Maailman paras levy 2008

Viime postauksessani totesin musiikkimakuni vuosien myötä yleisesti ottaen kehittyneen yhä simppelimpään suuntaan - käytännössä siten, että huomaan palaavani yhä useammin kohtuullisen pelkistettyjen esitysten ääreen. Se ei välttämättä tarkoita esim. mies tai nainen ja kitara-tyyliä - mutta sen sijaan musiikkia, jossa esim. hienon äänen käyttöä ei peitetä äänimatolla tai efekteillä.

Vuonna 2008 tätä puhdasta ilmaisua harrasti esimerkiksi Shelby Lynne, joka levytti albumillisen loistavia tulkintoja Dusty Springfieldin aikanaan tunnteuksi tekemistä helmistä. Albumin "Just A Little Lovin´" kruunaa ihana "Breakfast In Bed", jossa Shelby todella tavoittaa sen herkkyyden ja haavoittuvuuden, joka oli Dustyn tavaramerkki, mutta vieläpä ylittää alkuperäisen, hienovaraisella mutta omanarvontuntoisella tulkinnalla. Jos tämä luonnehdinta kuulostaa hölmöltä, se johtuu siitä etten pysty sitä paremmin kuvaamaan.

Tämä biisi - ja itse asiassa koko levy - on juuri sellainen aamuyön tuntien soundtrack, joka tavallaan menee hukkaan päivänvalossa. Toisaalta Shelby Lynnen levytysura - sekä ennen että jälkeen tämän albumin - on tulvillaan näitä pimeän vuorokaudenajan tunnareita. Välillä huomaan jopa toivovani, että hän joskus revittelisi vähän enemmän, mutta toisaalta jälki on niin komeaa ettei minulla oikeastaan ole mitään syytä valittaa.

Toinen juurevuuden ja sielukkuuden sanansaattaja oli Rodney Crowell, joka on kypsynyt sinänsä laadukkaasta modernin countryn tekijästä yhdeksi uuden americanan keulakuvista, jonka musiikissa parhaimmillaan yhdistyvät maantieden pöly, elämän maku, kokemuksen rintaääni ja usko siihen, että päivä vielä paistaa myös risukasaan. Kaikkea tätä on "Sex & Gasoline", kokonaisuus jonka oikeastaan jokainen laulu sopii yllämainittuhin määritelmiin.

Rodney laulaa elämän koulimalla, miellyttävän miehekkäällä äänellään mm uskonnon harhoista, elämän raadollisuudesta, lihan himosta - ja tietenkin rakkaudesta. Soitto - kevyen sähköinen, ilmavasti rullaava, miellyttää korvaani kovasti, ja sävellyksissä on juuri sellaisia pikku jippoja jotka jäävät mieleen eivätkä suostu lähtemään sieltä pois. Vaikka soundipaletti ei ole ylileveä, siihen ei hevillä kyllästy, vaan tämä albumi kuuluu siihen luokkaan joka löytää tiensä CD-kelkkaan säännöllisin väliajoin.

Sama koskee Crowellin muutakin 2000-luvun tuotantoa - myös pari edellistä albumia ovat lähes samaa tasoa. Tämän albumin jälkeen hän on mm. levyttänyt pari albumillista duettoja Emmylou Harrisin kanssa; soundillisesti ne ovat enemmän sellaista perinnecountryä, josta en periaatteessa ennen niin välittänyt, mutta joka mm juuri näiden esitysten myötä on alkanut avautua myös minulle.

Maailman paras levy 2007

Vuosien mittaan olen huomannut kuuntelevani yhä enemmän ja mieluummin naispuolisia laulajia - osittain ehkä, koska musiikkimakuni kehittyy vanhetessani, mutta osittain myös koska naiset vasta viime vuosikymmeninä ovat ottaneet myös kevyen musiikin kentän haltuunsa. Toki sekä mies- että naislaulajissa on aina löytynyt sekä lauluntekijöitä että "pelkästään" tulkitsijoita, mutta ehkä maailma tässäkin suhteessa on muuttunut hieman tasapuolisemmaksi.

Toisaalta laulajia ei voi rankata pelkästään sen perusteella, onko materiaali omaa vai lainattua - ja kaikkein parhaat tekevät myös muiden lauluista omiaan. Yksi näistä parhaista on Joan Osborne, jonka voimakas mutta sävykäs, ajoittain ikäänkuin nuhainen ääni kääriytyy yhtä hyvin niin omien laulujen kuin esimerkiksi vanhojen soulklassikoidenkin ympärille.

Hänen suurin tulkintansa on oma kappale vuodelta 2007, iki-ihana "Eliminate The Night", joka kertoo toivottomasta rakkaudesta tavalla, jota osaa arvostaa ainakin jokainen joka joskus on ollut teinipoika (sama ehkä pätee tyttöihinkin, mutta sitä voin vain arvailla). Se on juuri sopivan dramaattinen slovari, jonka sävel on kaihoisan kaunis ja sovitus osuu juuri oikeaan, mutta tähtiin sen nostaa nimenomaan laulutulkinta - ja teksti, joka on muotoiltu tavalla joka miehen suussa kuulostaisi kornilta tai pateettiselta, joskin asia voi naispuolisen kuulijan mielestä olla aivan toisin. 

