77. Marti Jones: Used Guitars (1988): Popmusiikin juhlaa

Jossakin vaiheessa popmusiikki muuttui formatoiduksi tuotteeksi, jossa taiteellisen luovuuden ja ilmaisun ilon sijasta satsataan oikeanlaiseen paketointiin ja markkinointiin, ja joka tuotiin markkinoille erilaisten tempausten ja PR-suunnittelin pikemminkin kuin vuosikausien soittamisen kautta. Haluaisin ajatella, että tämä levy on toista maata, niinkuin tekijänsä, amerikkalainen naispuolinen poplaulaja Marti Jones.

Vaikkakin äänimaailma tietyllä tavalla on sidoksissa aikaansa eli 80-lukuun, on tämä levy niinkuin tekijänsä muutkin 80-luvun albumit silkkaa popin juhlaa; sovitukset ovat kekseliäitä ja dynaamisia ja kappalemateriaali monipuolista ja korkeatasoista. Omat ja aviomies/tuottaja Don Dixonin originaalit ovat vähemmistössä, hyviä covereita on sitäkin enemmän. Tämän levyn kohokohtia ovat esim. Graham Parkerin ”You Can´t Take Love For Granted”, ja ennen kaikkea pari Janis Ianin tekelettä, toteavan kaihoisa ”Keep Me In The Dark” ja balladihelmi ”Ruby” jossa yhdistyvät mieleenpainuva tarina ja todella nappiin osunut sovitus – viimeisten tahtien puhallinriffi on todellinen tyrmäys. Myös John Hiattilta löytyy pari kelpo esitystä, jotka tosin totutusta poiketen eivät ole levynkaikkein parhainta antia.

Ja tietenkin on mainittava itse Marti Jones ja hänen äänensä – joka siirtää vuoria ilmeikkyydellään enemmän kuin voimallaan, mutta joka ei silti ole pelkkää hentoa hönkäilyä. Itse asiassa hän taitaa niin folkpopin (joka onkin hänen lähtökohtansa) kuin soulikkaamman fraseerauksen – juuri nuo mainitsemani Ian-originaalit ovat juuri sitä itseään.

Neljän vuosina 1985-90 julkaistun albumin jälkeen Jonesin ympärillä on ollut hiljaisempaa – 1996 ilmestyi kaksi uutta lättyä, live-ja studiosellaiset, ja ilmeisesti vuonna 2002 vielä yksi, mutta sen jälkeen ei ole tietoa – mikä on harmin paikka ja valitettavasti taitaa kertoa juuri siitä, että tänään menestykseen tarvitaan toisenlaisia avuja.

76. Queen: A Day At The Races (1976): Kaikki mausteet ja kuorrutus

Ensimmäinen suuri popidolini oli Beatles – kuuntelin vuosina 1978-79 varmaan päivittäin jonkun ko. yhtyeen LP:n – ja seuraavaksi hurahdinkin Queeniin. Ensin kuulin sinänsä klassisen ”A Night At The Opera”:n, sen jälkeen tulivat vuoroon ”News Of The World” ja ”Jazz”, mutta näin jälkikäteen ja 30 vuotta myöhemmin suosikkiplatani on sittenkin tämä, oopperalevyn vuotta nuorempi ”pikkusisko”.

Tätä levyä, niinkuin Queenin muitakin parhaimpia, kuvailee parhaiten se, ettei koskaan voi arvata mitä seuraavaksi saa kuulla – mutta silti kokonaisuutta sitoo yhteen esim. Brian Mayn kitaransoitto. Yhtyeen voimaa ja lahjakkuutta kuvaa sekin, että vaikka Freddie Mercury oli aikansa suurimpia rocklaulajia, myös May ja Roger Taylor lauloivat säännöllisesti omia biisejään. Tällä levyllä sellainen pikku mestariteos on Taylorin rockveto ”Drowse”, joka sinänsä on piilotettu ”B-puolen välispottiin”, kun taas Mayn ”Long Away” on kevyempää kamaa.

Levyn kohokohtia ovat minun korvissani avausraidat, levyn aloittava rockhymni ”Tie Your Mother Down” ja B-puolen gospelhenkinen mestariteos ”Somebody To Love”, jossa Queenin eräs tavaramerkki, Mercuryn laulu ja hulppeat kuorot, taas pääsevät valloilleen, toinen heviveto ”White Man”, jossa Queen opettaa kaiken maailman metallibändeille mitä on dynamiikka, music hallhömpötys ”Good Old-Fashioned Lover Boy” ja A-puoeln päätös, ihan vain normaali poplaulu ”Just You And I”. Hiukan ohitse menevät Mercuryn lauluforte ”Take My Breath Away” ja päätöshymni ”Teo Torriatte”. Itse asiassa ne kuvaavat myös tämän levyn tietynlaista heikkoa kohtaa; tämä on miltei laulu laululta – kansikuvaa ja nimeä myöten – jatko-osa edeltäjälleen, bändin maailmanmaineeseen singonneelle ”Opera”:lle, ja juuri näiden kahden laulun esikuvat ovat uusintoja parempia.

Toisaalta tämän levyn vahva puoli, joka minun korvissani hilaa sen edeltäjänsä edelle, on sen suurempi yhtenäisyys; vaikka mikään laulu ei sinänsä muistuta muita, on kokonaisilme piirua hallitumpi. Sehän ei välttämättä ole mikään positiivinen määritelmä, jos sitä tarkastelee nykyisin yhä formatoidumman musiikkimaailman taustaa vastaan, mutta tämäkin levy tarjoaa kyllä popmusiikin koko kirjoa kaikilla mausteilla.

75. Jethro Tull: The Jethro Tull Christmas Album (2003): Joululevy ympärivuotiseen käyttöön

Vuodenajan kunniaksi haluan tehdä tunnustuksen: En oikeastaan välitä joululauluista. Suurimman osan vuotta se ei ole ongelma, mutta kun ensimmäiset soivat kauppojen kaiuttimista lokakuussa, se harmittaa, ja joulukuun puolivälissä olen jo saanut tarpeekseni. Tosin tähänkin sääntöön on poikkeuksia, ja niistä kaikkein poikkeavin on tämä levy, joka samalla on vanhan suosikkibändini toistaiseksi viimeisin studiolevy. Tätä voi tosin soittaa koska tahansa, koska se on vapauttavan ”kulkuseton”, eivätkä laulutkaan ole pelkkiä joululauluja.

Levyn 16 raidasta runsaat puolet on laulettuja, ja niistä useimmat on poimittu bändin laajasta tuotannosta, esimerkkeinä vaikkapa majesteetillinen ”Another Christmas Song”, joka alun perin oli ”Rock Island”-levyllä 1989, tai ”Songs From The Wood”ilta poimitut ”Ring Out Solstice Bells” ja iki-ihana ”Fire At Midnight”. Juuri nämä laulut sekä seuraavalta levyltä, ”Heavy Horses”ilta lainattu ”Weathercock” ovat tietynlaisia kohokohtia – sopivaa kyllä, kun tämän levyn sointi aika paljon muistuttaa juuri näiden levyjen 1977-78 klassista Tull-soundia, jossa akustinen pehmeys, napakka poljento ja sähkökitara soivat ihanassa folk-keitoksessa.

Myös uudet originalit ovat hyviä, kruununa ”First Snow On Brooklyn”, joka on sellainen mietiskelevän surumielinen opus joita Ian Andersonin sävelkynästä taitaa syntyä sekä pyynnöstä ja ilman. Ylipäätänsä Jethro Tullin sointi on yksi tämäm levyn kohokohtia – se on kuin vuosien jalostama ja trendien yläpuolelle noussut, todella ajaton sanan positiivisessa merkityksessä. Tai sitten minä olen vanha pieru, tiedä häntä...

Instrumentaaliosasto sisältää perinteisiä joululauluja a la Tull, huilun ja Martin Barren sähkökitaran ollessa etualalla, usein jatsahtavasti esitettyinä, hyvinkin miellyttävina versioina. Mukana on myös Tullin ensilevyn Bachtulkinta ”Bourée”, joka onkin seurannut huilumiestämme ja hänen iloisia veikkojaan jo 40 vuoden ajan. Tämä on siitä harvinaislaatuinen kokonaisuus – monipuolinen mutta samalla heti tunnistettavissa – että se 16 kappaleen ja hieman runsaan tunnin jälkeen on melkein pakko tökätä uudelleen soittimeen.

74. Robert Cray: Strong Persuader (1986): Blues palaa kartalle

Aina joskus radiosta kuulee laulun, joka on niin hyvä että sen aikana kypsyy levynostopäätös, ja yksi sellainen laulu oli aikanaan Robert Cray Bandin ”Smoking Gun”, jonka kuultuani marssin kaupungille ja hankin tämän levyn. Vaikka en sitä silloin tiennyt, tämä oli bluesin 80-luvulla tapahtuneen kaupallisen revivalin tärkein yksittäinen osa – mutta minusta tämä oli ja on yhä hyvä levy pelkästään musikaalisilla meriiteillä., lasketaans e sitten bluesiksi tai ei.

Tuo äsken mainitsemani hitti, joka myös aloittaa levyn, on aika hyvä käyntikortti Robert Crayn maailmaan; sielukasta laulua ja sinisäveliä, modernin teemoin ja vapaana kahdentoista tahdin kahleista. Toinen vielä parempi esimerkki on ”Right Next Door”, joka tavallaan on levyn nimikappale – mieleenpainuva tarina ja hyvä sävellys, ja sitten vielä nuo Crayn tavaramerkit. Muita hyviä esityksiä ovat mm. soulikkaat ”Foul Play” ja ”Fantasized”, kaunis ”I Wonder” ja tietyllä tavalla perinteisimmin kulkeva ”Still Around” – mutta levyn kymmenestä laulusta ei oikeastaan huonoja löydy ensimmäistäkään.

Oikeastaan Crayn uran varrelta voisi kehua minkä tahansa levyn, ja tämän lisäksi ainakin kaksi tai kolme muuta hänen albumeistaan ovat mestariteoksia, mutta kieltämättä tämän lätyn arvoa lisää juuri tuo löytämisen ilo. Ja vaikka soinnista tänään ehkä voikin arvata sen tehdyn arvon vuonna 1986, se on kuitenkin kohtuullisen ajaton äänimaailmaltaan, varsinkin kun tietää juuri mustan musiikin kärsineen aika lailla siitä, että levytysbudjetit eivät aina sallineet hirveän paljoa hiomista.

73. Thin Lizzy: Johnny The Fox (1976): Romanttisen hevin merkkipaalu

Kaikkien aikojen hevibändi Thin Lizzy löi vuosina 1976-1979 tiskiin hämmentävän kovan kokonaisuuden; neljä peräkkäistä studioklassikkoa, joista kolme ensimmäistä puolentoista vuoden sisään, ja vielä ehkä kaikkien aikojen paras livetupla. Olen aikaisemmin kehunut pystyyn tämän sarjan kolmannen lätyn, vuoden 1977 ”Bad Reputation”in, mutta tämä sen edeltäjä on yhtä lailla klassinen levy – ainoa asia, jossa tämä ehkä jää jälkeen, on kokonaisuus sikäli, että tälle levylle eksyi pari puolivillaisempaa esitystä, mutta sarjassa ”levyn kuuden parhaan laulun keskiarvo” tämä saattaa olla paras koskaan tehty rocklevy.

Ensinnäkin Phil Lynott on yksi suosikkilaulajistani; hän pystyi olemaan samaan aikaan herkkä ja uhkaava, raaka ja romanttinen, keltti- ja soullaulaja, toiseksi hänen laulutekstinsä olivat parhaimmillaan niin lähellä runoutta kuin hevibändissä – tai missään muussakaan rockbändissä – voi päästä, kolmanneksi sävellyksetkin olivat usein hyvin, ja kaiken lisäksi bändi soitti kuin unelma.

Tämän levyn kohokohtia ovat aloitus ”Johnny” – siihen asti funkein tehty hevibiisi (mutta odottakaapas vain), levyn hitti ”Don´t Believe A Word”, jonka riffi on klassikko ja koko 2 minuuttia 20 sekuntia kappaletta on täyttä asiaa ilman mitään feidausloppua, B-puolen aloitus, nimibiisi ”Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed”, joka sitten on vielä aloitustakin funkympi, kitarakaahaus ”Massacre” sekä levyn lopettava taisteluhymni ”Boogie Woogie Dance”, jota on vaikea edes kuvailla. Väliin mahtuu muutama rauhallisempi hetki, kaikki hyviä biisejä mutta ehkä hieman ylisentimentaalisia – tosin ”Old Flame”n vaikerrus lähenee jo taidetta.

Ja levyn kymmenen laulun kokonaisuus kestää 36 minuuttia ja rapiat päälle – tämä on kaiken lisäksi oikea älppäri, jonka esityksiä ei venytetä yli sietokyvyn – vaikka muutamaa kappaletta kernaasti kuuntelisi kauemminkin.

72. Calexico: Carried To Dust (2008): Amerikkalaisuuden ytimessä

Jossakin vaiheessa musiikkifriikin elämääni minua rupesi ahdistamaan pelko, että olisin jo kuullut kaiken merkittävän uuden musiikin, mitä on tehty, eikä pian olisi mahdollista löytää mitään uusia suosikkeja joiden levyistä innostua. Onneksi olin totaalisen väärässä, enkä varmaan koskaan tule ehtimään kuulla kaikkea hauskaa mitä maailmalla tehdään. Yksi syy siihen, että pääsin pelostani, oli se, että löysin americanan – eli bluesin ja soulin harrastukseni johti siihen, että opin ymmärtämään paremmin folkia ja hyväksymään countryn – ja sen jälkeen näiden kaikkien hybridit ovat ilahduttaneet minua suuresti.

Calexico on hyvä esimerkki. Bändihän on vanha, mutta minä pääsin mukaan vasta viime vuonna, kuns atuin kuulemaan tätä lättyä edeltäneen ”Garden Ruin”-levyn, ja juuri kun olin seonnut siihen tuli tämä seuraaja ja räjäytti pankin. Tämä on täysin vastustamaton sekoitus countrya, rock´n´rollia, folkia, meksikolaista jota en osaa edes luokitella, ja jopa bluesiakin.

En oikeastaan edes osaa nostaa esiin yksittäisiä lauluja; leijuva ”Two Silver Trees”, melankolinen ”The News About William”, ”Man Made Lake”…etenkin levyn ensimmäiset puolisen tusinaa raitaa ovat kaikki erinomaisia – sisältäen kaikkien tyylilajien kirjon, mutta sikäli yhtenäisenä että kappaleita yhdistää ilmava poljento ja sellainen soiton lento ja riemu, jota on vaikea kuunnella virnistämättä. Laulusolisti ei ole ehkä maailman voimakkain, mutta ääni istuu kokonaisuuteen ja lievästi surumieliseen sävyyn oikein hyvin.

Calexico kävi jopa Ruisrockissakin kesällä, mutta en saanut raahattua itseäni paikalle vaikka se on suosikkifestarini. Omapa on syyni – jos livemusiikki iskee yhtä hyvin kuin yleensäkin, ja studioversio on näin riemastuttava, olisi konsertti varmaan ollut aika mukava kokemus.

71. Louise Hoffsten: Blues (1998): Suoraan selkäytimeen

Välillä minusta tuntuu, että parhaan koskaan kuulemani blueslevyn on tehnyt muuan Linköpingistä kotoisin oleva blondi, nimittäin tämä Louise Hoffsten. Hän on tehnyt uraa bluesahtavan rockin tulkitsijana jo 80-luvulta alkaen, ja myös tulkinnut kansanmusiikkia jazzin pohjalta, mutta tämä levy on sitä itseään, osittain akustinen ja osittain pienellä bändillä tehty suoraan selkäytimeen pureutuva kokonaisuus.

Sen ilmestyessä Louise oli juuri saanut MS-diagnoosin, samalla kun hänen lupaava kansainvälinen läpimurtonsa oli karahtanut paitsi sairasteluun myös kylmään ja luotaantyöntävään musiikkibusineksen ilmapiiriin. Nyt voi todeta, ettei hänestä luojan kiitos tullut mitään ”uutta Tina Turneriä”, vaan hän on tämän jälkeenkin jatkanut musiikin tekemistä kotona, pienimuotoisemmin ja juurevammin kuin ennen. En tiedä, vaikuttaako tieto kaikista vastoinkäymisistä siihen, miten minä tämän levyn koen – mutta minusta tämä on Bluesia suurella B:llä.

