94. Paul McCartney: Flaming Pie (1997): Vielä vanhakin osaa…

Olen jo jossain vaiheessa tainnut todeta, että Beatles monen vuoden ajan (70-80-lukujen taitteessa) oli minulle niin suuri suosikki, että en juuri muuta kuunnellutkaan, ja kun laajensin perspektiiviä törmäsin tietysti aika pian näiden Liverpoolin sankarien myöhempään soolotuotantoon. Siihen aikaan – noin 1980 – siinä ei ollut paljoa kehumista; John Lennon oli tehnyt pari hyvää ja muutaman puolivillaisen soololevyn, George Harrisonin tuotannon laatu oli hyvän alun jälkeen hiipunut, Ringosta en viitsi puhuakaan – ja sitten oli tänä Pauli, minun suosikkibeatleni.

Joka hänkin oli tehnyt aika monta puolivillaista kokonaisuutta – vaikka Wingsien parhaista saisi loistavan kokoelman, niin vastaavasti huonoimmat 79 minuuttia voisivat houkutella vahvemmankin kuuntelijan puhkomaan tärykalvonsa. 1980-luvulla tilanne senkun heikkeni, mutta jostakin syystä hän on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt nipun ihan siedettäviä lättyjä – ja pari kolme oikein hyvää, niinkuin tämän.

Tämä levy sisältää sinänsä samat emmeet kuin Paulin levyt yleensäkin; pari rokkia, jopa 50-luvulle nyökäten, hieman funkahtavampaa kamaa, puhdasta – puhtoista – poppia ja tietenkin balladeja, jotka ovat miehemme vahvin osaamisalue. Jos aloitetaan viimeksimainituista, niin ”Heaven On A Sunday” on sellainen laulu jota monet alan toimijat yrittävät tehdä koko uransa ajan siinä silti onnistumatta, mutta joka häneltä tulee kuin luonnostaan. Toinen, mollivoittoisempi tämän osaston helmi on ”Somedays”. Nimikappale on poposastoa, Walrusmaisesti virnistävä pikku laulu, kun taas nopeamman puolen huippuja on esim ”Young Boy”. Ja vaikka mukaan mahtuu kepeämpiäkin esityksiä, ne ovat kepeitä nimenomaan sanan poitiivisessa merkityksessä. Tämä on popmusiikkia, ei mitään uskontoa...

Jonkinlainen yleisarvio voisi olla, että tämä on ensimmäisiä Paulin soolouran levyjä, joka kuulostaa pakottomalta, jolla hän ei yritä hampaat irvessä luoda jotakin uutta, tehdä irtiottoa menneisyydestä tai esim. todistaa taiteellista relevanssiaan – ikäänkuin maailman kaikkien aikojen menestyksekkäimmän popsäveltäjän tarvitsisi todistaa mitään. Jätkällä on hauskaa, hän tekee musiikkia jota rakasta, siksi että hän osaa, paremmin kuin melkein kukaan muu – ja minuun se menee täydestä.

Hauskuus ei lopu koskaan

Musiikissa on se hieno puoli, että se parhaimmillaan on ajatonta ja iätöntä, kestää kulutusta menettämättä tenhoaan, ja siten monet vanhat suosikit ilahduttavat minua tänään yhtä paljon kuin 20 tai jopa 30 vuotta sitten, mutta samalla löytyy koko ajan uutta hyvää musiikkia johon voi uppoutua ja ihastua. Kun vielä moderni media tarjoaa sekä vanhan kuulemiseen että uuden löytämiseen yhä parempia työkaluja, niin aina vain parempi.

Kuluneen viikon aikana olen sattumalta törmännyt kahteen "uuteen" ruotsalaiseen laulajaan, joiden tuotokset ovat miellyttäneet minua kovasti, ja vieläpä samaa kautta; luin ensin arvostelun mainiolla rootsy.nu-sivustolla (linkki löytyy oikealta), ja etsin sitten kuunneltavaa Spotifyn kautta. Nämä herrat ovat Mother James sekä Svante "Slowman" Törngren, joiden kumpaisenkin (tietääkseni) toiset albumit ovat juuri viime viikkoina päästetty markkinoille.

Mother James (nimestä huolimatta yksinäinen mieslaulaja) on jonkinlainen Tom Waitsin sisäsiisti versio, jonka musiikissa kaikuu blues, jazz, rock, öiset kadut... ja sisäsiistillä tarkoitan sitä, että hänen laulunsa pysyy osapuilleen nuotissa ja siitä saa selvää. Vertailut eivät aina tee oikeutta, vaan voivat viedä harhaan, mutta assosiaatioista voisi vielä mainita Tuomari Nurmion ja Los Lobosin - eli aika mielenkiintoinen keitos.

