lauantai 21. syyskuuta 2013

220. Rainbow: Long Live Rock´n´Roll (1978): Kahden menninkäisen viimeinen valssi

Aika usein, kun olen saanut aikaan sepustuksen jostain vanhasta suosikkilevystäni tänne, on se johtanut ko. artistin ja tuotantonsa lisäkuunteluun - ja nyt, kun pari viikkoa sitten kehuin "Rising"-albumia, piti sitä tietysti kuunnella, ja päälle vielä tätäkin. Lopputuloksena on, että minun on pakko kehua tämäkin, koska tämä ajoittain tuntuu yhtä hyvältä ellei vielä paremmalta kuin "Rising". Makuhan on muuttuvaista, mutta kun pohdin asiaa lähemmin näiden kahden loistavan levyn suuruus kokonaisuutena on se, että niiden erinomaisuuksissa on eroja.

Itse asiassa hoksasin vasta nyt, että tällä levyllä jo kuuluu se muutosprosessi, joka johti myöhempiin "poplevyihin" (ja ennen sitä käsittääkseni Dion lähtöön bändistä); tämän levyn laulut ovat enimmäkseen lyhyempiä ja tiiviimpiä, jättäen vähemmän tilaa suurille loppuhuipennuksille ja pitkille ad lib until fade-jaksoille. Niissä on myös enemmän vaihtelua; nimibiisi on selvä yleisönhuudatushitti, "Sensitive To Light" vauhtikaahaus, "The Shed (Subtle)" kuin höyryjyrä sävellettynä, "Lady Of The Lake" Blackmoren klassissävytteisten sävelkulkujen voittokulku, ja "Kill The King" yksi bändin taisteluhymniosastojen huippuja.

Toisaalta myös perinteisellä Rainbowosastolla löytyy; "Gates Of Babylon" olisi kotonaan myös "Rising"illa, ja levyn loppuhuipentuma "Rainbow Eyes" yksi koko tyylilajia määrittelevistä hevibändien balladeista - joka lopullisesti alleviivaa Ronnie James Dion tyylitajun laulajana. Ja soundi on yhtyeellä hallussa - tiivis, jämäkkä, raskas mutta ilmava (tarvitaan varmaan ainakin pullollinen hyvää punkkua ennenkuin pystyn selittämään, mitä tuolla oikein tarkoitan - mutta sen kuulee). Kun siihen lisää hyvät sovitukset ja kohtuullisen kurinalainen sooloilu, on paketti siltä osin kasassa. Laulu ja kitarointi toimivat - ja Cozy Powell taas on heavymaailman toiseksi paras rumpali.

On makuasia, kumpi näistä kahden menninkäisen mestarinnäytteestä on parempi, mutta molemmat ovat loistavia. Ja jälkikäteen ajatellen oli hyvä myös, että kokoonpano hajosi - seuraava lätty ei varmaankaan olisi voinut olla yhtä loistava, kun taas "Down To Earth" oli jotain ihan muuta - ja loistava.

perjantai 13. syyskuuta 2013

219. Eppu Normaali: Tie vie (1982): Ramonesista Jethro Tulliksi

Olen viime päivinä soitellut autossa sekalaista Eppu Normaalia, ja tullut taas miettineeksi miten mielenkiintoista on, että Eput muuttuivat jopa levy levyltä noin vuoteen 1985 ja "Kahdeksanteen ihmeeseen", mutta sen jälkeen ovat kuulostaneet periaatteessa samalta pian kolmenkymmenen vuoden ajan. Ja vaikka varsinkin "Imperiumin vastaisku" oli todella kova levy, osuivat bändin suurimmat tähtihetket silti tuohon kehitysvaiheeseen.

Odotukset "Cocktail Barin" jälkeen eivät olleet korkealla, mutta muistan vieläkin miten leuka loksahti kun kuulin ensi kertaa "Murheellisten laulujen maan" - se oli täystyrmäys koska siinä oli hyvä teksti, hieno sävel ja loistava joskin täysin epäeppumainen sovitus pianoineen. Kun sitten sain käsiini itse LP:n, oli hienoa huomata miten sama meno jatkui - ilmavat ja kekseliäät sovitukset jotka silti myös rokkasivat, mielenkiintoiset sävellykset ja tekstit jotka osoittivat Martti Syrjän olevan varteenotettava tarinankertoja. Sen lisäksi hän lauloi komeammin kuin koskaan - miehekkäästi mutta sävykkäästi, ilman sitä jollottavaa sävyä joka hieman verottaa myöhempien hittilevyjen arvoa.

Koko A-puoli on yhtä juhlaa; avauksen jälkeinen "Kuulen parran kasvun" on mielenkiintoinen kasvutarina, "Jackpot" niin lähellä balladia kuin uusi aalto vuonna 1982 saattoi tulla, kauniine teksteineen, "Jumalan poika" hyvin eppumainen tarina jonka kitarointi on silkkaa metallia, sähköpianon vetämä "Argentiina" lennokkaasti svengaava... Kun B-puolen alkuun vielä mahtuvat komea "proge-eepos" "Vahantajoki", joka hyvin monessa seurassa voisi olla kohokohta - mutta kun sitä seuraava "Pahan puun metsä" on yksi komeimpia suomeksi levytettyjä rockbiisejä. Ilmava hymni, joka silti kulkee kuin juna, taas kerran persoonallinen sävellys ja sanoitus... ihan kuin Ian Anderson olisi muuttanut jonnekin Vahannan ja Mutalan välille.