Joan Osbornen levytysura on jo parinkymmenen vuoden mittainen, ja kantaa popmusiikista soulin ja jopa kantrin kautta puhtaisiin sinisävyihin - mutta genrestä huolimatta hän on onnistunut tekemään musiikistaan omansa kuuloista, olivat biisit sitten omia tai lainattuja.

Toinen juttu, joka tapahtuu ilahduttavan usein vielä nykyäänkin, on se että löydän vuosien jälkeen uusia suosikkeja, jotka jostain syystä olen aikaisemmin sivuuttanut. Niinpä olen aivan viime vuosina todennut mm. pitäväni Rushista, vaikka ennen pidin bändin tuotantoa lähinnä sävellyksettömänä teknisenä kelailuna. Suurin syy muutokseen oli "Snakes & Arrows"-albumi, jonka jostain syystä päätin lainata, ehkä osana kampanjaani kohdata musiikilliset ennakkoluuloni levystä korvaan.

Tietyllä tavalla tämä albumi kyllä vastaa ennakkoluulojani, koska ensimmäinen asia johon reagoin oli käsittääkseni taidokas soitto ja komea soundi, joka jotenkin muodostaa kokonaisuuden josta on vaikeaa erotella yksittäisiä lauluja. Monista muista viime vuosina kuulemistani levyistä poiketen tätä oli kuitenkin lähes pakko kuunnella uudestaan, ja vähitellen biisitkin tulivat tutummiksi, lähinnä ovelien koukkujen ja sävelkulkujen kautta.

Jo pelkästään avauskolmikko "Far Cry", "Armor And Sword" ja "Workin' Them Angels" sisältää enemmän niitä koukkuja ja yksityiskohtia kuin monen muun yhtyeen kokonainen albumi, ja loppulevy on suurin piirtein yhtä monipuolista menoa. En kylläkään osaisi hyräillä yhtäkään biisiä, mikä sinänsä on aika erikoista koska yleensä juuri laulettavuus on yksi tärkeimmistä kriteereistä suosikkimusiikilleni - mutta ehkä Rush onkin poikkeus joka vahvistaa säännön. 

Sama nimittäin koskee muitakin sittemmin tsekkaamiani bändin albumeja - 1970-luvin "2112"-klassikosta viimeisimpään "Clockwork Angels"iin, ja vieläpä niin että minulle maittaa bändin tuotannon myöhäisempi puolisko alkupuolta enemmän, vaikka ilmaisu ei ainakaan ole kehittynyt simppelimpään suuntaan, vaikka oma musiikkimakuni yleisesti ottaen on siirtynyyt koristellusta pelkistetympään. Mutta makuasioissahan ei onneksi ole mitään pakkoa olla johdonmukainen.

Maailman paras levy 2006

Vaikka musiikkimaku on siitä hieno asia, että se kehittyy ja muuttuu jopa viisikymppisellä, on tiettyjä asioita jotka ilmeisesti eivät katoa koskaan. Olen aikaisemminkin sauhunnut täällä esim. 60- ja 70-lukujen soulsita ja bluesista, ja kelttiläinen kansanmusiikki ainakin laulettuna jaksaa viehättää. Ja joskus teininä kokemani ns. klassisen raskaan rockin herätys ei ilmeisesti koskaan hälvene, vaikka ko. musiikinlaji ei ihan aina olekaan pysynyt soittolistojeni kärjessä.

Viimeisin, vieläkin päälle jäänyt vaihe alkoi muutamia vuosia sittem kun satumoisin löysin kirjastosta Gov´t Mulen vuonna 2006 julkaistun "High & Mighty"-albumin, joka oli läpeensä mielenkiintoinen tapaus; hyviä biisejä, jäntevää soittoa kruununa Warren Haynesin kitarointi - paletti kattoi kaiken suorasta paahdosta reggaerytmeihin - ja oikein hyvä lauluääni. Kaikki tämä kulminoitui kahdeksanminuuttiseen "Unring The Bell"-biisiin, jota jaksan ihastella vaikka pitkät biisinkestot yleensä minun korvissani ovat joko kelausta tai liian monen palikan ymppäämistä samaan pakettiin. Juuri tämä biisi on nimenomaan sellainen voiman ja dynamiikan juhla, jota sinipohjainen raskas rock parhaimmillaan voi olla.

Sittemmin olen haalinut hyllyyni kaikki löytämäni Haynesin ja Gov´t Mulen studiolevytykset - ja jopa livejuttuja, vaikka ne eivät yleensä ole makuuni, sekä jonkun verran Allman Brothers Bandin myöhäisempiä levytyksiä, joilla Haynes on mukana. Ja huomaan kuuntelevani sujuvasti jopa yli kymmenminuuttisia eepoksia, vaikka ne normaalisti siis epäilyttävät. Sinisyyttä, sävyjä, sähköä... sekoitus toimii. Eikä tämä ole mitään metallia - välillä meininki on syvän etelän boogieta, välillä mennään Appalakkien varjoon, joskus osoite voisi olla vaikka Memphis tai Chicago. Amerikkalaista musiikkia parhaimmillaan.