Slowman liikkuu perinteisemmillä vesillä - homman nimi on amerikkalainen perinnemusiikki, bluesista soulin kautta rockiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, tämäkin hyvin mutta ei hirveän persoonallisesti laulettuna, mutta ennen kaikkea maukkaan monipuolisesti, klassisen täyteläisesti soitettuna. Nautitaan heti ja kuumana, ja tämän niinkuin edellisenkin kyytipojaksi sopii vaikkapa kalja ja bourbon...

ja kaikkein hienoa kaikessa on se, että minua ensi viikolla saattavat jo odottaa ihan uudet löydöt.

93. Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä (1980): Suoraan huipulle eikä kulu kuuntelussa

Keväällä 1980 teloin polveni koulun voimistelutunnilla, ja niin tulin seuranneeksi upouuden Rockradion ensimmäisiä lähetyksiä petistäni Selkämeren aluesairaalassa - ja kirkkain muistoni on uuden aallon uusi kyky Hassisen Kone ja samanniminen ensisingle. Niinpä hankin kolmantena suomenkielisenä levynäni Koneen debyytin heti kun se ilmestyi, vaikka punastelinkin sen kantta, ja se oli niin hyvä. Sittemmin Ismo Alangon tuotanto jäi vähemmälle huomiolle - Hassisen Koneen levyt hankin kyllä, mutta jo "Harsoisen terään" aikoihin hänen visionsa oli minusta ajoittain niin rankka, että se ajoi kuunneltavuuden yli, ja Sielun Veljien kohdalla asia oli useimmiten juuri niin. Nyttemmin hän ja minä olemme kasvaneet, ja kuluvan vuosituhannen tuotanto on oikein miellyttävää kuunneltavaa.

No, vaikka "Rappiolla" kuuluu niihin biiseihin, joitä yleensä kuulee silloin tällöin vaikka ei yrittäisikään, ja vaikka se on aina yhtä hyvä, en ollut ollenkaan yhtä varma kokonaisuuden tenhosta kun taannoin lainasin boksin jota löytyy bändin koko tuotanto, ja laitoin debyytin soimaan; vaikka se kuuluu 80-luvun alkupuolen suosikkeihini, olin silloin vasta teini, eikä tuo vinyyli ole moneen vuoteen eksynyt soittimeeni.

Mutta huoli oli turha. Aloitus - "Rappiolla" - on kuolematon suomalainen rock-klassikko, ei yhtään vähempää; siinä yhdistyy uuden aallon energia, Ismo Alangon sanallinen visio, hyvä sävel ja taidokas soitto - se svengaa kuin hirviö - mutta kaikkein parasta on, että meno ei juurikaan laannu edes B-puolella. Monen vuoden tauon jälkeen oli myös hauska huomata, että musiikista löytyi sekä soitollisia että sanallisia koukkuja, jotka menivät teini-Kimmolta ohitse; vaikka (post)punkkia ehkä edustikin. tämä bändi osasi soittaa. "Jumalat jalassa" on loistava iskusävelmä, "Reippaina käymme rekkain alle" kuin tuomiopäivän marssilaulu, "Syöksylaskijoita kaikki tyynni" paitsi hauska myös ajatuksia herättävä... muutkin vanhat suosikit pitävät kutinsa, mutta erityisen hauskaa on, että ennen hieman vierastamani esitykset, kuten "Viimeinen rock ennen aivokuolemaa", avautuvat toisella tavalla kuin silloin.

Itse asiassa tältäkin levyltä voisi kehua melkein koko biisilistan, ja kaiken lisäksi se on kunnon 40-minuuttinen kokonaisuus, jonka jaksaa kuunnella uudestaan vaikka heti. Ei vähiten siksi, että kokonaisuus nyt tuntuu huomattavan monipuoliselta ja sävykkäältä, hyvin sovitetulta ja hämmästyttävän valmiilta, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun tuntuinen, laskelmoiva tai siloiteltu. Ilmankos näitä ei joka vuosi ilmesty...

92. Procol Harum: The Well´s On Fire (2003): Dinosaurusten edeltäjät?

En erityisemmin välitä “A Whiter Shade Of Pale”-kappaleesta, minusta se on aika kulunut, ja vaikka tiesinkin esim. joidenkin suomalaisten suosikkieni esittäneen Procolin biisejä (Pate Mustajärven versio ”Homburg”:ista ekalla soololla on hieno, Hectorin ”Kuin Juudas” Liisa pien-levyllä myös, ja ”Pandora´s Box”:in on tainnut levyttää Pepe & Paradise), ja omistankin pari entisen PH-kitaristi Robin Trowerin levyä, en ollut juuri korvaani tälle bändille lotkauttanut ennenkuin viime talvena lainasin pari sen 70-luvun kultakauden levyä ja jäin koukkuun.

