lauantai 28. maaliskuuta 2015

Maailman paras levy 1975

Bobby Blue Blandin elämäntyö kuuluu kevyen musiikin mittavimpiin - 1950-luvulta uuden vuosituhannen puolelle - ja laadukkaimpiin; profiili pysyi kirkkaana ja rima kohtuullisen korkealla. Minun korvaani miellyttää hänen tuotannossaan se, ettei hän häpeillyt viihteellisyyttä, mutta ei myöskään sortunut siirappiin - ehkä sen esti se, että hänen äänensä kuitenkin oli alkuvoimainen tulkinnasta riippumatta.

1950-luvulla musiikki oli aika bluesia, 1960-luvulla orkesteri kasvoi ja paletti oli laveampi. 1970-luvulla hänen uransa taisi olla enemmänkin laskusuunnassa, mutta hän teki silti mestariteoksia kuten vuoden 1975 hitti "Yolanda", jonka dramaattinen sovitus hienosti tuki hänen ainutlaatuista ääntään. Kitaraintrosta funkyn kompin kautta korvia hiveleviin torviin, jokainen osa sovitusta on paikallaan, ja tarina syöjättärestä kantaa jopa loogisten kuperkeikkojen yli.

1980-luvulla Bobby monen muun vanhan tähden tavoin siirtyi Malacon leipiin, ja vaikka levytykset siinä vaiheessa eivät enää tuoneet artistin kuvaan mitään uutta, oli vanhassakin hyvä vara - etenkin kun se oli alan parhaimmistoa.

Jos vuoden 1975 musiikkitarjontaa ruoditaan, pitää silti vielä ylemmäs nostaa yksi musiikkimakuni kulmakivistä, Queen. Vuosina 1974-1980 yhtye julkaisi seitsemän loistavaa studioalbumia, jotka voisin kehua pystyyn vaikka kaikki, mutta "A Night At The Opera" on ehkä silti erikoismaininnan arvoinen, koska se teki yhtyeestä supertähden. Tällä albumilla toteutuu kaikessa loistossaan popmusiikin yksi perusteesi - se, ettei oikein hyvällä levyllä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi saa kuulla.

Tästä levystä puhuttaessa ei tietenkään voi sivuuttaa laulua nimeltä "Bohemian Rhapsody", mutta vaikka sitä onkin tullut nuoruudessa hoilattua viihteellä kerta jos toinenkin, antaumuksella ja pieleen, se ei kuitenkaan ole tämän albumin suurin kohokohta. Killerialoitus "Death On Two Legs", Roger Taylorin vetävä "I´m In Love With My Car", Brian Mayn eteerinen "´39" ja Freddien kaihoisa "Love Of My Life" ovat hienoja hetkiä. Brian Mayn kitarointi on kautta linjan sitä itseään - hänen sointinsa jopa minä pystyn tunnistamaan - ja soitto on kauttaaltaan naulan kantaan. Silti kaikkein hengästyttävin osa ovat lauluosuudet. Itse asiassa tälläkin levyllä iskee korvaan myös se, että Queenillä oli maailman parhaan solistin Freddie Mercuryn lisäksi kaksi muutakin hyvää laulajaa - sekä Brian että Roger pärjäävät hyvin myös mikin ääressä. 

Ja kuten jo totesin, Queenin levytysura oli laadukas pidemmältikin. Minulle ovat erityisen rakkaita nuo vuosien 75-80 levyt - tämän lisäksi "Races", "News", "Jazz" ja "Game" - mutta kaikilla myöhemmilläkin levyillä on paikkansa sydämessäni, vaikka "Hot Space" antoikin nuorelle puristille mahanpuruja ensi kuulemalla.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Maailman paras levy 1974

En tainnut 12-vuotiaana olla kaikkein tavallisin Chicagofani, mutta kun noin 1977 parhaan kaverini kanssa kävin läpi hänen isoveljensä levyhyllyä, tämän vielä silloin torvivoittoisen jazzrockbändin tuotanto teki herkkään mieleen aikamoisen vaikutuksen. Ennen kaikkea minua kiehtoi jo silloin yhtyeen monipuolisuus - ominaisuus, jota vanhempana huomaan arvostavani yhä enemmän. Yhtyeen kaikkein suurimmat huiput tulivat 1970-luvulla, ja minun korvissani ehkä kirkkain niistä on vuonna 1974 ilmestynyt herkkä "Wishing You Were Here". Puhaltimet, dynamiikka ja Peter Ceteran hunajainen (tai imelä, miten sen nyt ottaa) ääni muodostavat aika maukkaan kokonaisuuden.

Monien mielestä Chicago oli reilusti alamäessä jo tämän julkaisun kohdalla, mutta minulle maistuu sinänsä myös orkesterin myöhäisempi, yhä enemmän viihteeseen kallellaan oleva tuotanto - esim. vuoden 1980 "Chicago 14" on oikein hyvä kokonaisuus, ja vielä vuonna 1995 julkaistu "Night And Day", jolla bändi tulkitsee jazzklassikkoja, on ihan OK. Tällä levyllä mukaan pääsevät myös välillä hukassa olleet torvet. 2000-luvulla on tehty kai lähinnä joululevyjä - mutta klassikoiden hohtoa se ei vähennä.