Levyn ohjelmisto koostuu enimmäkseen vanhoista tutuista blues- ja vastaavista numeroista, joskaan ei ensi kädessä niistä kaikkein kuluneimmista. No, Louisen tulkinta ”I Just Want To Make Love To You”:sta on minun korvissani ko. biisin Se Versio – ja kilpailijoita on m o n t a. Toinen vanha tuttu, ”I Pity The Fool”, kulkee sekin kuin juna. Levyn toinen kohokohta tuon Dixon-standardin ohella on ”God Don´t Ever Change” – jonka alkuperää en juuri nyt muista – jonka Louise laulaa pelkän kitaran säestyksellä niin, että tämäkin pakana vilkuilee vaivihkaa ylöspäin.

Voiko valkoinen mies (tai nainen) laulaa bluesia uskottavasti? Kyllä voi. Jos tämä ei mene jonkun puristin jakeluun, hänen pitää ehkä jatkossa kuunnella tietokirjoja. Minä taas laitan tämän kiekon soittimeen, kaadan itselleni viskipaukun ja koen taas puhdistumisen.

PS. Tämä albumi ei tällaisenaan tainnut ilmestyä kuin Louisen MS-taudistaan kirjoittaman samannimisen kirjan kylkiäisenä - mutta sen sijaan siitä julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin uudelleenmiksattu versio nimellä "Knäckebröd Blues". Miksauksesta en osaa sanoa mitään, mutta senkin levyn sisältö on varmasti sitä itseään...

70. Miljoonasade: Siskon luo San Diegoon (2000): Hellän karhea tilinpäätös

En tiedä paljonko tämä, yhden Suomirockin legendaarisimman yhtyeen tähän mennessä viimeisin levy aikanaan myi, mutta minulla on sellainen tunne että 80-luvun lopun ja 90-luvun alun lähes megasuosiosta jäätiin aika kauas. Ja se on harmi, koska tämä lätty ei laadultaan ollenkaan jää bändin myydyimpien levyjen varjoon – mutta tämä on mielestäni hieman erityyppinen kuin aikaisemmat levyt.

Miljoonasade oli kunniansa kukkuloilla vähän kuin Beatles aikoinaan – koskaan ei tiennyt milltä seuraava biisi kuulostaa, ja levyt olivat aika iloisia sekoituksia. Siinä mielessä tämä on erilainen – tämä on tietyllä tavalla enemmän rocklevy kuin aikaisemmat, teemat ovat ehkä vakavampia ja yhtyeen soundi piirua rujompi ja yhtenäisempi.

Minua ovat aina viehättäneet eniten Heikki Salon vähän vakavammat biisit, joista tämän levyn ”Pato” on yksi kaikkein hienoimmista; padotun virran käyttäminen täyttymättömän rakkauden ja kaipuun metaforana on loistoveto, sävel ylevän kaihoisa ja esitys hallittu. Nimibiisi on toinen onnistunut balladiviritelmä – jotenkin Eaglesmainen jo tematiikaltaankin. Rockimmassa päässä ”Psykopaimen” ja ”Kylmä johto” ovat oivia esityksiä, ja sitä tavallisempaa puolta edustava ”Tuulen viemää” on jälleen yksi esimerkki Salon kyvystä tehdä ”arjen klassikoita”.

Jos nuo vakavat vedot ovat suosikkejani, niin minusta Miljoonasateen Akilleen kantapää on kupletteihin sortuminen – mutta kas, tämän levyn hellän karheat ”Kukaan ei saa Kaisaa” ja ”Sikspäk-cowboy ja ruususuu” jäävät mieleen jo siksi, että päähenkilöille on luvassa onnellinen loppu – tosin ensinmainitussa jopa konkreettinen sellainen. Ja kun koko levyn sointi on juuri tuo ”hellän karhea”, saattaa itse asiassa olla että tämä onkin bändin paras levy. Ainakin sitä uutta odotellessa – sitä on käsittääkseni tehty jo useamman vuoden ajan?

69. Johnny Adams: Room With A View (1988): Kaikkien aikojen ääni?

Jos joku joskus tosiaan olisi pystynyt laulamaan puhelinluetteloa niin, että yleisö itkee, mina olisin veikannut sen olleen New Orleansin “Tan Canary”, Johnny Adams. Hän ei sentään ole niin tyypillinen tapaus blueslaulajana, että olisi ehtinyt kuolla tuntemattomana, vaan ehti ennen poismenoaan 1998 nauttia toistakymmentä vuotta säännöllisen levyttämisen ja bluesin paluun suomaa suosiota. Eikä hän ollut mikään pelkkä blueslaulaja – enemmänkin soulsellainen, jazzkin sujui sujuvasti, ja ennen kaikkea hän ylitti raja-aitoja yhtä vaivattomasti kuin lauloi asteikkoa.

Tämä levy taisi olla hänen kolmantensa Rounder-yhtiölle, ja toinen jonka minä hankin. Eikä hyvää siis ole pelkästään hänen äänensä, vaan myöskin kokonaissoundi – jämäkkä mutta hengittävä, terävä mutta rento – ja materiaali; kokoelma tulkintoja (mm. Percy Mayfieldiä) ja muutama uusi biisi. Enimmäkseen balladiosastoa, mutta pari napakan funkyä numeroa. En kyllästy ihmettelemään tätä levyä – miten esim. piano ja urut vetävät kappaleita, miten rytmiryhmä toimii, kuinka tyylitajuista on kitaransoitto, ja ne torvet...

Etenkin ”B-puolen” balladiosasto toimii hienosti – nimikappale on jo hyvä esitys, mutta klassisen sininen ”I Owe You” räjäyttää pankin. Hauska ei lopu siihen – vielä on edessä surumielinen ”Wish I Never Loved You At All” ja levyn päättävä ”illan viimeinen hidas” ”A World I Never Made”, jonka melkein kävelevä tempo ja loistelias piano luovat pohjan sellaiselle tulkinnalle, jossa Johnnyn ääni ikäänkuin lähtee lentoon, ja kiitää yli maisen murheen tavalla, joka jättää jälkeensä vain kylmät väreet kuulijan selkäpiissä.

68. KT Tunstall: Eye To The Telescope (2005): Folkmusiikin uudet vaatteet

Olen joskus ennenkin kehunut kirjastolaitostamme kulttuurinkantajana, ja juuri tässä tapauksessa haluan kehua Mustasaaren kunnankirjastoa, jonka hyllyssä tämä minulle entuudestaan täysin tuntemattoman taiteilijan levy näytti mielenkiintoiselta.

Levyltä löytyi folkahtavaa popmusiikkia, elävästi soitettuna ja sielukkaasti laulettuna. Ensimmäisenä esiin nousee ”Black Horse And The Cherry Tree”, jonka tarinasta ei ota selvää Erkkikään, mutta joka svengaa kuin juna. Muita kohokohtia ovat esimerkiksi ”Another Place To Fall”, joka samoin kuin edellinen on jonkinlainen balladin ja Bo Diddleykompin risteytys, sekä ”Suddenly I See”, joka on tavanomaisempaa poppia vaikkakin eloisasti esitettynä.

Ylipäätänsä tämän levyn ”folkosastoa” ova myös sanoitukset, jotka eivät ole sitä tavanomaisinta poika-tapaa-tytönosastoa, vaikka useasti parisuhdetematiikkaa(kin) sivuavat; KT:n tekstit maalailevat kuvia, joihin eloisa komppi ja ”skarpin rento ja huoleton” laulu istuvat täydellisesti.

Tämä levy ei välttämättä avaudu ensi kuulemalla , ja itselläni vei jonkin aikaa ennenkuin tulin antaneeksi sille tarpeeksi aikaa avautumiseen, mutta nyt se kuuluu osastoon levyjä, jotka otetaan esiin aina välillä, kun päivän pintaliidot kyllästyttävät. Ja kun KT:n kaksi seuraavaa levyä ovat ilmestyneet kokoelmaan, on molemmilla kerroilla ollut enemmän tai vähemmän pakko poimia jemmasta tämä debyyttikin. Ajatonta kamaa.

67. Seal: Soul (2008): Klassikoita kunnioittaen vaan ei kopioiden

Jossakin vaiheessa musiikkidiggarin uraani olisin ehkä empinyt hehkuttaa tämän levyn hyvyyttä, vaikka luultavasti olisinkin pitänyt siitä. Ensinnäkin Seal on sen tyypin artisti, jota nuorempana ja ehdottomampana olisin vierastanut. Toiseksikin, tämäntyyppinen coverlevy on usein tapa yrittää pelastaa luisuun lähtenyt ura – tai esim. käyntikortti AOR-markkinoille. Ja kolmanneksi, kappalevalikoima edustaa aika kulunutta otosta soulin klassikoista – vähän omaleimaisempi valikoima olisi ehkä ollut diggarin mieleen.

Todettuani tämän, minun on myönnettävä että tämä on hemmetin hyvä levy, ajatonta kamaa joka tulee kuulostamaan hyvältä vielä kauan. Ensinnäkin Sealin ääni on loistava – juuri tämäntyyppinen musiikki sujuu häneltä kuin luonnostaan. Toiseksikin, juuri hänen tapauksessaan, kun oma tuotanto joitakin poikkeuksia lukuunottamatta on ollut soundia enemmän kuin sävellyksiä, tällainen otos mustan musiikin klassikoita on oikein hyvä valinta. Ja soulmusiikkihan on aina ollut tulkintaa – harvassa ovat ne artistit, jotka ovat esittäneet ainoastaan omaa kamaa, ja monista hiteistä jokainen sukupolvi saa uudet versionsa.

Ja vaikka jotkut lauluista onkin jo tulkittu henkihieveriin, useimmat näistä versioista ovat oikein hyviä, nimenomaan koska ne päivittävät klassisen soundin tähän päivään, ilman ylimääräristä kikkailua esim. tempoilla tai rakenteilla, ja ennen kaikkea koska paitsi ääni myös tulkinnat ovat niin hyviä.

Mitä kappaleista voi sanoa? Avaus, Sam Cooken ”A Change Is Gonna Come” nostaa tässäkin versiossa ihokarvat pystyyn, ja kun perään heitetään ”I Can´t Stand The Rain” ja ”It´s A Man´s Man´s Man´s World”, allekirjoittanut on ihan banaaneina. Itse asiassa en voi sanoa tästä kokoelmasta muuta, kuin että ”Stand By Me” ei alkuperäisenäkään jostakin syystä koskaan ole oikein uponnut, eikä tämäkään versio muuta asiaa. Minun henkilökohtainen suosikkini on ”Here I Am (Come And Take Me)”, jonka alkuperäisversiota en ollut kuunnellut puhki.

Ja vielä – tämäkin levy kestää soittoa milkein missä tilanteessa tahansa. Juhlissa, autossa, työn taustalla, nukkumaan mennessä... tai vaikkapa silloin, kun joskus voi heittäytyä sohvalle hiljaisessa talossa, sammuttaa kaikki valot, häivyttää muut äänet ja antaa musiikin soida.

66. Elviira: Uudet vaatteet (2007): Viehkosti pianolla, osa 2

Taannoin kehumani norjalainen Elvira Nikolaisen ei ole ainoa uusi pohjoismainen singer-songwriterlöytö, johon olen viime vuosina törmännyt – ja hämmentävää kyllä, genren toinen suosikkini, tällä kertaa kotimainen, sattuu olemaan hänen kaimansa.

Homman nimi on siis piano- tai ainakin kosketinvetoinen laulaja-lauluntekijämusiikki, joka Elviiran tapauksessa on saanut hieman modernimmat ”uudet” vaatteet. Niiden alta pilkistää kuitenkin vanha kunnon popkäsityö; tämä levy on täynnä toinen toistaan hienompia biisejä, enimmäkseen keskitempoisia tai hitaita, joiden sävelmät tarttuvat aika helposti – jo toisella kuuntelukerralla huomaa tunnistavansa useimmat laulut. Elviiran ääni on miellyttävä – ei ehkä mitenkään ainutlaatuinen, mutta hän osaa laulaa lespaamatta tai honottamatta, ja pysyy nuotissa myös hiljaa laulaessaan.

Olen huomannut suosikkibiisieni vaihtelevan eri kuuntelukertojen välillä – ensin minut taisi koukuttaa ”Mikään ei riitä”, sittemmin suosikkeja ovat vuorotelleen olleet nimikappale, ”Uskonut en”, ”Enkeli”, ”Mikään ei riitä” ja nyt viimeksi ”Hiipuu pois”. Tässä tulikin jo luoteltua puoli levyä, mutta niinkuin norjalaisen kaimansakin levyllä, tälläkin albumilla huonoinkin biisi on vähintään seiskan arvoinen.

En tiedä paljonko tätä levyä on myyty, ja mielessä oli jo ehtinyt käydä sekin mahdollisuus, ettei jatkoa koskaan tulisikaan – samaan aikaan kun kaikki saatanan Idols-finalistit julkaisevat kolmansia albumeitaan – mutta onneksi on internet, ja tarkemmin ottaen Elviiran myspace-sivut, joilla hän kertoo uuden levyn työstöprosessista. Silloin päästäänkin sen vaikean toisen levyn kysymykseen – mutta debyytin perusteella uskoisin toivoa olevan.

65. Elvira Nikolaisen: Quiet Exit (2006): Viehkosti pianolla, osa 1

Tämä levy taisi tarttua mukaan ihan vahingossa kirjastosta – artisti oli minulle entuudestaan täysin tuntematon – mutta ensikuuleman jälkeen oli aika elvää, että joutuisin kaivamaan kuvetta. Norjalaisen Elviran ”nuhaisen hunjainen” ääni, hyvät sävellykset ja pianovetoinen soundi oli aika vastustamaton kokonaisuus.

Joko musiikkibisnes on muuttunut viime vuosina, tai sitten minun korvani ovat vihdoinkin auenneet – tai sekä että – mutta minusta ennen vanhaan oli huomattavasti vaikeampi löytää nuoria naispuolisia artisteja jotka sävelsivät ja soittivat tuotantonsa itse, ja nyt heitä pomppaa esiin oikealta ja vasemmalta. En oikein jaksa uskoa vian olevan ainoastaan minussa, koska olen kuitenkin kohtalaisen valveutunut popmusiikin kuluttaja, ja olen aina etsinyt uusia suosikkeja laajalla säteellä.

Elvira on niin nuori, ettei häntä kyllä olisi voinutkaan löytää paljon aikaisemmin, mutta hyvä näinkin. Hänen musiikkinsa on siis pianovetoista ”singer-songwriter-kamaa”; sovitukset ovat välillä riisutumpia, välillä täyteläisempiä, mutta aina lämpimiä ja vetoavia, ja sävellykset ovat mieleenpainuvia. Esitykset liikkuvat balladi-midtemposkaalalla; jos jostakin haluaisi valittaa, niin ne ovat keskenään aika samankaltaisia olemukseltaan.

Parhaimmistoon kuuluvat esim. hitinpoikanen ”Love I Can´t Defend”, nimikappale ja ”Cairo”, mutta kaikki sävelykset ovat vähintään OK. Tämän levyn tahtiin tekee mieli sytyttää kynttilä, istuttaa oma rakas kotisohvalle ja tarjota teetä tai punaviiniä, ja sitten katsella lumihiutaleiden tanssia tai kuunnella sateen ropinaa, tietäen että on turvassa sisällä lämpimässä.

64. Kent: Vapen & ammunition (2002): Alakulon aalto

1990-luvulla aloin tuntea itseni vanhaksi, kunuusi nuorisomusiikki ei innostanut minua vaikka samanikäiset tuttavani kehuivat mm. Kentin levyjä; minusta kitaravallit olivat rasittavia ja Joakim Berg säälittävä inisijä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vajosin sitten keski-iän hellään syliin – ja tämä levy tuli ja rä jäytti tajuntani.

Kiehtovinta tässä laulukokoelmassa on se soundi, joka tekee etenkin nopeista biiseistä kuolemattoman melankolisia timantteja (ilmankos Kent on aina iskenyt hyvin Suomessa, varsinkin kun kolme viidesosaa yhtyeen klassisesta kokoonpanosta omaa suomalaiset sukujuuret): ”Kärleken väntar” ja ”FF” ovat parhaat esimerkit, mutta ”Pärlor” ja ”Dom andra” eivöt tule kaukana perässä. Aloitus ”Sundance Kid” on midtempomaisempi mutta kypsää kauraa sekin.

