275. Popeda: Mustat enkelit (1982): Totuus rockmusiikista 34 minuutissa

Kun aikoinani kuulin tämän levyn ensimmäistä kertaa seitsemäntoista vuoden herkässä iässä, en kyllä olisi uskonut kuuntelevani sitä vielä viisikymppisenä, saati sitä että Pate ja Popeda olisivat voimissaan vielä yli kolmekymmentä vuotta myöhemminkin. Niin vain kävin, ja ihme kyllä tämä musiikkimme perusilmiö on tuottanut huomattavan määrän täysin relevanttia musiikkiakin - tosin kyllä myös aika paljon aika heppoistakin kamaa.

Mutta vaikka myöhemmätkin levyt ovat minulle maittaneet, täytyy pitkässä juoksussa nostaa esille bändin vuosina 1980-1982 ilmestyneet toinen, kolmas ja neljäs albumi. Alkuaikojen Popeda oli viehko sekoitus hulluutta, raivoa ja rujoa kauneutta, ja pohja oli tiukasti rockin perinteessä, ilman myöhempiä tiluliluja, ja kehitys kulminoitui "Mustiin enkeleihin". Tämän levyn yhteentoista biisiin ja kolmeenkymmeneenneljään minuuttiin mahtuu itse asiassa totuus rockmusiikista.

Aloitus "Kuulat sekaisin" on raivokas rypistys, "Polttaa" taas raskaanmakeaa kaahausta ja "Yö" bändin voimaballadien kulmakiviä. "ABCD-Rock" on juuri sitä mitä ensimmäinen rivi lupaa; "Minä olen kotoisin Neandertaalista" - ja sitten A-puolen lopetusbiisi "Kymmenen uutiset" yllättäen onkin sodanvastainen kannanotto. B-puoli on lisää samaa - raivorockista kantrahtaviin aivottomuuksiin - mutta sen päättää yksi bändin ja koko Suomirockin kovimmista biisikaksikoista; "Jos joet olis..." on bändin koko uran hienoin buugie, "Sika-Anteron laulu" taas sellainen laulajan testamentti-balladi josta monet ns. katu-uskottavuuden tavoittelijat antaisivat vasemman kätensä.

Ylipäätänsä sävellykset toimivat, mutta tärkeämmässä osassa ovat sanat ja ennen kaikkea sovitukset. Soundi on tarvittaessa painava ja jopa raivokas, tarvittaessa kevyt ja hengittävä, mutta kautta linjan elävä ja luontainen. Nimenomaan rockin riemun, raivon ja rienauksen liitto toteutui tällä albumilla tavalla, johon Popeda ei sittemmin oikein ole päässyt - joko on tehty liian tyylipuhdasta heviä tai sitten on yritetty huumoria sekaisin tuloksin, ja kaiken lisäksi etenkin 90-luvun albumit olivat ylipitkiä. Tällä levyllä sekoitus on balanssissa, ja ylipappi Pate Mustajärvi tulkitsijana voimissaan.

274. Crowded House: Temple Of Low Men (1988): Lauluntekotaidon voitto

1980-luku oli ongelmallista aikaa. Vaikka silloin tehtiin paljon hienoa musiikkia, ja itse olin herkässä ja vastaanottavaisessa iässä, minua haittasi jo silloin ja ehkä vielä enemmän jälkeenpäin se, että muovinen ja tunkkainen äänimaailma pilasi monta hienoa levyä - ja varjosti monen artistin uraa kokonaisuutena. Toisaalta oli myös niitä, jotka pystyivät nousemaan soundin yläpuolelle, vaikka tekivätkin "silkkaa popmusiikkia" - niitä, joiden laulut ja esitykset nousivat aikasidonnaisuuden yläpuolelle.

Yksi parhaista esimerkeistä oli Neil Finn ja hänen bändinsä Crowded House. Tämä, heidän toinen pitkäsoittonsa, on tehty kaikkien ajan mausteiden kanssa, ja kuitenkin se kuulostaa hyvältä tänäänkin. Jopa ajoittain aika kosketinvoittoisen soundin muoviset kohdat toimivat tänäkin päivänä pikemminkin pikantteina yksityiskohtina, jotka maustavat kokonaisuutta.

Voittajan tästä bändistä tekee ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensinnäkin Neil Finn on loistava poplaulaja - ilmeikäs, herkkä, tunteellinen mutta ei siirappinen, tarvittaessa jäntevä. Ja ennen kaikkea hänen biisinsä ovat yksinkertaisesti loistavia. Tältäkin levyltä löytyy kovatasoinen sarja, kuten mukava balladi "Better Be Home Soon", riemukas "Sister Madly", klassinen popbiisi "Never Be The Same" - ja ei vain yksi vaan kaksi kuolematonta popklassikkoa. 

"I Feel Possessed" omaa täydellisen kertosäkeen, värssytkin toimivat hienosti, introssa on hauska kiertoteema ja teksti on loistava. Sitäkin parempi on "Into Temptation", jonka mielenkiintoinen tarina, hieno sävel, herkkä sovitus ja tarkka esitys rakentavat yhden 1980-luvun ellei koko pophistorian kauneimmista balladeista - se on yksi niistä biiseistä, joka oikeassa mielentilassa kuultuna nostaa ihokarvat pystyyn.

Mutta vaikka nämä kaksi esitystä ovat siis loistavia, muu levy ei kuitenkaan jää niiden varjoon, vaan kokonaisuus kestää kuuntelua kerrasta toiseen. Sama pätee melkein kaikkeen, mitä Neil Finn on urallaan julkaissut, mutta välillä hänen musiikkinsa on hieman liian kokeilunhaluista minun popnörttikorvalleni, joskus taas aikasidoinnaisuus toimii hieman häiritsevänä yksityiskohtana - joskin pohjalla aina on sama asia - vankka lauluntekotaito.

273. John Hiatt: Perfectly Good Guitar (1993): Ihan hyvää kitaraa (ja muutakin soittoa ja laulua)

Jos olen katsonut oikein, olen tähän mennessä kehunut John Hiattin tuotantoa 1980-, 2000- ja 2010-luvuilta, joten tasapuolisuuden nimissä myös 1990-luku pitää tuoda esille. Vuosina 1990-97 häneltä ilmestyi kolme oikein hyvää levyä ja kaksi pikemminkin OK-osastoon kuuluvaa, ja niistä kolmesta hyvästä tämä vuoden 1993 julkaisu on minusta paras.

Hiattin tuotannosta löytyy sekä hieman riisutumpaa kamaa että "enemmän tuotettua", ja tämä levy kuuluu jälkeisempään osastoon. Soundissa on pohjaa ja meno yltyy välillä jopa raivokkaaksi, kuten alunperin käsittääkseni Iggy Popille tehdyssä avausbiisissä "Something Wild", joka kuuluu Johnin äänekkäimpiin levytyksiin. Alue ei ehkä ole hänen omintaan, mutta tulkinta uppoaa allekirjoittaneeseen kuin väärä raha. Särökitara soi muuallakin, hyvänä esimerkkinä "Loving A Hurricane", ja ylipäätänsä tämä on ehkä hänen "rokein" levynsä, jos sillä tarkoitetaan mainstreamrockia pikemmin kuin juurikamaa.

Kaikki ei silti ole pelkkää rämpytystä; levyn suurimman kokokohdan, "When You Hold Me Tight":in funkahtava svengi viittaa jonnekin suistomaille, tappavan tehokkain tuloksin, ja hitaampaakin kamaa löytyy. Nimibiisi on uljas kitaravetoinen hymni - sellaisia löytyy useimmilta hänen levyiltään - "Blue Telescope" taas eteerisempi esitys, ja "Angel" ja "Wreck Of The Barbie Ferrari" tuovat soppaan hieman modernimpia mausteita.

Soundista riippumatta soitto kulkee, ja Johnin ääni on hyvässä terässä - ja kaiken pohjana on tietenkin hyvä biisimateriaali. Niinkuin aina, teksteissä on asiaa, ja sävellykset ovat skaalalla kelvollisesta loistavaan. Olen ollut lukevinani, ettei kriitikkokunta noteeraa tätä levytystä kovinkaan korkealle Hiattin mittavassa tuotannossa, mutta itse rohkenen olla eri mieltä. Ihan hyvää kitaraa, ja muutakin soittoa ja laulua.

272. John Hiatt: Slow Turning (1988): Käsityön ylistys

Kun aikoinaan aloin näitä levyjäni kehumaan, yksi ensimmäisistä oli John Hiattin mestariteos Bring The Family, joka ilmestyessään oli raikas tuulahdus, yksi tärkeä lenkki juurikaman uudessa nousussa syntikoiden ikeen alta. Se levy on kehunsa ansainnut, mutta koska tämän blogin alkuvuosina ajatukseni olla kattaa mahdollisimman suuri ala kevyttä musiikkia jäi tämä, vuotta myöhemmin ilmestynyt seuraaja kehumatta. Nyt, kun olen jo kehunut aika monta muutakin artistia, on aika korjata tämäkin epäkohta.

Slow Turning on toisaalta jatkoa, enemmän sitä kamaa jota jo edeltäjä tarjosi, mutta tavallaan vähän enemmänkin. Juuria unohtamatta on äänipalettia hieman laajennettu, ja jos ote on hieman kevyempi se tavallaan tekee tästä levystä hieman helpommin sulavan kuin edeltäjänsä. Edellisen levyn superyhtyeen sijasta säestyksen hoitaa Johnin senaikainen keikabändi, joka minusta svengaa kuin hirvi- ja vaikka Ry Cooderin saappaat ovat musiikkimaailman suurimpia, Sonny Landreth hoitaa tonttinsa niin, että sen jälkeen on ollut pakko hankkia myös miehen soololevytyksiä.

Kaiken lisäksi biisit ovat loistavia. "Tennessee Plates" kuuluu suosikkiperusrockrevityksiini, kun taas "It´ll Come To You" ja "Paper Thin" tuovat tähän osastoon hieman 70-lukulaisempaa otetta. Nimipiisi, "Ride Along" ja "Georgia Rae" ovat astetta kevyempiä mutta kulkevat samalla otteella. Kaikkein uljaimmin liitää keskitempoinen "Sometime Other Than Now", joka tuo mieleen esim. John Mellencampin tyylikkäimmät vedot. Hitaammalla puolella "Is Anybody There" gospelkuoroineen ja "Feels Like Rain" kuuluvat genrensä valioihin.

