Maailman paras levy 1986

Vuonna 1986 ostin ensimmäisen CD-soittimeni, ja olin samalla lyhyen aikaa teknologinen edelläkävijä - rooli, joka sittemmin on autuaasti varissut harteiltani, vaikka minulla nykyisin on jo Spotifyn premiumversio käytössä. Minä vain satun tykkäämään konkreettisista kokonaisuuksista kuten albumeista, joita voi kerätä joko LP:nä tai CD:nä. Tuolloin uusi soitin tuntui mahdollisuudelta - monilla CD-levyillä oli bonusbiisejä, ja vinyylejä löytyi yhä nopeammin alehyllystä, kun ihmiset rupesivat siirtymään uuteen mediaan,

Yksi ensimmäisistä CD-ostoksistani oli Billy Joelin uusi albumi "The Bridge", joka arvosteluissa lähinä lytättiin kylmänä juppisoundtrackina, mutta joka sopi minun korvaani oikein hyvin; olin sen ilmestyessä juuri ostanut Joelin tuoreen tuplakokoelman, jolta löytyi pitkä liuta biisejä joka tunsin vaikka en hänen levyjään omistanutkaan. Uusi albumi oli perinteistä Billyä - aikuisrockia, tunnelmointia, piano suuressa osassa vaikka bändi välillä kolisi aika jylhästikin. Laulajana hän on aina miellyttänyt minua, ja sävelkynä pysyy kädessä.

Silti tämän "sillan" tärkein ominaisuus on sen kokonaislinja. Itse asiassa kyseessä on albumi, jolta on vaikea löytää huonoa raitaa - kaikki ovat vähintään OK, joskin pianovetoinen aamuyön tunnelmapala "Temptation" on selvä huippu. Ja ehkä tekstimaailma on jotenkin jupeista kertova - mutta kolmannen vuoden taloustieteen opiskelijana pystyin ainakin periaatteessa jollakin tavalla tunnistamaan siitä omankin elämäni osasia. Kapina ei silloinkaan ollut juttuni...

Billy Joel on itse asiassa juuri vuodesta 1986 lähtien kuulunut tiukasti kuuntelutottumuksieni "ulompaan sisäkehään"; ei koskaan varsinainen suursuosikki, mutta ei myöskään unohduksissa - ja vaikka hän usein albumin mitassa onkin vähän liikaa, tämä albumi on poikkeus ja miltei joka levyltä löytyy popklassikko tai useampikin.

Vuoden biisi on taas terävämpää kamaa. Chrissie Hynde ja Pretenders ei ehkä koskaan ole saanut aikaan koko albumillista killereitä, mutta "Get Close" pääsee likelle - ja varsinkin "Chill Factor" on täystyrmäys. Kertomus kotiin jääneen vaimon/äidin liikkumatilasta ja olosuhteista ei ole tyypillisintä rocklaululyriikkaa, mutta puhuu asiaa, ja sävellys ja sovitus ovat loistavia - varsinkin kertosäkeen ylväs melodiankaari on aikansa klassikko. Kaiken kruunaa silti Chrissien sävykäs lauluääni, joka parhaimmillaan tuo kylmät väreet selkääni.

Pretenders muistuu mieleen myös seuraavan vuoden Ruisrockista; kuuntelin autuaana kaatosateessa heidän settinsä ja Richard Thompsonin yhtä lailla vahvan setin. Kämpillä selvisi, että minulla oli oikean käsivarren alla kuiva kohta farkkutakin kyljessä, koska olin kantanut kokoonkäärittyä piknikvilttiä kainalossani - mutta muuten olin likomärkä. Omassa opiskelijakämpässä pääsi sentään lämmittelemään keikan jälkeen - paikalla oli myös pari kaveriani, jotka yöpyivät teltassa leirintäalueella...

Pretenderiäkin on tullut seurattua - jo ennen tätä, ja myös sen jälkeen - ja vaikka kokonaisuus ei siis aina kestäkään kuuntelua, löytyy aina huippuhetkiä myös heidänkin albumeiltaan.

