Maailman paras levy 1971

Tänä päivänä levykaupat alkavat olla harvinaisuuksia, mutta minun nuoruudessani niitä - tai ainakin musiikkiliikkeiden levyosastoja - oli jopa maaseudulla; kotipaikassani Närpiössä vaikutti noin vuodesta 1978 alkaen musiikkiliike Bigi & Vesa, jonka pientä mutta laadukasta levyhyllyä tuli selattua tuon tuosta, ja aika moni lätty päätyi lopulta omaan kokoelmaani.

Joukossa oli mm. hämmentävän näköisen vesivärein maalatun kannen omannut, surumielisen nimenkin saanut skottifolklaulaja Gerry Raffertyn albumi "Can I Have My Money Back?" (lähempi esittely täällä), joka sai olla rauhassa kaupan hyllyssä monta vuotta, kunnes luin jostakin jutun miehen vaiheista ja päätin hoitaa kotiin tämän hänen vuoden 1971 soolodebyyttinsä. Rafferty vaikuttaa ensinnäkin hienoilla biiseillään, toiseksikin ilmeikkäällä laulullaan - ja soitto ja tuotantokin ovat kuosissaan. Hauras helmi, jonka säestyksellä voi kuvitella juovansa teetä majatalossa jossain Brittein saarten maaseudun kolkassa, haaveillen naapurin neidosta joka kuitenkin lähti toisen matkaan...

Folkvaikutteinen musiikki avautui tämän jälkeen laajemminkin, etupäässä Fairport Conventionin ja Richard Thompsonin sekä Jethro Tullin tuotannon kautta - mutta näihin nimiin palaan myöhemmin. Toinen folkaalto tuli sitten 90-luvun alussa kotimaisen "etnobuumin" myötä - mutta sekin on toinen juttu. Raffertyn myöhemmät vaiheet eivät sen sijaan enää vaikuttaneet - minulla on jossain noin vuonna 1988 julkaistu albumi, jonka huomionarvoisin yksityiskohta taitaa olla se, että biisien keskipituus on kuusi minuuttia, vaikka sisältöä ei olisi kuin puoleen siitä. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä tämän levyn tenhoa.

Kun taas vuoden biisiä mietitään, se löytyy äänimaailmaskaalan toiselta laidalta. Deep Purplen "klassinen kokoonpano", jossa äänessä on Gillan ja kitarassa Blackmore, teki vuosina 1970-73 kolme loistavaa albumia ja yhden ihan hyvän - mutta sen ihan hyvän nimibiisi "Fireball" on "kuivausrumpuintroineen" ja Jon Lordin loistavan soolonpätkän, reippaan tempon ja Gillanin laulutulkinnan myötä yksi kaikkien aikojen suosikkihevibiisesistäni, vaikka ei ole edes erityisen raskas - heavyä siinä on oikeastaan lähinnä asenne. Pakko sanoa myös, että Ian Paice ja Roger Glover kuuluvat kaikkien aikojen suosikkirytmiryhmiini.

Deep Purple kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini - huonoa studiolevyä bändi ei ole tehnyt, kokoonpanomuutokset ovat oikeastaan jopa virkistäneet välillä, ja nykyinen "Morsen aika" (joka on kestänyt kohta parikymmentä vuotta) on ollut oikeaa kulta-aikaa; viimeisin studiolevy "Now What?!" kuuluu levytysuran parhaimmistoon, ja vanha herra Ian Gillan on komeassa kunnossa. Nuorempana vierastin hieman Coverdale/Hughes-solistiduon vetämää vuosien 1974-75 DP-versiota, mutta viime vuosina myös kyseiset kolme albumia ovat paljastaneet tenhonsa minullekin.

Ja jostakin syystä juuri 1970-luvun raskas rock on yksi niistä "kevyen" musiikin alalajeista, jotka ovat sydämessäni syvimmällä.

