perjantai 29. lokakuuta 2010

108. Jani Wickholm: Yhden lauseen mies (2007): Se on idoli, mutta osaako se laulaa?

Maailma muuttuu ("Kaikki muuttuu", jos artistia on uskominen :-) - kun minä olin nuori, muusikonalut ja bändit harjoittelivat kellareissa vuosikausia ennenkuin pääsivät esille (terveisiä vaan Teirin veljeksille - ne oli aikoja ne...), kun taas nykyisin pyritään kuuluisuuteen esim. julkaisemalla omia biisejä netissä tai osallistumalla TV:n viihdeformaatteihin - ja niin esim. Idolsin kautta pinnalle ponnistaneita artisteja on Suomen musiikkimaailmassa moniakin.

Helppo on kyynikon todeta, että kilpailujen kautta tulleet tähdet ovat enemmänkin tähdenlentoja, joiden ansiot ovat muualla kuin musiikissa - mutta jos ilmiön sijasta keskittyy musiikkiin, voi todeta asian olevan monitahoisempi. Niinpä esim. tämä Jani Wickholm on Idolsin kakkossijan 2004 jälkeen tehnyt neljä albumia omaa musiikkia, yhden joululevyn, ja rakentanut itselleen oman studion. Jätkä on ilmeisen tosissaan ajatellut tehdä musiikista elämäntyönsä, ja onnistuu mielestäni ihan hyvin.

Tämä, hänen kolmas albuminsa, on mielestäni tuotannon helmi, vaikka kaikki kuulemani on kohtuullisen tasalaatuista ja hyvää; tällä levyllä, joka on hänen ensimmäinen ns. täysin oma projektinsa, on muita ehkä vähän paremmat biisit, ja sovitusmaailma, joka kahdella ensimmäisellä levyllä oli ehkä hieman yksioikoinen, on tällä levyllä monipuolisempi - balladeista rockiin ja takaisin. Kohokohtia on monta - kansanmusiikkiin nojaava "Tie", rockhymni "Kun menet kuitenkin", rullaava nimikappale, Suomipopin valtavirralle nyökkäävä "Jukeboksin runoilija", romattinen hymni "Kuu" - mutta itse asiassa en löydä yhtään varsinaista hutia.

Ja tämä levy täyttää näitä minun peruskriteerejäni (jotka eivät tietenkään aina ole hyvän musiikin edellytys - mutta jotka usein edesauttavat minua miellyttävään lopputulokseen): Oikeata ja sävykästä soittoa (ja idolimme itse soittaa usein kaikkia instrumentteja), ihan OK ellei jopa hyvä ääni, ja hyviä kappaleita - jos nyt jotakin moittisi, niin sanoitusmaailma on sitä samaa kuin suomipopissa usein, mutta se on tietenkin maanläheistä ja kuulijakuntaan vetoavaa. Ja kun vielä maltetaan pysyä neljänkymmenen minuutin formaatissa, niin minä olen tyytyväinen. En tiedä onko se enää idoli, mutta se osaa laulaa, ja soittaa myös.

perjantai 15. lokakuuta 2010

107. Eldkvarn: Sånger från Nedergården (1994): Kansankodin rockinstituutio

Eldkvarn on ollut mukana aina – jonkun Uriah Heepin ohella se on ainoita tietämiäni yhtyeitä, joka on ollut kuvioissa enemmän tai vähemmän jatkuvasti 70-luvun alkupuolelta saakka. Ja Heepistä poiketen tämä Norrköpingin ylpeys on tehnyt laadukkaita levytyksiä jo neljällä eri vuosikymmenellä – olkoonkin, että hutejakin on välillä ilmestynyt. Tämä on, niinkuin arvata saattaa, mielestäni yksi niistä laadukkaammista teoksista.

Janssonin veljekset vaihtelevine taustajoukkoineen ovat kai aina soittaneet jonkinlaista perusrockia – 70-luvulla ensin progevaikuttein, 80-luvun alkupuolella uuteen aaltoon nojaten, ja tämän levyn kohdalla ehkä jotenkin Grateful Deadia muistuttaen – ja niin tämäkin levy on kitaroinnin, kunnon koskettimien ja täyteläisten rockhymnien juhlaa.