Näitä kappaleita yhdistää komppi joka kulkee kuin juna, kompakti mutta ei ahdistava äänikuva, ja melodiat jotka varsinkin kertosäkeissä tarttuvat kuin sikainfluenssa varuskuntaan.En tiedä, syyttäisinkö tuottajaa vai ketä, mutta viidennelle levylleen Kent löysi sellaisen ”loiventajan” kitaravoittoiselle soitolleen, että rasittavasta kitaravallista tuli miltei sähköinen versio suomalaisesta melankoliasta... eräänlainen alakulon aalto, joka istuu ainakin minun sielunelämääni pelottavan hyvin.

Laulajan rooli ei ole ylikorostunut, ja siksi hänkin saa kokonaisuudesta puhtaat paperit – mutta levyn hitaammat/hiljaisemmat hetket paljastavat sen, että hän pysyy paremmin nopean ja hyvin sovitetun taustan tahdissa. Se ei kuitenkaan pilaa levyn parhaiden – nopeampien – esitysten loistoa. Tämä on loistava autoilulevy, toimii hyvin bileissä tai vaikkapa ihmisten mentyä jo kotiinsa (kunhan ei jätä nappuloita kaakkoon).

63. Cornelis Vreeswijk: Tio ballader och Personliga Person (1968): Pohjoismaiden suurin laulaja ja runoilija (hollantilainen, tosin)

Jos minulla olisi kynänkäyttäjänä idoli, niin se olisi Cornelis – Ruotsin suurin trubaduuri, jonka kieli taipui sekä proosaan että runoon paremmin kuin kaikkien aikalaistensa ja melkein kaikkien ruotsalaisten ylipäätänsä, vaikka hän muuttikin Ruotsiin vasta 11-vuotiaana ja aluksi oli täysin ummikko. Yli kolmenkymmenen vuoden ja levynura tuotti hämmästyttävän määrän loistavaa musiikkia – laulelmasta kansansävelten ja jazzin kautta rockiin asti. Hän levytti enimmäkseen omia tekeleitä, mutta joskus jopa teemalevyjä – Taubesta Bellmaniin ja jopa yhden Tapio Rautavaaran muistoksi.

Niinkuin nimi kertoo, tällä levyllä on periaatteessa kymmenen balladia ja yksi protestilaulu, mutta yksi mestarimme vahvoimmista osaamisalueista oli eri tyylilajien suruton sekoittelu keskenään. Äänikuva on akustinen, mutta yksi kappale onlevytetty kokonaisen viihdeorkesterin kanssa. Sovitukset ovat välillä bluesia, välillä sambaa – ja tietysti balladia.

Kaksi suurinta helmeä ovat yhteiskuntakriittinen ”Somliga går med trasiga skor” ja romanttinen balladi ”Saskia”, mutta itse asiassa useimmat kappaleet ovat hyviä – tuo ”protestilaulu” ”Personliga Person”, balladit ”Veronica” ja ”Bibbis visa” tulevat ensi hädässä mieleen. Kaiken yllä leijuu Cornelisin muhkea ääni, joka taipui hellyyteen, nauruun tai uhoon yhtä helposti kuin hänen laulunsa elivät akselilla romanttiset balladit, humoristiset kupletit ja yhteiskuntasatiirit - ja sekoittivat niitä mielensä mukaan yhteen.

Ja hänen tekstinsä – tässä meillä siis on mies joka aikuisuuden kynnyksellä joutui vaihtamaan kotimaansa vieraaseen maahan, jonka kielen joutui opettelemaan alusta alkaen. Ehkä juuri siksi hän hallitseekin sen niin suvereenisti, mutta uskaltautuuu leikittelemään rakenteilla ja jopa keksimään uusia ilmaisuja. Teksteissä elävät romantiikka, kapinamieli ja empatia sorrettuja kohtaan sekoituksessa, jonka vertaista ei kukaan syntyperäinen ruotsalainen ole koskaan saanut aikaan.

62. Whitesnake: Come An´ Get It (1981): Yksi- tai kaksimielisyyden huippu

Teinivuosina aloittamani klassinen heviharrastus ei ole koskaan mennyt pois, vaikkakin ko. tyylilaji ja etenkin sen jälkeläiset ovat kehittyneet suuntiin jotka eivät minua kiinnosta. Sen sijaan soittimeeni palaavat aina välillä sellaiset ”klassiset” nimet, jotka sinne kerran löysivät: Thin Lizzy, Ufo, Nazareth, Uriah Heep – ja ennen kaikkea Deep Purple johdannaisineen, joista vähäisin ei ole tämä Whitesnake.

Tämän bändin levyt seurasivat aikoinaan samaa kaavaa: Bluesahtavia kappaleita, konservatiivisen jykeviä sovituksia, sopivasti kaksimielisiä – ellei peräti yksimielisiä – sanoituksia, ja sitten yksi kaikkien aikojen lauluäänistä, bändin nokkamies ja ennen pitkää ainoa perustajajäsen, takatukan kummisetä David Coverdale. Bändin kulta-aikana, perustamisesta vuoteen 1982, tuli miltei vuosittain tyrnä paketti heviä, ja tämä lätty on niistä paras – tai pahin, jos tästä menosta ei pidä.

Menopaloissa löytyy; A-puolelta nimikappale, ”Hot Stuff”, hitti ”Don´t Break My Heart Again” ja bändin raivoisin paahtobiisi ”Wine, Women An´ Song” – arvatkaapa muuten mistä se kertoo – ja B-puolelta esim. soulahtavasti svengaava ”Would I Lie To You”, jotka kaikki kelpaisivat mille hevilevylle tahansa. Tunnelmointiosaston helmi on ”Lonely Days, Lonely Nights”, mutta myös lopetus ”Child Of Babylon” toimii. Kumpikin on paitsi hitaampi esitys myös painava siinä missä bändin nopeatkin biisit; jos jotain voisi moittia, niin kuusimiehisen orkesterin pitäisi voida sovittaa materiaalinsa hieman vaihtelevammin; nyt ei välttämättä aina huomaa kappaleen vaihtumista.

Se on kuitenkin kevyt moite; minua juuri tuo soundi hivelee vaikka se ei hirveästi uusiudukaan. Bändiä vastaan useimmiten esitetyn varauksen – seksistiset tekstit – voi myös nähdä suhteellisena; eivät muutkaan heviyhtyeet, tai muutkaan iskelmä- tai rockpumput, välttämättä olleet sen parempia, ja sen lisäksi rockmusiikki on kai nimenomaan lisääntymisen soundtrack.

61. Kate & Anna McGarrigle: Pronto Monto (1978): Liian hyvä hitiksi

Myisikö joku minulle tämän levyn? Minulla on vain joskus 80-luvun alkuvuosina tehty kasettikopio – Basfin keltaiselle nauhalle – ja viimeksi kuunnellessa se huojui jo aika pahasti. LP jonka silloin kopioin löytyy samasta kaverini isonveljen kokoelmasta, josta jo esiteininä bongasin Beatlesin, CCR:n ja vastaavien lisäksi mm. Chicagon, Blood, Sweat & Tearsin – ja sitten nämä kanadalaiset sisarukset, joiden sielukkaat äänet ja soljuva folkpopsoitanto iskivät jo silloin.

Myöhemmin olen hankkinut muita heidän levyjään, mutta tätä ilmeisesti ei niin tärkeänä pidettyä lättyä en vain ole nähnyt – ja esim. allmusic.comin mukaan tätä ei ole edes julkaistu CD:nä. Ilmeisesti tämän levyn piti olla jonkinlainen läpimurto kulttisuosiosta poplistoille, mutta se oli heidän muuhun tuotantoonsa verrattuna liian sliipattu ja floppasi, jonka jälkeen sisarukset saivat kenkää levy-yhtiöltään.

Minua tuo mahdollinen liiattu puleeraus ei kyllä häiritse. Laulut ovat kauniin melodisia olematta siirappisia, ja teksteissä on yleensä joko hauska, koskettava tai muuten mieleen jäävä koukku. Yksi mieleen jäänyt laulu on ”NaCl”, joka kertoo rakkaudesta käyttäen suolaa metaforana. Muita kohokohtia ovat esim. aloitus ”Oh My Heart” ja erolaulu ”Dead Weight”, kun taas ”Bundle of Sorrow, Bundle Of Joy” on yksi parhaimmista lapselle omistetuista lauluista mitä olen kuullut, ehkäpä juuri koska se on kaunis olematta siirappinen.

Siskojen äänet ovat loppujen lopuksi se asia, joka minun kirjoissani sinetöi tämän levyn hyvyyden. Kumpikin on sielukas solisti, äänet ovat persoonallisia, herkkiä mutta vahvoja, ja soivat yhteen kuin ihmisen mieli; itse asiassa heidän laulamanaan voisi kuunnella melkein mitä musiikkia tahansa. Ehkäpä tämäntyyppiset artistit ovat liian hyviä saavuttaakseen suurten massojen suosion?

* Jälkikirjoitus, 1.10.2017 *

Hyviä uutisia; jo noin 2015 löysinkin tämän albumin Spotifystä, ja pari viikkoa sitten sain käsiini myös CD-version. Se toimii vielökin yhtä hyvin, ellei jopa paremmin kuin ennen - harvassa ovat ne albumit, joiden tenho pysyy vuosikymmenestä toiseen. No, enpähän välivuosina ehtinyt kuunnella tätä puhki.

Vieläkin nuo samat laulut viehättävät minua - mutta samoin esim. surumielinen lopetuslaulu "Cover Up My Head", jolla sisarten stemmat taas kerran nostattavat ihokarvoja, loistavasti sovitettu "nimikappale" "Pronto Monto (Prends Ton Manteau)" tai miltei ragtimesävyjä - mutta siedettävästi - viljelevä "Side Of Fries"... Itse asiassa kaikki levyn kappaleet ovat hyviä.

60. Bo Kaspers Orkester: Hittills (1993-1998): Cocktailjazzia pintaliitäjille – vai?

Ensin alkuun minä en ollenkaan käsittänyt tämän orkesterin hienoutta. Soundi oli jotain popjatsia joka selvästi oli suunnattu värikkäitä drinkkejä lipittäville jupeille, ja laulaja oli sietämätön inisijä. Kunnes minulle kerran – eräissä joulujuhlissa – välähti kuinka hieno biisi onkaan ”Undantag”. Ja sen jälkeen tuli muita, melkein yhtä hienoja esityksiä, ja vielä aika monta.

Levy, joka niissä joulujuhlissa myös kokonaisuutena kolahti, oli juuri tämä BKO:n 90-luvun ja neljä ensimmäistä albumia kattava kokoelma. Myöhemmin, kun olen tsekannut ko. albumit kokonaisuudessaan, olen voinut todeta valintojen tälle albumille olleen varsin onnistuneita – muitakin hyviä kappaleita löytyy tietenkin, mutta en itse vaihtaisi tältä levyltä kuin pari kolme esitystä toisiin.

Suurimmat helmet ovat juuri kuubalaisesti kaihoisa ”Undantag” ja bändin alkuaikojen suurin hitti ”Hon är så söt”, jonka pianovetoinen jazzsointi onkuin suoraan edesmenneen Jan Johanssonin nuottikirjasta, mutta muitakin helmiä on; soulveto ”Allt ljus på mig”, bossahtava ”Ett och noll”, latinalaismerikkalaisesti kaihoisa ”Fyrarättersmål” ja niin edelleen. Ehkä koko levyn tärkein anti on se, miten vaivattomasti tämä orkesteri liikkuu eri tyylilajien välillä, kattaen melkein koko mustan populaarimusiikin kirjon, kuulostaen silti koko ajan omalta itseltään.

Bo (Kasper) Sundströmin ääni on tavallaan ryhmän musiikin heikoin lenkki – pidin häntä siis ennen inisijänä – mutta tarkemmin kuunneltaessa hänen laulusuorituksensakin muuntuvat eri tyylilajien mukana niin, ettei hän ainakaan ole kokonaisuuden tiellä. Ja se kokonaisuus on musiikkia, joka soi yhtä hyvin autossa, juhlissa kuin myös esim. yöllä juhlien päätyttyä, kun nauttii vielä tilkan punaviiniä ennenkuin menee nukkumaan – sinisävelien tuudittamana.

59. Tom Waits: Heartattack & Vine (1980): Rujon romantiikan peruskurssi

Joskus 80-luvun alkupuolella satuin lyhyen ajan sisään hankkimaan muutamia sellaisia levyjä, joilta löytyi ko. artistien tekemiä versioita erään T. Waitsin lauluista, etunenässä ruotsalaisen Dan Hylanderin iki-ihana ”Natten är gryende”, joka oli alkuperäiseltä nimeltään ”Jersey Girl”. Se oli niin hieno esitys, että oli pakko päästä lähteille, ja muistaakseni Kanelta Turusta löysin sitten tämän levyn, joka on kuulunut levyhyllyn perusvarustukseen siitä lähtien.

Waitsin pitkällä uralla tämä taitaa olla eräänlainen käännekohta – tässä hänen 70-lukulainen spurgujazzsointinsa huipentuu kohdaten samalla esiin pyrkivän 80-luvulta lähtien hänen musiikkiaan leimanneen kulmikkuuden ja rosoisuuden, ja minusta nimenomaan tämä yhdistelmä tuottaa parhaimman lopputuloksen.

Levyn aloittava nimikappale on karhealla poljennollaan airut tulevasta, mutta vielä tässä vaiheessa kokonaisesitys on hallinnassa (josta lukija voi päätellä, etten ole varauksettomasti diggaillut kaikkia hänen myöhempiä levyjään...), ja toinen raita, instrumentaali ”In Shades” on yksi cooleimmista kuulemistani esityksistä. Kuka sen sanoikaan - joskus vain on pakko käyttää aurinkolaseja päivällä, vaikka aurinko ei paistaisikaan (tai silmiin koskisi).

Yhdeksästä raidasta (aah – vanha kunnon 40 minuutin LP...) neljä on balladia pianoineen ja jousineen; jokainen niistä on vähintään hyvä – B-puolen ”On The Nickel” ja ”Ruby´s Arms” jopa erittäin hyviä – mutta juuri tuo ”Jersey Girl” on loistava. Persoonallinen laulu, fraseeraus ja ajoitus, komppi joka toimii kuin ajoitus, kuin rakkaimman hengähdys iholla... koskaan ei ”sha-la-la...” ole soinut uskottavammin kuin tässä kertosäkeessä.

Kuolematonta kamaa... hellän karhea käsittely, rujon romantiikan peruskurssi, jotakin nasevaa laukoakseni. Tom Waitsin tuotanto ei siis aina ole soittolistallani päällimmäisenä, mutta tämä levy toimii – ja hänen laulujensa voimasta kertoo sekin, miten paljon niitä ovat versioineet hyvinkin erilaiset artistit läpi vuosien.

58. Kojo: Lucky Street (1980): Suomalaisen juurimusiikin peruskivi

Joskus kauan sitten muistan harmitelleeni sitä, ettei Suomessa ollut ensimmäistäkään laulajaa, jonka englanninkieli olisi kestänyt levyttämistä. Ja nuorena poikana uskoin kauan myös jostakin Soundista lukemaani väitteeseen, että suomalaiset juurimusiikin soittajat olivat liian opistomaisia tai jotakin, koska musiikki ei useinkaan ns. svengannut. Ja tätä taustaa vasten Kojon enimmäiset albumit ja etenkin tämä kakkonen hämmensivät minua.

Koska minusta tämä soi hienosti, oli kyseessä sitten raaka rock & roll tai perinteinen hidas; koko amerikkalaisen rytmimusiikin skaala soi näissä lauluissa. Ja vaikka solistin mongerrus on välillä aika epäselvää, ei ilmaisun voimasta voi olla epäilystäkään. Tosin B-puolen ”new-orleansilaismarssin” ”Francoise”:n sanat voivat olla mitä vaan kyökkiranskaa...