Maailman paras levy 1970

Minun kirjoissani kuusi- ja seitsemänkymmentälukujen taite oli eräänlainen käännekohta populaarimusiikissa - jotenkin uusi vuosikymmen toi mukanaan uusia tuulia ja jotkut 60-luvun tärkeimmistä ilmiöistä päättyivät. Koska Beatles oli ensimmäinen ja suurin musiikillinen hurahdukseni, heidän hajoamisensa 1970 oli tietenkin tärkeä tapahtuma, kun taas Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolemat sekä Stonesien ikävästi päättynyt Altamontin keikka jotenkin alleviivasivat aikakauden loppumista. Toisaalta esim. heavy rock puhkesi lopullisesti kukkaan, proge kokeili siipiään ja countryrock omana alalajinaan sai laajempaa jalansijaa.

Tätä taustaa vasten on hauska todeta, että yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeistani, joka ilmestyi juuri tänä vuonna, oikeastaan on niin ajatonta kamaa että sen voi halutessaan ajoittaa jopa 50-luvulle, tai sitten tähän päivään. Moondance on Van Morrisonin laajan ja häkellyttävän korkeatasoisen tuotannon uksi kulmakivi, jonka voisi kehua jopa biisi biisiltä (oma versioni asioista löytyy täältä). Vanin ääni, sielukas bändi, loistavat biisit, kaikki toimii - ja vaikka nimibiisi totuuden nimessä on jo aika kulunut eri tulkitsijoiden käsissä, Michael Bublésta Marstioon, nimenomaan tämä alkuperäinen studioversio jaksaa säväyttää minua.

Belfastin lehmipoika kuuluu niihin levystöni kulmakiviin, jonka useampikin levy keikkuu ilmestymisvuotensa kärkisijoilla - joskin jotkut hänen tekeleistään ovat mielestäni huteja. Livenä olen onnistunut kuulemaan häntä kerran, Chieftainsin kanssa Kulttuuritalolla 1988; keikka oli muuten hyvä, mutta Vanin rumpalin innostunut paiskonta meinasi hukuttaa vielä Morrisonia itseäänkin vanhemman ja kunnianarvoisemman instituution soiton, ja Van keskittyi muistaakseni laulamisen lisäksi Kevin Conneffin haukkumiseen. Nerous ei ole helppoa...

Kun taas vuoden biisiä mietitään, on pakko todeta sykähdyttävimmien esitysten nousevan esiin hevipuolelta, etenkin jos Van the Mania ei lasketa. Hevin saralla yksi uranuurtajista oli tietenkin Led Zeppelin - hurja pumppu, joskaan ei kokonaisuudessaan kaikkein suurimpia suosikkejani. Joskus palaset tosin loksahtivat kunnolla paikalleen, kuten heidän kolmoslevynsä uljaimmassa esityksessä, hitaassa bluesissa nimeltään Since I´ve Been Loving You. Sen yhdistelmä voimaa ja herkkyyttä jaksaa kiehtoa minua, ja vielä tänäänkin loistavaa musiikkia tekevä Robert Plant näyttää jo nuorena miehenä miten bluesia tulkitaan.

Led Zeppelin teki myöhemminkin hyvää musiikkia, mutta vielä enemmän minua on sykähdyttänyt Robert Plantin sooloura - synteettiseltä 80-luvulta folkvivahteiden kautta nykyiseen "yleisamericanaan" hän on pitänyt taiteellista lippuaan korkealla, ja ääni on vieläkin voimissaan.

Maailman paras levy 1969

Vaikka välillä tuntuu siltä kuin kaikki hyvä musiikki olisi tehty jo kauan sitten, ja tämän päivän skene vain olisi vanhan toistoa, ovat jotkut asiat sentään nykyisin paremmin kuin ennen.Yksi näistä asioista on naispuolisten artistien esiinmarssi - 2000-luvun laulajista miltei enemmistö suosikeistani on naisia, kun taas vielä 1960-luvulla tilanne oli toinen. Muutamia soullaulajia lukuunottamatta naispuoliset suosikit ovat harvassa - mutta onneksi ne jotka olen löytänyt ovat sitäkin etevämpiä.

Useimmat näistä suosikeistani ovat afroamerikkalaisia, mutta ainakin yksi poikkeus löytyy - umpibrittiläinen Dusty Springfield, joka tosin parhaimmillaan kuulostaa mustalta hänkin. Hänen aikaisemmat levytyksensä ovat enemmänkin poppia tai viihdettä - huippuna ehkä kaikkien aikojen Jacques Breltulkinta "If You Go Away" - mutta armon vuonna 1969 hän teki albumin joka sitten onkin melkein silkkaa soulia kannesta kanteen. "Dusty In Memphis" (lähemmin täällä) tehtiin nimensä mukaisesti soulin kotiseudulla, soittajat osaavat asiansa ja Dusty laulaa kuin henkensä edestä.