Eikä John Hiatt ole pelkästään yksi rockhistorian parhaimmista biisintekijöistä, hän on myös laulajana loistava - hänen miehekäs mutta ilmeikäs äänensä taipuu niin kuiskailuun kuin huutoonkin, joskin mitään korkealta ja kovaa-osastoa ei esitetä. Tämä on albumi, joka kuulostaa alusta loppuun huolella - mutta näpertämättä - tehdyltä käsityöltä, jota tekevät asiansa osaavat ihmiset jotka saavat tehdä sitä, mitä rakastavat. Ei muuta. 

271. A P Sarjanto: Kova maa (1998): Todenmakuinen trubaduuri

En oikein muista miksi tulin tämän levyn aikanaan hankkineeksi - aika pian sen ilmestymisen jälkeen, Anttilan alelaarista - mutta luultavasti tulin tutkineeksi muusikko- ja soitinlistaa sekä tekstejä ja totesin niiden olevan lupaavia, enkä toden totta pettynyt. Homman nimi lienee folkrock - sähköä pelkäämätön mutta perusakustinen poljento, jossa yhdistyvät angloamerikkalainen perinne ja tietyt (suomalais)kansalliset mausteet. Etenkin erilaiset kielisoittimet soivat korvia hivelevästi, viulusta mandoliinin kautta kitaraan, ja soitto kulkee kuin kesäinen ajelu maalaistiellä.

Vielä suurempi ilonaihe on kuitenkin solisti itse. Mukavan miehekkäällä äänellä hän esittää omia, ovelasti mieleen painuvia tekstejään, jotka kaiken lisäksi on sävelletty mukavan velmusti. Näkökulma on visusti oienen ihmisen puolella, ja etenkin miehen sielunelämää luodataan ilman iskelmällistä vollotusta tai itsesääliä. "Luuserin laulu" on todellinen mestariteos, nimikappale taas kuin hevibiisi Kaustiselta. Myös ihmissuhteet saavat osakseen samanlaista hellän karheaa kohtelua.

Ylipäätänsä tekstit ovat täynnä mielenkiintoisia sanankäänteitä ja tuokiokuvia - niinkuin voi kuvitella esimerkiksi sellaisista laulunnimistä kuin "Työläisen haamu ja arka piru". Itse asiassa juuri tuo biisi ja sen tunnelma ovat posiitivisella tavalla jopa "eppumaisia", joskin on todettava ettei sama leima koske koko albumia. "Todenmakuinen" on yksi sellainen määritelmä joka tulee mieleen monestakin biisistä.

Itse asiassa totean, kun tätä kirjoittaessa pitkästä aikaa kuuntelen koko albumin yhteen menoon, että tämä hyvinkin on yksi eheimmistä kokonaisuuksista mitä suomenkielisen juurimusiikin saralla on saatu aikaan. Se ei onneksi myöskään ole miehen ainoa - samantyyppistä herkkua on olemassa ainakin kaksi albumillista lisää, joskin viime vuosina on tainnut olla hiljaisempaa.

270. Kämmärit: Onnentie (1997): Kansansäveliä keskitien tuntumasta

Jos tätä yhtyettä ei olisi, se pitäisi keksiä. Kun 1990-luvun alkupuolella Värttinän ja muiden uuden aallon etnobändien myöta saatoin laajentaa fanitustani kelttiläisestä kansanmusiikista myös oman maamme mansikoihin, jäin oikeastaan kaipaamaan vain sellaista artistia, joka ei olisi joko modernisti tuotettua kansanmusiikkia tai viululla vahvistettua poppia, vaan jotain siltä väliltä - ja Kämmärit taisi olla ensimmäinen bändi, joka todella osui tähän saumaan.

Seuraava ilonaihe oli bändin sointi. Urkuharmooni, huilu, viulu ja haitari istuvat saumattomasti perinteisen rocksetin lomaan - tai päinvastoin. Laulusolisteja on useampia, sekä mies- että naispuolisia, ja näin ollen stemmatkin toimivat. Kokonaisuuden äänikuva on miellyttävä - täyteläinen, mutta ilmava, ja sovitukselliset jipot luovat tälle albumille mukavan vaihtelevan tunnelman. Kun vielä ohjelmistokin on hyvä sekoitus omia originaaleja ja taiten valittuja lainoja, joko kansan- tai muita iskusävelmiä, ei voi kuin olla tyytyväinen.

Huippuhetkiä on useampia; "Onko sinun paperisi kastunnu" on reipas luenta vanhasta pohjalaisesta uhoavasta valituksesta, "Kysyt aina miksi" taas kunnon reissuralli ja "Miehen laulu" hieman poguehtava kelttiläismainen renkutus. Folkin haikeampaa puolta edustavat esim. "Minä sydämestäni rakastan" ja "Jos saapuisi laiva". Toisaalta koko levy on kovasti kuunneltava, eikä heikkoja hetkiä löydy.

Kämmärit (nyttemmin Kammarit) on julkaissut ainakin kaksi muutakin albumia, ja on vieläkin aktiivinen - ilmeisesti uusi albumikin on tekeillä. Onnistuin kaiken lisäksi kuulemaan bändiä livenä Kaustisilla joskus vuosituhannen vaihteessa, ja tarjonta oli maittavaa myös elävänä. Mieleen tulee, että olisi kyllä mukava hieman aktivoida tätä folkskenen seurantaakin...

269. Lizz Wright: Dreaming Wide Awake (2005): Hiljaa hyvä tulee

Löysin Lizz Wrightin ihan sattumalta joitakin vuosia sitten, kun selasin kirjaston levyhyllyä - ja vielä sen jazzosastoa - ja hänen debyyttialbuminsa "Salt" sattui silmiini. Lainasin sen kotiin, koska sillä oli muutama tuttu biisi, ja tykästyin siihen - mutta tämä kakkosalbumi vasta tyrmäsi minut. Se on loistava sekoitus vanhoja klassikkoja ja uusia, osittain omia kappaleita, joka jotenkin onnistuu olemaan samalla aikaa juureva ja eteerinen. Tekisi mieli sanoa ajaton, mutta olen ryöstöviljellyt kyseistä termiä niin etten oikein kehtaa - pitää palata asiaan muutaman kymmenen vuoden päästä.

Miksi tämä on niin hyvä? No, ensinnäkin Lizz Wright on loistava laulaja. Hänen tietyllä tapaa viileän etäinen, mutta samalla läsnäoleva äänensä ottaa kuulijan haltuunsa tavalla, johon harvat pystyvät. Vertailut ovat turhia, mutta tietyllä tavalla mieleen tulee esim. Sade - sillä erotuksella, että Lizz iskee minun tajuntaani lujemmin. Hänen äänestään löytyy voimaa, mutta hän taitaa myös vivahteet ja hiljaa laulamisen, mikä erottaa hänet kaikista niistä kailottajista, joiden taidot eivät riitä riisutumpaan ilmaisuun.

Toiseksi tämä on loistavasti sovitettu ja soitettu levy. Akustisvoittoinen soundi on kuin tehty yön hiljaisia tunteja varten, ja pelkäksi taustamusiikiksi tästä ei ole, koska se saattaa hukkua hälyyn. Sen sijaan sen kuunteleminen palkitsee yhä uusilla pikku yksityiskohdilla - kitaroinnilla, pianolla, hienovaraisella kuorolla. On vaikeaa poimia tältä levyltä varsinaisia huippuja, koska se on niin hieno kokonaisuus, mutta jo aloitus on kova; vanha "A Taste Of Honey" saa uudenlaisen, surumielisen tulkinnan, ja kakkosraita "Stop" on tosiaan pysäyttävä esitys. Soundimaailma on jossakin laulelmajazzin ja soulin välimaastossa, välillä folkin puolelle koukaten - esim. Neil Youngin "Old Man" soi miltei brittiläisenä.

Listaa voisi jatkaa, mutta mieluummin yritän vetää yhteen vahvuudet - hiljaisen jäntevyyden, ja miellyttävän orgaanisen soundin, joka kantaa Lizz Wrightin tyylikästä ääntä. Tämä on itse asiassa musiikkia, jonka voisi kuvitella kirkkoon tai konserttisaliin, mutta myös kapakkaan - ja veikkaan jopa, että se siellä hiljentäisi taustahälinänkin. Hiljaa hyvä tulee.

268. Melissa Etheridge: Breakdown (1999): Äänen vietävänä

Olen aina pitänyt hyvistä lauluäänistä, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nimenomaan hyvistä naispuolisista laulajista. Melissa Etheridge on tehnyt levytysuraa jo liki 30 vuoden ajan, ja vaikka joskus olenkin hypistellyt jotakin hänen albumiaan, olen vasta viime vuosina hoksannut miten hyvää musiikkia hän tekeekään, lähtökohtana upea lauluääni mutta sen lisäksi myös sekä sävelkynä että biisin mittaisten tarinoiden kertomisen taito.

Esimerkeistä parhain on tämä albumi, joka upean laulun lisäksi on täynnä maukasta soittoa hyvin tuotettuna, samalla kun Melissan biisitkin ovat hyviä ja välillä loistavia. Pidän myös siitä, että tämä on periaatteessa kitaravetoista musiikkia, mutta dynamiikka ja sävyt ovat etualalla - tätä voi sekä huudattaa että kuunnella yön hiljaisuudessa; sovittajalle täytyy antaa täydet pisteet. Menevämmät vedot niinkuin "Into The Dark" ja "Mama I'm Strange" toimivat hyvin, samoin midtempokappaleet kuten nimibiisi, mutta tunnelma tiivistyy entisestään bluesimmilla/hitaammilla esityksillä kuten "My Lover".

