ja kolmantena työpäivänä ilmaisversion kuukausikiintiö pamahti täyteen. Ei ollut muuta tehtävää kuin painaa nappia ja kaivaa luottokortti esiin...

ja nyt ei taida olla paluuta. Parin kuukauden aikana olen ehtinyt löytää useita kymmeniä mielenkiintoisia albumeita, mukaanlukien nipun uutuuksia, ja tehdä itselleni kattavan valikoiman soittolistoja eri tilanteisiin. Varsinkin viimemainituilla on tietenkin aika paljon sellaistakin musiikkia, joka jo löytyy levystöstäni tai ripattuna, mutta myös sellaisia esityksiä, joita en ole onnistunut itselleni haalimaan.

Ja miksi tämä on ongelma? No, jos Spotify menee nurin, niin minun musiikinkulutukseni jää tyhjän päälle - mutta ennen kaikkea minua häiritsee se, että joudun tasapainottelemaan eri formaattien ja kuuntelujärjestelmien välillä. En ole esimerkiksi onnistunut löytämään autoni aux-sisääntuloliitintä, joten vaikka puhelimeni toimisikin musiikkilähteenä, olen toistaiseksi riippuvainen CD-levyistä niiden runsaan kymmenen viikkotunnin aikana, jotka käytän työmatkailuun. Enkä ole vielä löytänyt rahavaroja päivittää kahden kämppämme audiojärjestelmiä niin, että puhelimen tai tietokoneen kautta tuleva musiikki soisi stereoissamme.

Mutta ennen kaikkea minua rupeaa jo ahdistamaan se, että löydän melkein joka päivä uutta, mielenkiintoista musiikkia, enkä ehdi enää perehtyä yksittäisiin löytöihin - selvästikään Spotifyn tuhansien ja jälleen tuhansien biisien varastot ja minun hamsteriluonteeni ovat huono yhdistelmä...

169. Ulf Lundell: Den vassa eggen (1985): Rockin raivoa ja romantiikkaa

Olen aina seurannut aika läheltä sekä kotimaista että ruotsalaista musiikkia, ja joskus leikkinyt ajatuksella, että kummassakin maassa on joitakin sellaisia profiileja, joille löytyy selvä vertailukohde naapurista, kun taas jotkut henkilöt/bändit/ilmiöt ovat jotenkin ainutlaatuisia. Niinpä esimerkiksi sellainen vanha uuden aallon johtohahmo, joka ponnisti suositusta mutta lyhytikäisestä bändistä omaleimaiselle soolouralle, on Suomessa Ismo Alanko ja Ruotsissa Thåström - ja monipuolinen poliittinen trubaduuri voisi olla Hector ja Mikael Wiehe.

Mitä taas tulee ns. kirjalliseen rocktähteyteen, voisi ehkä yhdistää Kauko Röyhkän ja Ulf Lundellin - mutta he ovat hieman eri taustoista, ja Lundell istuu kansakunnan kaapin päällä ihan toisella tavalla kuin Röyhkä. Ulf Lundellin debyyttilevy ja -kirja ilmestyivät 70-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen on sekä albumeja (mukaanlukien ainakin puoli tusinaa tuplalevyä) että tiiliskiviromaaneja ilmestynyt hämmentävä määrä. Usein tuo määrä on myös mennyt laadun edelle, mutta myös helmiä löytyy kiitettävästi.

"Den vassa eggen" on minulle ehkä rakkain kokonaisuus hänen tuotannossaan. Se voi johtua osin siitä, että se ilmestyi vuonna 1985, toisena opiskeluvuotenani, ja pääsi mukaan opiskeluvuosien juhlakaanoniin, mutta se on myös raivokas tilitys eroprosessista ja keski-iän kynnyksellä hoipertelevan miehen tuskasta. Tuotanto oli aikanaan iskevää, tänään siitä kuultaa 80-luku - mutta monet laulut kulkevat kuin irti päässyt pikajuna. Hänen erikoisuuksiaan ovat rockhymnit (nimikappale, "En ängel på isen", "Aldrig så ensam") ja mahtiballadit ("Kyssar och smek", "Inte ett ont ord" ja "Rialto"), mutta myös esim. valssahtava pastissi "Äktenskap" ja rekviemmäinen "Lit de Parade" toimivat hyvin.

Lundell ei ole kaksinen laulaja, mutta onnistuu aika ajoin tavoittaa jonkinlaisen tulkinnan. Hänen vahvuutensa ovat tekstit - olkoon teema sitten sukupuolten välinen sota, vanheneminen tai yhteiskunnan perikato, hän onnistuu usein sekä maalaamaan aika kattavia kuvia että naulaamaan osuvia kielikuvia ja lausumia. Rockin romantiikka on hänen ominta aluettaan - tällä levyllä "Rialto" on esimerkki maailmalla matkaajan tarinoista, ja koko hänen tuotannostaan saisi helposti boksin pelkästään lauluja, joiden nimet sijoittuvat jonnekin kauas.

Bändi ja sovitukset ovat yleensä korkeatasoisia. Tämä taitaa olla levy, jota voi soittaa sekä lujaa juhlissa että hiljaa niiden jälkeen - tosin ehkä valikoiden. Raivo ja romantiikka voivat ehkä joskus täydentää toisiaan, mutta toisaalta välillä riittää vain toinen.

168. Heikki Salo: Hiili (2012): Räminän riemuvoitto

Heikki Salo on hieno mies - jos minua oikein kovistellaan nimeämään paras suomalainen lauluntekijä, voi olla että loppujen lopuksi päätyisin häneen, vaikka kilpailu onkin kovaa, ja kaiken lisäksi hän esittää tekeleensä osaavasti ja vetoavasti. Itse asiassa hän on nimenomaan ns. laulaja-lauluntekijäksi hämmentävän hyvä laulaja minun korvissani, vaikkei omistakaan mitään varsinaista Suurta Ääntä.

Ja tämä on hieno levy - koko hänen "toinen tulemisensa" levyartistina, joka alkoi Salorantala Soi:n kakkoslevystä 2009, on ollut tasoltaan ihan Miljoonasateen veroista, ja nyt ollaan jo lähellä täysosumaa. Siinä missä yksi Miljoonasateen vahvuuksista oli monipuolisuus - skaala venyi sen suuremmitta tuskitta populaarimusiikin laidalta toiselle - on tämä uusi, Tulipalo-orkesterin säestämä sooloura selvemmin rockia, kitaroinnin astuttua selvästi koskettimistojen tilalle vetovastuuseen. Se voisi johtaa ykstotisempaan antiin, mutta herrojen sovitustaidot ja ennen kaikkea sävellysten hyvyys varmistavat ettei kokonaisuuteen tarvitse pelätä pitkästyvänsä.

Toisaalta Salon tekstit ovat aina kuuntelemisen arvoisia. Tällä levyllä hän on lisäksi minimoinut ns. kuplettiosaston, joka johti erinäisiin aika tuskastuttaviin välisoittoihin Miljoonasateen levyillä - ainakin minun korvissani linja on tiukempi, mikä on vain hyvä asia niin kauan kun vaihteluvaraa silti riittää. Aloitus, "Knokattu", on ripeä rockveto, "Postipoika" on vetoava tarina, "Naakat Pohjanmaan" kunnon maantiebiisi, "Ampiainen" taas jotain muuta - minun on vaikea nimetä varsinaisia suosikkeja, koska tähän mennessä miltei joka kuuntelulla on noussut esiin uusi suosikki.

Pitänee vielä todeta, että uskallan kehua tämän levyn tässä yhteydessä jo nyt, vaikka pääasiallinen kriteerini kirjoittamiselle on ollut nostaa esiin sellaista musiikkia, joka kestää kuuntelua kauemminkin, koska olen tätä nyt kuunnellut keväästä asti - en jatkuvalla soitolla, vaan aina silloin tällöin, ehkä kerran kahdessa viikossa, ja se kuulostaa vielä yhtä hyvältä kuin ensimmäisellä yrityksellä ellei peräti paremmalta. Todellinen räminän riemuvoitto siis, varsinkin koska korvani yhä enemmän arvostavat hillitympiä äänimaailmoja ainakin yleisellä tasolla.