Ja tämä on siis monipuolinen lätty. A-puolelta löytyy, tavanomaisen aloituskappaleen jälkeen, reggaeveto ”Sunny Southside (Of New Mexico)”, perinteinen balladi ”Cabin Song” – joka saattaa olla kaikkein paras Suomessa tehty illan viimeinen, rockrymistys ”De Soto Sweet”,joka pesee Hurriganesit näiden omalla takapihalla (kitarassa onkin mm. eräs edesmennyt hra Järvinen), sekä Spingsteenmäinen rockhymni ”Running Out Of Time”, kaikki ilmiselvää hittikamaa.

Kun B-puoleltakin löytyy vielä pari oikein hyvää esitystä, on lopputuloksena levy, joka kestää kulutusta. Harmikseni minulla on tämä vain vinyylinä, joten se saa olla aika lailla rauhassa levyhyllyssä, mutta sen teho ei vieläkään, pian 30 vuotta myöhemmin, ole laimennut yhtään; tämä on eräänlainen suomalaisen juurimusiikin peruskivi, joka on ja pysyy, vaikka itse solistin sen jälkeinentuotanto minun korvissani onkin ollut aika puolivillaista.

57. Lucinda Williams: Essence (2001): Elämän marinoimia tarinoita

On ääniä ja ääniä – ja jos lauluäänistä puhutaan, esim. selkeitä, voimakkaita sellaisia ja sitten enemmän tai vähemmän tokkuraisia, vasta heränneen kuuloisia. Lucinda Williamsia voisi laulun perusteella kuvitella vaikkapa juopoksi, ja hänen laulujensa teematkin sivuavat useimmiten elämän rikkinäistä puolta hyvinkin todentuntuisin sanankääntein.

Tämä voisi johtaa sietämättömän pateettiseen lopputulokseen, mutta sen sijaan hänen esityksensä meneekin jostain syystä minuun täydestä. Siihen voi vaikuttaa esim. se, että hän kuitenkin laulaa kohtuullisen oikein, ja ainakin se, että hänen musiikkinsa omaa sellaista harvinaista auktoriteettia, jonka voi aistia tulleen eletystä elämästä ja koetuista kolhuista. Sen lisäksi äänimaailma on mitä miellyttävin, kitarointi elävää ja tunteikasta (eikä lähde hanskasta) ja komppi ns. hallussa.

Kuunnelkaapa vaikka tämän levyn nimibiisi – joka sinänsä ei ole valitus, vaan hyvinkin määrätietoinen kuvaus siitä, mitä päähenkilö haluaa. Tai ”Out Of Touch”, joka on tosin melankolinen mutta toteava ennemmin kuin valittava tarina rakkauden katoamisesta. Molemmat ovat sinänsä aika sisäänpäin kääntyneitä, tempoltaan viipyileviä, pitkähköjä teoksia, mutta oikeassa mielentilassa ne toimivat huomattavasti paremmin kuin väärä raha.

Tämän levyn suurin vahvuus on silti yksittäisiä kappaleita suurempi kokonaisuus – se yöllä autossa turhaan odottamisen tunnelma, joka valtaa minut aina kun kuulen näitä säveliä.

56. Los Lonely Boys: Sacred (2006): Kings of Texicana

Yksi musiikin ystävän elämän tähtihetkistä on se, kun yhtäkkiä löytää "puskista" uuden suosikin, jonka musiikki iskee suoraan luihin ja ytimiin - ja nykyisin siihen on avautunut yhä moninaisempia uusia mahdollisuuksia. Joku aika sitten browssasin huuto.netistä blueslevyjä, ja tarjolla oli mm. tämä lätty, minulle siihen asti täysin tuntemattoman poppoon tekemä. Etsin bändin Spotifysta, ja tiesin noin minuutin kuuntelun jälkeen tekeväni tarjouksen - ja joitakin päiviä myöhemmin CD löytyi postilaatikosta.

Jo ensimmäinen kappale, "My Way", kertoi missä mennään. Se ei ole uusi versio Frankie Boyn ikivihreästä, vaan jäntevästi etenevä "chilimausteinen" funky juuripala - vähän kuin Santanaa parhaimmillaan, mutta ilman siirappia. Bändi heittää teksasilaiseen soppaansa sopivasti latinomausteita, mutta perusvire on kuitenkin USA:ta - ja hymnillä "Outlaws", jossa vierailevat bändin kolmen veljeksen isä sekä Willie Nelson laulusolisteinä, Los Lonely Boys pesee Lynyrd Skynyrdin sen kotikentällä. Sanoma on tietysti typerää lainsuojattomuusromantiikkaa - mutta se melkein kuuluu asiaan tälläisessa kappaleessa.

Kulttuurien välinen keitos on parhaimmillaan biiseissä kuin "Órale" ja "Oye Mamacita", jossa heitetään sekaan espanjaakin - kun taas "I Never Met A Woman" on juuri niin hieno balladi kuin näillä rajamailla voidaan saada aikaan. Soitto on mehevää, tuotanto orgaaninen, ja veljekset ovat päteviä laulajia, ja heidän äänensä soivat tarvittaessa hyvin yhteen.

Olen miettinyt miksi juuri tämä levy uppoaa minuun niin hyvin, ja tullut siihen tulokseen, että juuri tuo latinalaisamerikkalainen mauste, joka sallii tunteenpurkausten lievän liioittelemisen, iskee jonnekin aivojen toiselle puolen, häpeilemättömän sentimentaaliseen sieluuni. Tätä pitäisi itse asiassa kuunnella juovuksissa ja tutkailla miten se toimii...

55. Rolling Stones: Sticky Fingers (1971): Aarre vetskarin takana

Rolling Stones on periaatteessa kuulunut suosikkibändeihini noin vuodesta nolla, mutta oikeastaan yksikään bändin albumeista ei silti mielestäni kestä kuuntelua alusta loppuun – vaikka lähes joka lätyltä löytyy klassikoita, on mukana selvästi myös puolivillaisempaa kamaa – jos ei asioita sotketa muuten, niin ainakin päästetään rakastettava retku ja maailman ehkä huonoin levyttävä rocklaulaja Keith Richards ääneen.

Poikkeuksia kuitenkin löytyy – tai ainakin sellaisia kokonaisuuksia, joiden huiput piilottavat huonommat hetket lomaansa niin, etteivät ne varsinaisesti häiritse. Ja tällä levyllä huippuja on monia, mutta ennen yksittäisiä lauluja pitää kehua Stonesien vahvin puoli, joka on soundi. Herra Richards ei ehkä ole laulaja, mutta keppi pysyy hänen kädessään, ja tässä vaiheessa bändin uraa tukena toiminut Mick Taylor on myös alan miehiä. Mick Jagger on myös voimissaan, mutta ennen kaikkea rytmiryhmä ja etenkin maailman paras rockrumpali Charlie Watts hoitavat hommansa.

Esimerkkejä tästä ovat, rockimmasta päästä aloittaakseni, levyn hitti ”Brown Sugar” sekä aloituskappale ”Bitch”, ja toisaalta hidas ”I Got The Blues”, joka on ihan sitä itseään. Pitkä, jammaileva ”Can´t You Hear Me Knocking” on myös aika herkullinen. Levyn B-puolelta löytyvät myös kantrahtava ”Dead Flowers” ja tunnelmallinen ”Moonlight Mile”, jotka samalla kertovat jotakin siitäkin, missä tilassa bändi oli vuoden 1971 paikkeilla – enkä ole edes maininnut ”Sister Morphinea”.

En halua moralisoida enkä ottaa kantaa siihen, tekikö Rolling Stones 60-70-lukujen taitteen molemmin puolin hienoa musiikkia päihteiden avulla vai niistä huolimatta, enkä liioin pohdiskella sitä maailmankuvaa, josta jo kappaleiden nimet antavat osviittaa. Oli bändin tila mikä oli, niin lopputuloksena oli komea levy, joka – herroja Jagger ja Richards lainatakseni – ”on vain rock´n´rollia – mutta pidän siitä”.

54. Kathy Mattea: Love Travels (1997): Kaikkea sellaista, mistä en välitä – vastustamattomassa paketissa

Kathy Mattea on kantrilaulaja, ja minä olen vuosikymmenten ajan inhonnut juuri kyseistä musiikinlajia ainakin kaavamaisimmassa muodossaan. Hänen musiikkinsa on aika sliipattua, ja minä olen aina etsinyt särmää merkkinä elämästä. Periaatteessa minun ei pitäisi pitää tästä albumista, mutta hassua kyllä se iski tajuntaani muutamia vuosia sitten niin, että se jopa avasi kokonaisen americanan vyöryn musiikkimakuuni ja levyhyllyyni. Siihen vyöryyn sisältyi lopulta huomattavasti enemmän mullalta ja/tai metallilta maistuvia keitoksia, mutta tämän paketin tenho kestää silti.

Paras esimerkki ristiriidasta on aika perinteinen countryballadi ”If That´s What You Call Love” steelkitaroineen kaikkineen, jonka esim radiosta kuullessani olisin varmaan vaihtanut asemaa. Levyä kuunnellessa se jäi tekemättä, ja kas, kaunis sävel ja Kathyn jotenkin tavallinen mutta kantava ääni olikin mahtava yhdistelmä. Levyn helmi on versio Janis Ianin ”All Roads To The River”-laulusta, jonka sävel ja sovitus tukevat Kathyn ääntä niin, että lopputulos nostaa ihokarvat pystyyn. Siitä ei poplaulu parane.

Levyn esitykset ovat oikeastaan tasaisen vahvoja, kantrista folkin kautta poppiin, ja ne soivat kauniisti arkiaskareiden taustalla mutta kestävät kuunteluakin. Tämä ei silti tarkoita siirappisuutta tai sitä, että levyssä ei olisi särmää, se vain ei hypi silmille vaan löytyy mm. sanoituksista jos niitä jää kuuntelemaan. Ja tämä on juuri sellainen levy, joka voi ”jäädä soittimeen” sitten, kun sitä on ensin pysähtynyt kuuntelemaan.

Koko paketista välittyy lämmöllä tehdyn käsityön leima – en tiedä yhtään mitään siitä, minkälainen suhde Kathylla oli bändiinsä tai miten levytys sujui, mutta sieluni silmillä näen soittajia oikeiden, analogisten instrumenttien kimpussa, jotka aina välillä intoutuvat soittamaan sydämensä halusta, kun taas välillä vaan jutellaan ja hörpätään kahvia, kotoisen sotkuisessa studiossa joka lähinnä muistuttaa suuren maatalon tupaa. Niin, ja kaikki tämä tapahtuu jossain Keskilännen pikkukaupungissa, jonka elämää voimme seurata tunnin siivuissa arki-iltapäivisin joltain TV-kanavalta...

53. Angelique Kidjo: Oremi (1998): Afrikan tähti

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua vaivaa se, kuinka paljon elämyksiä minulta menee sivu suun vajavaisen kielitaitoni vuoksi. Sinänsä olen kaksikielinen suomalainen, hallitsen englannin likimain niin hyvin kuin voi ottaen huomioon etten ole koskaan asunut englanninkielisessä maassa, koulusaksani riittää yllättävän pitkälle ja ranskaa ja espanjaakin osaan tavata niin, että ainakin osa tekstiä avautuu. Musiikissa osa kokonaisuudesta menee ohi jos ei ymmärrä tekstiä, vaikka kuinka svengaisikin.

Ja toisaalta tämän artistin tuotannon ymmärtämiseen kielitaitoni et tule riittämään koskaan. Angelique Kidjo on kotoisin Beninistä, ja laulaa pääasiassa käsittääkseni äidinkielellään, jota en ymmärrä. Muutamissa biiseissä on joko kokonaan tai osittain englanninkielinen teksti,joka tietysti auttaa vähän – mutta mitään hirveän syvällistä ei kyllä tule esille.

Levyn aloitus on sykkivä versio vanhasta Jimi Hendrixin hitistä ”Voodoo Child (Slight Return)”, jonka riffi toimii kuin tauti tässä enemmän perkussiivisessä ympäristössä. Se on oivallinen sinänsä., mutta Kidjon omat laulut ovat jopa parempia. Soundi on jonkinlainen ”afrikanisoitu moderni soul”, jossa sykkiviä biittejä maustavat etupäässä sormiot ja perkussiot, mutta myös maukkaasti vaihteleva valikoima torvia yms.

Tämä kaikki luo tunnelman, jossa Angeliguen miellyttävä, syvähkö ääni toimii eräänlaisena seremoniamestarina ja bändi luo maton, joka svengaa välillä ”alkukantaisesti” ja välillä ikäänkuin paremmin tuntemani afroamerikkalaisen jazzin tai soulin kehyksiä lainaten, mutta kuitenkin omanaan. Kun tekstejä ei osaa, voikin päätellä soinnista (esim. riemu tai melankolia) missä mennään – ja se avaa uusia ulottuvuuksia musiikkiin.

Kokonaisuudesta on vaikea nostaa esille yksittäisiä esityksiä; ”Open Your Eyes” miellyttää minua ehkä osittain siksi, että se kuuluu levyn ymmärrettävämpiin esityksiin, kun taas esim. ”Babalao” yksinkertaisesti vain saa puntin vipattamaan. Tempot ovat enimmäkseen keskisellaisia, mutta tunneskaala vaihtelee silti.

Vielä lisäbonuksena on todettava, että tämäntyyppinen musiikki pakottaa ajoittain pseudointellektuaalisuudesta ja näyttämisen halusta kärsivän akateemisen kirjoituspöytätyöläisenkin kehumaan sitä ihan ”vain” tunnepohjalta eikä mihinkään muka-järjellisiin argumentteihin perustuen.

52. Eppu Normaali: Rupisia riimejä ja karmeita tarinoita (1984): Tietynlainen tähtihetki ja Suomirockin kulmakivi

Kun on ollut nuori 80-luvun Suomessa, ei voi välttää suhdetta tähän bändiin. Minä rakastin Eppuja – seurasin heidän kehitystään levy levyltä (sinkut mukaan lukien) noin ”Maximum Jee&Jee”stä asti, ensin diggaten ja jostakin ”Valkoisen Kuplan” kohdalta yhä enemmän epäilevänä – mutta juuri maagisena kesänä 1984, kun olin vastavalmistunut ylioppilas, aurinko paistoi koko ajan ja maailma oli avoinna, tämä levy oli tärkein yksittäinen osa henkilökohtaista soundtrackiani.

Jo aloitus on häkellyttävä – ”Taivaassa perseet tervataan” oli soundinsa puolesta silkkaa heviä, ja sanoitus... oli vähemmän omituinen kuin pari muuta levyltä löytyvää – mutta kakkosbiisi, ”Tähdenlennon tiellä” on Eppujen ehkä komein yksittäinen biisi, jossa varsinkin Pantse kitaroineen näyttää taivaan merkit. Toisaalta levyn lopettava trio – ”Pimeyden tango” dramaatisine haitareineen, ”Savuna ilmaan” joka taitaa olla bändin bluesikkain esitys, sekä romanttinen perusveto ”Viides toukokuuta”, on yksi suomalaisen rockin kunniakkaimmista kymmenminuuttisista.

Toinen puoli levyä on tavanomaisempaa kamaa, mutta silti hyvin eppumaista – tajuttomista sanoituksista ja ihmeellisistä painotuksista jykevään komppiin ja taas siihen kitarasoundiin – ja tämä kokonaisuus, joka samalla jäi tyylinsä viimeiseksi ennen ”Kahdeksannen ihmeen” iskelmäviritystä, suurmenestystä ja lopullista nousua kansakunnan kaapin päälle, on minun mielestäni Ylöjärven jätkien paras lahja rockmusiikille ja yksi Suomirockin kulmakivistä.

Ja vielä on todettava, että vaikka osaan nimetä montakin sellaista nuoruuteni suosikkia, jota ei enää hirveästi tee mieli kuunnella, niin Eppujen parhaat tekeleet ovat kyllä säilyttäneet tenhovoimansa – ja heidän huonommat hetkensä tuntuvat yhä yhtä tyhmiltä kuin silloin.

51. Tuomo: My Thing (2007): Suomesta. Svengaa. Englanniksi. Tämä on minunkin juttuni!

Pari vuotta sitten alkoi pääkaupungistamme kuulua kummia; yhtäkkiä skenellä on liuta toimivia, osaavia, uskottavia suomalaisia soulartisteja, jotka hoitavat homman kotiin miltei alkuperäiskansan otteella, ja tämän liudan kärjessä marssii muuan Tuomo Prättälä. Se ei sinänsä enää ihmetä ketään, että Helsingistä löytyy soittajia jotka voisivat toimia vaikkapa Memphisissä, Chicagossa tai vaikkapa Detroitissa, mutta Tuomo hoitaa jopa laulupuolen niin, että sitä sekä kehtaa että tykkää kuunnella.