Jotenkin tämä levy - niinkuin muutkin kuulemani Melissa Etheridgen teokset - onnistuu yhdistämään aivan perustavaa laatua olevat perusrockin ainesosat kokonaisuudeksi, joka on huomattavasti enemmän kuin osiensa summa, tärkeimpänä osasyynä juuri hänen upea äänensä. Ja kun tähän mennessä olen kuullut lähinnä hänen uransa ääripäitä - tämän, uran puolivälistä olevan levyn lisäksi kaksi ensimmäistä ja sitten uusimman, ja olen pitänyt kaikista, on johtopäätös että minun ilmeisesti pitää hankkia kaikki muutkin.

267. Peter Gabriel: Peter Gabriel (1) (1977): Pop-velho vapaalla jalalla

Peter Gabrielia ei taida voida käsitellä mainitsematta Genesistä - sitä kautta minäkin aikanani tutustuin tähän "popvelhoon", joskin hieman takaperoisesti. Ensimmäiset Genesisplattani olivat "And Then There Wrer Three" ja "Duke", jotka taas olivat jo bändin Collinskautta - mutta koska tykkäsin niistä, etsin myös käsiini joitain vanhempia levyjä. Ne taas eivät kolahtaneet, joskin ensimmäinen laulaja oli parempi. Muutamia vuosia myöhemmin törmäsin sitten Gabrielin soololevyihin, joita siinä vaiheessa oli neljä, ja totesin niiden olevan mielenkiintoisempia kuin minkään Genesisversion levytykset. Niissä oli kaikissa hetkensä, mutta vuosien myötä nimenomaan tämä ensimmäinen, ehkä tavallaan perinteisin albumi on noussut minun skaalallani parhaaksi.

Tämä on ensinnäkin sellainen levy, joka parhaiden Beatlesalbumien ja muutamien muiden artistien tavoin on monipuolinen mutta pysyy kasassa. Melkein hevistä doo-woplaulelmien kautta suuriin balladeihin, äänikuva on monipuolinen mutta silti jollakin tavalla yhtenäinen. Toiseksikin biisit ovat hyviä - raivoisa "Down The Dolce Vita", folkahtavasti kulkeva "Solsbury Hill", loistava päätöshymni "Here Comes The Flood" päällimmäisinä suosikkeinani - ja kaiken kukkuraksi tämä kuuluu niihin levyihin, jotka paljastavat sulonsa vähän kerrallaan; olen kuulevinani uusia pikku jippoja aina kun soitan tätä.

Kolmanneksi Peter Gabriel vain on loistava laulaja; hänellä on ilmeikäs ääni joka venyy kuiskauksista huutoihin menettämättä otettaan. Ehkä tämä viimeinen syy on minulle tärkein kun mietin miksi tämä iskee mutta vanha Genesis ei; minulle laulu on se tärkein elementti, ja monien progesuuruuksien kunnianhimoisimmat teokset tahtovat mennä liikasoitannaksi. Vielä voisi pikku yksityiskohtana todeta, että sekä Gabriel että Genesis sittemmin lähestyivät samaa soundia eri suunnilta - vuonna 1986 julkaistut "So" ja "Invisible Touch" olivat molemmat aika poppia kamaa ollakseen progesta lähteneiden artistien tekosia - mutta se on toinen juttu.

266. Jethro Tull: War Child (1974): Askel tuntemattomaan?

Tämä taisi aikanaan olla neljäs kuulemani Jethro Tull-levy, ja se onnistui tavallaan kolauttamaan tajuntaparkaani vielä enemmän kuin ne kolme edellistä (vieläkin yhtenä maailman parhaista levyistä pitämäni "Songs From The Wood" sekä hyvät mutta tavanomaisemmat "A" sekä "Broadsword & The Beast"). Niihin verrattuna tämä oli vieläkin monipuolisempi, sekopäisempi mutta silti perinteisissä biiseissä pysyttelevä, rönsyistään huolimatta ryhdikäs paketti.

Tämä on kohtalaisen vaikeasti kuvailtavissa oleva levy. Tältä löytyy hienoja laulumelodioita ja epäilyttäviä sanoituksia, kunnon kitararevitystä ja erityyppisiä akustisia osuuksia, jousien jylinää ja/tai hyväilyä, kosketinsoitinten ilakointia ja rytmiryhmän riemua ja raivoa, ja hyvin usein kaikki jopa samasta kappaleesta. Niin, ja tietenkin sitä huilua, joskin se ehkä on enemmän sivuosassa kuin monilla muilla Ian Andersonin ja poppoonsa levyllä. Laulajana hän on elämänsä kunnossa.

Vuosien mittaan suosikkibiisini ovat vaihdelleet - juuri nyt minua viihdyttävät esim. "Bungle In The Junglen" draivi ja "Back-Door Angelsin" hieno sovitus, mutta melkein jokainen näistä biiseistä on omanlaisensa pikku taideteos. "The Third Hoorah" laukkaa kuin hullu juna, "Ladies" on kuin barokkidraaman ääniraita, nimibiisi on varsin painokas... kaikki ovat hyviä.

Ja vaikka tämän levyn hankkimisen jälkeen nuorena miehenä tietenkin etsin käsiini bändin "varsinaiset klassikot", "Aqualungista" alkaen, ja vaikka ne kaikki ovat vähintään hyviä nekin, ne eivät vain ole kolahtaneet niinkuin tämä koko maailman sisältävä vajaa 40-minuuttinen. Oikeastaan on hämmentävää, miten paljon ideoita ja impulsseja on onnistuttu tunkemaan yhdelle kiekolle - moni muu artisti olisi tehnyt näistä emmeistä kokonaisen uran.

En tunne bändin tarinaa hirveän hyvin, muuta kuin että Ian Anderson ei tainnut olla kaikkein helpoin ihminen, ja käsittääkseni tässä vaiheessa oli riidoissa suurin piirtein kaikkien kanssa - mutta ehkä tällainen askel tuntemattomaan vaati sitä? 

265. Topi Saha: Kolme veljee (2013): Vielä on toivoa

Kun itse harmaantuu, ja huomaa kuuntelevansa yhä enemmän harmaapäiden tekemää musiikkia, tulee välillä väistämättä välillä mieleen pelottava ajatus. Mitä jos kaikki hyvä musiikki on jo tehty? Ja kun esim. keskustelee musiikista nuorison kanssa (itselläni on tällä hetkellä 20- ja 18-vuotiaat pojat, joista varsinkin nuorempi on aika kiinnostunut musiikista), huomaa olevansa autuaasti pihalla uusimpien artistien, suuntausten ja tyylilajien suhteen - ja vaikka joskus jotakin kuulisikin, niin sitä ei ymmärrä. Onko kaikki toivo mennyttä?

Onneksi vastaus on kieltävä. Ensinnäkin vanhassakin musiikissa on sen verran löytämistä jäljellä, ettei pula iske ihan pian, ja ennen kaikkea uutta hyvää musiikkia tehdään koko ajan - ja joskus jopa tälläinen kohta viisikymppinen kääkkä löytää uusia, nuoria suosikkeja. Sellainen tapaus on Topi Saha ja tämä albumi, mielestäni paras viime vuonna suomeksi tehty levy - ja kilpailu oli kovaa.

Tämä on tosin "vanhan liiton musiikkia", lähinnä folkrockia, välillä folkimpaa ja välillä taas kantriin viittaavaa, hetkittäin myös kansanmusiikkiin nojaavaa. Soitto on välillä akustista, välillä sähköisempää, luontevan kuuloisena sekoituksena - vaikka muoto välillä on vanhahtava, kokonaisuus tuntuu tältä päivältä. Topi laulaa hyvin, ehkä välillä hieman liikaa "folktrubaduuriperinteeseen" nojaten mutta luontevasti, ja hänen äänensä on miellyttävä; nuoruus kuuluu läpi, mutta se on parempaa kuin jonkilainen keinotekoinen iän ja kokemuksen tavoitteleminen.

Ennen kaikkea laulut ovat loistavia, ja tekstit todella puhuttelevia tuokiokuvia. Parhaimmillaan ("Ukkosen tyttö") toteutuksessa on eeppistä voimaa - laulu on akustispohjainen balladi, mutta siinä on jotain heviä. Kansanlaulumuottiin istutettu "Kuru" on vavahduttava tarina sisävesiemme pahimmasta laivaonnettomuudesta - joka koskettaa epäsuoraan minuakin; isoisäni jäi silloin nuorena miehenä laivasta koska ei päässytkään armeijasta lomille niinkuin piti. "Kaikki mitä tarvitsen" ja "Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari" ovat tietynlaista tämän päivän Irwiniä - juohevasti hölkkääviä kertomuksia nuoren miehen (hako)tiestä, ja "Pietarsaaren Wilhelmiina" taas riemastuttava vapaan rakkauden ja iloluonteisen naisen ylistys.

Pari levyn esityksistä jää ehkä hieman kasvottomiksi - mutta toisaalta olen kuunnellut tätä kokonaisuutta vasta vuoden verran, ja osa kappaleista on avautunut vasta vähitellen. Se onkin testamentti tämän evyn voimasta; sitä mukaa kun kappaleet iskostuvat tajuntaan, se vain paranee paranemistaam.

262-264. Amaral, La Oreja de Van Gogh & Presuntos Implicados: Mejor pop en espanol

Kymmenisen vuotta sitten tuli vietettyä vajaa puoli vuotta Espanjassa, ja popfriikkinä minua kiinnosti tietenkin ottaa selvää siitä, minkälaista musiikkia siellä kuunnellaan. Koska tämä oli ajalla ennen Spotifytä, ja taloutemme nettiyhteys oli heikohko ja pahimmillaan viiden hengen jakama, olivat parhaat tiedonlähteet radion kuuntelu - ja tietenkin levykaupat. Ilokseni voin todeta, että tuo matka jätti pysyvän jäljen kuuntelutottumuksiini - Luz Casalista ja Revolverista olen vaahdonnut jo aikaisemmin, mutta suosikkeja löytyi muitakin.