Kohokohtia ovat mm. nopeat “När mörkrets hjärta slår” ja ”Ännu en kyss av elden”, dynaaminen ”Vilken dag som helst” ja kantrahtava ”Tempel av alkohol” – joissa juuri tuo oikea, aito ja rehevä säestys hienosti tukee Plura Jonssonin persoonallisen elämänmakuista laulua. Niinkuin määritelmästä saattaa arvata, sävelpuhtaus ei välttämättä ole hänen vahvin puolensa, mutta jotenkin hänen äänensä läsnäolo yhdistettynä bändin sointiin ja hänen ikuisesti minämuodossa soljuvaan lyriikkaansa toimii – vaikka kriittisempi kuulija saattaisi väittää hänen tehneen koko uransa ajan samaa kappaletta, jonka hän sitä paitsi on laulanut koko ajan yhtä pieleen.

Makuasioista ei sovi kiistellä, ja jostain syystä minäkin hyväksyn hänen tulkintansa vaikka yleisesti ottaen inhoan huonoa laulua. Kaikkein vakuuttavimmillaan ja vaikuttavimmillaan hän on levyn aloittavalla, hitaan arvokkaalla hymnillä ”In från regnet”, jolla hänen laulunsa, sitä tukevat ihanat naisäänet ja oikea vanhan ajan urkusointi yhdistyvät miltei hartaaksi kokonaisuudeksi.

torstai 7. lokakuuta 2010

106. Kaija Kärkinen & Ile Kallio: Sade (1994): Kulttuurien kohtaaminen kriittisen kuuntelijan kallossa

Niinkuin olen jo tainnut jossain vaiheessa todetakin, olin nuoruudessani aika ehdoton sen suhteen, mikä oli hyvää musiikkia ja mikä ei – ja kun ikää tuli lisää, saatoin hämmentyneenä todeta yhä useammin kuulevani hyvää musiikkia joka kuului ns. huonoon musiikinlajiin, tai esim. sopi enemmän kuin yhteen lokeroon, joista jotkut olivat hyviä, ja toiset taas ei. Kolmikymppisenä saatoin sentään jo hyväksyä iskelmän olemassaolon, joten tämän levyn nimikappaleen kuuleminen ei enää aiheuttanut mitään ongelmia, vaikka se lajityypiltään edustaa juuri sitä iskelmän ja popin, tai jopa rockin, liittoa joka uhmasi lajitteluani.

”Sade” jäi soimaan korvaan tavalla, joka pakotti hankkimaan koko levyn – joka olikin miellyttävä yllätys. Ensinnäkin soitto oli mielestäni jäntevää ja vivahteikasta, eivätkä sovitukset olleet siirappisia. Toiseksikin, levyn materiaali oli hyvää – omat originaalit, nimikappaleesta lähtien, olivat vähintään kelvollisia – ja Kaija Kärkisen laulu vetosi minuun ensi kuulemalta. Ja lopullisesti minut viettelivät levyn covervalinnat. Kaksi niistä, vanha kunnon ”Fever” (eli ”Kuume”, tosin tässä ”vääränä”, Peggy Leetä ja Elvistä mukailevana versiona B-osineen) ja Stones-slovari ”As Tears Go By” olivat hyviä, mutta pankin räjäytti albumin päätös ”Laulu jää” – eli Bob Segerin on the road-balladi ”Turn The Page”, jota saatan jäädä kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Se sopii täydellisesti tämän levyn äänimaailmaan, mutta voisi yhtä hyvin päättää kunnon hardrocklevyn.