167. Bruce Springsteen: The River (1980): Rock on tunnetta

"The River" kuuluu niihin levyihin, jotka aikoinaan avasivat nuoren Abba/Beatlesfanin silmät myös hieman rupisemmalle laululle ja soitolle. Se ei mielestäni ole edes Brucen paras levy (kts. tämän listan levy n:o 110) - toiseksi paras kylläkin - mutta tietyllä tavalla se on silti yksi suosikeistani jopa kaikkien rocklevyjen joukossa.

Asia, joka tekee tästä tuplasta kuolemattoman, on sen balladiosasto. En ole koskaan kuullut toista yhtä hienoa kokonaisuutta kauniita, koskettavia, liikuttavia lauluja kuin Pomon tälle levylle tekemät slovarit. "Independence Day" on tunnelmaltaan hieno tilitys sukupolvien välisestä kuilusta, "I Wanna Marry You" on kauneimpia kuulemiani rakkaudentunnustuksia, "Fade Away" on rosoinen avunhuuto, lopetusbiisi "Wreck On The Highway" taas yksi sellainen laulu, jonka pitää olla levyllä viimeisenä, koska sen jälkeen ei heti halua kuunnella muuta, ja intohimoisesti laulettu tragedia "Point Blank" taas olisi monen artistin tuotannossa se kirkkain helmi - se(kin) nostattaa kylmät väreet selkäpiihin, mutta sekin on vasta toiseksi paras.

Ja se taas johtuu siitä, että albumin nimibiisi "The River" - joka itse asiassa ei ole niin hidastempoinen, vaan enemmänkin tarinaltaan balladinomainen - on yksi hienoimpia koskaan levytettyjä lauluja. En ole siihen kyllästynyt yli kolmenkymmenen vuoden kuuntelun jälkeen, enkä vieläkään pysty esim. laulamaan sen mukana ilman että ääni meinaa pakahtua viimeistään B-osan kohdalla. Varsinkin Bruce itse onnistuu hyvin, osoittaen että hän osaa olla samalla jäntevä ja herkkä, ja hänen huuliharppunsa on oiva piste i:n päällä.

Räminäkin onnistuu, tietysti - mm. "Sherry Darling" on riemastuttava pala, ja "Cadillac Ranch" samin räimeen aatelia, mutta Springsteenin tuotannossa ne eivät samalla tavalla muodosta huippua kuin edellämainitut hitaammat esitykset - ja itse asiassa levyn pituus joskus kutsuu kuuntelemaan vain biisiä sieltä, toista täältä - mutta samalla se on kyllä tunnelmaltaan ehyt kokonaisuus, joka väittää tunteiden koko skaalan, ja etenkin sen, miten kyyneleet ovat aina lähellä, iloitessakin. Se on rockia parhaimmillaan - silkkaa tunnetta.

166. Thin Lizzy: Vagabonds Of The Western World (1973): Klassikoiden prototyyppi

Jos katsotte aikaisempia postauksiani, huomaatte että Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändeistäni - sen levytykset vuosilta 1976-1979 ovat järjestään loistavia, mutta koko olemassaolonsa ajan se teki vähintään hyvää musiikkia. Alkutaival ei silti ollut ongelmaton; tämän, bändin kolmannen albumin jälkeen kesti vielä pari vuotta ja albumia ennen varsinaista läpimurtoa, ja itse asiassa Lissun ensimmäinen versio, trio jossa kitaroista vastasi Eric Bell, huipentui tähän albumiin, joka näin ollen ei ole sitä tunnetuinta "kitaravalli-Lizzyä". Toisaalta yhtyeen suurin voimavara oli laulaja-lauluntekijä Phil Lynott, jonka ääni ja runosuoni olivat kypsiä jo tätä levyä tehtäessä.

Jo ykkössivu on hieno - aloitus on repäisevä, luonnonsuojelusta (!) puhuva "Mama Nature Said" rokkaa ilmavasti, "The Hero And The Madman" on viimeinen Lissun alkuvuosien "proge-eepoksista" mutta toimii sinänsä, "Slow Blues" on kitaran ja laulun valituksen juhlaa vaikkakin ehkä hieman yitsevuotava tuskaisuudessaan (mutta teininä diggasin tätä), ja "The Rocker", tässä pitkänä versiona, on bändin jonkinlainen ohjelmajulistus ja ehkäpä laulajamme alter egon Johnnyn ensimmäinen käyntikortti. Vielä 70-luvulla hard rock saattoi olla sidoksissa perinteiseen rock´n´rolliin, ja niin tämäkin on paitsi raivoisa myös perinteisesti rokkaava esitys.

Toisaalta albumin kakkospuoli onkin sitten vielä täydempää asiaa. Nimikappale on yksi Thin Lizzyn ja musiikkihistorian parhaista hevin ja kelttiläisen maailman yhdistelmistä, joka kulkee kuin nummen yli laukkaava ratsuväki, "Gonna Creep Up On You" on ilkeästi rokkaava "perusbiisi", joita Phil Lynott taisi kirjoittaa unissaan, mutta joista monet muut saattoivat vain uneksia, ja kaksi muuta esitystä, "Little Girl In Bloom" ja "A Song For While I´m Away" esittelevät bändin romanttisempaa puolta. Viimeksimainittu on ehkä hieman sentimentaalisuuden rajan väärällä puolen jousineen kaikkineen - mutta kunnon rockiin kuuluu sekin, että astia joskus läikkyy.

Olen diggaillut tätä monipuolista, voimakasta mutta silti kepeää LP:tä alkuperäiskuosissaan teinistä asti, mutta 90-luvulla julkaistu CD-painos on bonuksineen - funkahtavat singelbiisit "Randolph´s Tango" ja "Black Boys On The Corner" sekä bändin ensimmäinen iso hitti, ikivihreä "Whiskey In The Jar" - vielä parempi paketti, joka maalaa jo tässä koko kuvan orkesterista sen 70-80-lukujen mahtivuosina.

165. SF Blues: Joutomailla (2005): Pakottomuuden ylistys

Vaikka en hirveästi ole viime vuosina käynyt keikoilla, olen parikin kertaa sattunut paikalle kun tämä bändi on viihdyttänyt yleisöä sinisävelin - ja vaikka meininki on ollut pakotonta, soitto sujunut ihan sopivasti ja kuulijat ovat tykänneet, olen itse jäänyt hieman nälkäiseksi, koska tuo pakottomuus on ollut vähän samaa kuin yrittämättä jättäminen - bluesia nyt on helppoa vain veivata ilman sen kummempaa sisältöä, ja olen jotenkin ajatellut SF Bluesin olevan "vain" omien mustan rytmimusiikin legendojemme kesähupia. Siksi tämä levy, jossa pääjehuja Heikki Silvennoista ja Pepe Ahlqvistia avustavat Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen, onkin minusta virkistävä vastakohta.

Ensinnäkin tämä lauletaan suomeksi - mikä ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta merkitsee ainakin sitä, että kaikkein pahimmat kielikukkaset jäävät kokematta, ja vaikka sekä Ahlqvist että Kuustonen ovat ihan päteviä englanniksikin, on äidinkielinen ulosanti kuitenkin parempaa. Sen lisäksi tyypillinen bluessanasto ja -maailma suomalaisin etumerkein on aika kiehtova paikka - levyn nimeä "Joutomailla" myöten.