Näitä kolmea nyt yhteen niputtamaani levyä ja bändiä yhdistää muutama tekijä, joita käytän tekosyynä niputtamiseen - vaikka jokainen on silti ihan omanlaisensa. Yleisellä tasolla minut silloin yllätti se, miten "tavalliselta" espanjalainen popmusiikki kuulostikaan - joskaan en tiedä, miksi olin odottant sen olevan kättentaputuksia ja suuria tunteita. Mutta popmusiikin kielihän on yleismaailmallinen, ja onnistuin toki myös löytämään kansallisempaa musiikkia - flamencopohjaista poppia, kelttivaikutteita Galician rannikolta jne. Latinorytmejä olin odottanut löytyvän enemmän kuin minun otannallani loppujen lopuksi löytyi - mutta jonkun verran niitäkin silti kuului.

Nämä kolme levyä ovat kuitenkin aika generisiä soinniltaan - kielen voisi hyvin vaihtaa englanniksi tai vaikka suomeksi, eikä se tuntuisi yhtään kummalliselta. Kaikilla kolmella on naispuolinen laulusolisti, niinkuin monella muullakin espanjansuosikillani, mutta se ei välttämättä kuvasta Espanjan musiikkisceneä vaan pikemminkin sitä, että oma musiikkimakuni juuri tuolloin oli hakeutumassa naisäänien suuntaan.

Amaralin "Pajaros en mi cabeza" (2005) on näistä levyistä rockein - kitarapohjaista, ilmavastu mutta jäntevästi liitävää rockia jonka sanastossa vilahtavat sade, kadut, rannat ja aamuyöt. Jonkinlainen vertailukohde voisi olla Pretenders, mutta Eva Amaralin ja Juan Aguirren sävelkynät hakkaavat Chrissie Hynden - joskin tämän atakki ja asenne on ehkä astetta kovempi. Vokalistina Eva on kovasti mieleeni - hän laulaa tunteella, mutta hallitusti, alleviivamatta tulkintojaan liikaa. Kappaleissa kuten "En el rio" ja "El universo sobre mi" häivähtää myös kaiho - Amaralin tuotanto voisi toimia erinomaisesti suomennettuna.

La Oreja de van Gogh on astetta popimpi, ja "El viaje de Copperpot" (2000) on ennen kaikkea aurinkoisemman kuuloinen kokonaisuus - tosin sitä kaihoakin löytyy. Kitarat ovat enemmän pinnassa mutta yleisilme on silti enemmän radiohakuinen - tällä kertaa vertailukohde voisi olla vaikkapa Bangles. Se tosin voi johtua myös siitä, että Amaia Monteron laulu muistuttaa Susanna Hoffsia. Tempot ovat nopeampia, ja parhaimmat kappaleet kuten "Paris" ja "Desde el puerto" kuulostavat oikeilta kesähiteiltä. Välillä, kuten "Mariposassa", tuo rytmipohja viittaa Etelä-Amerikkaan, mutta mausteena enemmän kuin varsinaisena tyylilajina.

Nipun kolmas bändi, Presuntos Implicados, pohjaa soundinsa enemmän souliin kuin rockiin, ja "Gente" (2001) on myös kosketinpohjaisempi kuin pinon muut levyt. "Dime que no" on esimerkki tuosta kevytsoulista torvineen kaikkineen, mutta välillä meno on jopa syntikkapopin oloista - jos taas haluaa antaa jonkinlaisen viitekehyksen, Eurythmics tulee mieleen. Sole Gimenez joukkoineen on tosin ehkä piirua viihteellisempi ilmeeltään. Sovituksellisesti tämä on kolmikon monipuolisin teos - kaiken muun lisäksi jouset soivat aina tarvittaessa, ja latinorytmit pukkaavat välillä pintaan tässäkin.

Kaikkien kolmen levyjä on tullut tsekattua myös tuon matkan jälkeen - ja nykyisin käyn Espanjassa pari kertaa vuodessa, joten niitä voi hankkia enemmänkin, mutta ennen kaikkea Spotify ja Youtube ovat auttaneet minua suuresti nimenomaan tässä osassa musiikkiharrastustani. Uusiakin suosikkeja on löytynyt, mutta niistä sitten enemmän toisella kerralla.

261. Nazareth: Greatest Hits (1972-1975): Hyvien kokoelmien tarpeellisuudesta

Kun nuoruudessani tutustuin raskaan rockin ihmeelliseen maailmaan - suurin piirtein samanaikaisesti kun vastakkaiseen sukupuoleen tutustuminen rupesi valtaamaan tilaa mielestäni ja ajankäytöstäni - totesin ns. voimaballadien olevan mainio tapa yhdistää nämä kaksi pyrkimystä varsinkin nuorisotansseissa puolenyön jälkeen. Ja ainakin kotipaikkakunnallani näiden hitaiden vetojen aatelia oli Nazarethin versio "Love Hurts"-biisistä. Kun samoihin aikoihin vielä päästin valloilleen sisäisen kokoelmamaakarini (nykyisin nimitys on soittolistanlaatija), oli selvää että piti hankkia sopiva Nazarethin levy jolta se löytyisi. Vaikka en sitä silloin tiennyt, tämä kappale ei alun perin ilmestynyt millään yhtyeen albumeista, vaan ainoastaan sinkkuna - ja niinpä päädyin levyhyllyn plarauksen jälkeen ostamaan tämän kokoelman, vaikka se olikin kansiltaan epäilyttävästi joululevyn näköinen.

Ja se olikin loppujen lopuksi hyvä liike - koska tämä levy on täyttä asiaa, kun taas useimmat kuulemani bändin albumit sisältävät myös aika yhdentekeviä esityksiä. Tämä bändin kuusi ensimmäistä albumia (tai oikeastaan neljä ekaa menestyslevyä) summaava 12 kappaleen kokonaisuus valaisee hyvin bändin vahvuuksia. Musiikki ulottuu jykevästä jyräyksestä ("Razamanaz") rullaavaan rockiin ("Shanghaid In Shanghai", "Bad Bad Boy", "Hair Of The Dog"), tunteellisempaan juurimenoon ("Broken Down Angel", "Woke Up This Morning") ja sitten tetysti tuohon slovariosastoon. "Love Hurts" on myös hyvä esimerkki bändin luovasta tavasta tehdä lainabiiseistä omiaan, niinkuin on myös Joni Mitchelliltä lainattu jäntevästi etenevä "This Flight Tonight".

Koska tämä on nimenomaan LP-ajan kokoelma, sen kaksitoista biisiä ja arviolta kolmen vartin kesto tekee siitä myös kuunneltavan kokonaisuuden. Nazarethin skaala ei ole niin leveä, että jaksaisin sitä tuntikaupalla, ja vaikka Dan McCafferty oikeastaan määrittelee skottilaisen raspikurkun paremmin kuin joku Rod Stewart, hänen äänenkäyttönsä kipeyttää vähitellen myös kuulihan kurkun. Tästä on kaiketi olemassa uudempia versioita, joilta löytyy lisää musiikkia, mutta minun hyllyssäni tämä on edustanut artistiaan uljaasti ja tekee sen edelleen. Hyvälle kokoelmalle on aina tarvetta, varsinkin jos bändi ei sittenkään kuulu kaikkein suurimpiin suosikkeihin.

260. Deep Purple: Deepest Purple (1970-74): Kolahdus

Jos lasken musiikkimakuni kehittymisen siitä hetkestä, kun ostin ensimmäisen levyni (1978), oli alussa Beatles. Sitten kuulin Queenia (1979), ja minulle kolahti rockmusiikki. Ketjun seuraava lenkki taisi sitten olla Deepest Purple (1980), ja siitä hetkestä lähtien kunnon vanhan liiton hevi on kuulunut mielimusiikkiini. Juuri tämä kokoelma on soinut vähemmän sen jälkeen, kun Purplen tuon aikakauden levyt ilmestyivät kaikki hyllyyni, mutta vieläkin se on loistava hittirivistö ja itse asiassa hyvä kokonaisuuskin.

Suosikkibiisejä on vaikea nimetä - "Child In Time" räjäytti aikoinaan tajunnan ja ankkuroi Ian Gillanin ikiajoiksi suosikkilaulajieni eturiviin, "Black Night", "Strange Kind Of Woman" ja etenkin "Fireball" olivat loistavia hittivetoja (viimeksimainitun urkusoolo on jostain syystä aivan nerokas), "Highway Star" ja "Space Truckin´" loistava voimakaksikko, "Demon´s Eye" mukavan hypnoottinen ja niin edelleen. Melkein kaikki laulut ovat vähintään oikein hyviä, ja todistavat samalla sen, että hyvin kasattu kokoelma tosiaan voi olla enemmän kuin hittikimara, tai ehkä sen, että hittibiiseiksi valikoituvat ne kappaleet parhaimmasta päästä.

Poikkeuksiakin on. "Woman From Tokyo" on tämän levyn heikoin lenkki, ja johti aikoinaan siihen, että "Who Do We Think We Are" jäi ensin hankkimatta, vaikka diggailin kolmea edeltävää albumia aivan onnessani. Kun sen sitten huomattavasti myöhemmin tulin ostaneeksi, se olikin yllättäen tämän klassisimman (?) Purplekokoonpanon linjakkain levy - jos tuon hitin jättää pois.

Ja koska Gillan oli minulle se kovin kolahdus, jäivät tämän kokoelman biiseistä "Burn" ja "Stormbringer" vähemmälle huomiolle, koska niillä laulusta vastasivat David Coverdale (joka tosin myös kolahti, mutta hieman myöhemmin) ja Glenn Hughes. Heidän Purplekautensa onkin avautunut minulle vasta kypsemmällä iällä - ja nykyisin voin todeta näidenkin biisien soivan uljaasti muun kokoelman rinnalla.

Minun musiikkimakuuni tämä levy teki siis aikoinaan lähtemättömän jäljen, ja vieläkin Purplen levyt - sekä nämä vanhat "klassikot" että uudempi tuotanto, kuuluvat ns. jatkuvamman kuuntelun dieettiin. Kokoelmani teen nykyisin itse, mutta hyvällä retrospektiivillä on aina paikkansa, eivätkä ne tästä paljoa parane.