Myös rockin puolella alkoi tähän aikaan löytyä myös oikeita naissolisteja - Janis Joplin ja Grace Slick ehkä etunenässä - mutta varsinainen vyörytys alkoi vasta vähän myöhemmin. Pakko on myös myöntää, että muutamista hyvistä hetkistä huolimatta kumpikaan näistä - Joplin tai Slickin Jefferson Airplane - eivät koskaan kuuluneet suurimpiin suosikkeihini; sen sijaan esim. Carla Thomas, Aretha Franklin ja Gladys Knight olivat ja ovat mieluisampaa kuultavaa.

Ja toisaalta on todettava, että vuoden 1969 musiikki-ilmiö sittenkin taisi olla ihan valkoisten miesten bändi, kalenterivuoden aikana kolme albumia markkinoille pukannut Creedence Clearwater Revival. Minun korvissani John Fogertyn ja kumppaneiden poppia ja juuria yhdistänyt keitos ei kertaakaan kestänyt koko albumin pituudelta, mutta yksittäiset hitit toimivat hyvin. Vielä 1970-luvun lopulla, kun itse innostuin musiikista, CCR:n hittejä höylättiin jopa kyllästymiseen asti ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, mutta Down On The Corner toimii vieläkin, ei vähiten älyttömän tarttuvan riffinsä voimalla.

CCR ja osittain myös Dusty Springfield kuuluvat niihin suosikkeihini, jotka uuden vuosikymmenen mukana siirtyivät taka-alalle - ja monet muut suosikit kehittyivät uusiin suuntiin. Siinä mielessä tämä oli "viimeinen popvuosi", kun taas 1970-luku toi mukanaan uudet, rouheammat ja monipuolisemmat soundit.

276. Dusty Springfield: Dusty In Memphis (1969): Sielulla ei ole väriä

Koko musiikinharrastukseni ajan minua on häirinnyt väittely siitä, mikä on mukamas aitoa ja mikä ei, miten "autenttista sitä-ja-sitä voi tehdä vain sellainen-ja-sellainen tyyppi". Minun korvissani hyvä musiikki on hyvää musiikkia, jos se on tehty siten että se koskettaa minua. Joissakin tapauksissa kuulemani hyvä musiikki on johdattanut minut alkulähteelle joka on ollut vielä parempaa - mutta toisinaan erilainen tulkinta on selvästi paikallaan.

Yksi tyypillinen väite on esim. ettei valkoinen ihminen voi tehdä hyvää soulia (joka siis lähtökohtaisesti on mustaa musiikkia), ja tämän väitteen naurettavuuden minun korvissani todistaa lopullisesti tämä levy, jonka laulaa brittiläinen valkoinen nainen memphisläisten muusikkojen säestämänä (ja oletettavasti soittajakaarti on sekä mustaa että valkoista, niinkuin siellä oli tapana).

Dusty Springfieldin hieno ääni on tietenkin kotonaan suurissa balladeissa, mutta se taipuu myös juurevampiin biiseihin sekä intiimiin kerrontaan. Tämän levyn hittibiisi, keskitempoinen "Son Of A Preacher Man", olisi kotonaan vaikkapa Aretha Franklinin levyllä torvineen ja kuoroineen, ja "I Can´t Make It Alone" on samaa tyylilajia. Ylipäätänsä ilmava mutta orgaaninen soundi hivelee korvia. "Just A Little Lovin´" ja "Just One Smile" edustavat sitä intiimimpää puolta, kun taas "Windmills Of Your Mind" osoittaa soundin venyvän myös viihteeseen muuttumasta imeläksi.

Oikeastaan jokainen levyn yhdestätoista raidasta on hyvä, ja runsaan puolen tunnin LP-formaatti osoittaa toimivuutensa - kyllästymisestä ei ole pelkoakaan. Ja koko pakettia leimaa minusta nimenomaan sielukkuus - jolla ei todellakaan ole mitään ominaisväriä.