Kliseisesti voisi sanoa tämän levyn olevan ajaton – vaikkapa siksi, että se kuulostaa vielä tänäänkin hyvältä, vaikka siinä onkin esim. runsaasti kosketinosuuksia, mutta vielä enemmän siksi, että se paitsi kutinsa pitämistä on pitkän jatkumon alku. Olen joutunut hankkimaan tämän duon loputkin levyt sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet – tasaisesti puolentoista tai kahden vuoden väliajoin – ja ne ovat kaikki pitäneet kutinsa, ja jotenkin kuulostaneet samanlaisilta, tutuilta mutta silti raikkailta. Tämä minun ensikosketukseni pariskuntaan on kuitenkin yhäkin minun korvissani se ykkönen – ja nykyisin kuuntelen sujuvasti melkein kaikkea, joka häilyy iskelmän ja rockin välissä, ainakin osittain juuri tämän levyn ansiosta.

perjantai 1. lokakuuta 2010

105. Popeda: Kans´an Popeda (1990): Rupisia riimejä ja jykevää jyrää

Tämä bändi ei välttämättä sovi dinosaurusosastoon, jos katsoo esim. jäsenten syntymäaikoja - Pate on yli viidenkymmenen, ja niin taitaa olla Melartinkin, mutta muut jäsenet ovat nuorempia - mutta jos kriteerit ovat esim. "ollut täällä aina, ja kuulostanut aina samalta", niin tilanne on ehkä toinen. Tosin Popedankin sointi on kehittynyt, ja aina välillä mukana on uusia vaikutteita, mutta yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen se on silti oma, jäljittelemätön itsensä. Kuulin juuri eilen bändin uusimman levyn, viime vuonna ilmestyneen "Täydellisiä miehiä" ensimmäistä kertaa, ja se oli lähes täyttä asiaa, mutta vielä asiallisempi (ja aika samankuuloinen) on kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu "Kans´an Popeda".

Jonka nimikin jo kertoo aika paljon bändistä; sanaleikkejä ja populismia... Instituutioon nimeltä Popeda kuuluu lähtemättömästi muutamia asioita. Soitto on tarvittaessa jykevää jyrää - suurin piirtein linjalla Rolling Stones-Lynyrd Skynyrd-kasarihevi - mutta tarvittaessa vaikka ihan kuplettia. Sävellysmateriaalista löytyy useitakin pikku helmiä, mutta myös aika paljon aika yhdentekevää kamaa. Sanoituksissa löytyy machoilua ja innuendoa, kieltä poskessa ja korvassa - mutta myös hempeilyä, arjen ylistystä ja jopa filosofiaa. Ja kaiken kruunaa Suomirockin ylikukon, Tohtori Mustajärven laulu, joka useinkin voimassa voittaa sen minkä säveltarkkuudessa ehkä häviää.

Juuri tällä levyllä ensihuomion varastavat sävelmät. "Lilli Kupponen", "Kuuma kokardi", "Himo Mäkinen", "Kauheeta ja kamalaa"... monet muutkin biisit kulkevat kuin tauti, eikä ylimääräistä venyttämistä yli kolmen minuutin juurikaan harrasteta. Paten tulkinta elää, jos niin sanotaan, ja parhaimmillaan tarinat ovat hykerryttäviä ("Nysse tulee"), joskin on myönnettävä että ne pahimmillaan lähinnä nolostuttavat. Mutta toisaalta, tämähän on rock´n´rollia, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti; tietyllä tapaa tämä maalaa kuvaa jonkinlaisesta lähiöiden rokkielämästä, jota kukaan ei kuitenkaan oikeasti pysty, jaksa tai halua elää pitempään - mistä esimerkkinä taitavat olla myös herra Mustajärven alkoholiongelmat.

Kun vauhtia vähän lasketaan, on "Enkeliblues" yksi Popedan kaikkien aikojen slovareista. Ja vielä yksi asia, mikä minusta nostaa tämän levyn Popedan tuotannon kärkipäähän, sen lisäksi että nuo nopeammat kappaleet ovat kohtuullisen laadukkaita kaikki, on se, että ns. huumoripläjäyksiä ei ole mukana - siis esityksiä, joissa sekä teksti että tausta vedetään huumorin puolella. Tämä on siis ryhdikäs albumi, joka menee yli laidan suoraselkäisesti silloin kun menee. Rupisia riimejä ja jykevää jyrää.