Willie Nile taas meni minulta ohi sekä 80- että 90-luvuilla, mutta muusikkoystäväni Tom, joka seuraa rockmusiikkia aika tiukalla seulalla, vinkkasi minulle "Streets Of New York"-nimisestä albumista, ja minähän olin myyty. Tämä on perusjenkkimeininkiä - Springsteen kohtaa uuden aallon ja new yorkilaisen katuromantiikan. Sävellykset ovat hyviä joskin hieman kaavamaisia, Nilen lauluääni on persoonallinen mutta ei särähdä liikaa korvaan, tuotanto on aika peruskamaa - suhteellisen ajatonta soundia ilman liikoja koristeluja, mutta tietyllä tämän päivän vivahteella. Oikeat soittimet soivat välillä korvia hivelevästi.

Silti tämä albumi - ja Nilen muukin tuotanto - onnistuu jotenkin nousemaan tavanomaisen yläpuolelle; suurin syy on varmaankin hänen tarinankerrontansa. Tällä levyllä on kunnon romantiikkaa kuten "Asking Annie Out", hillittömiä visioita kuten "Cell Phones Ringing (In The Pockets Of The Dead)" tai "The Day I Saw Bo Diddley In Washington Square" sekä taistelulauluja kuten "When One Stands". Nile ei ole koskaan oikein lyönyt läpi suuressa mittakaavassa - mutta toisaalta hän onkin enemmän kotonaan hikisessä klubissa kuin stadionilla.

Nile teki kaksi albumia 80-luvun alussa ja yhden 90-luvun alkupuolella, mutta viimeisen runsaan kymmenen vuoden ajan uutta materiaalia - studiosta ja livenä - on tullut säännöllisesti, ja ilahduttavasti sen taso on kauttaaltaan kovaa. Mutta toisaalta katuromantiikka on ikuista, ja kukapa sen tietäisi paremmin kuin pitkän linjan rocktrubaduuri?

Maailman paras levy 2005

Yksi popmusiikin parhaista puolista on se, että vanhojen suosikkien lisäksi aina löytyy uusia - joko vanhojen kaltaisia tai sitten ihan omanlaisiaan. Vuoden 2005 löydöt ovat tuota toista lajia. KT Tunstallin mainio renkutus "Black Horse And The Cherry Tree" löysi kuunteluuni ihan sattumalta - lainasin hänen mielenkiintoisen näköisen debyyttialbuminsa kotiin kirjastosta, ja sen jälkeen kuuntelin etenkin tätä laulua kauan ja hartaasti.

KT:n ääni on hyvä, hänen biisinsä muutenkin ovelia mutta tämä jopa surrealistinen, jonkinlainen sähköinen folkbiisi, tarina jossa kertoja muistaakseni joutuu antamaan toiveikkaalle kosijalleen - hevoselle - rukkaset. Ja kuten arvata saattaa, tämä on ilmava ja elävä esitys. Kaiken lisäksi minua ilahduttaa se, että juuri tällainen renkutus voi olla jopa jonkinlainen hitti myös meidän tuotteistettuna aikanamme. On tosin myönnettävä, että olisin pitänyt tästä vaikka se olisi vain harvojen herkkua.

Myös Bic Runga on ainakin kotimaassaan suosittu - ymmärtääkseni hänen levynsä löytyvät Uudessa Seelannissa suuri piirtein joka kodista - mutta täällä hän on tuntemattomampi. Hänen kolmas albuminsa "Birds" on vaimoni Lontoonreissulta tuoma tuliainen, ja samalla ehkä yksi 2000-luvun parhaista albumeista. Se on täynnä öisiä katuja, sateen kiillottamaa asvalttia, hytinää kun vaeltaa yksin kotiin pienessä laskuhumalassa... ei vaan, tämä ei ole mikään jollotusalbumi vaikka tietty öinen alakulo välittyy aika voimakkaana.

Bic on loistava laulaja - etenkin tällä levyllä - ja soitto on kuin ig´hmisen mieli; piano on tärkeässä osassa, jousia käytetään taiten, ja akustoset ja sähköiset mausteet vuorottelevat. Biisit ovat melkein järjestään hyviä, mutta kehutaan vielä erikseen "Captured" ja "It´s Over", mm. hienojen sävelmien ja tehokkaiden kuoro-osuuksien vuoksi. Toisaalta tämä on yksi niistä aika harvoista albumeista, joita tosiaan jaksan kuunnella kokonaan ja vielä uudelleen.

Kumpikin solisti jatkaa vielä uraansa, ja on tehnyt lisää hyvää musiikkia, mutta yllämainitut esitykset ovat heidän parhaimmistoaan. Heiltä löytyy jopa (ainakin) yksi yhteinen äänitys - ihana "Black Silk Ribbon" Neil Finnin kokoamalta "Seven Worlds Collide"-albumilta, joka on muutenkin mukava kokonaisuus.