260. Deep Purple: Deepest Purple (1970-74): Kolahdus

Jos lasken musiikkimakuni kehittymisen siitä hetkestä, kun ostin ensimmäisen levyni (1978), oli alussa Beatles. Sitten kuulin Queenia (1979), ja minulle kolahti rockmusiikki. Ketjun seuraava lenkki taisi sitten olla Deepest Purple (1980), ja siitä hetkestä lähtien kunnon vanhan liiton hevi on kuulunut mielimusiikkiini. Juuri tämä kokoelma on soinut vähemmän sen jälkeen, kun Purplen tuon aikakauden levyt ilmestyivät kaikki hyllyyni, mutta vieläkin se on loistava hittirivistö ja itse asiassa hyvä kokonaisuuskin.

Suosikkibiisejä on vaikea nimetä - "Child In Time" räjäytti aikoinaan tajunnan ja ankkuroi Ian Gillanin ikiajoiksi suosikkilaulajieni eturiviin, "Black Night", "Strange Kind Of Woman" ja etenkin "Fireball" olivat loistavia hittivetoja (viimeksimainitun urkusoolo on jostain syystä aivan nerokas), "Highway Star" ja "Space Truckin´" loistava voimakaksikko, "Demon´s Eye" mukavan hypnoottinen ja niin edelleen. Melkein kaikki laulut ovat vähintään oikein hyviä, ja todistavat samalla sen, että hyvin kasattu kokoelma tosiaan voi olla enemmän kuin hittikimara, tai ehkä sen, että hittibiiseiksi valikoituvat ne kappaleet parhaimmasta päästä.

Poikkeuksiakin on. "Woman From Tokyo" on tämän levyn heikoin lenkki, ja johti aikoinaan siihen, että "Who Do We Think We Are" jäi ensin hankkimatta, vaikka diggailin kolmea edeltävää albumia aivan onnessani. Kun sen sitten huomattavasti myöhemmin tulin ostaneeksi, se olikin yllättäen tämän klassisimman (?) Purplekokoonpanon linjakkain levy - jos tuon hitin jättää pois.

Ja koska Gillan oli minulle se kovin kolahdus, jäivät tämän kokoelman biiseistä "Burn" ja "Stormbringer" vähemmälle huomiolle, koska niillä laulusta vastasivat David Coverdale (joka tosin myös kolahti, mutta hieman myöhemmin) ja Glenn Hughes. Heidän Purplekautensa onkin avautunut minulle vasta kypsemmällä iällä - ja nykyisin voin todeta näidenkin biisien soivan uljaasti muun kokoelman rinnalla.

Minun musiikkimakuuni tämä levy teki siis aikoinaan lähtemättömän jäljen, ja vieläkin Purplen levyt - sekä nämä vanhat "klassikot" että uudempi tuotanto, kuuluvat ns. jatkuvamman kuuntelun dieettiin. Kokoelmani teen nykyisin itse, mutta hyvällä retrospektiivillä on aina paikkansa, eivätkä ne tästä paljoa parane.

259. Staple Singers: Be What You Are (1973): Puntti voi vipattaa kirkossakin

Pidän itseäni jonkinlaisena vapaa-ajattelijana; en oikein tiedä, mitä mieltä olen jumalan olemassaolosta tai vaikkapa tuonpuoleisesta, mutta tiedän etten oikein voi sulattaa säänneltyä uskontoa - sitä, että joku muka voi määrätä mikä on oikeaa ja väärää uskoa. Silti on olemassa aika paljon sellaista musiikkia, joka joko suoraan tai epäsuorasti on uskonnollista ja tunnustuksellista, joka vetoaa sekä johonkin sisässäni että joskus jopa rytmitajuuni, ja yksi hyvä esimerkki tästä on Staple Singersin tuotanto.