Minun soultuntemukseni mukaan tämän albumin esikuvat liikkuvat ensi kädessä 70-luvun alkupuoliskossa – joka minusta olikin soulin kultakausi – mutta hyvä musiikki on ajatonta, ja niinpä tämä evy on samalla sekä perinnetietoinen että moderni. Soundi kuulostaa mukavan analogiselta, vaikka soitinarsenaalissa onkin myös modernia osia. Kitaristit näyttävät, mitä rytmikitaran soitto oikein on, koskettimet soivat juuri niin kuin pitääkin, ja komppi seuraa svengaten.

Minun suosikkikappaleitani ovat ”My Thing”, joka on hyvä esimerkki siitä, miten tanssimusiikkikin voi olla dynamiikkaa eikä pelkkää jumputusta, ”Don´t Take It Too Hard”, joka edustaa paahto-osastoa á la Tuomo, mielenkiintoisen tarinan omaava ”Ballroom Girl” sekä ihanan sähköpianoriffin vetämä ”I Won´t Worry”, jonka sanoma on lisäksi jotenkin spot on.

Yksi tämän levyn hyvistä puolista on kuitenkin se, että se kestää kuuntelua myös kokonaisuutena – vaikka kaikki kappaleet eivät täysiä kymppejä olekaan, ne onnistuvat vähintään kuulostamaan sopivan miellyttäviltä ja/tai jännittäviltä jotta välttyy käyttämästä mitään skip-nappia tai vastaavaa – ja se on aika hyvä saavutus miltä tahansa levylle, saati sitten suomalaiselta mutta englanniksi lauletulle soullevylle.

Välitilinpäätös: Viisikymmentä hyvää albumia

Viime vuodenvaihteessa aloittamani projekti on nyt sitten valmis – tai välivaiheessa; tarkoitukseni oli vuoden ajan vaahdota suosikkilevyistäni, niin että kerran viikossa toisin esille mielipiteeni jostakin populaarimusiikillisesta kokonaisuudesta joka on miellyttänyt minua. Homma olikin niin miellyttävää ja mielenkiintoista, että valmistuin etuajassa – viiteenkymmeneen albumiin kului aikaa kahdeksan kuukautta ja risat.

Vaikka tästä kasasta löytyy varmaankin suuri osa suosikkiartisteistani ylipäätänsä, tämä ei ole varsinainen huippulista. Jos nyt pitäisi nimetä 50 kaikkien aikojan parasta levyä, joutuisin eri syistä vaihtamaan niistä suuren osan – esim. jos olen jo kehunut jonkin artistin yhtä levyä, joutuvat saman tekijän muut teokset listalla alemmas – mutta hyviä ne kuitenkin kaikki ovat, ja se joka haluaa niihin tutustua löytää ensimmäiset 12 levyä Virkamatka-blogistani, ja loput tämän otsikon alta.

Alun perin ajattelin että lopettaisin listaamisen näihin viiteenkymmeneen, ja sen jälkeen voisin vaikka käsitellä hyviä yksittäisiä kappaleita tai jotakin, koska esim. etelän soul, jota rakastan, ei alun perin ollut mitään albumikamaa, ja muutenkin musiikkimakuni yhä enemmän suuntautuu hyvien yksittäisien kappaleiden etsimiseen ja kokoamiseen kuin albumien kuunteluun – sellaista on yhä nopeatempoisempi nykyelämä...

Juuri näillä näppäimillä tunne on silti se, että vaikka jotakin muutakin saattaa olla tulossa, niin tämä albumikommentointikin tulee kyllä jatkumaan. Niin tulee käymään jo siitäkin syystä, että hyviä levyjä on niiiiiin paljon jäljellä ihan kehumattomina. Watch this space, niinkuin NASA:ssa sanotaan...

50. Chess Blues Masters: Little Milton (1962-1970): Versioinnin mestari

Muutama vuosi sitten poismennyttä Little Milton Campbellia ei koskaan oikein laskettu bluesin tai soulin suurten nimien joukkoon, ehkäpä koska hän luovi sujuvasti eri tyylilajien välillä, tai ehkä välillä muistutti hieman liikaa B B Kingiä tai Bobby Blue Blandia, ja koska hän omien originaalien ohella koko ajan levytti myös omia versioitaan muiden hiteistä. Oli miten oli, hän ehti tehdä viisikymmentävuotisen levytysuransa aikana hämmästyttävän määrän hienoa musiikkia, ja ehkä kaikkein parhaat esimerkit ilmestyivät 1960-luvulla legendaarisen Chessin nimissä.

Tämä kokoelma – joka siis kuuluu Chessin materiaalista 1970-luvulla julkaistuun, ansiokkaaseen tuplalevyjen sarjaan - kattaa yhdeksän vuotta, joiden aikana Little Milton periaatteessa siirtyi jazzahtavasta suurellä bändillä soitetusta bluesista soulimpaan, pelkistetympään ilmaisuun – joskin esim. perinteinen blues koko ajan kuului ohjelmistoon. Tuon alkuajan helmiä ovat esim. dramattinen ”Blind Man” sekä ”Welcome To The Club”, jotka molemmat edustavat hitaampaa osastoa, kun taas ”Drifin´ Drifter” on nopeampi, soulimpi helmi.

Ajanjakson puolivälissä hän teki levyn ”Little Milton Sings Big Blues”, joka sinänsä on miellyttävä paketti, mutta joka samalla toi esiin yhden hänen ”heikkouksistaan”, se kun oli alusta loppuun lainatavaraa. Hyvin pätevästi ja vetoavasti esitettyä juurikamaa, useasti originaalit jopa päihittäen, mutta kuitenkin toisten tunnetuksi tekemää.

Kokoelman loppupuolella on sitten hänen soulahtavimpia helmiään; kumpikaan näistäkään ei ole hänen oma biisinsä, mutta versiot ovat ne definitiiviset – ”Grits Ain´t Groceries” ja etenkin ”More And More” iskevät yhdistelminä aika pelkistettuä komppia, jossa basso ja rummut svengaavat kuin tauti, ja teräviä torviriffejä.

Kaiken yllä leijuu Miltonin ääni, joka ehkä olisi saanut enemmän tunnustusta jos hän olisi tehnyt uraa nimenomaan laulajana – koska hänen sinänsä aika laajassa omassa sävel- ja sanatuotannossaan ei ole helmiä ollenkaan niin suuressa määrin kuin hänen levytetyssä aineistossaan kokonaisuutena – mutta hän kuului kyllä niihin, jotka kykenivät laulamaan henkeä myös latteampiinkin sävelkulkuihin.

Teknisesti tämä albumi ei sinänsä ehkä kuuluisi millekään maailman parhaiden listalle, koska se on nimenomaan kokoelma, ja neljästä levypuoliskosta yksi on pyhitetty suoraan sanoen huonolle liveäänitykselle (mikähän logiikka senkin mukaanottamisessa on iollut, koska hyviä studioraitojakin olisi ollut vaikka kuinka), mutta ne kolme ensimmäistä puolta ovat niin komea otos että annan tämänkin anteeksi.

49. Elvis Costello: Imperial Bedroom (1982): Uuden aallon Sergeant Pepper

Madonnan Helsingin keikan kunniaksi haluan tällä kertaa esitellä erään viime vuosikymmenten merkittävimmistä poptähdistä, joka on kulkenut omia polkujaan ja uurtanut uria omalla tinkimättömällä tavallaan koko pitkän uransa ajan. Mutta en kyllä tarkoita nti Cicconea, vaan erästä hra McManusta.

Elvis Costellon tuotanto hakee laajuudessaan ja monipuolisuudessaan vertaistaan, varsinkin jos viiteryhmäksi otetaan uuden aallon myötä 70-luvulla pinnalle nousseet muusikot, ja nykyisin tuntuu ajoittain siltä, ettei sellaista uutta americanalevyä löydykään, jolla hän ei vähintään laula jossain stemmoja. Tämä levy ilmestyi kuitenkin ajankohtana, jolloin hän pääasiassa käytti aikansa julkaisemalla vuosittaisen albumillisen teräviä havaintoja elämästä ja sen lieveilmiöistä, ja ”Imperial Bedroom” on oikeastaan yhden popmusiikin komeimman albumisarjan kulminaatiopiste – minun kirjoissani hänen kuusi ensimmäistä albumiaan (en laske tähän sarjaan mukaan countrypastissia ”Almost Blue”) ovat kaikki vähintään hyviä ja neljä viimeistä loistavia.

Ennemmin tai myöhemmin nousevat käyrät yleensä taittuvat, ja niin Costellollakin vuonna 1983, mutta tämän sitä ennen ilmestyneen ”uuden aallon Sergeant Pepperin” jälkeen olisiki ollut paha petrata. Levyn laulut pukivat enimmäkseen ihmissuhdehavaintoja mitä moninaisimpiin vaatteisiin, eikä lauluntekijämme ollut vielä sortunut liian suuriin harhaluuloihin laulutaidostaan tai hänen sävelkynänsä hairahtunut ns. vakavan popmusiikin säveltämiseen. Bändihän oli ilmiömäinen sarallaan, ja sovittaja/tuottaja oli siis ammattilainen.

Laulut ovat varsinainen helmikimara. Urkuvetoinen ”Tears Before Bedtime”, pianoriffin vetämä ”Shabby Doll” ja jazzahtava ”The Long Honeymoon” maalaavat levyn alkupuolella ikävännäköisen kuvan avio-onnesta, jonka päälle majesteettinen ”Man Out Of Time” ja klassinen slovari ”Almost Blue” (josta mm. nykyinen rouva Costello, Diana Krall, on tehnyt loistavan version) jatkavat auvoa. Muita kohokohtia ovat mm. ”The Loved Ones”, kevyt ja ilmava popsoulveto, ja ”Kid About It”, joka jatkaa Costellon dramaattisten balladien sarjaa.

Jotkut sävelmistä eivät ehkä ole ikimuistoisia, eivätkä herra McManusin tekstit aina avaudu edes lukiessa, mutta kokonaisuutena tämä levy on sellainen hämmentävän kova paketti, jonka voi kuulla uudestaan kyllästymättä. Samaa ei voi sanoa kaikista hänen levyistään, eivätkä niistä popimmatkaan aina sula kovin helposti, mutta ainakin itse olen huomannut hänen varhaisten plattojensa seuranneen minua jo pian kolmenkymmenen vuoden ajan, tämä etunenässä.

48. Sven Zetterberg: Permanently Blue (1995): Vanhan kansan musiikkia Pohjolasta

Voiko valkoinen mies soittaa bluesia? Voiko pesunkestävä ruotsalainen laulaa uskottavasti englanniksi? Yleisesti ottaen vastaus molempiin kysymyksiin voisi olla kieltävä, mutta siinä tapauksessa Sven Zetterberg on ensimmäinen konkreettinen poikkeus säännöstä. Niinkuin blues- ja soulartistit yleensäkin, Sven on pitkän linjan miehiä; levytysura on jatkunut eri kokoonpanoissa jo 80-luvulta lähtien, ja ainakin omasta hyllystäni löytyvät n puolisen tusinaa lättyä ovat kaikki vähintään päteviä, ja ainakin tämä yksi aivan loistava.

Sven on ensinnäkin kitaristi, ja käsittääkseni alallaan ihan pätevä; hän harrastaa aika paljon ns. taloudellista soittoa, eli soittaa vähän mutta tunteella, ja se on mielestäni aivan erinomainen lähtökohta. Toiseksi – ja minun kirjoissani ennen kaikkea – hän on laulaja, ja taustansa huomioon ottainen loistava sellainen. Kolmanneksi hän on paitsi hyvinkin pätebvä klassikkojen tulkki myöskin ensiluokkainen säveltäjä ja sanoittaja, joka luo bluesin perinteisissä puitteissa tuoreita uusia teoksia.

Tämän albumin yhdestätoista kappaleesta heikoimmatkin ovat vähintään kunnon keskitasoa, mutta huippuja on helppo löytää. Nopeista biiseistä paras on ”Barroom Furniture”, joka vieläpä tarjoaa tuoreehkon näkokulmaan hyvinkin perinteiseen bluesin teemaan eli väkijuomiin ja baaritiskeillä hillumiseen, ja ”Soul Of A Man” on keskitempoinen helmi joka koristaisi mitä tahansa Ameriikan levyäakin, mutta tämän levyn selkäranka ovat hitaat biisit, jotka parhaimmillaan ovat deep soulin tähtihetkiä.

Aloitus ”I Think You Need A Shrink” on jo nimeltään varsin etevä esitys, ja ”What Can A Man Do” on sellainen vetoomus, jonka edessä ankarinkin jury voisi heltyä vapauttavaan tuomioon. ”All For Business”, jonka alkuperäistä esittäjää en vain saa päähäni, on vastaavanlainen slow burner, jossa Svenin ääni ja tulkinta värisyttävät. Varsinainen tähtihetki on kuitenkin päätöskappale ”Sweet Woman´s Love”, joka lyö itsensä Bobby Blue Blandin version laudalta. Tämä on sitä soittoa ja laulua, joka nostaa väsyneen sielun ruumiistaan jonnekin kauas pilvien yläpuolelle, ja jättää jälkeensä vain kananlihan niskaan ja käsivarsiin.

Kaiken tämän hyvän lisäksi Sven Zetterberg on varsin ahkera vieras maassamme – mars keikalle!

47. Manfred Mann´s Earth Band: Soft Vengeance (1996): Pitkän linjan coverbändi

Voiko muusikolta, joka on ollut remmissä pian neljäkymmentä vuotta, mutta jonka kulta-ajasta on kulunut jo lähes kaksikymmentä, joka yleensä esittää muiden materiaalia enemmän kuin omaansa, odottaa mestariteosta joka ei varmaankaan sisällä mitään uutta vaan päinvastoin on tehty juuri samalla reseptillä kuin aikaisemmat teokset?

Voi, jos minulta kysytään, ja käytetään esimerkkinä Manfred Mannia - tosin tästä tähtihetkestäkin on jo kulunut toistakymmentä vuotta. Poimin tämän levyn huostaani erään suosikkilevykauppani, Pietarsaaren Fazer Musicin, tarjouslaarista joitakin vuosia sen ilmestymisen jälkeen, lähinnä artistin nimen ja hauskan kansikuvan (saksilla katkotaan solmiota) perusteella, ja se toimikin yllättäen kuin väärä raha.

Levy sisältää siis lähinnä covereita, suurin sovituksin jotka painottuvat herra Mannin syntikka- ja sormiotaituruuteen ja monivuotisen sidekickin Chris Thompson ilmeikkääseen ääneen. Laulut on valittu ovelasti (Ann Peeblesin klassikko ”99 Lbs”, Robert Crayn ”The Price I Pay”, Del Amitrin ”Nothing Ever Happens”, Jagger & Richardsin “Play With Fire” ja tietenkin yksi Dylan, “Shelter From The Storm”), ne soivat kaikki komeasti, eivätkä kuulu alkuperäisesittäjiensä tunnetuimpiin vetoihin, ehkä Peeblesiä lukuunottamatta.

Kaikkein paras hetki on ehkä Momusin ”The Complete History Of Sexual Jealousy”, jossa yhdistyvät komea, laulun läpi kantava teema, kaihoisa sävel ja tarina, josta ei allekirjoittaneen englannintaidoilla saa lopullista selvää, mutta joka ilmeisesti kertoo mustasukkaisuudesta ja tulevasta tuhosta. Tiedä häntä.

Tämä on kuitenkin ennen kaikkea kokonaisuus, jonka voi huoletta laittaa soimaan niin päivllä kuin yölläkin, ja antautua lipumaan sen sävelten kannattamana Arkadian niityille... tai ainakin kotisohvalle miettimään popmusiikin syvintä olemusta.

46. Roffe Wikström: Blues är allt jag har (1992): Kansankodin sinisäveliä

Nuorena miehenä luin antaumuksella Soundia, joka vielä 80-luvulla oli hyvinkin laadukas hyvän musiikin äänenkantaja, ja huomasin aika nopeasti Waldemar Walleniuksen kehuvan monia sellaisia artisteja, joista minäkin pidin – ja vielä useammin sellaisia, joista en ollut kuullutkaan. Niinpä hänen suitsutettuaan Roffe Wikströmin livelevyä ”Magaza Stomp”, etsin ensimmäisen löytämäni Rolfin lätyn käsiini – ja olin koukussa. Olen kuullut Roffea livenä kolme kertaa, ostanut kaikki hänen levynsä (jotkut sekä vinyylinä että CD:nä), ja useinkin uponnut hänen sinisten säveltensä lumoihin.