259. Staple Singers: Be What You Are (1973): Puntti voi vipattaa kirkossakin

Pidän itseäni jonkinlaisena vapaa-ajattelijana; en oikein tiedä, mitä mieltä olen jumalan olemassaolosta tai vaikkapa tuonpuoleisesta, mutta tiedän etten oikein voi sulattaa säänneltyä uskontoa - sitä, että joku muka voi määrätä mikä on oikeaa ja väärää uskoa. Silti on olemassa aika paljon sellaista musiikkia, joka joko suoraan tai epäsuorasti on uskonnollista ja tunnustuksellista, joka vetoaa sekä johonkin sisässäni että joskus jopa rytmitajuuni, ja yksi hyvä esimerkki tästä on Staple Singersin tuotanto.

Tämä levy on sinänsä julkaistu 70-luvulla soulsellaisena, eli mitään suoranaista gospelia tämä ei ole, mutta monien laulujen teemat ovat vähintäänkin epäsuorasti uskonnollisia. Ja oli tämä mitä oli, niin kunnon Staxtuotanto ja -sovitukset yhdistettynä hienoon soittoon ja ennen kaikkia Mavisin, hänen sisartensa ja isänsä lauluääniin on paikoitellen tajunnanräjäyttävä yhdistelmä. Jos minun pitäisi valita yksi popmusiikin soundi lempisellaiseksi, niin se olisi varmaan juuri tuo 70-luvun alkupuolella huippuunsa viritetty Staxin ja muiden southern soullafkojen lämmin, suuri mutta vivahteikas äänikuva.

Lauluissa löytyy sekä Staxin hovisäveltäjien että esim. Bill Withersin kynänjälkeä. Minun suosikkiesitykseni on hymnimäinen medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies", jonka molemmat osat ovat hienoja biisejä jotka esitetään sellaisilla harmonioilla että niiden vuoksi voisi melkein liittyä johonkin uskontokuntaan, ja esim. "Drown Yourself" ja "Grandma´s Hands" ovat likimain samantasoisia. Osa kappaleista on ehkä enemmän generisiä, mutta silloin juuri soiton ja laulun lumo tekee niistä kuitenkin kuunneltavia - ja puntti vipattaa.

Vielä pitää todeta, että olen ostanut tämän levyn joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa pietarsaarelaisesta divarista kolmen markan hintaan - ja että noin puolisen tusinaa vinyyliä käsittävä Staple Singers-kokoelmani on maksanut minulle korkeintaan 50 mk. Ajatonta soundia pilkkahintaan.

258. J Karjalainen & Mustat Lasit: Doris (1985): Juurimusiikin läpimurto

Kun talvella 1984-85 hurahdin mustaan musiikkiin (kts. mm. taannoinen Percy Sledge-levykehu) muistan ensin harmitelleeni sitä, ettei kotimaassamme oikein ollut ketään joka osaisi esittää bluespohjaista rytmimusiikkia vastaavalla tavalla - mutta vielä samana vuonna tuli tämä levy, joka läpäisi silloin niin kriittisen seulani. Tässä oli bändi, joka soi kuin unelma torvineen kaikkineen, ja lauluntekijä joka osasi tehdä omankuuloistaan musiikkia perinteitä kunnioittaen. Jii ei ehkä laulusolistina oikein yltänyt bändin ja materiaalin tasolle, mutta ymmärsi toisaalta rajansa.

Tämä levy on siis täynnä loistavia biisejä. Kaihoisa nimikappale, vastustamaton rytmin juhla "Mikä mahtaa olla in", soulbluesin helmi "Älä soita minulle", rockveto "Myrskytuuli, tunnelmallisen akustinen "Tähdenlento", J J Cale-Tony Joe White-akselille hattuaan nostava "Kotimaa", hyväntuulinen "Soulbeibi", täyteläinen "Blues on mun kaveri", kesäisen kepeä "Iltapäivän ratoksi" ja kaihon ja lupauksen yhdistävä "Oi mikä ihana ilta" ovat kaikki vähintään hyviä - itse asiassa tämän täytyy olla yksi kovimmista kokonaisuuksista mitä meillä ikinä on julkaistu. Ja ennen kaikkea bändin soundi oli vuonna 1985 halpoihin syntikkasoundeihin ja halonhakkuurumpusoundiin tuskastuneelle nuorelle miehelle kuin sulaa hunajaa korvakäytävissä.

Kaiken muun hyvän lisäksi tämä on lätty, johon liittyy muistoja siitä, minkälaista oli olla parikymppinen rytmimusiikkifriikki joka juuri oli selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestaan ja oli heittäytymässä elämän syliin. Kesällä 1985 onnistuin jäämään ilman oikeita kesätöitä, ja pyörin aika paljon Turussa siellä kesäänsä viettävien ystävien seurassa - ja siellä tämäkin levy ilmestyi kuvioihin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin elämä on jo aika erilaista, mutta tämän levyn erinomaisuus on säilynyt - siinä on muunlaisiakin arvoja kuin nostalgiaa.

Hauskaa on myös huomata, miten kotimaisia suomeksi laulavia juurimuusikkoja on paljonkin, ja heidän tuotantonsa vakuuttavaa, mutta Jiin voittanutta ei vielä ole.

257. Arthur Alexander: A Shot Of Rhythm And Soul (1959-1963): Musiikin lähteillä

Nuorena miehenä kuuntelin enimmäkseen 60-luvun brittipopbändejä, ja jossakin vaiheessa tuli mieleen myös se, että niiden tulkitsemien laulujen alkuperäisversiotkin voisivat olla mielenkiintoisia. Eli kun kerran tykkäsin esim. Beatlesin "Anna"-tulkinnasta, Gerry & Pacemakersin (ja monien muidenkin) "A Shot Of Rhythm & Bluesista", niin miltä ne olivat alun perin kuulostaneet? Kun minulle vielä valkeni, että Rauli Badding Somerjoen "Paras haihtua vaan" kuului samaan sarjaan, oli tämä levy miltei pakollinen hankinta kun se sitten eteeni sattui. Kannessa näkyy vieläkin olevan Fennican hintalappu; sikälikin tässä on oltu musiikin lähteillä.

Ja kyllähän Arthur Alexanderin omat versiot pitävät pintansa, ja tietenkin oli tätä kuunnellessa hauska huomata, että nämä biisejä lainanneet britit olivat missanneet hänen parhaat laulunsa. Esimerkiksi debyyttisinkku "Sally Sue Brown"/"The Girl That Radiates That Charm" on todella loistava kaksikko - varsinkin jälkimmäinen on loistava yhdistelmä sävellystä, sovitusta ja tulkintaa. "Old John Amos" on ovela jopa vähän kantrahtava esitys, joka jää soimaan päähän. Toki myös esim. tuo "Anna" on hyvä alkuperäisenäkin, samoin esim. tarttuvasti marssiva "Soldier Of Love" ja juurikin Gerry Marsdenin poppoon versioima "You´re The Reason".

Laulut ovat oikeastaan järjestänsä hyviä, soitossa ja sovituksissa on ensimäistä kertaa sitä kaikua, joka Otis Reddingin ja kumppaneiden myötä nousi listoille muutamia vuosia myöhemmin, ja minua miellyttää myös Arthurin ääni ja tapa, jolla hän laulaa välillä miltei todeten. Soulin saralla on myös kaikenlaista puhkujaa - ja toki oikein hyviäkin sellaisia - mutta ainakin joskus vähemmän on enemmän. Eikä tämä olisi keksi-ikäisen popnörtin rustaama teksti yli 50 vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ellen vielä kertoisi tämän olevan ajatonta kamaa.

256. Percy Sledge: Any Day Now (1966-1973): Ja sitten tuli soul

Taannoin kehuin täällä ensimmäisen kunnolla kuulemani/kuuntelemani "oikean rocklevyn", eli Queenin "Jazzin". Se muutti kuuntelutottumuksiani aika tavalla, mutta ehkä vielä suurempi juttu oli tämä lätty, jonka kannoin kotiin Helsinginretkeltä syksyllä 1984. Olin toki kuunnellut mustaa musiikkia ennen tätäkin, mutta tämä oli ensimmäinen varta vasten hankkimani kunnon soulkokoelma - siihen aikaan takuuvarmaa Charly-tuotantoa.

Levyn aloitusbiisin toki tunsin entuudestaan, ja niin tekevät kaikki muutkin jotka ovat harrastaneet populaarimusiikkia ja/tai illan viimeisiä hitaita; "When A Man Loves A Woman" on kiistaton klassikko, ja tämä tekijänsä debyyttilevytys on myös hänen kiistatta suurin hittinsä. Sitä suurempi oli iloni, kun tältä 16-raitaiselta albumilta löytyi montakin yhtä hyvää ellei parempaakin esitystä. "It Tears Me Up", "Take Time To Know Her" ja "True Love Travels On A Gravel Road" olivat kaikki täysosumia, joita ei voinut kuin ihaillen ihmetellä. Kaikki eivät olleet Percyn tai hänen taustatiiminsä originaaleja, mutta koska minä tulin mukaan tässä, juuri Percyn tulkinnat ovat minulle ne rakkaimmat.

Ja tämä pätee ennen kaikkea levyn varsinaiseen täystyrmäykseen - olen kuullut myöhemmin monta muutakin hyvää versiota, mukaanlukien James Carrin alkuperäisen, mutta Percyn laulama "The Dark End Of The Street" on yksi minun ehdokkaistani jos pitää valita kaikkein parhaiten käytetyt kolme minuuttia musiikin historiassa. Komppi toimii - tietysti; ja tämä deep soul on äänimaailmaltaan ehkä loppujen lopuksi kaikkein lähinnä sydäntäni oleva musiikin alalaji - mutta ennen kaikkea hänen laulusuorituksensa, ääni ja tunne, on se joka vavahduttaa. Se huudahdus, jonka hän päästää viimeisen säkeistön neljännen rivin aluksi, kiteyttää minulle sen mitä ovat sinisävelet ja mikä on niiden voima.

Todettakoon vielä, että kokonaisuus kesää kuuntelua - tämähän on tietysti retrospektiivi, johon on koottu tietyllä perspektiivillä hänen suurimmat hittinsä ja muita huomionarvoisia esityksiä, mutta jopa soulin maailmaan mahtuu usein osumien lisäksi aika paljon huteja. Ehkä hänen viimeiset hitinpoikasensa menivät hieman viihteeksi, mutta mitään rimanalituksia ei todellakaan löydy. Tämän kokoelman tekijät osasivat hommansa - ja monet muutkin hankkimani Charly-lafkan soulkokoelmat kertovat samaa. Jos artisti vain miellyttää, ne ovat varmoja hankintoja.