Toiseksikin tässä on hyvää materiaalia - aloituksesta, "Työlaulusta" (ainoa lainabiisi) ja sitä seuraavasta tunnelmallisesta "John Lee & B.B"-slovarista lähtien. Koska laulusolisteja on kolme niinkuin kitaristejakin, on sekä lauluesityksissä että sooloilussa mukavaa vaihtelua. Vierailevalle tähdelle, Mikko Kuustoselle, on annettu suurin yksittäinen tila, ja mies hoitaa tonttinsa kunnialla; tuon kakkosbiisin lisäksi hänen omia soolonumeroitaan ovat "Miehen työ" sekä kaksi viimeistä, "Saarnaaja" sekä "Voodoota ja tupakkaa". Materiaali voisi sinänsä olla vaikka hänen soololevyiltään (ei vähiten koska Heikki Silvennoinen kitaroi useimmilla niistäkin), mutta se ei haittaa ainakaan minua - päinvastoin se kuulostaa osana laajempaa kokonaisuutta vieläkin paremmalta. Silvennoinen on minusta ryhmän heikoin vokalisti, mutta Pepe Ahlqvistia voisi kuulla suomeksi enemmänkin; hänen "Soitan sen pois"-esityksensä on sekin levyn kohokohtia.

Kolmas pointti saattaa johtua juuri Kuustosen mukanaolosta; tämä on bluesia enemmän tunnelmaltaan kuin muodoltaan - mutta juuri nimenomaan se on minusta tämänkin levyn vahvuus. Sinisävelet soivat vapaammin kun niitä ei pakoteta kahdentoista tahdin muottiin - blues on yhtä paljon kuuntelijan mielessä kuin soiton rakenteessa.

164. Joe Cocker: Respect Yourself (2002): Vanha raspikurkku voimissaan

Joe Cocker ei koskaan ole kuulunut varsinaisiin suursuosikkeihini, mutta kieltämättä hän on aina osannut tehdä hyviä versioita muiden lauluista, joskus jopa originaalia petraten, mutta aina omankuuloisia. Tämä omankuuloisuus on tosin sitten ollut aika siloiteltua keskitietä - mutta toisaalta siloiteltu keskitie on genre joka uppoaa minuun välillä hyvinkin helposti. Hän on pitkällä urallaan tehnyt pitkän liudan hyviä versioita hienoista lauluista, mutta harvemmin kokonaista albumia joka kuulostaisi alusta loppuun mielenkiintoiselta.

Yksi poikkeus on tämä suhteellisen uusi kokoelma, joka eroaa monista muista hänen levyistään sikäli, että sillä on käsittääkseni enimmäkseen originaaleja hyvin valittujen lainabiisien lisäksi. Viimeksimainituista erityisesti nimibiisi, vanha Staple Singers-klassikko "Respect Yourself" saa originaalia kunnioittavan mutta silti omintakeisen tulkinnan, ja toinen hyvä esitys on (käsittääkseni) INXS:n tuotantoa oleva "Never Tear Us Apart". Originaalien (?) parhaimmistoa ovat taas aloituskappale "You Can´t Have My Heart" sekä "I´m Listening Now".

Äänimaailma on periaatteessa tuttua Cockeria, ehkä paikoitellen hieman maanläheisempänä kuin tavallisesti, mutta se ei ole mikään ongelma; sovituksellisesti juuri hieman ilmavammat esitykset onnistuvat parhaiten. Ja kun on tästä ns elämää nähneestä taiteiljasta kyse, pitää tietenkin todeta hänen olevan vajaan kuudenkymmenen vuoden iässä hyvässä vedossa - karjunnat ja kuiskaukset irtoavat samalla intensiteetillä.

Onko tämä taiteellisesti relevantti tuote, jättääkö se pysyvän jäljen populaarimusiikkiin? En tiedä, eikä sillä ole väliä. Vanha raspikurkku on voimissaan, ja viihdyttää voimaperäisesti koko tämän julkaisun mitalta.

163. James McMurtry: Just Us Kids (2008): Tarinankertoja

Minä pidän hyvistä tarinoista - sellaisista, joilla on tilaa kasvaa mielikuvituksessa, kehittyä ja kuvittua - ja siksi monet mielikirjailijoistani ovat juuri ns. tarinankertojia (miten sen nyt määritteleekään - periaatteessa kai jokainen romaani sisältää ainakin yhden tarinan). Yksi suurista suosikeistani on Larry McMurtry, jonka kuvauksia Amerikasta ja amerikkalaisista olen lukenut suurella mielihyvällä.

Larrylla on poika, James, joka myös kuuluu olevan tarinankertoja - joka tosin rakentaa enemmän tuokiokuvia kuin pitkiä kertomuksia, ja säveltää ne ajattoman americanan muotoon, ainakin tällä levyllä, joka lienee hänen viimeisimpänsä, ja joka pari vuotta sitten jysähti tajuntaani kuin metrinen halko. Jamesilla on säveltämisen taito hallussaan, tällä levyllä on toimiva sovitus ja säestys, joka kartoittaa aluetta jonka reunoilla ovat perusrock, blues, country ja folk. Hänellä on myös uskottava, ei ehkä maailman taipuisin mutta siedettävästi nuotissa pysyvä ääni, jonkalaisia yleensä kuvaillaan "elämää nähneiksi" tai sinnepäin.

Raamit ovat kunnossa, ja niiden puitteissa hän kertoo tarinoita. Pysäyttävin tuokio on "Fire Line Road", hillitty mutta myrskyksi kasvava hymni, joka kertoo perhehelvetistä ja hyväksikäytöstä nuoren naisen näkökulmasta niin, ettei silmäkulma millään tahdo pysyä kuivana, ja toinen vastaavanlainen hetki on veneonnettomuudesta ja syyllisten suojelemisesta kertova "The Governor", joka taas vierii eteenpäin kuin aalto, ei nopeasti mutta voimakkaasti. Teemoista löytyy muisteloa/kasvutarinaa (nimikappale), USA:n viimeisimpien sotien kommentointia ("Cheyney´s Toy"), ja myös miehen ja naisen välistä sotaa kuvaavia teemoja.

Jonkinlainen punainen lanka on nimenomaan kerronnassa - James McMurtry kuuluu niihin, jotka muutaman säkeistön kautta pystyvät kuvaamaan kattavia kokonaisuuksia niinkuin elämänkohtaloita, siten että ne täydentävät ja kuvittavat itseään kuuntelijan mielessä; ainakin allekirjoittaneelle tämän levyn kuunteleminen on vähän kuin elokuvan katsomista - elokuvan, joka luultavasti on jonkinlainen road movie, hellänkarhea sellainen.

162. Stevie Ray Vaughan & Double Trouble: Texas Flood (1983): Peruskaman kuningas

Kun ensi kertaa kuulin tämän levyn vuonna 1983, se oli minusta vähän liian "rock & rollinen" ollakseen täysin minun makuuni - koska teinivuosinani olin siirtynyt 60-luvun popista suoraan heviin - mutta jo paria vuotta myöhemmin olin löytänyt bluesin ja samalla ymmärtänyt myöskin Stevie Ray Vaughanin suuruuden. En muista itse ahaaelämyksen tarkkaa ajankohtaa, mutta sen sijaan tiedäm, että yksi tärkeimmistä yksittäisistä biiseistä tässä minun heräämisessäni oli tämän levyn kakkosraita "Pride And Joy", joka on vaan niin hyvä. Rennosti rullaava biitti sopivassa tempossa, maukas sovitus, mallikas kitarointi ja sitten Stevien lauluääni, joka minusta on jopa hänen kitaransoittoaan suurempi ansio (vokalisti kun olen).

Tämä on myös hyvä kokonaisuus - hitaat bluesit, kuten nimikappale ja ennen kaikkea dramaattinen "Dirty Pool" ovat ihokarvoja nostattavan hyviä, nopeammat kuten "Tell Me" ja "I´m Cryin´" rullaavat, svengaavat ja rokkaavat niin ettei puntti tiedä miten vipattaisi. Jopa instrumentaalit - joita kohtaan tunnen lähtökohtaisesti tiettyä epäluuloa koska niissä lauletaan niin vähän - ovat vetäviä, eikä kitarasankaruus pääse lähtemään käpälästä vaikka läheltä liippaakin.