Tämä levy on sinänsä julkaistu 70-luvulla soulsellaisena, eli mitään suoranaista gospelia tämä ei ole, mutta monien laulujen teemat ovat vähintäänkin epäsuorasti uskonnollisia. Ja oli tämä mitä oli, niin kunnon Staxtuotanto ja -sovitukset yhdistettynä hienoon soittoon ja ennen kaikkia Mavisin, hänen sisartensa ja isänsä lauluääniin on paikoitellen tajunnanräjäyttävä yhdistelmä. Jos minun pitäisi valita yksi popmusiikin soundi lempisellaiseksi, niin se olisi varmaan juuri tuo 70-luvun alkupuolella huippuunsa viritetty Staxin ja muiden southern soullafkojen lämmin, suuri mutta vivahteikas äänikuva.

Lauluissa löytyy sekä Staxin hovisäveltäjien että esim. Bill Withersin kynänjälkeä. Minun suosikkiesitykseni on hymnimäinen medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies", jonka molemmat osat ovat hienoja biisejä jotka esitetään sellaisilla harmonioilla että niiden vuoksi voisi melkein liittyä johonkin uskontokuntaan, ja esim. "Drown Yourself" ja "Grandma´s Hands" ovat likimain samantasoisia. Osa kappaleista on ehkä enemmän generisiä, mutta silloin juuri soiton ja laulun lumo tekee niistä kuitenkin kuunneltavia - ja puntti vipattaa.

Vielä pitää todeta, että olen ostanut tämän levyn joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa pietarsaarelaisesta divarista kolmen markan hintaan - ja että noin puolisen tusinaa vinyyliä käsittävä Staple Singers-kokoelmani on maksanut minulle korkeintaan 50 mk. Ajatonta soundia pilkkahintaan.

258. J Karjalainen & Mustat Lasit: Doris (1985): Juurimusiikin läpimurto

Kun talvella 1984-85 hurahdin mustaan musiikkiin (kts. mm. taannoinen Percy Sledge-levykehu) muistan ensin harmitelleeni sitä, ettei kotimaassamme oikein ollut ketään joka osaisi esittää bluespohjaista rytmimusiikkia vastaavalla tavalla - mutta vielä samana vuonna tuli tämä levy, joka läpäisi silloin niin kriittisen seulani. Tässä oli bändi, joka soi kuin unelma torvineen kaikkineen, ja lauluntekijä joka osasi tehdä omankuuloistaan musiikkia perinteitä kunnioittaen. Jii ei ehkä laulusolistina oikein yltänyt bändin ja materiaalin tasolle, mutta ymmärsi toisaalta rajansa.

Tämä levy on siis täynnä loistavia biisejä. Kaihoisa nimikappale, vastustamaton rytmin juhla "Mikä mahtaa olla in", soulbluesin helmi "Älä soita minulle", rockveto "Myrskytuuli, tunnelmallisen akustinen "Tähdenlento", J J Cale-Tony Joe White-akselille hattuaan nostava "Kotimaa", hyväntuulinen "Soulbeibi", täyteläinen "Blues on mun kaveri", kesäisen kepeä "Iltapäivän ratoksi" ja kaihon ja lupauksen yhdistävä "Oi mikä ihana ilta" ovat kaikki vähintään hyviä - itse asiassa tämän täytyy olla yksi kovimmista kokonaisuuksista mitä meillä ikinä on julkaistu. Ja ennen kaikkea bändin soundi oli vuonna 1985 halpoihin syntikkasoundeihin ja halonhakkuurumpusoundiin tuskastuneelle nuorelle miehelle kuin sulaa hunajaa korvakäytävissä.

Kaiken muun hyvän lisäksi tämä on lätty, johon liittyy muistoja siitä, minkälaista oli olla parikymppinen rytmimusiikkifriikki joka juuri oli selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestaan ja oli heittäytymässä elämän syliin. Kesällä 1985 onnistuin jäämään ilman oikeita kesätöitä, ja pyörin aika paljon Turussa siellä kesäänsä viettävien ystävien seurassa - ja siellä tämäkin levy ilmestyi kuvioihin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin elämä on jo aika erilaista, mutta tämän levyn erinomaisuus on säilynyt - siinä on muunlaisiakin arvoja kuin nostalgiaa.

Hauskaa on myös huomata, miten kotimaisia suomeksi laulavia juurimuusikkoja on paljonkin, ja heidän tuotantonsa vakuuttavaa, mutta Jiin voittanutta ei vielä ole.