Ja kaiken lisäksi tämä levy, jonka ostamisesta on siis kulunut pian 30 vuotta, aiheutti minulle elinikäisen soultartunnan. Väliin on mahtunut hiljaisempiakin kausia, eivätkä kaikki levyhankinnat ole menneet yhtä nappiin, mutta tuli palaa yhä. Ja tämäkin levy käy lautasella aina silloin tällöin.

255. Jeff Healey Band: See The Light (1988): Sokean miehen visio

Mikä tekee hyvän blueslevyn? Tätä blogia seuranneet tietävät, että minä pidän hyvistä laulajista, biiseistä ja sovituksista. Arvostan toki hyvää soittamista, mutta se ei bluesissa aina ole tärkein pointti. Olen kitaroinnin suhteen valikoiva, ja liika on useimmiten liikaa. En ole varsinainen soundifriikki, mutta vanhoissa äänitteissä huono laatu voi joskus haudata kuuntelukokemuksen alleen - ja sitä paitsi blues ei minulle ole biisin rakenne, vaan tunnelma. Ja se voi kohdata vaikka nuorta valkoista miestä (tai naista) - se ei ole orjien jälkeläisten omaisuutta.

Miten Jeff Healeyn debyyttilevy sopii näihin raameihin? No, Jeff Healey on kieltämättä enemmän kitaristi kuin laulaja - mutta ei hänellä toivoton ääni ole, ja vaikka kitaraa kuullaankin paljon, huomaan pitäväni hänen kitarasoundistaankin. Biisien parhaimmistosta vastaa muuan John Hiatt - aloitus "Confidence Man" on oikein kunnon menobiisi, ja "Angel Eyes" taas yksi parhaimmista illan viimeisistä hitaista mitä olen ikinä kuullut. Muita mainittavia esityksiä ovat esim. hymnimäisen komea "River Of No Return" ja perinteisemmin svengaavat "Don´t Let Your Chance Go By" ja "Someday, Someway".

Kokonaisuus on linjakas, eikä biisejä venytetä liikaa - jos jotakin moittisin, niin trioformaatissa pitäytyminen merkitsee tiettyä soundin ohuutta ja yksioikoisuutta. Nyt hyvät biisit pelastavat kokonaisuuden, mutta laajempi sovituspaletti olisi voinut johtaa vielä parempaan lopputulokseen. Toisaalta - ja tästäkin on paljon esimerkkejä - liika kikkailu on pilannut monta hyvää kokonaisuutta. Tällaisenaan tämä on ikäänkuin ohjelmajulistus: "Minä soitan tätä, omaa tähteäni seuraten - ja te voitte tykätä siitä tai sitten ei". Ja minä itse puolestani myönnän tykkääväni - voin omaksua tämän sokean miehen vision.

254. Queen: Jazz (1978): Tästä alkoi rock

Tämä ei taida olla Queenin myydyin, arvostetuin tai suositun levy, mutta minun kirjoissani sillä on erityisasema, koska sen myötä minulle 13-vuotiaana kolahti "postbeatleaaninen rock". Siitä lähti paitsi elinikäinen Queendiggailu, myös kiinnostus raskaampaan rockiin joka myös taitaa olla pysyvää laatua. Mutta ennen kaikkea jo Beatlesin myötä tullut idea siitä, että kunnon poplevyä kuunnellessa voi odottaa seuraavaksi vaikka mitä, sai Queenin tuotannosta vahvistusta. Ja vaikka jotkut bändin muista levyistä kieltämättä ovat soineet useammin minunkin soittimessani, tämä pakkaa olemaan se jonka ääreen palaan.

Jo aloitus on kuolematon - "Mustapha", "Fat Bottomed Girls" ja "Bicycle Race" on loistava kolmikko siksi, että ne ovat juuri sitä "mitä tahansa" mutta samalla rokkaavat rehevästi, ja väliin livautettu "Jealousy" oiva esimerkki bändin balladitekotaidosta. Kunnon rockhymnejä edustavat "If You Can´t Beat Them" ja "Dead On Time", popin kaihoa "In Only Seven Days" ja "Leaving Home Ain´t Easy", funkiksi heittäydytään "Fun Itin" muodossa, ja "Dreamers´ Ball" on ihastuttava illan viimeinen biisi, itse asiassa levyn ainoa raita joka edes jollakin tapaa viittaa soinnillisesti albumin nimeen. Kun vielä totean, että "Don´t Stop Me Now" on yksi aikakautensa energisimmistä mutta samalla dynaamisimista hiteistä, olenkin jo kehunut biisi biisiltä melkein koko levyn.

Queeniä ei voi sivuuttaa noteraamatta laulupuolta - aivan Opera- ja Races-levyjen oopperakuoroiluihin ei kurkoteta, mutta Freddie Mercury nyt vaan oli yksi kaikkien aikojen rocklaulajista, Roger Taylor "kolmosääneksi" suorastaan loistava, eikä Brian Maykään huono, joskin hänen tärkein kontribuutionsa tietysti oli tuo jäljittelemätön kitarasoundi. En ole mikään kielisoitinguru, mutta hän kuuluu niihin soittajiin jotka kuvittelen tunnistavani.

Ja kuten jo totesin, heti alusta alkaen ja vieläkin minua kiehtoo tässä bändissä ja etenkin sen "kulta-aikojen" tuotannossa - noin Queen II-albumista tähän tai tätä seuranneeseen "The Gameen" - se, miten mitä erilaisimmat tyylit ja tehokeinot saatiin istutettua ihan omanlaiseensa kokonaissoundiin, joka tietenkin meni paikka paikoin överiksi, mutta samalla pysyi tunnistettavana. Laaja kattaus, johon mahtui koko makupaletti. Tästä alkoi minun kohdallani rock, enkä ole vieläkään kylläinen.

253. Rosanne Cash: The River & The Thread (2014): Melankolian koko väripaletti

Vuosi on vasta puolessavälissä, mutta ihmettelisin suuresti jos joku muu teos onnistuu riistämään vuoden albumin arvonimeä tältä levyltä, joka ilmestyi helmikuussa, jota olen siitä lähtien kuunnellut enenmmän kuin mitään muuta levyä, ja joka vieläkin on kerta kerralta parempi. Lähin vertailukohta on hänen aikaisempi mestariteoksensa ”Rules Of Travel”, joka kuuluu 2000-luvun tähän asti parhaimpiin albumeihin, mutta tämä saattaa olla jopa vielä parempi.

Ainekset ovat yksinkertaiset; Rosannen kaihoisa ja hieman nuhainen ääni, sävellykset joiden etupäässä mollivoittoiset sävelkulut osuvat johonkin kaihohermoon suomalaisessa sielussani, bändin hienovarainen mutta elävä soitanta ja – anteeksi – ajattoman ilmavat sovitukset. Hänen aikaisempiin levyihinsä verrattuna äänipaletti on hieman leveämpi, mutta silti hillitty; pikku mausteita löytyy joka biisistä, mutta kikkailuun ei sorruta. Periaatteessa hyvinkin yksinkertaisista aineksista on taas rakennettu kokonaisuus, josta on vaikea erottaa heikkoja kohtia.

Suurimpia suosikkibiisejäni tähän mennessä ovat kantripoljentoinen ”Sunken Lands”, unelmoivan hidas ”Night School”, maantielle kaipaava avaus ”A Feather´s Not A Bird” oveline jousineen ja bluesahtavisti kävelevä ”Tell Heaven”, mutta kuunnellessani tätä kerrasta toiseen, on esiin noussut aina uusia suosikkeja. Esimerkiksi juuri nyt soi levyn ”stadionrockbiisi” ”Modern Blue”, jota koristaa muheva slidekitarointi ja tarttuva kuoro-osuus, ja joka kuulostaa mahtavalta. Ja kokonaisuus on sitä luokkaa, ettei vielä ole tullut tarvetta hyppiä biislistassa, vaan sen antaa mielellään soida alusta loppuun tai vaikka shuffletoiminnolla.

Ja vaikka kokonaisuus siis on hyvinkin yhtenäinen, se ei silti ole tasapaksu. Se on pikemminkin kuin jonkinlainen maisemamaalaus, jota tarkastellessa löytyy aina uusia sinisävyisiä yksityiskohtia, ilman että aikaisemmin löydetyt menettäisivät tenhoaan – melankolian koko väripaletti on muutakin kuin pelkkää sinistä.

251-252. Mike Oldfield: Crises (1983) & Discovery (1984): Iskelmäprogen merkkiteoksia

Discovery kuuluu musiikkiharrastukseni sarjaan ”kadonneet helmet”; minulla oli 80-luvulla C-kasetti, jolle olin äänittänyt sen sekä sen lähes yhtä hyvän edeltäjän, ”Crisesin”, ja jota aikanaan soitin paljon. Kasetit eivät ole ikuisia, mutta kun sitten 90-luvulla ”Crises” tuli liitettyä levykokoelmaan, sen seuraajaa ei niin vain löytynytkään. Tässä(kin) tapauksessa Spotify on osoittautunut ratkaisuksi, ja jonkun aikaa olen saanut taas nauttia molemmista teoksista.

Mike Oldfield on sinänsä kiinnostava tapaus – koska nuoruudessani liikuin progevaikutteisissa muusikkopiireissä, esimerkiksi ”Tubular Bells” tuli tutuksi, mutta minua eivät pitkät instrumentaaliteokset niin liikuttaneet. Sen sijaan Oldfieldin popimmat jutut, usein eri (nais)vokalistien kanssa tehdyt, olivat oikein makoisia, ja nämä albumit ovat sen tuotannon kohokohta. Olisiko tämä ehkä jotakin iskelmäprogea?

”Crises” sisältää tunnetummat hitit – kaihoisa ”Moonlight Shadow”, jonka avulla Maggie Reilly saavutti tähtistatuksen, sekä majesteettinen ”Shadow On The Wall”, jossa mikin ääressä taas on vanha kunnon raspikurkku Roger Hodgson, ovat molemmat sekä säveleltään että tuotannoltaan korvia hiveleviä, ja vielä hienompi on leijuva ”Foreign Affair”, mutta kokonaisvaikutelma on hieman epätasainen. Levyn ”poplaulupuolisko” on silti hyvin kuunneltava kokonaisuus.

