250. Bonnie Raitt: Nick Of Time (1989): Suunnannäyttäjä

Tämä levy kuuluu kokoelmani luokkaan "arvostelun perusteella ostetut, hyväksi havaitut ja kuuntelumieltymyksiä laajentaneet"; vaikka Bonnie Raitt oli sen julkaistessaan jo konkari, eivät meidän tiemme olleet vielä kohdanneet. Sittemmin olen kylläkin tsekannut jokaisen uuden levyn, jonka hän on tehnyt.

Vuonna 1989 minua miellyttivät ensinnäkin hänen hieno äänensä ja äänenkäyttönsä - sopiva sekoitus käheyttä ja hillintää oli virkistävä poikkeus muiden vastaavantyylisten solistien taipumukseen rääkyä. Toiseksikin myös levyn äänimaailmaa voi luonnehtia samalla tavalla. 80-luvun lopulla korvani soivat vuosikymmenen revittelystä ja kolinasta, ja tämä oli niitä ensimmäisiä lättyjä, joilla jopa menobiisejä saattoi kuunnella hiljaisella äänenvoimakkuudella juhlien jälkeenkin.

Suosikkibiisejäni ovat esim. nimibiisi, jossa oikeastaan tiivistyvät kaikki nuo yllä käyttämäni kehunaiheet, "Thing Called Love", joka on irtonainen versio John Hiattin loistavasta biisistä joka pärjää jopa alkuperäistulkinnalle, ja "Love Letter", joka torvien ja taustalaulun myötä astuu tukevasti soulin puolelle. Myös balladiosasto on hallussa, ja soitto ja sovitukset vastaavat minun käsitystäni aiheesta. Jos jotakin moittisin, niin minusta Bonnien hieno kitarointi jää aika vähälle huomiolle; hänen slidetyöskentelynsä on ilo korvalle jopa tällaiselle "laulu jes, kitara nou"-tyypille - mutta toisaalta yliannostus olisi saattanut latistaa albumin onnistunen hallittua kokonaiskuvaa.

Ja tämä levy on siis ollut jonkinlainen suunnannäytäjä minun musiikinharrastamisessani; Robert Crayn 80-luvun tekeleiden ohella tämä oli ensimmäisiä "hiljaisen poltteen" edustajia levyhyllyssäni, mutta sittemmin seuraajia on tullut paljonkin - ja vaikka en sitä silloin tietoisesti ajatellut, Bonnie Raitt kuului ensimmäisiin uutta musiikkia julkaiseviin naislaulajiin, jotka valtasivat nurkan levyhyllystäni. Soulin harrastajana minulla sentään oli tuntumaa tyylilajeihin, joissa naiset pääsivät pinnalle jo aikaisemminkin, mutta katsoessani nyt taaksepäin huomaan kuuntelutottumuksissani muutoksen juuri 80- ja 90-lukujen taitteesta lähtien, ja nykyisin tilanne taitaa olla jo aika lailla 50/50.

249. Aki Sirkesalo: Mielenrauhaa (1995): Suomi-soulin lähtölaukaus

Olen jossakin vaiheessa tainnut murehtia täälläkin sitä, miten karu pohjoinen luonteenlaatumme (ja mahdollisesti pienet tuotantobudjetit) usein johtavat siihen, että suomalainen kevyt musiikki vivahteikkuutta tavoitellessaan karahtaa kivelle - mutta poikkeuksiakin on. Tämä albumi - ja oikeastaan Aki Sirkesalon koko sooloura - on esimerkki siitä, että täälläkin osataan tehdä myös hiottua ja hallittua musiikkia. Eikä se tarkoita särmätöntä, puhtoista tai tylsää lopputulosta, vaan hyvinkin maukasta sellaista.

Aki Sirkesalo oli hyvä laulaja, omaperäinen sanoittaja ja pätevä säveltäjä, ja bändin soitto, sovitukset ja tuotanto kohdallaan. Levy soi ilmavasti mutta tiukasti - melkein pakostakin jossain ruuminosassa rupenn nykimään tätä kuunnellessa. Ilmeisiä hittejä on useita - nopeasti liitävä "Naispaholainen", vetoavan hidas mutta kepeä "Mustankipee", sulava "Mielenrauhaa" - mutta myös ns. täyteraidat toimivat, kuten eteerinen "Sileää pintaa" tai nimikkoartistinsa suuntaan nyökkäävä satiininen "Marvin Gaye". Levun jokaisessa laulussa on omat jipponsa ja hienoutensa, jotka jaksavat ihastuttaa soittokerrasta toiseen.

Tämä kuuluu niihin kokonaisuuksiin, jotka ovat tarpeeksi yhdenmukaisia sopiakseen yhteen ja samaan mielentilaan tai kellonaikaan, mutta silti niin monipuolisia ettei mielenkiinto herpaannu matkan aikana; siitä suurin kiitos kuuluu nimenomaan sovituspuolelle. Nämä laulut hellivät ja hierovat sekä iltapäivän auringossa että yön sinisinä hetkinä.

Tämä ei ollut ensimmäinen suomalainen soullevy, mutta ehkä ensimmäinen uskottava ja hallittu sellainen. Myöhemmin niitä on tullut paljonkin - Sirkesalon muut levyt etunenässä - mutta minun korvissani tämä oli lähtölaukaus, ja vieläkin yksi genren puhtaimmista osumista.