Vielä yksi ansiokas ominaisuus tässä levyssä on sen maltillinen kesto - hän ei venyttänyt hitaita bluussejaan kymmenminuuttisiksi ainakaan studiossa, ja niin ollen myös minun mielenkiintoin jaksaa biisistä toiseen. Ja näin perspektiivistä kuunneltuna yleissointi on järkyttävän hyvä ollakseen vuodelta 1983 - yhdeltä syntikkakompressiojakson synkimmältä. Ilmavuus ja jäntevyys ovat määritelmiä joihin huomaan palaavani kun jotakin kehun ja tämänkin levyn tapauksessa ne ovat paikallaan.

Stevie Ray Vaughan ei montaakaan levyä ehtinyt tekemään, ennenkuin siirtyi taivaalliseen orkesteriin, mutta ne ovat kaikki vähintäänkin OK. Ehkä tämä ensimmäinen on minun korvissani paras koska hän oli jo löytänyt linjansa eikä sitä oikeastaan muuttanut - mutta jälki on sikäli korkealaatuista, että toinen suosikkini hänen tuotannossaan on postuumisti ilmestynyt "The Sky Is Crying", joka o ylijäämäraitojen ja vaihtoehtoisten versioiden kokoelma, mutta hieno kokonaisuus sekin.

161. John Mayer: Battle Studies (2009): Vähemmän on enemmän

John Mayer taitaa olla hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on punnita artisti tuotannon eikä muiden tekemisten perusteella - hän on käsittääkseni ainakin jossakin vaiheessa ollut jonkinlainen pintaliitobaarien pikadeittaaja, liikenteessä aina uusien julkkistypyjen kanssa, eivätkä minua sellaiset kuviot hirveästi kiinnosta, mutta hän tekee hyvää musiikkia - vähäeleisen sielukasta, hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja kaiken lisäksi laulettua.

Tämä ei "sielukkuudestaan" huolimatta välttämättä ole vain soulia - vaikka sitäkin löytyy - vaan enemmänkin jonkinlaista blues/soulpohjaista keskitien rockia, joka kyllä välillä nyökkää jopa Jimi Hendrixin suuntaan. Tempot ovat enimmäkseen hitaita tai korkeintaan midsellaisia, ja äänikuva miellyttävän ilmava. Kohokohtiin kuuluu esim. "Heartbreak Warfare", jonka hyvän nimen taakse piiloutuu "piilostadionrokki", ja hiljaa hiipivä "Assassin". En tiedä voiko tätä pitää jonkinlaisena teemalevynä - näiden kahden laulun niinkuin koko lätynkin nimi viittaavat sodankäyntiin, joka tapahtuu nimenomaan ihmissuhteiden alueella, ja tekstit ovat kohtalaisen mietittyjä ja jopa oivaltavia.

Muitakin hyviä lauluja löytyy, mm. "Edge Of Desire", ja vanha kunnon "Crossroads" sulautuu joukkoon saumattomasti - ehkäpä oikeastaan ainoa varaukseni tämän levyn suhteen on sen soundin sujuvuuden, sielukkuuden ja miellyttävyyden saumattomuus; kappaleen vaihtumista toiseen ei aina edes hoksaa sen hellässä huomassa. Kokonaisuutena - ja ehkä nimenomaan sellaisena - se on kuitenkin hyvä, ei vain sisältönsä vuoksi vaan myös siksi, ettei sitä ole tungettu liian täyteen - vähemmän on tässä tapauksessa enemmän.

160. Joe Bonamassa: Dust Bowl (2011): Enemmän kuin kitarasankari

Jokin aika sitten kehuin muutamia levyjä, joiden yhteinen nimittäjä oli tekijöiden ikä - vähintään 50 ja joskus yli 60 vuotta - ja yleensäkin olen huomannut kuuntelevani aika paljon "pappojen ja mammojen" tekemää musiikkia. Eikä siinä mitään, minusta esim. käsitys rockmusiikin kuulumisesta yhteen nuoruuden, vimman ja kapinan kanssa on yhtä vanhentunut kuin ensimmäinen rockin kanssa kasvanut sukupolvi, joka nyt jo löytyy vanhainkodeista - ja monesti vanhuus ja viisaus tuo musiikkiin sellaista vivahteiden tajua, jota ei nuorempana omannut. Ja kyllähän esimerkiksi bluespohjaisen musiikin saralla elämänkokemus tuo uskottavuutta. Toisaalta aina välillä löydän myös uusia suosikkeja, selvästi itseäni nuorempia, jotka osaavat tehdä kääkkääkin puhuttelevaa musiikkia.

Yksi viime vuoden löydöistäni, jonka uskallan jo nyt tuoda tännekin, koska olen soittanut hänen levyjään jo vuoden päivät eikä into ota laantuakseen, on Joe Bonamassa, joka on tehnyt jo toistakymmentä albumia komeaa musiikkia ja sen lisäksi soittanut monien muiden levyillä, vaikka on vasta 35. Hän on vielä kaiken lisäksi voimasointuihin mieltynyt blueskitaristi, joten tuloksena voisi olla kauheaa kaahausta - mutta ne levyt, jotka olen häneltä kuullut, ovat paisti sitä myös kaikenlaista muuta.

Suurin suosikkini on tämä hänen vuosi sitten ilmestynyt viimeisin soololevynsä "Dust Bowl" (tosin seuraava on kaupoissa juuri näinä päivinä), joka on todella kova paketti. Hän sekoittaa omia originaaleja ja hyvin valittuja lainoja noin 50:50, ja kummaltakin osastolta löytyy helmiä - lainoista minulle tutuin on vanhan suosikkini John Hiattin "Tennessee Plates", jolla hän itse on duettopartneri, ja joka kulkee kuin tauti, mutta vielä parempi esitys on minulle entuudestaan tuntematon "No Love On The Street", yksi levyn komeista balladeista. Toinen saman osaston helmi on Joen oma "The Last Matador of Bayonne" ja kolmas lopetus "Prisoner" - näitä kaikkia yhdistävät hyvät sävelmät, maukas soitto ja tietenkin se tosiasia, että miehemme on kitaristiksi hyvä laulaja.

Juuripuolen helmiä ovat nimibiisi sekä levyn velmusti junakompilla aloittava "Slow Train", kun taas "Black Lung Heartache" esittelee folksävyjä, ja Glenn Hughesin kanssa duetoitu vanha Freeklassikko "Heartbreaker" sitä hardrockimpaa puolta (ja miesten yhteistä Black Country Communion-pumppua, joka on kuin uudestisyntynyt Led Zeppelin). Perinteisintä poljentoa ovat "You Better Watch Yourself" ja "Sweet Rowena", jotka ovat ihan päteviä mutta ehkä levyn tavanomaisimmat esitykset.

Tietenkin voisi pohtia sitä, mitä on blues, ja onko tämä kieltämättä aika äänekäs versio oikeata bluesia - mutta henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että hyvä musiikki on hyvää musiikkia etiketistä riippumatta - ja että minä löydän tästä paljonkin sitä bluesia. Ja jotenkin, vaikka tämäkin levy voidaan halutessa ohittaa vingutuksena, löytyy kokonaisuudesta sävyjä enemmän kuin monen artistin koko tuotannosta - kyseessä on tosiaan enemmän kuin pelkkä kitarasankari.

159. Thin Lizzy: Black Rose (1979): Kelttihevin kruununjalokivi

Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändejäni, ja Phil Lynott on laulajana ja biisintekijänä samaa sarjaa. 1970-luvun loppupuolella bändi eli noin kolmivuotisen kultakauden, jonka aikana syntyi neljä loistavaa studioalbumia ja bonuksena yksi rockhistorian parhaista livelevyistä. Tämä kaikki "huipentui" tähän levyyn, joka ilmestyi armon rockvuonna 1979, ja joka tietyllä tavalla näyttää laihan Lissun osaamisen koko skaalan paremmin kuin edeltävät albumit, vaikka ne olivat vielä kovempia kokonaisuuksia.