Procol Harum pani pillit pussiin 70-luvun lopulla, teki sitten puolivillaisen comebackin ja huonon levyn ”The Prodigal Stranger” vuonna 1991, ja sen jälkeen olisikin voinut olettaa tarinan olevan lopussa, mutta kaikkea kanssa. Vuonna 2003 ilmestyi tämä levy, joka varmaankin on jäänyt aika vähälle huomiolle muiden kuin varsinaisten fanien keskuudessa, mutta joka minun korvissani on mestariteos. Sen aineksia ovat Gary Brookerin vieläkin sävykäs ääni, hyvät enimmäkseen hitaat tai keskitempoiset kappaleet, jotka soitetaan huolella, taidolla ja tunteella hienoin sovituksin – joissa on paljon koskettimia, mutta ei mitään Bach- tai muita varkauksia, ja Keith Reidin taitavat sanoitukset, jotka yksitellen ovat älykkäämpiä kuin esim. monien hevibändien koko albumit.

Esimerkiksi levyn aloituskolmikko; ”An Old English Dream” on surumielinen kosketinten vetämä puoliballadi, ”Shadow Boxed” taas melkein hardrockia, uhkaavan kuuloinen sävellys jossa Brookerin painokas laulu todella tehoaa, ja ”A Robe Of Silk” monisävyinen perinteinen Procolpala, jossa saadaan aika monitahoinen sovitus kuulostamaan helpolta. Kaikki kolme ovat säveleltään mieleenpainuvia, mutta ei niin, että ne jäisivät heti päähän ja kuluisivat puhki, vaan siten, että ne jo toisella kuuntelukerralla ovat tutun mutta silti jännittävän kuuloisia. Jatkossakin löytyy helmiä; ”The VIP Room” tarjoa maukasta slideä, ”The Question” on taas lähellä modernia soulballadia... ja levy on vasta puolivälissä.

Tarina ei ole vieläkään loppu; tietääkseni tämän levyn jälkeen ei ole ilmestynyt ainakaan uutta studiomateriaalia, mutta haastan kaikki kynnelle kykenevät Äänekoskelle 22.7, kun Procol Harum on Keitelejazzin rockosion pääesiintyjä. Vanhassa voi olla parempi vara, jopa tällaisessa jo ennen dinosaurusten aikaa syntyneessä pumpussa.

91. Jonna Tervomaa: Halo (2004): Taiten tehtyä tunnelmaa

Vaikka Jonna Tervomaa koko uransa ajan onkin kuulunut ns. uudemman polven rocktähtiemme omaleimaisimpaan osaan, on tämä levy kuitenkin hänenkin tuotannossaan hämmästyttävä taidonnäyte. Siina yhdistyvät akustisen makuiset soitantokuviot hyvinkin rankkoihin teemoihin ja toteutuksiin, ja ennen kaikkea se luo omanlaisensa tunnelman, tietyllä tavalla tutun mutta samalla jopa uhkaavan, sekä sovituksellisesti että sanoitusten kautta.

Tästä ovat hyviä esimerkkejä hauras ”Vielä kun kaikki on paikallaan”, pophitinomainen ”Et tahdo tietää” ja jonnekin AP Sarjannon ja suomalaisen uusmetallin väliin pysäköivä, folkahtava ”Viimeinen erinomainen mies”, kaikki keskenään erilaisia mutta selvästi samaan kokonaisuuteen kuuluvia esityksiä, joissa soitto erinomaisesti tukee Jonnan jotenkin haurasta, mutta määrätietoista laulua. Enkä hauraalla tarkoita voimatonta tai esim. nuottia hapuilevaa – mutta hän osaa tuoda asiansa esille uskottavasti ja korvaa miellytävällä tavalla, tarvitsematta äänenvoimakkuutta.

Minun suosikkilauluni on silti ”Toisen kanssa”, joka on klassinen esimerkki sellaisesta surumielisestä rakkauslaulusta, joka uppoaa minuun kuin häkä; hieno sävellys, kasvava sovitus, ja teksti joka ilman suurta draamaa maalaa kuvan menetyksestä, jonka kuulija oivaltaa matkan aikana.Monet muutkin esitykset ovat kehun arvoisia, eikä mikään levyn lauluista huono; tämä on ammattinsa taitavan käsityöläisen tekele, joka tuntuu tutulta ja hyvältä heti käyttöön otettaessa mutta antaa löytää itsestään uusia tunnelmia, sävyjä ja ulottuvuuksia käyttökertojen lisääntyessä.