”Discovery” on tasaisempi laulukokoelma, ja jos sitä jotenkin haluaisi moittia, voisi väittää sen yrittävän jatkaa noiden hittien teemoja mutta laimennettuina – niinpä esim. nimikappaleessa on tiettyjä piirteitä ”Shadow On The Wall”ista, mutta ei yhtä iskevässä muodossa, kun taas hitinpoikanen ”To France” ja esim. ”Trick Of The Light” tunnelmoivat aika lailla ”Moonlight Shadow”n tapaisesti. Toisaalta kaikki nämä laulut toimivat hyvin omillaan. Tällä levyllä lyhyemmät, lauletut biisit ovat pääosassa, mikä sekin sopii minulle, mutta myös kaksitoistaminuuttinen ”The Lake” on lajissaan hyvä.

On myönnettävä, etten tunne Mike Oldfieldin koko tuotantoa niin hyvin, että osaisin arvioida missä määrin tiettyjen teemojen ja sävelkulkujen toistaminen ja kehittely yksinkertaisesti vain on hänen tapansa. Ja näin jälkeenpäin on hauska huomata hänen olleen jonkinlainen tienavaaja – näitä syntikkasoundeja ja koskettimien ja kielisoitinten vuorovaikutusta on kuultu jälkeenkinpäin, ja vaikka nämä ovat pahamaineiselta 80-luvulta, on kokonaisuus myös kestänyt ajan hammasta oikein hyvin. 

250. Bonnie Raitt: Nick Of Time (1989): Suunnannäyttäjä

Tämä levy kuuluu kokoelmani luokkaan "arvostelun perusteella ostetut, hyväksi havaitut ja kuuntelumieltymyksiä laajentaneet"; vaikka Bonnie Raitt oli sen julkaistessaan jo konkari, eivät meidän tiemme olleet vielä kohdanneet. Sittemmin olen kylläkin tsekannut jokaisen uuden levyn, jonka hän on tehnyt.

Vuonna 1989 minua miellyttivät ensinnäkin hänen hieno äänensä ja äänenkäyttönsä - sopiva sekoitus käheyttä ja hillintää oli virkistävä poikkeus muiden vastaavantyylisten solistien taipumukseen rääkyä. Toiseksikin myös levyn äänimaailmaa voi luonnehtia samalla tavalla. 80-luvun lopulla korvani soivat vuosikymmenen revittelystä ja kolinasta, ja tämä oli niitä ensimmäisiä lättyjä, joilla jopa menobiisejä saattoi kuunnella hiljaisella äänenvoimakkuudella juhlien jälkeenkin.

Suosikkibiisejäni ovat esim. nimibiisi, jossa oikeastaan tiivistyvät kaikki nuo yllä käyttämäni kehunaiheet, "Thing Called Love", joka on irtonainen versio John Hiattin loistavasta biisistä joka pärjää jopa alkuperäistulkinnalle, ja "Love Letter", joka torvien ja taustalaulun myötä astuu tukevasti soulin puolelle. Myös balladiosasto on hallussa, ja soitto ja sovitukset vastaavat minun käsitystäni aiheesta. Jos jotakin moittisin, niin minusta Bonnien hieno kitarointi jää aika vähälle huomiolle; hänen slidetyöskentelynsä on ilo korvalle jopa tällaiselle "laulu jes, kitara nou"-tyypille - mutta toisaalta yliannostus olisi saattanut latistaa albumin onnistunen hallittua kokonaiskuvaa.

Ja tämä levy on siis ollut jonkinlainen suunnannäytäjä minun musiikinharrastamisessani; Robert Crayn 80-luvun tekeleiden ohella tämä oli ensimmäisiä "hiljaisen poltteen" edustajia levyhyllyssäni, mutta sittemmin seuraajia on tullut paljonkin - ja vaikka en sitä silloin tietoisesti ajatellut, Bonnie Raitt kuului ensimmäisiin uutta musiikkia julkaiseviin naislaulajiin, jotka valtasivat nurkan levyhyllystäni. Soulin harrastajana minulla sentään oli tuntumaa tyylilajeihin, joissa naiset pääsivät pinnalle jo aikaisemminkin, mutta katsoessani nyt taaksepäin huomaan kuuntelutottumuksissani muutoksen juuri 80- ja 90-lukujen taitteesta lähtien, ja nykyisin tilanne taitaa olla jo aika lailla 50/50.

249. Aki Sirkesalo: Mielenrauhaa (1995): Suomi-soulin lähtölaukaus

Olen jossakin vaiheessa tainnut murehtia täälläkin sitä, miten karu pohjoinen luonteenlaatumme (ja mahdollisesti pienet tuotantobudjetit) usein johtavat siihen, että suomalainen kevyt musiikki vivahteikkuutta tavoitellessaan karahtaa kivelle - mutta poikkeuksiakin on. Tämä albumi - ja oikeastaan Aki Sirkesalon koko sooloura - on esimerkki siitä, että täälläkin osataan tehdä myös hiottua ja hallittua musiikkia. Eikä se tarkoita särmätöntä, puhtoista tai tylsää lopputulosta, vaan hyvinkin maukasta sellaista.

Aki Sirkesalo oli hyvä laulaja, omaperäinen sanoittaja ja pätevä säveltäjä, ja bändin soitto, sovitukset ja tuotanto kohdallaan. Levy soi ilmavasti mutta tiukasti - melkein pakostakin jossain ruuminosassa rupenn nykimään tätä kuunnellessa. Ilmeisiä hittejä on useita - nopeasti liitävä "Naispaholainen", vetoavan hidas mutta kepeä "Mustankipee", sulava "Mielenrauhaa" - mutta myös ns. täyteraidat toimivat, kuten eteerinen "Sileää pintaa" tai nimikkoartistinsa suuntaan nyökkäävä satiininen "Marvin Gaye". Levun jokaisessa laulussa on omat jipponsa ja hienoutensa, jotka jaksavat ihastuttaa soittokerrasta toiseen.

Tämä kuuluu niihin kokonaisuuksiin, jotka ovat tarpeeksi yhdenmukaisia sopiakseen yhteen ja samaan mielentilaan tai kellonaikaan, mutta silti niin monipuolisia ettei mielenkiinto herpaannu matkan aikana; siitä suurin kiitos kuuluu nimenomaan sovituspuolelle. Nämä laulut hellivät ja hierovat sekä iltapäivän auringossa että yön sinisinä hetkinä.

Tämä ei ollut ensimmäinen suomalainen soullevy, mutta ehkä ensimmäinen uskottava ja hallittu sellainen. Myöhemmin niitä on tullut paljonkin - Sirkesalon muut levyt etunenässä - mutta minun korvissani tämä oli lähtölaukaus, ja vieläkin yksi genren puhtaimmista osumista.

248. Elvis Costello: King Of America (1986): Uusi aalto uudessa maailmassa

Tänä päivänä tunnemme Elvis Costellon etsijänä, joka ei pelkää heittäytyä musiikillisen mielikuvituksensa ja uteliaisuutensa vietäväksi - hänen omien levytystensä tyylillinen kirjo on aikamoinen, ja jossain vaiheessa vaikutti siltä, kuin maailmassa ei sellaista tribuutti- tai duettolevyä julkaistaisikaan jolla hän ei olisi mukana. Vuonna 1986 tilanne oli hieman toinen - hänen siihenaikaiset levytyksensä olivat tosin nekin noudattaneet laajaa kaarta pubrockista/uudesta aallosta jonkinlaiseen ylituotettuun soulpopiin, mutta kehitys oli ollut jokseenkin johdonmukaista tähän levyyn asti.

Ja kyllä tämäkin joukon jatkeeksi sopii, mutta soinnillisesti tämä oli suurin hyppäys - syntikat lensivät yli laidam, ja tilalle tuli jopa akustispohjainen ameriikan meininki, oikein hyvin tuloksin. Laulut olivat taattua laatua, ehkä jopa niin että perinteinen soitto hioi sävellyksistä muutamia sellaisia särmiä, jotka aikaisemmilla (ja sittemmin/ennen kaikkea myös myöhäisemmillä) levyillä välillä sattuivat ikävästi korviini. Riemastuttava "The Big Light" oli suoranaista rockabillyä, "American Without Tears" kaihoisa puoliballadi,ja esim. "Jack Of All Parades" ja "Suit Of Lights" sellaisia tyypillisiä Costellovetoja, jotka ylituotettuna olisivat voineet mennä ohi korvien, mutta tässä yhteydessä olivat maukkaita.

Levyn jonkinlainen "hitti" oli vanha, jopa kulunut lainabiisi "Don´t Let Me Be Misunderstood", josta Elvis teki mukavan vähäeleisen tulkinnan vibrafoneineen, joka vuoden 1986 ylituotetussa poptulvassa oli todella raikas poikkeus. Suurin kohokohta oli silti miltei harras "Indoor Fireworks", joka on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten myös vihaiset nuoret ja vanhemmat miehet voivat menestyä myös rakkauslaulujen saralla - jos kohta Nick Lowen jo vuotta ennen tätä levyttämä versio on vieläkin parempi.

Ja albumin konstailematon soundi tarkoittaa myös sitä, että tämä on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin kuin useimmat muut tuona vuonna tehdyt levyt. Itse asiassa tämän voisi julkaista nytkin, eikä se kuulostaisi ollenkaan ihmeelliseltä. Tuntuukin siltä, kuin Elviksemme musiikillinen etsintämatka viimeisten vuosikymmenten aikana aika ajoin tuntuisi palaavan nimenomaan tämän levyn äänimaisemiin, jonnekin Nashvillen ja Memphisin väliselle maantielle.