Eivätkä ne kokonaisen albumin mittaisena ole koskaan soineet komeammin kuin tällä levyllä, joka ilmestyi kun hänen uransa oli ehkä jo kääntynyt laskuun – mutta blueshan ammentaa voimansa vastoinkäymisistä. Roffe on tietyllä tapaa esimerkki siitä, miten vastakohdista ja epätäydellisyydestä syntyy suurta taidetta. Hänellä on hyvä lauluääni, mutta hän korisee ja karjuu joskus aivan liikaa. Hänen kitaransa soi välillä jumalaisesti – mutta välillä kuulostaa siltä, kuin hän olisi joku spiidiä napannut metsuri sahoineen. Hän tekee teräviä huomioita kansankodin varjopuolesta – mutta luiskahtaa aina välillä sietämättömään pekoraaliin. Ja kuitenkin homma toimii kuin unelma, silloin kun se toimii.

Tämän levyn helmi on ”Dina ögons språk”, hajoavasta suhteesta kertova hidas blues, jonka sävel on varmaan tuttu, niinkuin tarinakin, mutta joka kokonaisesityksenä on aika pakahduttava. Sillä on hyvää seuraa esim. nopeammista vedoista kuten ”Hej å hå” tai ”Stanna kvar hos mej” (eli ”Baby Please Don´t Go”), ja edesmenneen Totta Näslundin kanssa vedetystä ”Reser runt”-duetosta, joka omaperäistä kyllä kertoo artistin matkaelämästä. Toisaalta hitaammat ”Jag tror jag kommer bli galen” ja ”Allt kommer bli så bra” edustavat syvempää sineä, ja levyltä löytyy myös soulahtava ”Kom till mej kvinna” ja hieman akustisvetoista bluesia. Kokonaisuuden paketoi Roffen kitarointi ja yhtyeen tanakka mutta dynaaminen sointi, jota ei koristella turhilla koneilla.

Vaikka en voi väittää nykyisin soittelevani tätä levyä kovinkaan usein, on sillä kuitenkin yhä se sama vaikutus kuin ensimmäisellä kuuntelukerralla – tai muilla herra Wikströmin levyillä; se kirkastaa mielen ja puhdistaa turhat kuonat koneesta, niinkuin kunnon juurimusiikin tuleekin tehdä.

45. Chicago: XIV (1980): Dinosaurus voimissaan

Varhaisteinivuosinani minulla oli ystävä, jonka isoveli oli muusikko ja torvisoittokunnan varajohtaja, ja niinpä talon levyhyllystä löytyi kaikennäköistä hienoa, jota ei tavallinen listamusiikin kourissa riutuva nuori olisi edes päässyt kuulemaan, niinkuin esim. Chicagon alkutaipaleen kunnianhimoiset torvikaahaukset. Koska minua kuitenkin torvisovituksia enemmän kiehtoivat hyvät kappaleet ja kokonaissointi, tämä yhtyeen tuotannossa tuntijoiden mielestä vähäisempi lätty oli huomattavasti enemmän minun mieleeni.

Tämän levyn jälkeen Chicago lipesi hittijahdissaan stadionrockiin ja pääsikin samalla takaisin listoille, mutta samalla bändin viehätysvoima väheni huomattavasti. Parhaat Chicagon levyistä olivat juuri sellaisia kokonaisuuksia, joilta saattoi seuraavaksi kuulla mitä tahansa, ja tämä levy oli tavallaan kehityksen huipennus – ja ilmeisesti juuri siitä syystä ensimmäinen bändin historian aikana, joka ei noussut listoille, niinkuin eivät tehneet siltä lohkotut sinkutkaan.

Monipuolisuus oli siis vielä valloillaan vuonna 1980 - niinpä tältä löytyy Peter Ceteran balladeja (”Upon Arrival”, ”Birthday Boy”, ”Song For You” ja kaiken kruunava “Where Did The Lovin´ Go”), funkahtavaa menoa (”Thunder & Lightning” tai ”Hold On”), suoraa rockia (”The American Dream”) ja enempi keskitien popmusiikkia – melkein kaikki kappaleet olivat hyviä sävellyksiä, ja kunnon torvisektiota ei voita mikään silloin kun se on sovitettu sopivasti aisoihin.

Chicago taitaa kuulua kaikkein parjatuimpiin popmusiikin dinosauruksiin – ja ihan syystä, jos esim. kuuntelee heidän 80-luvun tuotantoaan, joka tietyllä tavalla on kuin vesipöhöisen aikuisrockin määritelmä – mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että monet yksittäiset kappaleet ja jotkut albumit (minun kirjoissani tämän lisäksi edeltäjä, eli tietysti Chicago 13) ovat jopa loistavia. Ja nykyisin, kun listoilla mellastavat aivan toiset nimet, löytyy aikuisrockin historiasta paljon mielenkiintoista keski-ikäistyvälle popfriikille.

Niinkuin monet muutkin teinivuosien suosikkilevyni, tämä on ollut välillä poissa kierrosta kun C-kasettikopio on turmeltunut, mutta jostain syystä olen sen saanut CD:nä käsiini, ja nyt se taas välillä soi – keski-ikäisen elämän taustana. Ehkä se on luonnollisempi olotila Chicagon musiikille – mutta minuun se meni täydestä jo ilmestyessään.

44. Dilba: 1 (1996): Itä kohtaa lännen

Populaarimusiikki on siitä ihmeellinen taiteenlaji, ettei siinä välttämättä ole rajoja esim.kulttuurien tai kansakuntien välillä, eikä näin ollen olekaan mikään ihme esim. se, että yhden modernin popsoulin mestariteoksista teki Ruotsissa asuva kurdineitonen - tosin juuri ruotsalainen soulmaailma on hyvinkin mielenkiintoinen sekoitus etnisiä taustoja eri puolilta maailmaa, ja sama saattaa hyvinkin päteä monissa muissa Euroopan maissa.

Minua miellyttää tässä albumissa melkein kaikki. Yhdestätoista kappaleesta ainakin puolet jää soimaan päähän jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla, soitto on vivahteikasta, bändin sointi miellyttävän vanhakantainen ja laulu ilmeikästä. Kappaleista useimmat liikkuvat keskitempoalueella, mutta sisällöllinen variaatio on silti kiitettävä. Parhaita ovat esim. ”Not Directly”, maukkaalla kitaravallilla kuorrutettu ”I´m Sorry”, hymnimäinen ”Could It Be” ja miedosti koneistettu ”No Room For Love”.

Artistin tausta ei suoranaisesti kuulu musiikista muuten kuin jonkinlaisina vivahteina tai viitteinä, jotka tuovat mukavaa lisämaustetta keittoon – ja mahdollisesti yleisilmeenä: jonkinlainen yhteinen nimittäjä on myös Dilban ikäänkuin mietiskelevä ote sanoittajana. Tältä levyltä ei löydy kutukujertelua tai vastaavaa, pikemminkin hieman melankoliaan taipuvaa pohdintaa – ilmankos se iskee allekirjoittaneeseen suomalais-ugrilaisen raskasmielisyyden edustajana. En tiedä, voiko sitä mitenkään johtaa etnisestä taustasta tai kulttuuriperinnöstä, mutta lopputulos on minun korvissani mielenkiintoinen sekoitus ”itää ja länttä”.

43. Richard Thompson: You? Me? Us? (1996): Kaikkien aikojen paras tupla-albumi?

Monien mielestä Richard Thompson on yksi populaarimusiikin aliarvostetuimmista neroista, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että hänen musiikkinsa on aina sitä samaa tuskaista uikutusta ja kitaranvingutusta. Useimmat eivät ole miehestä kuulleet puhuttavankaan. Minusta hän on oikeastaan molempia – parhaimmillaan tuskan anatomiaa viiltävästi analysoiva ja esittävä nero, ja aina välillä tuskastuttava itsesäälissä rypevä äijänkäppänä.

Tällä albumilla hyvät hetket ovat tiheässä ja se uikutus on siedettävissä raameissa. Vaikka kokonaisuus mahtuisi yhdelle lätylle, se julkaistiin tuplana, johon kuuluu sähköien ja akustinen levy. Varsinkin sähköinen levy on tapaus – nopeissa kappaleissa on sellaista latausta, joka muutamalta muulta hänen viime vuosinen levyltään on puuttunut, ja hitaissa juuri sitä karun kauneuden ja voiman sekoitusta, johon hänen parhaimmat teoksensa perustuvat. ”She Steers By Lightning” ja ”Razor Dance” ovat tuon nopean puolen helmiä, kun taas ”Hide It Away”:n sähköinen versio ja ”Dark Hand Over My Heart” edustavat hymnipuolta.

Akustinen levy kuvastaa Thompsonin folkimpaa puolta, ja se on taas riisutumpi kuin suurin osa hänen myöhempien aikojen tuotannostaan; perinteiset kansansoittimet ja –sovitukset ovat tällä levyllä taka-alalla. Vaikka äänikuva on ykstotisempi, se ei haittaa; päinvastoin se jotenkin alleviivaa materiaalin voimaa. ”Hide It Away” akustisena on hieno, ”The Woods Of Darney” eräänlainen rauhanmanifesti joka toimii paremmin kuin taistelulaulut, mutta levyn kruunu on ”Cold Kisses”, jossa ystävämme pääsee käsittelemään yhtä lempiaiheistaan eli mustasukkaisuutta, tällä kertaa korostetun rauhallisesti muta jotenkin hyytävästi.

Rockin historiassa on monia hienoja tuplia, joista jotkut ovat jopa legendaarisia – ja nykyisinhän koko käsite on hieman vesittynyt, kun monet ”yksöisalbumit” ovat yhta pitkiä kuin perinteinen vinyylitupla, mutta tämä on yksi niistä todella harvoista, jonka tekee mieli laittaa soimaan heti uudelleen...

42. Maarit: Metsän tyttö (2001): Suomalainen souldiiva

Kun tämän päivän Suomirockin kummeja listataan, on helppoa unohtaa että Juicen, Daven ja Hectorin lisäksi uraa vielä tällä vuosituhannella on jatkanut myöskin Maarit, ja toisin kuin esim. herroilla Leskinen ja Harma tuotannon laatu on pysynyt tasakorkeana ellei peräti noussut. Tällä hetkellä hän taitaa olla suomalaisen soulin Grand Old Lady, diiva numero yksi.

Yksi hänen pitkän uransa kohokohdista on ”Metsän tyttö”, joka on eräänlainen peili hänen koko tuotannostaan, ainakin niin kuin minä sen tunnen. Soundi on samalla tätä päivää ja ajaton – niinkuin hänen soundinsa oli 70-luvulla, ja niinkuin se on tänäänkin – kappaleet ovat hyviä, juurtuneita souliin ja klassiseen rockiin (onkohan aviomies/kapellimestari Samilla sormensa pelissä), ja ääni on se sama ainutlaatuinen –tällaista fraseerausta ei taida olla kenelläkään muulla.

Hyvää löytyy moneen eri makuun. Aloitus ”Uinuu saan” on sitä soulimpaa päätä, loppupuolen ”Pimeään jään” rockimpi veto. Balladit ”Veljeni” ja ”Taivaanmaalaaja” ovat paitsi hyvinkin kauniita esityksiä, myös kiihkottomia kommentteja vaikeista asioista. Nimikappaleessa on jopa jonkinlaista kansanlaulun kaikua. Minun suurin suosikkini tässä joukossa on silti ”Ihmeiden päivä”, kaihoisasti kaikuva hidas mutta raskaahko esitys, jonka sävelessä on jotakin ajatonta – hups, taas kerran tuo sana. Vaan enpähän keksi parempaakaan...

Palaan vielä äänimaailmaan, maukkaaseen soittoon ja soittamattomuuteen, sovitusten loistoon, ja sitten siihen äänenkäyttöön, joka tosin pitemmän päälle voi olla vähän liikaa, mutta tällaisina LP:n mittaisina annoksina menee allekirjoittaneeseen täydestä. Jos Maarit olisi syntynyt jenkeissä, hän voisi olla maailmantähti – mutta musiikillisesti tämä kotimainen versio riittää mainiosti, eikä meidän tarvitse kärsiä mistään idioottiduetoista rap-tähtien kanssa.

41. Uno Svenningsson: Ett andetag från dig (2004): Salakavalasti korvan taakse

Ruotsi on täynnä näennäisen helpon popin tekijöitä, joiden tekeleitä on helppoa kuunnella silloin, kun ei kaipaa muuta kuin mukavaa äänitaustaa keskiluokkaiselle olemiselleen. Ja sitten on tällaisia Uno Svenningssoneja, joiden musiikki ensi kuuntelemalla tuntuu juuri niin radioon sopivaksi siloitellulta kuin odottaa saattaisi, mutta joka sitten kasvaa joka kuuntelukerralta niin, että sitä yhtäkkiä huomaa olevansa koukussa.

Tällä platalla on kymmenen toinen toistaan parempaa poplaulua, joilla on hyvät melodiat, OK tekstit jotka Uno esittää mukavan persoonallisella äänellään (joka sinänsä voi jakaa mielipiteitä) ja jotka on sovitettu ilmavan täyteläisesti, ajattomaan joskin ehkä kevyesti 70-lukua lainaavaan pukuun. Välillä musiikki on miltei räimettä, niinkuin ”Jag hör musiken igen”, joka rullaa melkein etelävaltiomaisesti, välillä liikutaan hempeämmillä vesillä, kuten ”När lugnet blev en sensation”.

Tämä levy – ja koko Uno Svenningssonin tuotanto – on sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten popmusiikki taiteenlajina on kehittynyt; tietyllä tavalla se on formatoitua (no, on ehkä itsestään selvää, että 3-4 minuuttia on parempi teoksen kokonaismitta kuin 30-40 minuuttia tai 3-4 tuntia), ja esikuvat ja jopa suorat lainaukset ovat enemmän tai vähemmän läsnä, mutta kuitenkin juuri tämän artistin tekemisessä on oma, ainutlaatuinen olemuksena. Itse asiassa jokaisella kappaleella on oma olemuksensa ja profiilinsa, mutta samalla kokonaisuus tuntuu jotenkin saumattomalta, ”älppärillinen” eli vajaat 40 minuuttia ehtaa hyvänolon autoradiomusiikkia – joka kyllä toimii myös synkkänä syysyönä.

40. Tuure Kilpeläinen: Just (2005): Molliakin vollottamatta

Aina välillä sitä luulee, että kaikki hyvä musiikki on jo tehty eikä enää voi tulla esiin mitään sellaisia uusia nimiä, joilla voisi olla jotain sanottavaa ja sen lisäksi taito sanoa se tällaisen konservatiivin korvaa miellyttävällä tavalla. Ja sitten tulee esim. Tuure Kilpeläinen ja pelastaa uskoni perinteiseen popmusiikkiin Suomessa. Tuo perinnetietoisuus ja vanhan kansan miellyttäminen on ilmeisesti syy siihen, että hänen musiikkiiaan on kutsuttu mm. valjuksi, mutta se taas on minusta nyanssien hallintaa.

Tuurella on kaiken lisäksi miellyttävän persoonallinen ääni, ja singer-songwriteriksi hän on kiitettävän laulutaitoinen. Sehän ei ole mikään itsestäänselvyys, varsinkin kun hän taitaa olla tunnettu enemmänkin juuri lauluntekijänä kuin laulajana. Enkä ollenkaan ihmettele sitä suosiota; tämänkin levyn selkäranka ovat hyvät kappaleet; mieleenpainuvat melodian tai ainakin fraasit, hyvät sanoitukset joissa on osuvia ja oivaltavia kielikuvia, ja kaiken kuorrutuksena hyvät sovitukset ja orgaaninen soitto.

Minun suosikkikappaleeni on hitinpoikanen ”Lusikat laatikossa”, joka on eräänlainen suomalaisen rockin ja iskelmän symbioosin kiteytymä, jossa kaiken lisäksi kaiho yhdistyy toiveikkuuteen, ja muita hyviä ovat esim. soulballadista käyvä ”Seis seis seis”, ihmissuhdekiemuroita tuoreesti kuvaava ”Viisi virhettä” sekä toinen otos soulista, tällä kertaa onnen ja läheisyyden ylistys ”Joskus mies saa mitä tahtoo”.