Mitä se koko skaala sitten oli? Loistavan laulun ja enimmäkseen hyvien biisien lisäksi rumpali Brian Downey oli tällä levyllä elementissään - jos hevi voi olla funkyä, niin Lizzy on sitä. Kitarointi äänivalleineen on ensiluokkaista - tällä levyllä kaksoiskitaroinnista vastaavat Scott Gorham ja jälleen kerran mukaan tullut Gary Moore, jonka tähti oli jo kovassa nousussa - mutta hänenkin uransa tärkeimmät palikat kuuluvat jo tällä levyllä. Ja Thin Lizzyn klassinen soundi on muutenkin huipussaan juuri Black Rosella, ennenkuin liialliset koskettimet ja 80-luvun suttuinen äänimaailma pääsivät niskan päälle.

Melodiset mutta jyräävät hitit olivat yksi Lynottin forte, ja kaksikko "Waiting For An Alibi" ja "Do Anything You Want To" kuuluu bändin parhaimmistoon. Kolmas single "Sarah" edustaa hyvässä ja pahassa Lynottin sentimentaalista puolta - menee ehkä liian imeläksi. Sen sijaan kakkospuolen "Got To Give It Up" kertoo hänen tarinaansa terävästi rokaten, ja piiloklassikko "With Love" on myös mukana hautaamassa hänen sivupersoonaansa Johnny The Foxia. Samalla se on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten hän pystyi taikomaan esiin ihania sävelmiä yhdistämällä kansanlaulumaisia koukeroita rockin kehykseen.

Ja tuota viimeistä teemaa parhaimmillaan kuvaa levyn päättävä nimikappale, seitsemänminuuttinen kollaasi kansanlaulumelodioita ja Phil Lynottin tulkintaa Irlannin historiasta. Tämä biisi on nimenomaan Gary Mooren voimannäyte - ja tätä tyyliähän hän itse hyödynsi myöhemmin mm. megahitillään "Over The Hills And Far Away". Kelttihevin kruununjalokiivi, ei sen vähempää. Mainitsematta jäivät suorat menobiisit "Get Out Of Here" ja "Toughest Street In Town" - joista viimeksimainittu taitaa olla sekä tekstiltään että sovitukseltaan bändin raain esitys - sekä funkahtava "S&M", jossa Phil pääsee väläyttämään pahan pojan puoltaan, mutta joka ei soi niin luontevasti kun bändin muut vastaavat yritelmät.

Tästä käyrä sitten jo kääntyikin laskusuuntaan - loistavia biisejä riitti toki joka levylle, mutta tuotanto sekä Lynottin paheneva henkilökohtainen ongelma sotkivat lopputulosta yhä enemmän. Vielä tällä albumilla demonit sentään pysyivät kurissa, vaikka näin jälkikäteen voikin ajatella merkkien olevan selvästi havaittavissa.

158. Rainbow: Down To Earth (1979): Ehkä maailman paras välityö

Koska en itse osaa soittaa mitään, mutta sen sijaan laulan - aikanaan jopa bändissä - ovat sellaiset bändit minulle haasteellisia, jotka laulajan sijaan tunnistetaan esim. kitarististaan, kuten tämä Richie Blackmoren Rainbow. Ei sillä, että minun olisi pakko kuulla yhdeltä bändiltä vain yhden ja saman laulajan esityksiä, vaan siksi, että ne on vaikeampi nähdä loogisina jatkumoina. Rainbowin ollessa kyseessä voi tosin hyvin sanoa, että bändi muutti linjaansa laulajanvaihdosten myötä; ensimmäisillä kolmella albumilla laulanut Ronnie James Dio teki itsensä näköistä/kuuloista musiikkia riippumatta siitä, millä nimellä se julkaistiin, kun taas Blackmore ja Rainbow reivasivat soundia popimpaan suuntaan Graham Bonnetin tulon myötä.

Ja tekivät sen hyvin; tämän lätyn kahdeksasta raidasta suosikkejani ovat majesteettinen "Eyes Of The World", hidas blues "Love´s No Friend", B-puolen päättävät kaksi menopalaa "Danger Zone" ja "Lost In Hollywood", hitinpoikaset !All Night Long" ja "Since You´ve Been Gone" sekä balladiviritelmä "Makin´ Love", joka on todellinen helmi, jolla olisi jopa klassikkopotentiaalia ellet teksti olisi niin tyhmä. Itse asiassa A3, "No Time To Lose", on kokonaisuuden ainoa keskinkertainen esitys. Se johtuu lähinnä sen olemattomasta sävelmästä - vaikka Blackmore olisi minkälainen ääliö, ja vaikka hänen sooloviritelmänsä joskus ovat aivan paljon hooked on classicsia kuulostaakseen uskottavilta, niin hän osaa säveltää. Tämän levyn biisinippu on vaan niin hyvä (mukaanlukien vanhan ketun Russ Ballardin panos).

Ja tietysti pitää kehua laulaja. Lukuunottamatta läpimurtohittiään, "Only One Womania" 60-luvun lopulta ja tätä levyä, hän ei ole tainnut saada aikaan mitään muistamisen arvoista - ja hittiyritelmä "Night Games" ja sen ympärille kyhätty levy, jonka hän teki saatuaan juopottelun takia potkut Rainbowsta, oli aika surkea. Mutta nämä laulut hän laulaa kuin kuningas - tarvittaessa hiljaisemmin, tarvittaessa rääkyen, mutta pitäen paketin kasassa. Ja bändi soi kuin öljytty salama - se on sentään tehty vuonna 1979, jolloin jopa hevi/hard rock/mitä se nyt onkaan oli parhaimmillaan ilmavaa dynaamista, monipuolista ja melodista - vaikka tärykalvot soivatkin.

Tämän "välityön" jälkeen mikin eteen astui Joe Lynn Turner, kolmen levyn ajaksi ja kymmenen vuotta myöhemmin jopa yhdelle Purplen levylle. Hän hoiti leiviskänsä asiallisesti, mutta jotenkin kasvottomammin kuin "paha poika" Bonnet - ja tämä levy on minun kirjoissani paras Rainbow-nimellä julkaistuista. Näitä minä kuuntelin teininä paljon ja hartaasti - vieläkin tekstit tulevat mieleen vain biisejä ajattelemalla. Lisää välitöitä!

157. Natalie Cole: Leavin´ (2006): Selkäpiin värisyttäjä

Olen usein tainnut todeta, että minulle ehkä kaikkein tärkein tekijä musiikissa on laulajan ääni - vaikka sekin joskus voi olla toissijainen asia, on todennäköisempää, että kuuntelen mieluummin hyvän laulajan versiota keskinkertaisesta biisistä kuin esim. jonkun Dylanin versioita omista helmistään... Kaikkein suurimpien suosikkieni joukosta löytyy ennen kaikkea vahvaäänisiä souldiivoja - Mavis Staples, Millie Jackson ja Irma Thomas tulevat ensimmäisinä mieleen - ja samaan joukkoon vaikka ei ehkä ihan kärkeen on tämän levyn perusteella yrittämässä myös Natalie Cole.

Vaikka hän on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran, en ole kuullut muuta kokonaista albumia hänen tekeleitään kuin tämän, ja fanina olen myöhäissyntyinen. Yksi syy voi olla, että olen liittänyt hänet lähinnä tunnetun isänsä laulukirjaan ja siten uskonut hänen liippaavan liikaa viihteen puolelle - mutta siinä asiassa olen lieventänyt kantaani viime vuosikymmeninä, sitä mukaa kun olen löytänyt myös viihteestä hyvää kuunneltavaa.