247. Paul Simon: Songs From The Capeman (1997): Yhä innoissaan - kaikkien näiden vuosien jälkeen

Simon & Garfunkel taitaa kuulua varhaisimpiin tietoisiin popmuistoihini, koska vanhempieni kasettihyllystä muistaakseni löytyi joku heidän albuminsa, ja 70-luvulla heidän laulujaan soitettiin radiossakin ahkerasti. Lukioaikana kaverilleni kolahti heidän Central Park-livelevynsä, ja minäkin tulin sitä diggailleeksi jopa siihen malliin, että kun vuonna 1986 ostin CD-soittimen, oli Paul Simonin "Graceland" yksi ensimmäisistä CD-levyistäni. Se taas ei kolahtanut, ja seuraavat kymmenkunta vuotta minä ja Paul olimme kohtuullisen etäiset.

Ja sitten tuli tämä levy, jonka jostakin syystä nappasin mukaani kirjastosta, ja taas oli kolahduksen vuoro. Ensimmäinen asia johon ihastuin oli sen monipuolisuus - Paul Simon on aina liikkunut suvereenisti tyylilajista toiseen, ja tällä albumilla runko on latinalainen mutta mausteet käsittävät afroamerikkalaisen musiikin koko kirjon. Hän on itse asiassa yksi popmusiikin ilmeikkäimmistä laulajista, mutta koska tämä on musikaalin soundtrack, sillä on myös naisääniä, jotka täydentävät kokonaisuutta loistavasti. Itse asiassa mahdollinen juoni ei häiritse musiikillista kokemusta - se kuuluu lähinnä teksteissä.

Soitto on irtonaista ja sävykästä, sävellykset paria poikkeusta lukuunottamatta hyviä - Paul Simon on kaiken muun lisäksi hyvä säveltäjä; hänen biiseissään on usein pikku koukeroita jotka vievät odottamattomaan suuntaan tuntumatta silti teennäisiltä, ja useimmiten ne eivät vähennä kokonaisuuden svengaavuutta. Minun suosikkejani ovat kaihoisat "Time Is An Ocean" ja "Born In Puerto Rico" sekä enemmän R&R-taustaan nojaava "Trailways Bus", mutta tämä levy toimii oikeastaan paremmin kokonaisuutena joka soljuu tunnelmasta toiseen - ehkäpä juonellisuus todella tuo kokonaisuuteen jonkinlaista lisäarvoa.

Ja minun ja Paulin tarina jatkuu vielä nytkin - hänen myöhemmätkin levynsä ovat olleet täynnä luomisvoimaa, musiikillista etsimistä ja hauskoja pikku jippoja, mutta niihin joutunen palaamaan joskus toiste. Mutta sekä hän että minä olemme, miestä itseään lainatakseni, yhä innoissamme kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

246. Maura O´Connell: Don´t I Know (2004): Ääni ja juuret - ja yksi kaikkien aikojen parhaista biiseistä

Mistä on hyvät levyt tehty? No, minä pidän ensinnäkin vahvoista lauluäänistä, sellaisista jotka vakuuttavat pinnistelemättä, jotka kestävät niin dynamiikkaa kuin desibeleitäkin. Sen lisäksi pidän ns. juurevasta soitosta - oli kyseessä sitten kieli-, kosketin- tai lyömäsoitin - ja ilmavista sovituksista, sellaisista jotka sopivat korvaan sekä nousuhumalassa että yön hiljaisuudessa. Ja jos albumin tasolla puhutaan, odotan musiikiltani tiettyä vaihtelevuutta ja jopa yllätyksellisyyttä - mutta mielellään niin, että artistin tunnistaa samantien.

Tämä on kaikilla näillä mittareilla hyvä levy. Maura O´Connell ansaitsi kannuksensa mm. De Dannanin vokalistina, irlantilaisen perinnemusiikin saralla, ennenkuin hurahti amerikkalaiseen country- ja muuhun perinnemusiikkiin, ja kaikki nämä asiat kuuluvat myös tällä levyllä. Se rokkaa irtonaisesti, kuten esim. aloitusbiisi, "Trip Around The Sun", se on välillä painokas kuten "Ain´t No Good Day For Dying", jota vielä koristaa ihana slidekitara, ja se tunnelmoi kuten esim. kaihoisa "Up And Flying" tai "Hold On". Kunnon peruskauraa pieteetillä esitettynä - mutta ei siinä kaikki.

Joskus, harvoin, kuulee laulun joka jotenkin tarttuu sydämestä ja puristaa - hellästi mutta päättäväisesti - eikä päästä irti. Tämän levyn kohokohta, "Love You In The Middle", on sellainen laulu. Siinä on kaunis sävel, sitä koristavat maukkaat kielisoittimet, ja sen teksti on jotenkin lohdullisen kaunis - se vakuuttaa rakkauden voittavan vaikeudet. Ja ennen kaikkea Maura O´Connell laulaa sen niinkuin hänen henkensä olisi sen varassa. Aina sen kuullessani pysähdyn, ja välistä se onnistuu liikuttamaan jopa kyyneliin asti. Sen kaltaiset esitykset selittävät tyhjentävästi sen, miksi musiikki loppujen lopuksi on tärkeää; sanojen ja sävelten yhteinen voima on paljon enemmän kuin kummatkaan erikseen.

Itse asiassa totesin juuri, kun soitin levyn taas läpi, että se itse asiassa on niin hyvä laulu että se jopa hämärtää muun materiaalin sinänsä korkean tason - mutta vaikka toista näin selvää huippua ei levyltä löydy, se on silti hieno esimerkki äänen ja juurten - perinteen tuntemisen ja sen päälle rakentamisen - voimasta.

245. Pugh Rogefeldt: Människors hantverk (1991): Ruotsalaisen rockinmoniottelijan synteesi

Pugh Rogefeldt on sikäli mielenkiintoinen artisti, että hän on urallaan ehtinyt tehdä monenlaista musiikkia - psykedeliasta heviin, kantrista ruotsalaisiin kansansäveliin ja iskelmästa rajuun rock´n´rolliin, mutta samalla hänen tuotannossaan on selvä oma identiteetti joka aina puskee läpi. Sen lisäksi hän keksi ruotsinkielisen rockmusiikin ja on nyt julkaissut hyviä levyjä kuudella eri vuosikymmenellä, tosin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana aika harvaan tahtiin.

Tämä albumi on oikeastaan hänen "tavallisin" tekeleensä - eräänlainen synteesi urasta siihen asti. Se on maanläheinen juuripoplevy, äänimaailma on ainakin aikaisekseen mukavan ilmava ja luonnollinen, bändi soittaa maukkaasti ja kappaleet ovat järjestään hyviä. Kymmenen biisin pakettiin mahtuu esimerkkejä hänen aikaisemmista mieltymyksistään miltei laidasta laitaan, ja sovituksissa on pikku jippoja ja lisämausteita jotka tekevät kokonaisuudesta jopa hämmästyttävän monipuolisen.

Minun suosikkejani ovat mm. linjakas pophymni "Snart kommer det en vind", haitarisoinnuin maustettu "Fredagstango" ja The Boppersin taustalaulun sekä räkäisen saksofonin voimin 50-luvulle nyökkäävä "Besökaren", mutta myös perinteisempää rocklinjaa edustavat "Aldrig för sent" ja "Fri väg ut" soivat mukavasti, samoin lopetus "Babylon" joka on loppua päin kasvava sormiovetoinen balladi. Kun myös perinteisempi kantri- ja folkmeno on edustettuna, on tämä siis varsin monipuolinen kokonaisuus mutta silti hallitusti yhdestä puusta veistetty.

244. Rolf (Roffe) Wikströms Hjärtslag: Bluesman (1983): Kansankodin siniseltä puolelta

Yksi musiikinharrastukseni tärkeimmistä vaiheista sai enemmän tai vähemmän alkunsa tästä levystä. Olin toki kuullut bluesia aikaisemminkin, joskin enimmäkseen rockbändien "sivuhuomautuksina", mutta tämä oli ensimmäinen albumin mittainen kokonaisuus, joka iski tajuntaani ja jätti siihen ikuisen polttomerkin. Sittemmin bluesia on tullut kuunneltua enemmänkin...

Roffe Wikström on pahuksenmoinen kitaristi, ennen kaikkea livenä, mutta myös näin levytettynä. Ensimmäinen ja suurin suosikkini näistä esityksistä, "Bedragen och besviken" - eli Otis Rushin klassinen "Double Trouble" - kulkee juuri sellaisen kitarasoundin kantamana, joka jotenkin soittaa ihokarvat minulta pystyyn, ja soolot ovat muutenkin maukkaita. Bändin, Hjärtslagin, sointi on mukavan vanhakantainen mutta silti täyttä verta ja lihaa - ja äänimaailma tuntuu luonnolliselta. Biisit ovat hyviä - tarinat sosiaalirealismia, sävellykset klassista kaavaa noudattavia. Lainabiisejä on tuon Rushin lisäksi ainakin Percy Mayfieldin "Danger Zone" - eli "Jorden är ett dårhus", mutta niinkuin jo laulujen ruotsinkielisistä nimistä voi päätellä, hän tekee lainoistakin omiaan.

Mutta ennen kaikkea hän on laulajana loistava bluestulkki. Välillä tulkinta menee hieman yli - ärinäksi ja korinaksi - mutta useimmiten hän pysyy hyvän maun ja uskottavuuden rajojen sisällä. "Double Trouble" on siis hieno versio, minusta jopa alkuperäistä parempi, mutta vielä hienompi esitys on Howlin´ Wolfille omistettu "Vargen är död", joka todella tekee kunniaa omistuskohteelleen - hieno pianoriffi ja sitten tuo osittain ulvottu laulu tartuvat selkäpiihin. "När jag ramla och slog mig" on vauhdikas tarina siitä, miten hassusti voi sattua jos joutuu virkavallan kynsiin, kun taas "Natten faller" ja etenkin lopetus "Fallna änglar" ovat esimerkkejä siitä, että bluesmiehemme taitaa myös hiljaisempia vivahteita.

Olen käynyt Roffen keikalla kolmesti, ja ne ovat olleet hienoja kokemuksia, ja levyjä on hyllyssäni pitkä rivi. Nekin voisi periaatteessa kehua vaikka kaikki, mutta esimerkiksi tämä levy on oikein hyvä lähtökohta - vaikkapa elinikäiseen bluesharrastukseen.