Ehkäpä juuri se onkin se pikku juttu, joka nostaa Tuuremme muiden yrittäjien edelle; hänellä on taito laulaa myös mollisointuja jollottamatta tai vollottamatta, ja useimmiten sankarille käy aika hyvin.

39. Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa (1982): Kaihon lähteillä

Näin juhannuksen alla on ihan pakko nostaa esiin yksi niistä taideteoksista, jotka ehkä kaikkein parhaiten kiteyttävät kesäkuisten öiden kaihon, lupaukset ja toiveet – ja miksei uhonkin. Ja kukapa uhoa ja kaihoa olisi paremmin yhdistellyt kuin Badding?
Hänen ongelmanaan oli tavallaan se, etteivät tuottajat ja sovittajat ensin oikein ymmärtäneet hänen suuruuttaan – hänen 70-luvun levynsä olivat aika sutaisten tehtyjä – mutta tämä hänen suuri comebackinsa Esa Pulliaisen ja Agentsien hellässä huomassa on samalla taiteellinen täysosuma.

Aloitusbiisi – nimikappale – on ehkä kaikkein kirkkain helmi nauhassa; tämä on yksi niistä esityksistä, jotka määrittelivät suomalaista kevyttä musiikkia tänään hallitsevan rockin ja iskelmän liiton. Herkkä komppi ja vetoava laulusuoritus – ja lauluhan on vanha klassikko. Toinen kohokohta on ”Mä haluan sun”, joka nimensä puolesta voisi olla tosi kökkö kokonaisuus, mutta onkin ihanan urkusoundin vetämä tunnustus joka on sydänverellä laulettu.

Klassikkokäännöksiä kaihoisalta puolelta edustavat nimibiisin lisäksi ”Paras haihtua vaan” (”You Better Move On”) ja ”Saanhan viimeisen tanssin” (”Save The Last Dance For Me”), jotka molemmat ovat melkeinpä kyseisten laulujen ns. definitiiviset versiot. Slaavilaiselta puolelta lainattu ”Ensimmäisenä iltana” on silkkaa iskelmää – mutta soitoltaan ja soundeiltaan jotain aivan muuta kuin kaiken maailman huoltoasemahumppatuotannot; esim. Baddingin oma samaan aikaan julkaistu ”Rakkaudella, Raulilta”-albumi on aivan hirveä tähän levyyn verrattuna. Toinen esimerkki tästä soundista on ”Muista hyviä aikoja”. Itse en pidä yhtä paljon Raulin ns. rokkipuolesta, joka ei olekaan mitenkään etualalla tällä platalla, mutta esim. ”Rakas lurjus” toimii kohtuullisen hyvin.

Myös tämän levyn seuraaja, ”Tähdet, tähdet” oli ihan kelpo veto, mutta sen jälkeen käyrä alkoi taas laskea. Emme saa koskaan tietää, minkälaista musiikkia neli- tai viisikymppinen Badding olisi levyttänyt, mutta veikkaanpa, ettei kuitenkaan montakaan niin komeaa albumia kuin tämä, joka soi taas auton kaiuttimissa kun suhaan ympäri kesäistä kotimaatamme.

38. Thunder: Behind Closed Doors (1995): Oikeaa musiikkia väärään aikaan

Tämä bändi taisi ilmestyä kartalle väärään aikaan – mutta teki silti uran johon mahtui kaksikymmentä vuotta ja kymmenkunta albumillista perinteitä kunnioittavaa, melodista hyvin brittiläistä hard rockia. Jos debyyttiplatta olisi ilmestynyt vaikkapa 1975, olisi maailma ollut innoissaan, mutta se tulikin viisitoista vuotta myöhemmin – ja saman kaavan mukaan tämä, yhtyeen kolmas pitkäsoitto olisi nähnyt päivänvalon noin vuonna 1980.

Mutta samapa tuo – hyvä musiikkihan on ajatonta, ja ainakin allekirjoittanut, joka löysi Thunderin noin vuonna 1997, oli myyty. Hyviä lauluja, joissa jykevä jyräys yhdistyi mainoihin mollimelodioihin jotka laulettiin miehekkään käheästi ja nuotin kohdalta, ja jotka soitettiin analogisen kuuloisesti – se on kaava, jolla minulle on aina pystytty myymään hyvää heviä (tai muutakin musiikkia). Bonuksena todettakoon vielä, että Thunder pääsääntöisesti välttää genren pahimmat typeryydet mitä teksteihin tulee – vaikka kokonaisilmeestä välillä tulee mieleen se klassinen ”oikea” Whitesnake, niin tässä tapauksessa vältetään latteimmat pariutumiskutsut.

Hyvät kappaleet ovat tämänkin levyn selkäranka – mainittakoon vaikkapa vauhtipalat/ hitinpoikaset ”Stand Up” ja ”River Of Pain”, hauskan riffin ympärillä kiemurteleva ”Moth To A Flame”, lievästi funkahtava ”Preaching From A Chair” tai jousin kuorrutettu akustinen balladi ”Til The River Runs Dry”. Kappaleet on siroteltu levylle varsin hyvää dynamiikan tajua osoittaen – jopa niin, että välillä huomaa toivovansa hieman enemmän jyräystä - mutta toisaalta myös hitaammat ja/tai rauhallisemmat vedot kestävät volyymiä hyvin. Ehkä kaikkein paras esimerkki on hymnimäinen ”Castles In The Sand”, jossa dynamiikka, melodia ja jyräys yhdistyvät jonkinlaiseksi ”vanhan kansan heviklassikoksi”, joka kestää kuuntelua useammankin kerran.

37. SIG: Vuosisadan rakkaustarina (1982): Varsinais-Suomen Sam Cooke

Otsikon vertaus ei välttämättä ole tarkin mahdollinen määritelmä, mitä hiljattain edesmenneestä Matti Inkisestä voisi tehdä – ja soulfriikkinä olen kyllä itsekin sitä mieltä, että vieläkin nuorempana joukostamme poistunut herra Cooke oli kyllä laulajana aivan toista luokkaa, mutta tietyllä tavalla herrat olivat mielestäni sukulaissieluja, laulaessaan puhtoisia teinilemmestä kertovia riimejä äänin ja painotuksin, jotak antoivat ymmärtää pidellyn muutakin kuin kättä. Konkreettisin yhtymäkohta on tietenkin tämän levyn aloitusbiisi, jonka teksti on niin suora käännössikermä ettei voi kuin nauraa.

Muutenkin tämä levy oli tietynlainen käännekohta SIGin historiassa; ekan kahden levyn uusiaaltomaisuus ja kohkaaminen siirtyivät pääosin taustalle, ja toukasta kuoriutui jonkinlainen popbändi, joka seikkaili syntikkapopin ja rockhymnien välimaastossa. Eli ehkä miehemme onkin Suomen Marc Almond eikä Sam Cooke? Ensinmainittua edustaa esim. ”En koskaan sinusta tuu selviytymään”, joka voisi olla epätoivoisin kaksi- ja puoliminuuttinen mitä levyhyllystäni löytyy, hämmentävän läiskeen ja ujelluksen keskellä, tai samanhenkinen mutta ”normaalimpi” ”Et minua huomaa”, ja toista tuo aloitus tai ”Jos taivas on vain pienille enkeleille”.

Kaikkein suurin helmi on ”Niin kauan kuin maailma on”, joka teknisesti osaavemmissa käsissä olisi voinut olla jylhä hymni. Tuotannosta ei oikein viitsi puhua – tämä levy olisi voinut olla kimalteleva pophelmi, joka olisi lyönyt kaikki ällikällä, mutta soundimaailma on ihmeellisen suttuinen. Ja laulusuoritukset ovat enimmäkseen vetoavia, mutta paikoitellen hellyttäviä – juuri tuon jylhän hymnin kertosäkeessä Inkisen skaala loppuu kummassakin ääripäässä, mutta hän pääsee maaliin pystypäin.

SIGin myöhemmät levyt olivatkin sitten jo puhtaampia poplevyjä – sinänsä ihan hyviä mutta jotenkin hiotumpia kokonaisuuksia eivätkä tällaisia törmäyksiä eri soundien ja maailmojen välillä, ninkuin parhaat uuden aallon bändien kasvutarinat usein olivat.

36. Eagles: Hotel California (1976): Voit kirjoittautua ulos milloin tahansa, mutta et voi koskaan lähteä pois

Eaglesin Suomen vierailun kunniaksi voisin tällä kertaa kehua tällaisen levyn – varsinkin kun kyseinen orkesteri vieläkin taitaa soittaa juuri näitä kappaleita, luultavasti vielä alkuperäisillä sovituksillakin…

Hotel California on varmaankin Beatlesin tuotannon ohella ensimmäisiä oikeasti diggaamiani poplevyjä – parhaan kaverini isoveljen levyhyllysta kopioituna kasettina. Jo hädin tuskin teini-ikäisenä ihailin nimikappaleen tarttuvaa melodiaa, Don Henleyn ääntä ja sopivan mystistä sanoitusta, jonka taidan osata ulkoa vieläkin. Ja vaikka tätä kappaletta on pahoinpidelty mm lukuisten ruotsinlaivatrubaduurien voimin, se on yhä yhtä komea. Kaikki nuo äsken kuvailemani elementit, ja vielä Joe Walshin kitarasoolo, joka sekin kuuluu aivan listani kärkeen ko. genressä.

Eikä hyvä lopu siihen – nuoruuteni Pohjanmaalla jokainen tanssibändi soitti ”New Kid In Townia”, joten sekin on lähes sana sanalta muistissa, ”Life In The Fast Lane” on vetävä, ”Wasted Time” haikean optimistinen... ja kakkospuoleltakin voisi kehua koko biisilistan. Tämä levy ei enää ollut pelkästään sitä countryrockia, joka oli Kotkien tavaramerkki alussa, ja vaikka ensimmäiset lätyt oivat esim. laulullisesti jaettu aika tasan jäsenten välille, on tämä levy yli puoliksi Don Henleyn laulama – mutta se ei haittaa minua, koska rumpaliystävällämme on mielestäni paitsi Eaglesin paras niin koko jenkkirockin yksi parhaista äänistä – eivätkä bändikaveritkaan ole täysin lahjattomia tällä saralla.

Kun nyt kehuin levyn A-puolen, niin pitää kyllä sanoa, että levyn päättävä ”The Last Resort” on eräänlainen oppitunti siitä, miten päätöshymnejä tehdään. Ja siinä idytään jopa hieman yhteiskuntakriittisiksi – mikä on sikäli hauskaa, että juuri Eaglesin tapainen ”pöhöttynyt jenkkikama” oli tärkeä osa sitä popmusiikin henkistä ja fyysistä tilaa, jonka vastareaktiona suurin piirtein tämän levyn ilmestymisen aikaan putkahti esiin punk.

35. Christy Moore: Live At The Point (1994): Kansallislauluja

Tämä mies taitaa olla kotimaassaan kansallissankari – Tapio Rautavaara ja Juice Leskinen samassa persoonassa? Minulla on itsellänikin ollut onni kuulla häntä livenä aikanaan, kun irlantilaisen musiikin festarit maassamme olivat voimissaan. Silloin tosin röpöttämään tullut yleisö onnistui peittämään kunnon trubaduurimme shown alleen, ainakin muilta paitsi meiltä juuri lavan edessä roikkuneilta.

Vaikka useimmat hänen studiolevytyksistään on tehty bändin kanssa, tämä livetallenne esitetään pienellä bändillä (eli siis basistin kanssa). Kappalevalikoima on käsittääkseni jonkinlainen Greatest Hits-kattaus, ja teemat kulkevat rakkauslauluista poliittisiin kannanottoihin sekä enimmäkseen humoristiseen elämänkuvaukseen. Ja vaikka minua useimmiten häiritsee livelevyillä kuultava yleisön möly, tällä levyllä se on oikein hauska lisämauste, ja samalla voi itse kukin päätellä kuinka suosittuja hänen kappaleensa ovat. Ainakin käy täysin selväksi se, että dublinilainen yleisö rakastaa tätä miestä.

Minun suosikkiesityksiäni ovat ensinnäkin ”Black Is The Colour” – kaunis kansanlaulu, jota en muista hänen levyttäneen studiossa (mutta en kyllä tunne miehen koko levytysuraa, joten vannomatta paras), sekä ”Missing You”, kunnianosoitus maasta työn perässä muuttaneille irlantilaisille, jotka eivät aina ole saavuttaneet tavoitteitaan. Tämän laulun kertosäe saa ihoni kananlihalle – se on vanhin ja luotettavin testi siitä, miten musiikki toimii.

Levyn kohokohta on silti ”Joxer Goes To Stuttgart”, joka kertoo Irlannin futismaajoukkueen ja sen kannattajien matkasta Saksan EM-kisoihin 1988. Jos on yleisö mekastanut kohtalaisen vilkkaasti jo ennen tätä laulua, kuunnelkaapa kohtaa jossa Christy laulaa siitä, miten Ray Houghton teki voittomaalin vihattua Englantia vastaan; se on sekä musiikin että urheilun riemujuhlaa...

34. Peter LeMarc: Det finns inget bättre (1992): Sinisilmäsoulia

Yksi popmaailman ”taitolajeista” on sellainen pehmeähkö, souliin kallellaan oleva, usein vuolassanaisesti ihmissuhdeongelmista kertova pop, jota myös sinisilmäsouliksi kutsutaan. Se on usein varsin tunteikasta ja jopa suurellista musiikkia, johon ei epäröidä heittää esim. jousia tarpeen vaatiessa, ja aika usein se voi huvittaa tai jopa nolottaa, kun artisti oikein heittäytyy... mutta toisaalta se voi oikeaan osuessaan olla juuri sitä soittoa ja laulua, joka iskee sydänalaan ja jää sinne.

Yksi kyseisen alan taitureista, joka minun korvissani osuu huomattavan usein oikeaan, on Trollhättanin lahja maailmalle, Peter LeMarc, joka on tahkonnut tätä sarkaa jo 80-luvun alkupuolelta, tähän mennessä jo muistaakseni kolmentoista albumillisen voimalla. Etenkin 90-luvulla hän oli voimissaan, kohokohtana tämä levy jonka 14 kappaleesta lähes jokainen selviää tuon nolotusriman yli. Tässä vaiheessa pitää tosin hieman tarkentaa määritelmää; hän on enemmän kuin "pelkkä soulmies" vaikka osaa senkin tyylilajin - mutta haenkin tunnelman pikemmin kuin musiikkityylin määritelmää.

Miehen sävel- ja sovitusmaailma on siis monipuolinen - tällä levyllä on suoraa rokkia (”Ge henne tid”), springsteenmäisiä hymnejä (”Ända till september”), folk/kantrikaikuja (”På andra sidan bron”), laulelmaa (”Älskarens kors”), perinteinen ”illan viimeinen hidas” (nimikappale) sekä pianovetoisia balladeja (”Tootoolah”), ruotsalaiseen tapaan hyvin sovitettuina ja soitettuina. Tekstit ovat nimenomaan ihmissuhdetematiikkaa ja ihan päteviä, joskus jopa oikein hyviä. Minua miellyttää PeterLeMarcin ilmeikäs lauluääni; hän kuuluu siihen pieneen joukkoon, joka osaa laulaa myös hiljaa – itse asiassa perinteinen kailotus, jota kaikki osaavat, on hänen heikoin puolensa.

Tämä levy on muistaakseni ilmestynyt loppusyksystä 1992, mutta minun soittimessani se viihtyy parhaiten kesäyössä – jossakin lupausten ja kaihon välimaastossa. LeMarcin musiikissa on aimo annos sitä melankoliaa, jota pidetään nimenomaan suomalaisena erikoisuutena, mutta joka hallitaan myös länsinaapurissamme; ehkä se loppujen lopuksi on juuri tämä kuorrutus, joka minut lopullisesti voittaa puolelleen.