Myös Blue Öyster Cult tuli tietoisuuteeni erään kaverin veljen levyhyllyn kautta. Niinkuin aikaisemmin kehumani Deep Purple, myös BÖC on sellaista heviä jonka voima ja paino perustuu enemmän asenteeseen kuin äänivallin massiivisuuteen, ja myös dynamiikan taju on hallussa. "Secret Treaties" on kovatasoisen albumisarjan kaikkein paras osa; monipuolisia biisejä, sujuvaa soittoa, mielenkiintoista laululyriikkaa - josta ei kyllä ota selvää. Jos bändillä olisi joku heikompi puoli, niin laulusolistit ovat tavallisia kuolevaisia, vaikka nuotti hallussa pysyykin. Kappalelistan kruunu on päätöshymni "Astronomy", jossa yhdistyvät kaikki edellämainitut asiat ja vielä hieno melodia ja kasvava sovitus kokonaisuudeksi, joka kuuluu genren ja aikakauden klassikoihin.

Koko 1970-luvun puolivälin ympärillä ilmestynyt albumisarja - "Tyranny And Mutation", tämä, "Agents Of Fortune" sekä "Spectres" - pitää minun korvissani rimaa korkealla. BÖC:n levytysuran jatko onkin sitten tuottanut vaihtelevampia tuloksia - 80-luvulla soundiin hiipivät syntikat, ja bändin popmaisempi puoli pääsi esiin, mutta vuoden 1988 "Imaginos" on vuorostaan melkein naurettavan raskas ja mustanpuhuva kokonaisuus. Sen jälkeisisiä levyistä olenkin kuullut vain yhden, vuonna 1998 julkaistun "Heaven Forbid"-albumin, joka taas on paluu klassiseen Cultsoundiin ja kaiken lisäksi ihan kelvollista kamaa - mutta joka on tainnut jäädä aika harvojen herkuksi.

Vielä tänäkin päivänä maailmaa kiertää jonkinlainen Blue Öyster Cult - olisiko bändi jopa heittänyt keikan jollain ruotsinlaivalla viime talvena? Toisin kuin Purple, Cult taitaa Chicagon tavoin kuulua nykyisin lähinnä nostalgiaosastoon,

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Maailman paras levy 1973

Jos se ei aikaisemmista postauksista ole tullut selväksi, toistettakoon vielä kerran että soul ja nimenomaan se syvän Etelän sellainan kuuluu mielimusiikkilajeihini, varsinkin silloin kun se koputtelee myös bluesin ovia, ja sointimaailmaltaan se saavutti huipunsa juuri vuoden 1973 tienoilla. Sattumoisin molemmat tämän vuoden suosikkini ovat vielä saman levy-yhtiön eli Staxin tuotoksia; itse yritys veti viimeisiään mutta se ei kyllä kuulu näistä levytyksistä.

Toinen yhdistävä tekijä on ääni. Viimeksi kehumani Millie Jacksonin ohella yksi suosikkisolisteistani on Mavis Staples, jonka altto varmaan tarvittaessa siirtäisi vuoria. Kun muukin perhe - sisaret ja isä - osasivat laulaa, ovat Staple Singersin levyt jo laulusoundeiltaan silkkaa mannaa. Yhtyeen "maalliset" levyt 70-luvulla olivat myös mallikkaasti sovitettuja ja soitettuja - ja kun biisitkin toimivat, tulos oli joskus silkkaa mannaa. Medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies" on kahden yhteensovitetun biisin kahdeksanminuuttinen kokonaisuus, jonka molemmat osat ovat parempia. Kaiken lisäksi kappaleet muistuttavat toisiaan - hitaahko tempo, vetoava sävellys jonka kruunaa loistava kertosäe. Ja sitten tuo ääni.

Staple Singers (tai Staples) jatkoi uraansa vielä Staxin kaaduttuakin, mutta Mavisin uran toinen huippu tuli 2000-luvulla loistokkaiden soololevyjen sarjan myötä. Hän palasi gospelin ääreen, lauloi 60-luvun ihmisoikeustaustoista, ja teki loistavaa sinertävää soulia - mutta se on toinen juttu, ja klassista kamaa sekin.

Toinen Staxin 70-luvun kiintotähti oli Little Milton Campbell, joka hänkin oli jo tuolloin veteraani vaikka hän "Waiting For... Little Milton"-albumin ilmestyessä olikin vasta nelikymppinen. Levytysura alkoi jo 50-luvulla bluesin merkeissä, jatkui 60-luvun ajan Chessillä - välillä soulin kimpussa ja yhä enemmän näitä genrejä sekoittaen - ja Staxin jälkeen vielä mm. Malacolla, ehkä hieman sekalaisemmin tuloksin mutta silti ryhdikkäänä.