Tämä levy on kyllä sitä itseään - eli perinteitä kunnioittavaa, orgaanisesti ja maanläheisesti soivaa mutta silti tässä päivässä kiinni olevaa soulia. Aloitus, "Criminal", on rikollisen svengaava (anteeksi :-), ja kun Natalie biisin "siltaosassa" päästää äänensä irti, tunnen sen värinän selkäpiissäni joka yleensä on merkinnyt minulle pitkäaikaisen suosikkibiisin löytämistä. Samaa osastoa on "The More You Do It", joka on melkein retroa, ja Aretha Franklinin "Day Dreaming", joka minusta vetää vertoja alkuperäiselle.

Tämä on miltei coverlevy (yksi kappale on uusi originaali), ja juuri versiointi - muualta tulevien esitysten nivoaminen tuohon soulbändin soundiin - on yksi sen parhaista puolista. Stingin "If I Ever Lose My Faith In You" nousee uudelle tasolle kun se lauletaan kunnolla, ja jopa Kate Bushin "Tha Man With The Child In His Eyes", jonka luulisi olevan vaikeasti versioida uskottavasti, on tavallaan kuin uusi esitys - mutta tässä tapauksessa en halua tehdä vertailua. Omista suosikeistani Natalie tulkitsee Shelby Lynneä ("Leavin´") ja Bonnie Raittia ("Love Letter"), oikein hyvin mutta ei mainittavasti alkuperäisiä muuttaen.

Soulhan on yleensäkin genre jossa mieluusti tulkitaan vanhoja teoksia uudelleen ja löydetään niistä uusia ulottuvuuksia, ja tämä levy tekee sen mielestäni loistavasti. Seuraavaksi pitänee tutustua hänen vanhempiin levytyksiinsä.

156. Wings: London Town (1978): Popin piiloklassikko

Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan; niinkuin viimeksi totesin, Paulimme on saanut aikaan sekä enemmän että vähemmän loistavia levyjä soolourallaan, ja tämä kuuluu selvästi siihen ensimmäiseen kategoriaan. Itse asiassa tämä on paitsi hyvä poplevy myös esimerkki siitä, miten vielä 70-luvulla nimenomaan Beatlesien aikoinaan popmusiikkiin tuoma monipuolisuus oli voimissaan - ajatelkaapa vaikka Queenin parhaita levyjä, Kinksiä tai vaikkapa Billy Joelia. Mutta statementit sikseen, koska en usko Paulinkaan ajatelleen tätä muuksi kuin hyväksi musiikiksi. Tämä on myös ensimmäisiä poplevyjä, jota olen kuullut heti uutena kun musiikista innostuin; paras kaverini Mats osti sen ja minäkin kuuntelin antaumuksella, Beattlesfani kun olin.

Kehumisen voi aloittaa vaikkapa alusta; nimikappale on juuri sellainen melodinen ja ilmava poplaulu joita löytyy paljonkin juuri tekijän McCartney kohdalla - ja heti alusta alkaen hän on voimissaan paitsi säveltäjänä myös laulajana. "Cafe On The Left Bank" nostaa tempoa hieman mutta kuuluu samaan lajiin. "I´m Carrying" on sellainen lyhyt pikku balladi, jollaisia hänellä on tuhlattavaksi asti, ja "Girlfriend" saman teeman täysimittainen esimerkki. Kun mainitaan vielä kunnon rockveto "I´ve Had Enough", niin A-puoli on paketissa. Kakkospuolelta löytyy esim. rockabillysti svengaava "Name And Address", folksävyjä tavoitteleva "Don´t Let It Bring You Down" sekä jonkinlainen progepastissi "Morse Moose And The Grey Goose", jotka kaikki ovat hyviä.

Ja sitten minun kaikkien aikoijen suosikkipopkappaleisiini kuuluva "Deliver Your Children", jonka kaihoisa mutta vetävä sävel on aina yhtä loistava. Hauskaa kyllä, tämä on yksi levyn niistä biiseistä, joita Paulin lisäksi oli rustaamassa Wings-ikoni Denny Laine - jolla itselläänkin kyllä on melodisen popmusiikin meriittejä jo aikaisemmalla urallaan. En allekirjoita väitettä, jonka mukaan Paul McCartney tarvitsee rinnalleen jonkun toisen saadakseen aikaan kuolemattomia biisejä, koska hänellä on klassikoita ihan omissakin nimissään aivan tarpeeksi - eivätkä Beatlesinkaan laulut läheskään aina olleet yhteistyötä vaikka kreditit niin sanoivat - mutta tässä tapauksessa yhdistelmä on voittaja.

Mutta niin on koko tämä levy, koko neljäntoista kappaleen mitaltaan; ei taidetta, ei tiedettä, vaan kevyttä musiikkia parhaimmillaan, popin piiloklassikko.

155. Paul & Linda McCartney: Ram (1971): Kun pop oli poppia

Olen tämän blogin puitteissa kehunut jo puolisentoistasataa levyä, ja nyt huomasin että minulle rakkaan ja levyhyllyssäni kohtuullisen suuren tilan vievän suosikkibeatleni Paul McCartneyn soolotuotanto on jäänyt aika vähälle huomiolle. Yksi syy voi tietysti olla se, että jotkut hänen soolo- tai omista bändilevyistään kieltämättä ovat aika puolivillaisia - mutta jokaiselta lätyltä ilman poikkeusta on aina löytynyt sitä, mikä tekee hänestä mestarin - melodista, pakottoman tuntuista mutta silti kiehtovaa ja koukuttavaa poppia, ja tältä hänen järjestyksessä toiselta "soololevyltään" Beatlesin hajottamisen jälkeen sitä löytyy paljon.

Klassisia esimerkkejä tällä levyllä ovat esim. ihastuttava "Dear Boy", joka on suoraa jatkumoa Beatlesin kauneimmille pop-paloille, stemmoineen kaikkineen, ja folkpala "Heart Of The Country" joka kuuluu sarjaan lauluja joita Pauli tekee vasemmalla kädellä, mutta joiden vuoksi monet muut artistit voisivat myydä mummonsa. "Long-Haired Lady" kuuluu hänen rakkauslaulujensa sarjaan, ja "Sitting In The Back Seat Of My Car" voisi olla vaikka kosto Phil Spectorille "Let It Ben" pilaamisesta. Popin ohessa tänne mahtuu myös rokin rynkytystä - ilmavaa sellaista, kuten "Smile Away" tai "Eat At Home".

Joskus hänen musiikkiaan voi luonnehtia englantilaisella "silly"-termillä; silliness onkin jonkinlainen perinne music hallista Monty Pythonin kautta pop musiikkiin, jota näin ei-natiivina on vaikea ymmärtää, mutta useimmiten se kuitenkin pysyy aisoissa. Esimerkiksi "Uncle Albert/Admiral Halsey" on joko sitä itseään, tai ehkä vinoilua vakavamieliselle progelle, tai molempia. Levytettynä se on hauska, kaunis tai tuskastuttava, vähän kuulijan mielialasta riippuen. Samaa sarjaa on "Monkberry Moon Delight", josta ei kyllä ota selvää.

Ja koko homma on tietenkin hienosti sovitettua, ilmavaa, kekseliästä - ja Paulhan on kaiken lisäksi oikein hyvä laulaja. Jossakin tätä levyä on kutsuttu "ensimmäiseksi indielevyksi" - siihen en ota kantaa, mutta ainakin tämä oli - ja on - kunnon poppia, kaikilla mausteilla.

