290. Paul Simon: One-Trick Pony (1980): Pop-käsityön ylistys

Vuonna 1980 en ollut vielä hirveän hyvin pop-kartalla - oma levykokoelmani käsitti lähes yksinomaan Beatlesia ja johdannaisia, mutta uusi maailma oli vasta avautumassa. Yksi ensimmäisistä itse ostamistani LP-levyistä, joka ei jotenkin liittynyt Liverpoolin nelikkoon, oli Simon & Garfunkel-duon debyytti "Wednesday Morning, 3AM", ja se taas johtui siitä, että tunsin heidän tuotantoaan radion kautta. Muutamaa vuotta myöhemmin duon paluukeikka Central Parkissa ja siitä tehty levy räjäyttivät tajuntani, mutta Paul Simonin soololevyihin hurahdin vasta myöhemmin.

Luulen kyllökin, että jo 15-vuotias versio minusta olisi tykännyt tästäkin levystä - mutta ei varmaan ytä paljon kuin vanhempi versio noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minua miellyttää ensinnäkin Paul Simonin lauluntekotaito - hän on kuin käsityöläinen, joka osaa ehdä sellaisia käytöesinietä joiden muotoilun hienoudet ja vivahteet paljastuvat vasta vähitellen. Hänen erikoisalaansa ovat kauniin simppelit sävelkulut, jotka yhtäkkiä singahtavat hieman toiseen suuntaan kuin olisi odottanut. Hänen äänensä on ilmeikäs ja hän taitaa dynamiikan. Ja hän osaa kerätä ympärilleen soittajia, jotka toteuttavat hänen visionsa maukkaasti, usein soittamalla vähemmän.

Tämän levyn kohokohtia ovat mm. aloitus, hitinpoikanen "Late In The Evening", jonka riffi tarttuu kuin rutto, tunnelmallinen "Oh, Marion" ja "Ace In The Hole", mutta ehhä yksittäisiä sinänsä hyviä biisejä suurempi "kohokohta" on soundi ja tunnelma; se on kuin lämmin kesäilta kaupungissa, johon unohtuu vaeltelemaan. Ehkä istuu hetken puistonpenkillä, ehkä ostaa jäätelön, tai peräti kylmän oluen terassilla, mutta tärkeintä on se läsnäolon tunne ja hetken nautittavuus.

Itse asiassa tämä hieno pop-käsityöteos toimii esimerkkinä siitä, mitä hyvä musiikki nimenomaan albumimuodossa voi saada aikaan - se on kuin hetken pakomatka toisenlaiseen, miellyttävään maailmaan, jonka voi tehdä aina silloin kun maailma painaa liiaksi päälle.

288-289. John Mellencamp: The Lonesome Jubilee (1987) & Mr. Happy Go Lucky (1996): Pieni suuri amerikkalainen

John (Cougar) Mellencampin levytetty tuotanto viimeisen noin neljänkymmenen vuoden ajalta taitaa kuulua rockhistorian tasaisimpiin - jopa niinkin, että jälki on ollut tasaisen vahvaa, mutta osittain koska hänen musiikkinsa ei hirveästi tuntuisi muuttuneen vuosien mittaan, vaan on aina kuulostanut aika samanlaiselta. Tietyt asiat ovatkin pysyneet samoina - miehellä on hyvä ääni ja ihan kohtuullinen sävelkynä, eikä soundimaailma koskaan ole ollut liian täyteen pakattu - mutta kehitystä ja erojakin löytyy.

Hänen 80-luvun tuotannostaan minun korvissani kärkeen kiilaa "The Lonesome Jubilee", joka oli nimenomaan perinteisiin nojaavan rockin taistelujulistus kasarisoundia vastaan; ilmavan äänikuvan mukava mauste on viulu, ja bändi osaa sellaisen liidon, jonka avulla luodaan esim. autostereoon sopivia klassikoita. Hittibiisi "Paper In Fire"on hyvä esimerkki siitä, miten sähköllä ja ilmavuudella rakennetaan dynamiikkaa.

Levyn huippukohta löytyy B-puolen alusta; ensin melkein hymnimäinen "We Are The People", jota voisi pitää melkein poliittisena julistuksena jolla vain on hävyttömän hyvä sävelmä, ja sitten tavallisten ihmisten ahdingosta kertova "Empty Hands", joka laulaa suohon vaikkapa Bon Jovin tarinan Tommysta ja Ginasta aika lailla 6-0. Jonkun mielestä Mellencamp ehkä julistaa liikaa - mutta paatos ja rock kuuluvat yhteen, ja hän on paitsi laulanut epäkohdista myös esim. järjestänyt tukikonsertteja.

90-luvulla rima pysyi korkealla; toisaalla kehutun "Human Wheelsin" ohella minun suosikkialbumini on "Mr. Happy Go Lucky", jota kriitikot ilmeisesti pitivät jonkinlaisena välityönä - mutta se ei minua haittaa. Tämän albumin soinnillinen juju ovat ysärimäisesti liikkuvat tanssiskeneä lainaavat rytmiraidat, jotka tekevät äänikuvasta ehkä hänen levyistään erikoislaatuisimman. Se ei kuitenkaan kätke sitä tosiasiaa, että biisit toimivat; pieniä sovituksellisia jippoja on muutenkin tavallista enemmän, mutta pohjana ovat silti hyvät sanat ja sävelet.

Biisit kuten "Just Another Day", "Jerry", "This May Not Be The End Of The World" ovat enimmäkseen keskitempoisia tarinoita elämästä ja ihmisistä - levyn kruunu on "The Full Catastrophe", johon on vielä löytynyt loistava riffi joka tarttuu kuin tauti. Ajastaan kertovien sovitusten voisi ajatella jotenkin tekevän tästä albumista helposti vanhentuvan - mutta minun korvissani se tuntuu tuoreelta vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Tarinat ovat tällä kertaa enemmän henkilökuvia, mutta ne rakentavat samaa suurta kuvaa Amerikasta kuin hänen vanhemmat, avoimemmin poliittiset levytyksensä.

Sama ajatus jatkuu hänen tämän vuosituhannen tuotannossaan, mutta se on toinen juttu. Tämä pieni suuri amerikkalainen on tavallaan yksi aikansa ja genrensä suurimmista kansakunnan kuvaajista, vaikka ei aina pidäkään melua itsestään tai vaikkapa maalaa räikein värein - mutta sanoma menee perille.