Vuonna 1973 homman nimi oli soulblues - funkeista rytmeistä ja rääkäisyistä täyteläisiin torviin ja jousiin. Albumin aloitusraita "It´s Amazing" on todellinen jyrä, "The Thrill Is Gone" ei häpeä B.B. Kingin versiolle, "What It Is" on toinen tempokkaampi tapaus...vaikka musiikki välillä pauhaa aika suurellisesti, mukana on koko ajan myös svengin lisäksi dynamiikka. Ja vaikka Milton oli ihan kelvollinen kitaristi, minun kirjoissani hänenkin suurin lahjansa oli ääni, joka pystyi sekä voimaan että valitukseen, sekä riemuun että suruun.

Hänen kohtalokseen taisi jäädä ikuinen kakkostila - edelle tunki B.B:n lisäksi Bobby Blue Bland, ja koska Miltonin soitto- ja lauluääni vertautui näihin kahteen, häntä ei pidetty tarpeeksi omaleimaisena, varsinkin kun hänen tyylinsä selvästi kehittyi musiikin muotivirtausten mukana - mutta komean määrän komeaa musiikkia hänkin ehti tehdä.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Maailman paras levy 1972

Jotkut suosikkibändeistäni ovat niitä, joiden biisejä olen kuullut soitettavan paitsi radiossa myös esimerkiksi nuoruuteni tanssilavoilla ja vastaavissa tilanteissa, koska kotipaikkakuntani tanssibändit suosivat heidärn tuotantoaan. CCR on yksi sellainen bändi, ja vuonna 1972 levydevytoinut The Eagles toinen. Nuorempana minulla oli aika lailla ennakkoluuloja kantria ja sen johdannaisia kohtaan, joten korvan taakse tarttui ensin "Hotel Californian" aikainen keskitien rock, mutta myöhemmin myös bändin varhaisemmat levyt ovat jääneet soimaan.

Jo debyyttialbumillaan nämä nuoret kotkat tekivät yhden sellaisen kappaleen, joka on päässyt kaikkien aikojen suosikkilistallani aika korkealle; "Witchy Woman" on minun korvissani maaginen esitys. Hieno sävel, hyvä sovitus, vivahteikas soitto ja Don Henleyn laulu sekä korviahivelevär stemmat - kovin paljon tätä enempää en oikein osaa musiikilta vaatia. Eaglesin muutkin jäsenet olivat vähintäänkin kelvollisia vokalisteja, mutta Don on kunkku - ja bändin uran suurimmat suosikkibiisini ovat melkein järjestään hänen laulamiaan.

Ja toisaalta nykyään myös kantri maistuu minullekin - ehkä ei kaikkein tyhmin punaniskameininki tai liian juureva bluegrass, mutta kaikki sellainen käy, joka jotenkin nojaa synkempään perinteeseen kuten mustaan musiikkiin, eikä ryöstöviljele steelkitaraa.

Kantrin ja soulin rajamailla on tehty paljon hienoa musiikkia; monet syvän etelän soultähdet Percy Sledgestä ja Joe Texistä lähtien käyttivät myös kantrimuusikoita ja levyttivät kantribiisejäkin. Millie Jackson ei ehkä tehnyt samaa, ainakaan liian ilmeisesti. Tämä yksi suosikkiäänistäni (yhdessä lähinnä Mavis Staplesin, Bettye Lavetten ja Gladys Knightin kanssa) LP-debytoi 1972 samannimisellä albumilla, joka aloitti hämmentävän kovatasoisen levysarjan johon kuuluvat myös legendaariset "Caught Up" ja "Still Caught Up".

Itse omistan hänen viisi ensimmäistä albumiaan, ja niistä voisi kehua jokaisen, mutta tämä hänen ensialbuminsa oli myös ensimmäinen jonka itse kuulin, ja ehkä siksi erityispaikalla sydämessäni. Parhaimmillaan tämä 70-luvun soul on pelkästään soinniltaan - rytmi, torvet, jouset - niin hyvää, että biisit ova vähemmän tärkeitä, mutta tälläkin levyllä on sellaisia puntinvipittäjiä kuin "I Ain´t Giving Up" ja balladeja kuten "A Child Of God (It´s Hard To Believe)", jotka kyllä kuulostaisivat hyviltä muunlaisessakin kuosissa. Varsinkin tuo viimeksimainittu on kuitenkin taivaallinen esitys ensi kädessä koska Milliellä on niin hieno ääni - voimakas, juureva, mutta myös tarvittaessa herkkä - että esitys tosiaan pysäyttää. Tosin sama ääni tekee omikseen ja kuuntelun arvoisiksi myös heikommatkin biisit.

Millie Jackson on tunnettu paitsi äänestään myös siitä, että hänen myöhäisemmät levytyksensä ovat aika suorasukaista kamaa - jopa rivoa, joku voisi sanoa - mutta varhaisemmat levyt eivät kyllä siitä kärsi, ainakaan minun arvoasteikollani. Enkä kyllä sinänsä tiedä, miksei asioista voisi puhua niiden omilla nimillä, vaikka vihjaisulla kyllä usein onkin suurempi teho kuin ääneen lausumisella.