153-154. Juha Tapio: Mitä silmät ei nää (2003) & Ohikiitävää (2005): Kaihon kuningas

Minulla on levyhyllyssäni musiikkia artisteilta, joita olen seurannut levytysuran alusta asti, ja tietysti myös sellaista musiikkia, jonka olen hoksannut vasta jälkikäteen - esim. 60- ja 70-luvuilla en vielä ollut kovinkaan aktiivinen musiikin seuraaja tai levynostaja - ja sitten on jonkun verran "jälkijättöisiä löytöjä", laulajia ja bändejä joiden kelkkaan olen hypännyt vasta matkan varrella. Juha Tapio kuuluu tähän viimeiseen kategoriaan - olin kyllä noteerannut mm. kirjaston levyhyllyssä, että tällainenkin tyyppi oli olemassa, mutta jotankin sivuuttanut hänet jeesusrokkarina (ja sellainen taustahan hänellä onkin), kunnes sitten eräänä päivänä poimin mukaani juuri nämä kaksi levyä kotikuunteluun; ehkäpä juuri sillä käyntikerralla ei löytynyt mitään innostavia uutuuksia - en muista.

Ja seurauksena oli "tuplakolahdus"; molemmilta levyiltä löytyi melkein oitis pari kolme kestokuunteluun päässyttä helmeä, eikä oikeastaan yhtään täysin yhdentekevää raitaa. Tämä tapahtui noin viisi vuotta sitten, eikä innostus ole päässyt laimenemaan kertaakaan - aika ajoin tulee kuunneltua joko näitä, Juhan uudempaa tuotantoa tai sitten todella loistavaa kokoelmaa, jonka tein hankittuani neljännen JT-albumini. Nyt sain juuri käsiini viime vuonna ilmestyneen uusimman levyn joten tiedossa on päivityksiä - mutta se on toinen asia.

Juha Tapio tekee jonkinlaista "suomipoprockia"; se ei ole iskelmää, ei oikeastaan rockia, vaan useimmiten aika keskitempoista, melankolista, hyvin sovitettua ja aika lailla ajatonta kevyttä musiikkia. Jonkun mielestä se voi olla sietämätöntä jollotusta, koska se usein on niin surumielistä - mutta toisaalta tämän miehen teksteissä löytyy usein se toivon hiven, joka ehkä on jonkilainen kaiku gospeltaustasta, ja siinä tapauksessa hän on tehnyt onnistuneimman tietämäni "maallistumisliikkeen", koska hänen tekstinsä iskevät minuun vaikka en ole mikään aktiivikristitty. Hänen lauluäänensä on miellyttävä - hän pysyy nuotissa, osaa laulaa myös hiljaa, on miehekäs olematta uhoava tai julistava. Ja säveltäjänä hän on oikein hyvä - jokainen kappale ei ole mestariteos, mutta useimmiten niissä on hyvä sävel tai ainakin joku sellainen koukku joka jää mieleen.

En siis pysty näitä kahta albumia sen kummemmin erottelemaan toisistaan - ja soundin ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että ne kuulostavat aika samanlaisilta. Parhaimmat biisit ovat juuri niitä keskitempoisia, jollakin sovituksellisella koukulla varustettuja vetoja - "Mitä silmät ei nää" ja "Sä olet" edellämainitulta levyltä, ja "Pidä kii" sekä "Rakkaus selviää" "Ohikiitävää"-levyltä, ja sitten tunnelmapaloja, aika rauhallisia sellaisia kuten viimemainitun levyn nimikappale, "Vaari" ja "Kirkkain silmin" sekä aikaisemman levyn "Vuodet vieriä saa".

Yhdistäviä tekijöitä ovat siis juuri hyvä materiaali ja sovitukset - dynamiikan taju on parempi kuin suurimmalla osalla muista kotimaisista yrittäjistä; itse asiassa jonkinlainen "understatement" on yksi hänen tavaramerkkinsä - ja sitten tuo kaiho. Olkoonkin, että suuresti arvostamani Tuure Kilpeläinen on tuon termin yrittänyt monopolisoida, niin Juha Tapio vetää vielä piemmän korren juuri siksi, että on hillitympi - ja minä olen myyty. Minkäs sitä perimälleen voi?

152. Sadetanssi: Voitolla (2006): Suuri ja mahtava suomalainen soundi

Nuoruudessani olin mielestäni aika hyvin kartalla sen suhteen, minkälaista uutta musiikkia maassamme ilmestyy, ja nyttemmin netin kaikki resurssit tekevät musiikin etsimisen helpoksi ainakin periaatteessa, mutta jossakin välillä - ehkä 90-luvun puolivälistä kymmenisen vuotta eteenpäin - olin taas ihan muissa maailmoissa ja kotimaan skene jäi vähemmälle huomiolle. Niinpä tämäkin bändi ilmestyi jostain tyhjästä eteeni kun etsin jotain aivan muuta - mutta sittemmin olen hankkinut kaikki löytämäni Sadetanssilevyt.

Niistä komein on tämä kolmas/viimeinen, joka on puhdaslinjaisen jylhä, kovaääninen, kaunis ja hyvin laulettu ja soitettu. Tässä on kitaravalleja, mutta en kutsuisi tätä metalliksi - ja tämä on jotenkin liian totista ja mahtipontista ollakseen paljon mitään muutakaan. Ja koska sävellykset ovat linjakkaita ja melodisia, eivätkä poukkoile sinne tänne kahdeksan minuuttia kerrallaan, tämä ei ole progea. Bändi itse totesi jossakin yhteydessä esikuvikseen Kentin, Musen ja Queenin - ja miksei, jokaisessa näissä kolmessa on piirteitä joita saattaa kuulla myös Sadetanssin musiikissa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hiilikopio.

Levyn kohokohta on aloituskaksikko. Ensin hitaampi "Vesi vie kengät", jossa yhdistyy mielenkiintoinen näkökulma rakkaustarinaan, hyvä sävellys ja sovitus ja sitten tuo laulu. Jonkun mielestä Teppo Martinsuo saattaa honottaa - mutta minusta hän hoitaa homman suvereenisti. Heti sen päälle vaikuttava "Kuka tätä rantaa keinuttaa", jonka vetävä kosketinriffi, hieno laulumelodia ja sovitus kelpaisivat vaikka minkä kasarihevibändin levylle, mutta joka tällaisena totisen vetävänä iskee vieläkin lujempaa. Nimikappale on ylevä balladi, jossa taas kerran on todella hieno sävellys, ja samaa osastoa edustaa mm. "Viileät varjot". Levyltä löytyy myös hieman yhdentekevämpiä esityksiä, mutta kokonaisuus on linjakas. Suurta ja mahtavaa suomalaista soundia.

151. Billy Joel: Greatest Hits, Vols. 1 & 2 (1973-1985): Pianomies panee parastaan

Nuoruudessa tuli hengailtua muusikonalkujen kanssa, ja muutaman kerran muistan istuneeni parhaan kaverini, basistin, kanssa kuuntelemassa biisejä joita tanssiorkesteri johon hän kuului oli ottamassa ohjelmistoonsa, ja kirjoittamassa niiden tekstejä muistiin. Eagles ja CCR tulivat tutuiksi, ja samaten Billy Joelin jotkut balladit, joiden tahdissa moni nuoripari tai wannabe-sellainen nojaili illan viimeisiä hitaita tansseissa kotikulmillani. Kaverillani oli pari Billy-pojan albumia, ja kun tämä siihenastisen uran summaava paketti ilmestyi vuonna 85, laitoin minäkin pennoseni likoon - ja tätä on tullut soitettua silloin tällöin aina siitä lähtien.

Se kaikkein suurin nojailuhitti, "Honesty", puuttuukin itse asiassa tältä levyltä, mutta muuten tämä on käsittääkseni aika kattava - ja samalla aika komeaa jälkeä. Miehen "nimibiisi", "Piano Man", on tietysti yksi kohokohta, samaten kuin 70-luvun loppupuolen hempeilyt "She´s Always A Woman" ja "Just The Way You are", mutta minuun menevät täydestä myös hieman rokimmatkin vedot kuten "You May Be Right" ja "It´s Still Rock´n´Roll To Me". Silloin ennen minuun vetosi myös dramaattinen "Goodnight Saigon" - vaikka sen loisto nyt onkin himmennyt - kun taas 50-lukuun viitaavat "Uptown Girl" ja etenkin a capellaesitys "The Longest Time" ovat yhtä tunteellisia nyt.