280. Dire Straits: 1 (1978): Kitarakuninkaan ensiaskeleet

Kun viime viikonloppuna kirjoitin "Brothers In Arms"-biisistä vuoden 1985 suosikeistani käsittelevässä blogipostauksessa, huomasin kauhukseni etten ollut kehunut ensimmäistäkään Dire Straitsin levyä täällä, vaikka pari niistä kuuluu ehdottomasti suosikkilistalleni. Tuumasta toimeen ja tekstiä tuottamaan siis!

Bändin albumeista mielestäni kaikkein paras on nimetön debyytti vuodelta 1978. Se on linjakas kokonaisuus, joka sisältää kaikki ne tyylisuunnat joita myöhemmät levyt veivät hieman pitemmälle, mutta hyvänä sekoituksena ja kohtuullisissa mitoissa. Avaus "Down To The Waterline" ja "Setting Me Up" ovat sävykästä ja hyvin sävellettyä perusmenoa, "Water Of Love" ja "Six Blade Knife" taas hitaampaa puolta - piti kirjoittaa "sävykästä", mutta se olikin jo varattu käsite.

Levyn kruunu on bändin eräänlainen "tunnari" "Sultans Of Swing", jossa yhdistyvät nuo hyvä sävel ja sovitus myös loistavaan tekstiin, jonka tarina kuvittaa ainakin minun päässäni ikäänkuin elokuvan pikku kapakasta ja siellä soittavasta amatöörijazzyhtyeestä, joka ei ole yleisön suosikki mutta jaksaa silti soittaa rakastamaansa musiikkia. En nyt muista, kauanko Dire Straits tai sen esiasteet tahkosivat pikkukapakoita ennenkuin saivat levytyssopimuksen, enkä siis tiedä kuinka omaelämänkerrallinen biisi on - myöhemmin sitä menestystä ainakin tuli yllin kyllin.

Dire Strais on hyvältä kuulostava bändi, mutta kaiken yllä leijuu tietenkin Mark Knopflerin kädenjälki. Hän on minusta hyvä biisintekijä, laulajana sikäli osaava että tuntee rajoituksensa - mutta kuitenkin nuotissa pysyvä - ja ennen kaikkea yksi niistä kitaristeista, jonka soundia jaksan kuunnella, etenkin kun sitä ei kuitenkaan tungeta joka biisiin liikaa. Sama ote onkin sitten pitänyt läpi koko tuotannon - bändin kanssa ja oman nimen alla - mutta siihen on syytä palata myöhemmin. Jo kitarakuninkaan ensiaskeleet ovat siis ihan ensiluokkaista kamaa.

Maailman paras levy 1985

Kitaristit ja kitarasoolot eivät ole oikein minun juttuni - tavallisesti revitys, vingutus ja rämpytys rupeavat vähitellen käymään hermoille - mutta poikkeuksiakin on. Usein ne sinänsä liittyvät siihen, että kokonaisuus on tarpeeksi hyvä ja kitarointi sen tärkeä osa (Thin Lizzyn tuplakitarasoundi yhtenä esimerkkinä), tai sitten joku esitys, bändi yms. on niin leimallisesti kitaristin juttu, ettei kuusikielistä voi sivuuttaa. Mark Knopflerin ja Dire Straitsin tuotanto on tällainen juttu.

Yksi hänen tuotantonsa helmistä on vuoden 1985 Brothers In Arms-albumin nimikappale, hitaasti leijuva balladi jonka kaunis sävelmä sopii hänen savuiselle, ei-niin-komealle lauluäänelleen, mutta jossa ennen kaikkea on yksi komeimmista tietämistäni soolo-osuuksista, jossa kitara koskettimien tukemana todella laulaa. Minulle ei yleensä käy niin, että odotan säkeistöjen ajan vain soolon alkamista, mutta tämä kappale on yksi poikkeus. Kauhukseni olen huomannut, että siitä on ainakin jollekin Dire Straitsin kokoelmalle editoitu versio, jossa lopusta leikataan lähemmäs pari minuuttia pois - välttäkää sitä kuin ruttoa, ja suosikaa alkuperäistä!