248. Elvis Costello: King Of America (1986): Uusi aalto uudessa maailmassa

Tänä päivänä tunnemme Elvis Costellon etsijänä, joka ei pelkää heittäytyä musiikillisen mielikuvituksensa ja uteliaisuutensa vietäväksi - hänen omien levytystensä tyylillinen kirjo on aikamoinen, ja jossain vaiheessa vaikutti siltä, kuin maailmassa ei sellaista tribuutti- tai duettolevyä julkaistaisikaan jolla hän ei olisi mukana. Vuonna 1986 tilanne oli hieman toinen - hänen siihenaikaiset levytyksensä olivat tosin nekin noudattaneet laajaa kaarta pubrockista/uudesta aallosta jonkinlaiseen ylituotettuun soulpopiin, mutta kehitys oli ollut jokseenkin johdonmukaista tähän levyyn asti.

Ja kyllä tämäkin joukon jatkeeksi sopii, mutta soinnillisesti tämä oli suurin hyppäys - syntikat lensivät yli laidam, ja tilalle tuli jopa akustispohjainen ameriikan meininki, oikein hyvin tuloksin. Laulut olivat taattua laatua, ehkä jopa niin että perinteinen soitto hioi sävellyksistä muutamia sellaisia särmiä, jotka aikaisemmilla (ja sittemmin/ennen kaikkea myös myöhäisemmillä) levyillä välillä sattuivat ikävästi korviini. Riemastuttava "The Big Light" oli suoranaista rockabillyä, "American Without Tears" kaihoisa puoliballadi,ja esim. "Jack Of All Parades" ja "Suit Of Lights" sellaisia tyypillisiä Costellovetoja, jotka ylituotettuna olisivat voineet mennä ohi korvien, mutta tässä yhteydessä olivat maukkaita.

Levyn jonkinlainen "hitti" oli vanha, jopa kulunut lainabiisi "Don´t Let Me Be Misunderstood", josta Elvis teki mukavan vähäeleisen tulkinnan vibrafoneineen, joka vuoden 1986 ylituotetussa poptulvassa oli todella raikas poikkeus. Suurin kohokohta oli silti miltei harras "Indoor Fireworks", joka on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten myös vihaiset nuoret ja vanhemmat miehet voivat menestyä myös rakkauslaulujen saralla - jos kohta Nick Lowen jo vuotta ennen tätä levyttämä versio on vieläkin parempi.

Ja albumin konstailematon soundi tarkoittaa myös sitä, että tämä on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin kuin useimmat muut tuona vuonna tehdyt levyt. Itse asiassa tämän voisi julkaista nytkin, eikä se kuulostaisi ollenkaan ihmeelliseltä. Tuntuukin siltä, kuin Elviksemme musiikillinen etsintämatka viimeisten vuosikymmenten aikana aika ajoin tuntuisi palaavan nimenomaan tämän levyn äänimaisemiin, jonnekin Nashvillen ja Memphisin väliselle maantielle.

247. Paul Simon: Songs From The Capeman (1997): Yhä innoissaan - kaikkien näiden vuosien jälkeen

Simon & Garfunkel taitaa kuulua varhaisimpiin tietoisiin popmuistoihini, koska vanhempieni kasettihyllystä muistaakseni löytyi joku heidän albuminsa, ja 70-luvulla heidän laulujaan soitettiin radiossakin ahkerasti. Lukioaikana kaverilleni kolahti heidän Central Park-livelevynsä, ja minäkin tulin sitä diggailleeksi jopa siihen malliin, että kun vuonna 1986 ostin CD-soittimen, oli Paul Simonin "Graceland" yksi ensimmäisistä CD-levyistäni. Se taas ei kolahtanut, ja seuraavat kymmenkunta vuotta minä ja Paul olimme kohtuullisen etäiset.

Ja sitten tuli tämä levy, jonka jostakin syystä nappasin mukaani kirjastosta, ja taas oli kolahduksen vuoro. Ensimmäinen asia johon ihastuin oli sen monipuolisuus - Paul Simon on aina liikkunut suvereenisti tyylilajista toiseen, ja tällä albumilla runko on latinalainen mutta mausteet käsittävät afroamerikkalaisen musiikin koko kirjon. Hän on itse asiassa yksi popmusiikin ilmeikkäimmistä laulajista, mutta koska tämä on musikaalin soundtrack, sillä on myös naisääniä, jotka täydentävät kokonaisuutta loistavasti. Itse asiassa mahdollinen juoni ei häiritse musiikillista kokemusta - se kuuluu lähinnä teksteissä.

Soitto on irtonaista ja sävykästä, sävellykset paria poikkeusta lukuunottamatta hyviä - Paul Simon on kaiken muun lisäksi hyvä säveltäjä; hänen biiseissään on usein pikku koukeroita jotka vievät odottamattomaan suuntaan tuntumatta silti teennäisiltä, ja useimmiten ne eivät vähennä kokonaisuuden svengaavuutta. Minun suosikkejani ovat kaihoisat "Time Is An Ocean" ja "Born In Puerto Rico" sekä enemmän R&R-taustaan nojaava "Trailways Bus", mutta tämä levy toimii oikeastaan paremmin kokonaisuutena joka soljuu tunnelmasta toiseen - ehkäpä juonellisuus todella tuo kokonaisuuteen jonkinlaista lisäarvoa.

Ja minun ja Paulin tarina jatkuu vielä nytkin - hänen myöhemmätkin levynsä ovat olleet täynnä luomisvoimaa, musiikillista etsimistä ja hauskoja pikku jippoja, mutta niihin joutunen palaamaan joskus toiste. Mutta sekä hän että minä olemme, miestä itseään lainatakseni, yhä innoissamme kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.