Ylipäätänsä minua viehättää Joelin (joskus kieltämättä hieman yli menevä) sentimentaalisuus - hän ei pelkää olla pateettinen ja viihdyttää suurin sävelin, mutta hän pystyy myäs pienieleisempään esitykseen. Siitä ei tosin ole tietoa päätösraidalla, miltei sinfonisella "While The Night Is Still Youngilla", jonka kuorot ja sovitus kyllä täyttävät korvien välin - mutta komeasti. Ja koska orkesterointi toimii, on tämän kokoelman (niinkuin Joelin yksittäisten albumienkin) yksi vahvuus seni monipuolisuus. Musiikkia joka lähtöön...

Olen myöhemminkin seurannut hänen uraansa, ja CD-levyjä on kertynyt aikamoinen pino. Yksikään ei ole huono, mutta hän ei ole minun korviini tuonut myös yhtäkään täysin kestävää kokonaisuutta - väliin on aina mahtunut jokunen yhdentekevämpikin esitys. Kokoelmatasolla tämä ei ole ongelma - ainakaan tässä tapauksessa; tämä tupla-LP kestää minusta kuuntelua alusta loppuun asti.

Vuoden 2011 parhaat

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi osa kaikesta kuuntelemastani musiikista on "vanhaa", ei siis juuri ilmestynyttä - mikä tietenkin on ymmärrettävää siltä osin, että olen ehtinyt kerätä jo aikamoisen kokoelman musiikkia, joka ei katoa mihinkään. Toisaalta myös yhä suurempi osa siitä minulle uudesta musiikista, jota vieläkin etsin käsiini ja korviini, on "vanhaa" sikäli, ettei se satu olemaan juuri viime vuonna julkaistua. Joitakin ihan oikeasti uusiakin levyjä olen silti sattunut kuulemaan myös vuonna 2011, ja jotkut niistä olivat jopa oikein hyviä...

Vuoden tapaus minun stereoissani oli Warren Haynesin "Man In Motion". Gov´t Mulen johtohahmo ja aikaisemmin mm. The Allman Brothersissa vaikuttanut Haynes osoittaa tällä soololevyllään kuuluvsna todella laulutaitoisten hyvien kitaristien aika suppeaan joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleet ovat kokonaisuutena oikein sytyttävää kuunneltavaa, varsinkin kun komppibändikin osaa asiansa ja äänimaailma on ajattoman orgaaninen - urut kuulostavat uruilta, basso liikkuu ja rummut ajavat kappaleita eteenpäin varastamatta huomiota. Miehen sorainen mutta nuotissa pysyvä ääni on silkkaa nautintoa näinä örinän kulta-aikoina - ja kunnon jenkkikaman malliin otetaan välillä avuksi viehkoja kuoro-osuuksia.

Laulumateriaali - suurimmaksi osaksi miehen omia tekeleitä - on hyvää; genre on kai "soulahtava etelän rock", joskin välillä ollaan täysin bluesin puolella. Sinistä, funkyä, ilmavaa, melodista... you name it. Voimakas mutta kaihoisa "River´s Gonna Rise", sielukas "Take A Bullet" ja hitaansininen "Hattiesburg Hustle" ovat parhaimmistoa, mutta koko levy on kauttaaltaan hyväntasoinen. Jos jotakin haluaisi huomauttaa, niin viiden ja seitsemän minuutin väliin sijoittuvat kokonaisuudet olisi voinut ehkä editoida hieman lyhyemmiksi... mutta toisaalta aika ei tule pitkäksi, vaikka levyn yksitoista raitaa soivat tunnin verran.

Toinen hyvä lätty tuli Ruotsista - Dan Hylanderin comeback "Den försenade mannen" soi niinkuin miehen edellinen levy olisi tullut viime vuonna eikä 1994, mikä periaatteessa voisi tarkoittaa artistin kehityksen polkevan paikoillaan, mutta käytännössä oli minulle miellyttävä yllätys. Haynes on minulle uusi tuttavuus viime vuodelta, mutta Dan Hylanderin ensivierailusta levysoittimeeni on itse asiassa tällä viikolla kulunut 30 vuotta, ja hänen levytyksensä noin vuosilta 1979-83 kuuluvat vieläkin suurimpiin suosikkeihini. Hän on eräänlainen "ruotsalainen Jackson Browne", joka pukee välillä aika teräviäkin sosiaalisia kannanottoja keskitien rockin pukuun, välillä lainaten jotain folkahtavaa, välillä piipahtaen mustemmissa sävelissä, mutta muistaa myös romantiikan. Oli kyseessä sitten laulu rahasta tai rakkaudesta, hän pysyttelee aina pienten ja sorrettujen puolella.

Hyviä biisejä ovat mm. "Förr var det värre än nu", "Väntar på att dö" ja "Du är inget värd", mutta niinkuin Haynesinkin tapauksessa, yksi Hylanderin vahvuuksista on ettei levyltä löydy yhtään huonoa esitystä tai täytemateriaalia. Mies ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, mutta osaa tehdä laulunsa niin että selviää niistä itse (hän on tosin tehnyt aika tavalla lauluja myös muille artisteille). Bändiinsä hän on yleensä kerännyt eturivin nimiä, ja tässäkin tapauksessa sointi on "miellyttävän vanhakantainen". Hmm, Hylander on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, eikä Hayneskaan ole mikään poikanen...

Kolmanneksi tekee mieli vielä kehua jouku kotimainen levy, ja kuulemistani ehkä kymmenestä ehdokkaasta parhaimmaksi nousee Laura Voutilainen, jonka "talvilevy" "Ihmeitä" on hyvä esimerkki siitä, miten artistien ja musiikin luokittelu on yhä vaikeampaa ja turhempaa. Onko tämä iskelmää, poppia, vai mitä tämä on? Se on ihan sama - tämä on minusta hyvin sävellettyä, soitettua, sovitettua ja laulettua kevyttä musiikkia, joka on osittain Lauran itsensä tekemää, osittain muiden lauluntekijöiden kynistä - esim. Tuure Kilpeläisen "Tuleen kirjoitettu" on yksi kohokohdista.

Erityisesti sovituspuoli on onnistunutta - jousia käytetään hyvällä maulla, piano ja koskettimet saavat ison ja monipuolisen roolin, mutta myös kielisoittimet soivat hienosti. Lauran laulu on ehkä hiemän hillitympää kuin aikaisemmilla levyillä, mutta se ei ole minusta mikään ongelma - tosin oikein kunnon "belttaukset" niinkuin "Palaa"-levyn nimikappale puuttuvat, mutta minusta tämä suurempi dynamiikka nostaa hänet iskelmälaulajien rivistä lopullisesti Luokittelun Yläpuolella Soivien Äänien joukkoon. Levun parhaimmistoa ovat mm. riipaiseva balladi "Teippaa mut kasaan", joka todella nousee hieman arkisen nimensä yläpuolelle, yllämainittu "Tuleen kirjoitettu", herkkä nimikappale, kansallisen ikonin Katri-Helenan ohjelmistosta päivitetty "Mun sydämeni tänne jää". Laura on joskus laittanut levyilleen viimeiseksi englanninkielisen esityksen, ja selvinnyt siitäkin kunnialla - mutta tällä kertaa levyn lopettaa islantilainen kansansävelmä, istrumentaaliversiona jossa artistimme soittaa itse selloa - käsittääkseni ihan hyvin ja selvästikin levyn tunnelmaan sopien.

Vielä on todettava, että viime vuonna ilmestyi monta sellaista levyä, joita olen odottanut mutta en vielä kuullut, joten jonkun ajan päästä minulla voi olla uusia suosikkeja näiden asemesta - mutta tällä hetkellä tämä on minun Top 3-listani vuoden 2011 uusista albumeista.