Sekä DS:n levytysura että Knopflerin soolotuotanto ovat muutenkin täynnä sellaisia helmiä, joissa hieman toisenlaiset näkökulmat teksteissä yhdistyvät hyviin sävelmiin ja soljuvaan soittoon - joskin täytyy myös todeta, että joka albumille yleensä mahtuu myös enemmän yhdentekevää kamaa.

Samaa ei taas voi sanoa yhdestä musiikkidiggarin taipaleeni tärkeimmästä seuralaisesta, John Hiattista, joka iski tajuntaani juuri tänä vuonna. Tuurasin sinä kesänä parisen viikkoa vanhempieni ystävien musiikkikaupassa, ja soittelin aikani kuluksi mm. levyjä - siellä oli pieni mutta hyvällä maulla valikoitu levyosasto - joista lähtemättömimmän vaikutuksen teki Hiattin Warming Up To The Ice Age.

Se on oikeastaan aika popisti tuotettu ollakseen Hiattin levy, ja tuotanto on ajoittain hieman aikasidonnaista (syntikka siellä, peukalobasso täällä), mutta meni silloin ja menee edelleenkin täydestä. Hiattin lauluääni teki heti vaikutuksen, samaten biisit, joissa yhdistyivät hyvät sävellykset ja oivaltavat tekstit. Velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi, iso balladi "When We Ran", kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... kuunneltavaa riittää.

Aika pian kuultuani tämän levyn totesin Hiattin esiintyvän myös monien muiden artistien levyillä, ja että hänen biisinsä järjestään olivat näiden levyjen parhaimmistoa - Johnny Adamsista Marshall Crenshawiin, Marti Jonesista Bonnie Raittiin, ja niin edelleen. Ja vaikka monet näistä levytyksistä ovat loistavia nekin, ovat Johnin omat tulkinnat yleensä parhaasta päästä.

WUTTIA ei itse asiassa ole läheskään hänen paras levynsä, vaikka hyvä onkin - myöhemmät täysosumat kuten "Bring The Family", "Perfectly Good Guitar", "Crossing Muddy Waters", "Master Of Disaster" tai "Mystic Pinball" ovat kaikki olleet iloa korvalle - ja miehen tahti sen kuin paranee; 2010-luvun neljä tähänastista albumia ovat kovaa kamaa nekin. Nykyisin hän on musiikillisesti siirtynyt enemmän kohti juuria - ja sekin sopii minulle erinomaisesti.

Maailman paras levy 1984

1984 oli jälleen yksi siihen asti merkittävimmistä vuosista elämässäni siihen asti. Pääsin ylioppilaaksi, lähdin opiskelemaan, uudistin siinä sivussa tuttavapiirini, ja yritin tietysti luoda merkityksellisiä suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Koska olin ollut mukana pyörittämässä nuorisoseuran diskoiltoja ja jopa kotibileissä ominut deejiin roolin, minulla oli olevinaan varma tieto siitä, että ainakin Pohjanmaalla hevibändien slovarit olivat varmin tapa päästä kosketusetäisyydelle ainakin viimeisten tanssien ajaksi, ja juuri tänä vuonna varmin tärppi tuli Saksanmaalta.

Scorpions ei sinänsä kuulunut suurimpiin suosikkeihini, lähinnä koska vierastin vokalisti Klaus Meinen tökeröjä tekstejä ja hassuhkoa aksenttia (kunnon popnörttinä vaadin tietenkin solisteilta sekä kieliopin hallintaa että oikeaa lausumistapaa), mutta nimenomaan slovarigenressä bändi onnistui muutaman kerran oikein hyvin, ja "Still Loving You" oli kaikkeista paras osuma.

Se on täydellinen hevislovari - sävel on kaunis, teksti ei pilaa tunnelmaa, ja sovitus on kuin alan käsikirjasta. Ellei yhteyttä ole syntynyt siihen mennessä, kun tullaan viimeiseen kertosäkeeseen, sen toisen tekstirivin päättävä ovela breikki on niin hyvä koukku, että popnörtti ainakin voi tuntea musiikillistä täyttymystä vaikkei pääsisikään saatille (kokemuspohjainen mielipide).