33. Ebba Forsberg: Been There (1998): Viileän Pohjolan popmusiikkia

Tämä levy maksoi aikanaan (markka-aikaan siis) kaksikymppiä erään vaasalaisen valokuvausliikkeen (!) hyvinvarustetussa levyhyllyssä – ja se tarttui plakkariin, koska Ebba Forsberg oli toiminut mm. taustalaulajana suosikkieni Peter LeMarcin ja Eldkvarnin levyillä, joiden yhteinen nimittäjä oli, että ne edustivat ns. pysyviä arvoja popmusiikissa (tai konservatismia, miten sen nyt ottaakaan)... hyviä sävellyksiä ja sanoituksia, oikeita soittimia ja kekseliäitä sovituksia, ja niinpä ajattelin tämän neidin oman levyn jatkavan samaa linjaa.

Enkä pettynyt. Tämä on ajatonta singer-songwriterkamaa kevyen ysäristetyssä kuosissa. Ebban laulu ja piano ovat etualalla, tempot useimmiten hitaita tai korkeintaan keskisellaisia; suoranaista rokkaamista ei kuulla, vaikka kitarakin kuuluu soitinvalikoimaan. Tekstimaailma on ikäänkuin melankolisen mietiskelevä; tämä on jotenkin surumielinen, mutta ei toivoton levy – tavallaan tämä edustaa sitä, mkitä blues minulle tarkoittaa; puhdistautumista ilmaisun kautta.

Tämä on kohtuullisen tasainen levy, olematta silti tasapaksu; varsinaisesti huonoja kappaleita ei ole, mutta muutama oikein hyvä nousee esiin, etupäässä hitaampia: ”Most Of All”, jossa äänijänteitä saa venyttää kunnolla – ja Ebban ääni kuuluu mielestäni niihin ”hauraisiin mutta voimakkaisiin”, jotka pystyvät koko skaalaan kuiskauksesta huutoon ilman että linja kärsii. Toinen kohokohta on päätösbiisi ”Didn´t Treat Me Right”, joka vispiläkomppeineen on kuin bluesklubin valomerkin ääniraita.

Suosikkikappaleeni on balladi sekin, ”Hold Me”, joka on oikein hyvä kiteytys tilanteesta, jossa esim. epäonnistuneen suhteen jälkeen mietitään mitä sitten tulee. Se olisi voinut olla megahitti, jos sen olisi esittänyt joku jo ennestään maailmankuulu laulajatar, mutta hyvä näin; kunnon popnörttinä tunnen tiettyä tyydytystä siitä, että minun suosikkini ovat harvojen herkkua.

Tässäkin tapauksessa olisi voinut käydä toisin – tämä levy poimittiin Madonnan Maverick-levymerkille ja julkaistiin kansainvälisesti myönteisten arvioiden siivittämänä, mutta ilmeisesti menekki ei kuitenkaan vastannut odotuksia, koska Ebba Forsbergin myöhemmät kaksi levyä on julkaistu Ruotsissa, viimeisin (2006) käsittääkseni jopa omakustanteena. Nekin ovat hyviä levyjä, mutta tämä vie kyllä potin minun kirjoissani. Viileän Pohjolan popmusiikkia, ikäänkuin valoisan mutta kylmän, kaihoisan kesäyön äänimaailma...

Kokoelmien ihanuudesta

Vaikka maailma on täynnä hyviä levyjä, joista osaa olen tässä foorumissa jo kehunut, ja joista suurinta osaa en varmaan ole edes kuullutkaan vielä, on valitettava tosiasia se, että kaikista julkaistuista albumeista vielä suurempi osa on roskaa tai sitten raivostuttavan keskenkertaisia; sitä yhtä hyvää biisiä seuraa kolme huonoa.

Kunnon popnörttinä hoksasin tietysti jo C-kasettien aikakaudella sen, että niitä parempia kappaleita voi kerätä yhteen kokonaisuuksiksi, joita jaksaa kuunnella enemmänkin; tämä ajatus on kantanut C-kaseteista CD-vaiheen läpi soittolistojen ihanaan maailmaan, jossa pääsee vielä irti sellaisista kahleista kuten esim. C90 tai CD80...

Eilen illalla satuin löytämään pöytälaatikostani vanhan kasetin - "Best Of Airchecks 1983" - jolle olin kerännyt radiosta nauhoittamieni biisien parhaimmistoa, ja voi hitsi miten hyvä se oli vieläkin! Aloituskappale oli Kassu Halosen "A Mile Away A Year Apart", joltain levyltä jota ei varmaan enää mistään löytäisikään, ja sen jälkeen listalla oli mm. Geordien "Going Down", Molly Hatchetin "It´s All Over Now" (jonka sovitusta lainasimme lukioaikaisen bändini versioon...), Southside Johnnyn iki-ihana "Hearts Of Stone" - joka johti elinikäiseen suhteeseen Johnny Lyoniin ja hänen pumppuunsa - sekä kaiken hard rockin/hevin vastapainona Eurythmicsin "Sweet Dreams (Are Made Of This)", joka vieläkin nostattaa kylmät väreet selkäpiihin.

Hauskaa oli myös huomata, miten pitkät jäljet tällä kokoelmalla on levyhyllyssäni - Southside Johnny ei ollut ainoa joka päätyi hankintalistalle; runsaan parinkymmenen kappaleen kokoelma on myötävaikutanut varmaan vähintään yhtä monen LP:n tai sittemmin CD:n hankintaan.

C-ksettivarastoni on laajalti tuhoutunut, joten aika suuri osa muista hyvistä kokoelmista on iäksi menetetty, mutta 2000-luvulla polttavat CD-asemat toivat tämän mahdollisuuden uudelleen elämääni, ja esim. autossa (50000 km/v) kuuntelen lähinnä omia kokoelmia, koska ajaessani en kauaa siedä huonoa musiikkia... ja parhaat kokoelmat päätyvät nytkin klassikoiksi. Seuraavaan autoon pitäisi sitten saada toimiva verkkoyhteys, niin voisi nauttia vaikkapa Spotifyn paveluksista (kunhan ko palvelu ensin saa musiikkitarjontansa siedettävään kuosiin)...

32. Albert King: I´ll Play The Blues For You (1972): Surut suohon sinisävelin

Kitaransoitto on kaksipiippuinen juttu; pahimmillaan – ja aika usein – se on sietämätöntä rämpytystä ja vingutusta, parhaimmillaan repäisevää riffailua, partaveitsenterävää komppia ja sielukasta sooloilua. Juuri tätä viimeksimainittua löytyy aika lailla Albert Kingin levyiltä, mutta jotkut niistä ja nimenomaan tämän levyn tekee erinomaiseksi kokonaisuus – eli se, että taustalla on Staxin parhaimmistoa; taustayhtyeestä löytyy mm. Bar-Kaysin sekä Isaac Hayesin yhtyeen jäseniä, jotka saisivat verokalenterinkin svengaamaan.

Nimikappale esittelee oikeastaan kaikki tämän lätyn hyvät puolet; dynaaminen, funky komppi, ilmavat mutta tiukat sovitukset, torvet – ne Staxin torvet, jotka ovat kuin hunajaa korville – ja tietysti mestarin kitaransoitto, joka on tällaisen itse soittotaidottoman korvissa miellyttävää mm. koska se on niin taloudellista – ei välttämättä hirveää nuottimäärää tai revitystä, mutta sen sijaan puhutteleva sävykkyys.

Toinen vastaavanlainen kohokohta, jossa myöskin on tilaa sooloilulle, on soulklassikko ”Breaking Up Somebody´s Home”, jonka torviriffit tuntuvat selkärankaa myöten. Lyhyemmässä formaatissa iskevät etenkin ”High Cost Of Lovin´” sekä lopetuskappale ”Angel Of Mercy”, joka voisi olla vaikkapa meitä tällä hetkellä kiusaavan laman tunnussävelmä, mutta kaikki biisit ovat vähintään OK.

Sinänsä tämä on levy, jota voisi kuunnella jonkun aikaa vaikka tässä ei olisi sävellyksiä lainkaan – minua viehättää ennen kaikkea hänen savuisen leppoisa äänensä, joka välillä jutustelee mutta ennen kaikkea laulaa, kertoo uskottavia tarinoita elävästä elämästä. Jos bluesin korkein tavoite on laulaa surut suohon, tämä sekoitus tosiaan tekee tehtävänsä.

31. Vuokko Hovatta: Lempieläimiä (2008): Klassikko jo ilmestyessään?

Kuinka nopeasti levystä voi tulla klassikko? Se ei vielä ole mikään tae, jos uutta levyä pyörittää viikon pari koska siihen on tykästynyt, eikä kuukausikaan vielä mitään, mutta jos levyn ilmestymisestä on esim. kulunut runsas vuosi, ja siitä yhä löytää uusia pikku jippoja samalla, kun ne vanhatkin jaksavat viehättää, ja jos suosikkisävelmätkin vaihtelevat soittokerrasta toiseen, voinee hyvillä mielin todeta ko. lätyn täyttävän klassikon kriteerit.

Jo Vuokon Euroviisuehdokaskappale ”Virginia” oli lupaava – ensinnäkin se pieksi useimmat kilpailijansa noin 6-0, eikä ihme; olihan sen taustalla suosikkisäveltäjäni ja –sovittajani Kerkko Koskinen – mutta kun koko albumi löysi tiensä soittimeen, olikin ilonaihe se, ettei tämä hitti mitenkään noussut esiin, vaan loputkin kappaleet olivat samaa tasoa. Viisi kappaleista on Kerkon käsialaa, ja toinen mokoma tulee toisen kotimaisen suosikkini Tuure Kilpeläisen kynästä.

Olen kehunut Kerkon sovituksia niin monesti, että melkein nolottaa, mutta tälläkin kertaa on todettava, että pidän sävellyksistä, sanoituksista, sovituksista ja esityksistä. Tarpeeksi laaja soitinarsenaali, soinnin miellyttävä ilmavuus ja (Aamulehden Jussi Niemeä mukaillen) esitysten suhteellinen vapaus perinteisen popmusiikin kahleista muodostavat kokonaisuuden, johon minä en niin vain kyllästy. Vuokon laulukin on taattua tavaraa – joissakin kohdissa kaipaa ehkä vanhasta muistista kunnon kuoroa taustalle, mutta toisaalta tämä lätty on hienovaraisempi kuin Ultra Bra oli loppuaikoinaan.

Suosikkilaulujani ovat ”Virginian” lisäksi ”Mustaa jäätä”, nimikappale, ”Odota kun rutistan sua” – tai itse asiassa kaikki Kerkon tekemät, mutta myös esim. ”Onnelliset”, ”Syleily” ja ”Marjalude”. Itse asiassa en osaa nimetä tästä kokonaisuudesta heikkoa kohtaa... Loistava kokonaisuus, näin runsaan vuoden kuuntelun jälkeen – ja arvatenkin myös tulevaisuudessa?

30. Pugh Rogefeldt: Het (1981): Suomenruotsalaisten kansallislaulu

Pugh on kunkku. Hän keksi ruotsinkielisen rockmusiikin 60-luvulla, ja on siitä lähtien tehnyt pitkän rivin ihan itsensä näköisiä levyjä, alussa tiheämmin ja nykyisin noin joka kahdeksas vuosi. Hänen tuotantonsa kuningasajatus on irtonaisen letkeä rock´n´roll, jossa hyvät biisit täydentyvät sanoituksilla, jotka on tehty jollain ruotsia etäisesti muituttavalla kielellä – vähän niin kuin Remun englanti. Hänen musiikkinsa on ehkä omimmillaan livenä, mutta varsinkin jotkut hänen levyistään ovat hätkähdyttävän hienoja. Niinkuin tämä.

Vuonna 1981 hänen rockinsa oli aika funkyä, flirttaillen diskon tehokeinojen kanssa mutta ilmavuuden ja irtonaisuuden säilyttäen. Parhaat esimerkit ovat ”Ambulansen”, joka pakottaa liikkeelle rullaavalla biitillään, ja ”Stockholm”, joka on hieno naapurimaamme pääkaupungin ylistys – vaikkakin Pugh itse on alunparin ihan muualta. Tämän osaston kolmas helmi on ”Tuggummit”, jonka teksti on Rogefeldtiläistä hölynpölyä parhaimmillaan, jonka väliosa muistuttaa Kinksin ”Sunny Afternoonia” laskevine skaaloineen, vaikka nyt onkin kyseessä huomattavasti nopeampi laulu.

Pughin tekstit ovatkin sitten luku sinänsä. Hänen sanankäyttöään voisi ehkä kutsua impressionistiseksi – värit ovat usein aika kirkkaita, ja tarvittaessa poiketaan totutusta sanajärjestyksestä, käytetään sanoja epätavallisissa merkityksissä, tai sitten keksitään uusia sanoja. Jotkut metaforat eivät välttämättä avaudu ensi tai millään myöhemmälläkään kuulemalla, mutta sen sijaan sanojen rytmi toimii.

Levyn komein esitys oli valtava hitti ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla 1980-luvulla – Pugh itse kutsui sitä ”ruotsinsuomen kansallislauluksi”. Kyseessä on kansanlaulumainen balladi ”Aftonfalken”, jonka Riki Sorsa on levyttänyt suomeksi pariinkin otteeseen. Sen sävel on ajattoman kaihoisa (taas tuo määritelmä...), ja samaa voi sanoa sanoituksestakin (joka sitten onkin Ulf Lundellin käsialaa).

29. Kinks: Face To Face (1966): LP-levy taiteellisena statementtinä, osa 1

Nykyisin, kun useimpien artistien uusien albumien väli saattaa venähtää useampaankin vuoteen, on vaikea käsittää, miten esim. 60-luvulla yksi ja sama bändi saattoi pukata pihalle kaksi tai jopa kolme albumia vuodessa, ja vielä EP:t ja sinkut päälle – ja eritysiesti, miten nämä albumit joissakin tapauksissa sisälsivät vain omia biisejä, ja vielä hyviä sellaisia. Paras esimerkki tästä on tietysti Beatles, mutta hyvänä kakkosena taitaa tulla The Kinks.

Tämä levy on juuri Beatlesien joidenkin lättyjen ohella paras esimerkki monipuolisesta popklassikosta ajalta, jolloin LP-levy muuna kuin vain rykelmänä juuri levytettyjä lauluja oli löytämässä muotoaan. Kinksin tapauksessa tämä tarkoitti sitä, että koko pitkäsoiton mitalla Ray Daviesin pikku tarinoista muodostuu ikäänkuin novellikokoelma tai elokuva, jossa tietyt yhteiset piirteet (nostalgia, hienovarainen ironia sekä sosiaalisen että yksilöllisen käyttäytymisen kommentointi ikäänkuin sivusta) kulkevat punaisena lankana laulukokoelman läpi. Soitto ja sovitukset eivät ehkä täysin vastaa visioita – välillä tuntuu kuin orkesteri koostuisi iloisista amatööreistä – ja se johtuu varmaankin aika pitkälle juuri tuosta levytystahdista; vielä tässä vaiheessa ei biisiä kohti käytetty hirvittävästi aikaa.

Oli miten oli, levyltä löytyy vauhtipaloja kuten ”Party Line” tai ”Holiday In Waikiki”, music hall-iloittelua niinkuin ”Dandy”, mietteliäämpiä hetkiä kuten ”Too Much On My Mind”, jopa musiikkibisneksen kritiikkiä (”Session Man”) – ja tietysti jokunen rakkauslaulukin. Kaiken huippuna on sitten vielä ”Sunny Afternoon”, joka on yksi 60-luvun ja miksei koko pophistorian suurimmista klassikoista – laiskasti rullaava hymni, joka maalaa kuvan mätkyihinsä hukkuvasta ”herrasmiehestä” käyttäen tehokeinona mm. ovelasti laskevaa bassokuviota joka varmaankin kuuluu genren helpoimmin tunnistettaviin.

Valitettavasti tämä levy minun kohdallani liittyy läheisesti LP-levyn historiaan myös siten, että ehdin hankkia sen kokoelmiini hyvissä ajoin ennen CD:n läpimurtoa. Nykyisin se monien kohtalotovereidensa kanssa on kulutuksessani joutunut paitsioon, koska minulla on yksi ainoa levysoitin joka on kiinni ajassa ja paikassa, mutta suurin osa kulutustapahtumistani tapahtuu ympäristöissä, joissa tarjolla on ainoastaan digitaalisia toistomahdollisuuksia. No, toisaalta Kinksin 60-luvu levyt on julkaistu uudelleen monien lisäraitojen kanssa; ehkäpä sitä pitäisi kaivaa kuvetta...