Levyn viimeiset pari-kolme biisiä ovat vähän kevyempää kamaa, joten ihan täydellinen mestariteos tämä(kään) ei ole - mutta mikä tahansa albumi jolla on 7-8 loistavaa kappaletta on jo enemmän kuin vain hyvä. Ja ollakseen 80-luvulla tehty tämän lätyn soundi ja tuotanto ovat todella ajattomia - myös esim. muutamiin sitä seuranneisiin Eppujen levyihin verrattuna.

maanantai 9. syyskuuta 2013

218. Big Country: The Crossing (1983): Taistelulaulujen maan tähdet

En yleensä ole jäänyt harmittelemaan käymättä jääneitä keikkoja, mutta kesällä 1986 olisi pitänyt lähteä Provinssiin kuuntelemaan tätä bändiä - autolastillinen kavereita kävi, ollen täysin myytyjä, ja myös Ylen taltiointi oli mahtavaa kuultavaa. No, lohdutin itseäni ostamalla sen sijaan tämän levyn, joka sinänsä taisi olla vielä parempi sijoitus kuin päivä festareilla, koska se löytyy hyllystä vieläkin ja pääsee aina välillä jopa levylautaselle.

En tiedä, onko Skotlannin maaperässä tai vesijohtovedessä jotakin, joka saa maan muusikot tekemään tällaisia taistelulauluja - vai juodaanko siellä ehkä veden sijasta pelkästään viskiä - mutta tälläkin levyllä, Big Countryn debyytillä, huomion vievät ensiksi uljaat riffit, joiden ovela soundi johtuu bändin käyttämästä "säkkipillikitarasta" eli e-bowsta, ja sitten ylväät kertosäkeet. "Fields Of Fire", "Harvest Home", "In A Big Country" - joita lisäksi yhdistää sellainen suuri soundi jota juuri 80-luvulla niin rakastettiin. Tänään bändin sointi on ehkä vähän kumea ja vanhakantainen, mutta tunteen palo välittyy yhä niin kuin silloin kerran.

Toisaalta kaikkein kirkkaimmin loistavat sellaiset hillitymmät numerot kuten "Chance", jonka mollimelodia ja surullinen rakkaustarina yhtä hyvin voisivat olla pohjoisimman Euroopan toiselta laidalta. Kun keitokseen lisätään vielä nokkamies Stuart Adamsonin ihan mukiinmenevä ääni - silloin kun paatos ei kokonaan hukuta vivahteita - on lopputulos sellainen albumi, johon tulee palattua aina silloin tällöin. Kolmen ensimmäisen levyn jälkeinen tuotanto pääsi sitten minulta livahtamaan tutkan alta, mutta myöhemmin tehdyt yksittäiset havainnot antavat ymmärtää myös vähemmän tunnettujen 90-luvun albumien saattavan olla kannattavia hankintoja.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

217. Rainbow: Rising (1976): Menninkäinen ja toinen menninkäinen

Yksi raskaan rokin totuuksista läpi vuosien lienee ollut se, etteivät kitaravelho ja laulajatähti oikein tahdo mahtua samaan bändiin, ainakaan pitemmän päälle. Niinpä kaikin puolin mukavana miehenä tunnettu Ritchie Blackmore jätti Deep Purplen (tosin vasta pari vuotta sen jälkeen kun oli järkännyt kenkää Ian Gillanille ja Roger Gloverille), ja päätti aloittaa alusta oman bändin kanssa. Mikin taakse löytyi muuan Ronnie James Dio, ja seuraavat kolme neljä vuotta ovatkin sitten uusi uljas luku raskaan rockin historiaa.

Yhteistyön komein hedelmä on tämä "Rising", 33 minuuttia ja kuusi biisiä silkkaa metallia. On vaikeaa nostaa esiin yksittäistä biisiä, ja samaten jonkun esityksen jättäminen jonon hännille on hankalaa. Aloitus "Tarot Woman" on komea, "Run With The Wolf" räväkkä veto, "Starstruck" nostaa vielä tempoakin vähän, sävellystä mitenkään unohtamatta... B-puolen aloitus "Stargazer" jousineen ja vastustamattomasti etenevine sävelkulkuineen on todellinen rockhymni, jonka Dio laulaa jos mahdollista vieläkin painokkaammin kuin muut esitykset, ja "A Light In The Black" on silkkaa räimettä ja raivoa - erityismaininta vielä rumpalimestari Cozy Powellille, jonka poljento varsinkin tässä biisissä kulkee kuin juna.

Kitaravelhomme on voimissaan - riffejä on joka lähtöön, soolot soivat sauhuten, ja sävellystyö on siis hyvin vahvaa, mutta jos joku lyö leimansa tähän levyyn se on kyllä Ronnie James Dio. Hänellä on vahva ääni, sävel pysyy, ja hänen artikulaationsa on alan parasta - melun keskeltä jokainen sana kuuluu yhtä kirkkaasti. Tämä on itse asiassa hämmentävän hyvä lätty, vaikka kokonaisuus on ehkä hieman ykstotinen koska varsinaisia herkempiä hetkiä ei mahdu mukaan. Jos vaikkapa lopetukseksi olisi laitettu bändin debyyttilevyn "Catch The Rainbow" tai trilogian kolmannen osan "Rainbow Eyes", tämä olisi ollut täydellinen heavy rock-albumi - ja vielä neljänkymmeneen minuuttiin - mutta näinkin tämä on näyte siitä, mihin alansa osaajat parhaimmillaan voivat toisiaan sparrata.