Ja kun kerran puhutaan tämän popnörtin haaveista ja toiveista, on yksi sellainen joka ei vielä tähän mennessä ole toteutunut. Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia kunnolla, ja haluaisin osata laulaa kuin Billy Bremner. Se taisi olla 80-luvun musiikillinen guruni Waldemar Wallenius, joka Soundissa luonnehti hänen lauluääntään sellaiseksi, joka oikein käytettynä ikäänkuin lähtee lentoon. Jo Rockpilen ainokaisella albumilla hänen tulkintansa (Nick Lowen "Heart" ja vanha klassikko "(You Ain´t Nothin´ But) Fine Fine Fine" ovat mannaa korville, mutta soololevy "Bash!" on nimenomaan (vapaasti käännettynä) kunnon pamaus päin tajuntaa.

Soundi on ehkä astetta sliipatumpi kuin Rockpilellä, ja kasarituotanto nostaa jo rumaa päätänsä, mutta biisit ovat hienoja ja laulutulkinnat silkkaa hunajaa. Kaikkein paras esimerkki on Elvis Costellon kynäilemä "Shatterproof", joka on aika lähellä täydellistä poplaulua, mutta myös esim. "The Boat That´s Sunk A Thousand Ships", "Love Goes To Sleep" ja Coastersin hittejä lainaava hauska rock´n´rollveto "Tired And Emotional (And Probably Drunk)" toimivat oikein hyvin.

Bremner jatkoi myöhemmin soolouraansa mm. Ruotsissa, ja soitti myös jonkin aikaa "Gävlen Rockpilessa" eli The Refreshmentsissä, joka on yksi myöhempien aikojen parhaista klassisen rock`n`rollin lipunkantajista, mutta kuulemani perusteella hänen äänestään oli jo vuosituhannen vaihteessa karsiutunut se maaginen hohde, joka nimenomaan tällä albumilla vielä oli voimissaan.

279. Anssi Kela: Nummela (2000): Poptarinoiden renessanssi

Radiossa soi joku päivä sitten Anssi Kelan uusin hittibiisi, ja kotiin päästyäni tulin laittaneeksi tämän hänen jo toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneen debyyttilevynsä soimaan. Vaikka viime soittokerrasta oli jo jonkin aikaa, popmagia iski saman tien - mieleen palasi se, miten "Mikan faijan BMW" aikanaan oli sellainen biisi, jota soitettiin radiossa paljon, mutta joka erottui joukosta edukseen, koska siinä oli juju.

Ja se juju oli tarina - Anssi Kela osasi rakentaa tekstin, joka näyttäytyi päässäni kuvasarjana, jossa oli selvä juonellinen kaari. Ja toisin kuin monet muut kertomukset - joita musiikkikin sinänsä on tulvillaan - tämä toimi myös seuraavalla kerralla, vaikka sen kulku oli tuttu. Vielä tänäänkin tuo biisi toimii, ja sama koskee monia muitakin tämän levyn esityksiä. "Rva Ruusunen", "Puistossa", nimibiisi, jotakin nyt mainitakseni. Kerronnan matkassa unohtaa senkin, että Kelan riimittely on aika kaavamaista vaikka sinänsä toimiikin.

Tämä ei silti ole pelkästään tekstien varassa elävä albumi - toimiva kokonaisuus vaatii myös hyviä sävellyksiä - ja niitä löytyy; melkein jokaisessa biisissä on jonkinlainen koukku joka jää soimaan korvaan. Parhaimmillaan tekstit ja musiikillinen toteutus luovat ikäänkuin elokuvallisia tunnelmia - esimerkiksi "Esko Riihelän painajainen" on ilmiselvä road movie, jonka voi nähdä joka kerta kun biisi soi.

Sovituspuolikin on aika hyvin hallussa, joskin äänimaailma on aika samankuuloinen laulusta toiseen - mutta toisaalta se on miellyttävä. Kelan lauluääni lienee makuasia, mutta minusta hän pysyy nuotissa kohtuullisen hyvin, ja osaa esittää omat tarinansa sopivan eleettömästi, jotta tekstit pääsevät oikeuksiinsa. Anssi Kela ei keksinyt tarinankerrontaa popin vaatteissa, eikä se ollut edes kadoksissa vuosituhannen vaihteessa, mutta kuitenkin tämä levy tuntuu poptarinoiden renessanssilta.