Nuoruudessani seurasin silmä tarkkana kaiken maailman musiikkimedioita tiedonjanossani, ja rakensin samalla rockmaailmankuvaa joka perustui kapinaan, intohimoon ja ulkopuolisuuteen pikemin kuin mukavaan elämään. Niinpä esim. Billy Joelin kaltaiset artistit olivat hieman hämmentäviä - miljoonia myyviä pophemmoja, jotka eivät olleet ainakaan lähiaikoina tunteneet oikeaa kärsimystä. Toisaalta he tekivät ihan hyvää musiikkia.
Syksyllä 1986 tulin hankkineeksi CD-soittimen, ja ensimmäinen ostamani "uusi" levy oli "The Bridge", koska olin kesällä ostanut tuplakokoelman Greatest Hits I & II ja samalla antanut periksi sisäiselle jupilleni. Ja kas, pidin myös uudesta Joelista. Aikaisempaan pop-äänikuvaan tyylihassutteluineen oli nyt tullut hieman kolkompi sävy, ja intiimit sävyt vaihtuneet stadionsoundiin, mutta pidin siitä silti - ja mukaan mahtui sekä pianoballadeja että big band-soundia tuon ison AOR-menon rinnalle.
Levyn kohokohta on yksi Billyn parhaista slovareista, "Temptation"; viekottelevan sininen sävel, jonka avulla hän kertoo tarinan liikaa töitä paiskivasta menevästä miehestä rakkauden kourissa. Myös vaikkapa Cyndi Lauperin kanssa duetoitu "Code Of Silence" ja stadionosastoon menevä hitaan majestettinen "This Is The Time" ovat oikein hyviä - ja kokonaisuus toimii; itse asiassa paremmin nyt, kun olen itse kohtuullisen hyvin toimeentuleva keski-ikäinen mies kuin aikoinaan parikymppisenä.
Joelin seuraava levy, "Storm Front", onkin sitten jo täyttä aikuisviihdettä - välillä mennään melkein jenkkihevin puolella, osasyyllisenä ehkä tuottaja, Foreignerin voimahahmo Mick Jones, ja toisaalta sitten syntikalla tehdyn ison kuorosoundin vahvistama "Leningrad" on melkein liian sentimentaalinen. Tosin se toimii, ainakin tietyssä mielentilassa, ja onhan sen tarina jonkinlainen nyökkäys sille, miten ihmisyys voittaa ideologiset erot.
Ja muitakin kohokohtia on - maaninen historialuento "We Didn't Start The Fire", Staxille nyökkäävä nimibiisi, ja ennen kaikkea omintakeinen pophymni "The Downeaster "Alexa"", jolla Billy tekee kunniaa USA:n itärannikon kalastajille, joiden saaliit karkaavat yhä kauemmas merelle samalla, kun nousevat kiinteistöhinnat ym. ajavat heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan (Joelin kaltaisten) menestyvien ihmisten kesäasuntojen tieltä. Biisin tarinanvalinta tuntuu hieman merkilliseltä - ellei se sitten ole ovela tapa herättää kohderyhmää ajattelemaan - mutta sävel on hieno, ja sitä on mukava hoilata mukana autoillessa.
Eli ei mitään kuolemattomia mestariteoksia, mutta osaavaa käsityötä ja mielenkiintoista ajankuvaa - soundeista sanoituksiin. Vaurastuvan keskiluokan bluesia - miltähän se kuulostaisi jos se tehtäisiin tänä päivänä? Billy Joel ei ole tehnyt uutta popmusiikkia vuosikymmeniin, mutta itse huomaan palaavani näihinkin levyihin tämän tästä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
