150. Lou Gramm: Ready Or Not (1987): Laulajan helmi

Kun taannoin kävin läpi vanhoja "kasarihevisuosikkeja", jäti yksi bändi joukosta pois, koska Foreigner kuului ehdottomiin suosikkeihini yhdessä elämänvaiheessa. Se ei kylläkään voi päästä suoraan tähän blogiin, koska yksikään sen albumeista ei ole varsinainen klassikko - mutta onneksi bändin laulajan Lou Grammin ensimmäinen soololevy on sitä, tai ainakin melkein.

Ensimmäinen tekijä on tietenkin solistimme ääni; hän ei kuulu kaikkein tavanomaisimpiin hard rock-kailottajiin, vaikka osaa myös kiljua, vaan hän ymmärtää myös nyanssien päälle, ja minun korvissani hänen laulussaan on juuri se ripaus bluesia joka erottaa osaajat wannabeistä. Toinen tekijä ovat biisit; tämän levyn kymmenestä esityksestä yli puolet on oikein hyviä sävellyksiä, ja vain pari yhdentekevää. Nuo yhdentekevimmät sattuvat sitten olemaan balladiyritelmiä - päinvastoin kuin Foreignerilla, jonka suurimmat mestariteokset olivat juuri hitaampia esityksiä. Ja kolmanneksi minusta tämä on aika eloisa esitys; sopivasti vauhtia ja ääntä, mutta tilaa myös vivahteille.

Levyn aloituskaksikko on parhaimmasta päästä; sekä nimibiisi että "Heartache" kulkevat mukavasti, melodisen rokkaavasti jossain popin ja jenkkihevin välimaastossa. Gramm on biisintekijäpartnerinsa Bruce Turgonin kanssa panostanut vahvoihin kertosäkeisiin, joita tukevat säkeistöjen sovitukset. Särmää on juuri sopivasti, jotta tämä musiikki erottuisi keskitiestä, mutta ei niin paljon että tätä autossa kuunellessa tulisi mieliteko vaihtaa radiokanavaa.

Oikeastaan samaa osastoa ovat B-puolen kolmikko "Arrow Thru Your Heart", "Until I Make You Mine" ja "Chain Of Love"; viimeinen näistä on jo melkein hevibiisi, ja keskimmäinen - jota ehkä voisi kutsua hitaaksi rypistykseksi tai rockslovariksi - onkin sitten yksi niistä biiseistä, joita huomaan kierrättäväni kaikenlaisilla "aikakautensa/bändinsä/tyylilajinsa parheet"-koosteilla. Siinä sävellys ja teksti kohtaavat tavalla, joka olisi voinut tehdä tästä megahitin jos se olisi sovitettu isoksi balladiksi.

Tällä levyllä on myös yksi hitti, "Midnight Blue", joka onkin sitten aika tasapaksu tapaus - mutta se ei sentään pilaa kokonaisuutta. Eikä se loppujen lopuksi tehnyt Lou Grammista supertähteä - hän palasi jossakin vaiheessa ruotuun, ja itse asiassa pari tämän levyn soittajaa löytyi myös myöhemmän Foreignerin jäsenistöstä, mutta yksikään hänen tai Foreignerin muista levyistä ei tule mielestäni lähellekään tätä "laulajan helmeä".

148-149. Joan Osborne: Relish (1995) & Righteous Love (2000): Enemmän kuin yhden hitin ihme

Joan Osborne tunnetaan lähinnä megahitistä "One Of Us" ja erinomaisesta debyyttilevystään, jolta tuo hitti löytyy - ja "Relish" onkin oikein hyvä levy. Toisaalta melkein koko hänen tuotantonsa on minun korvissani oikein mieluisaa kuultavaa, ja varsinkin tuota debyyttiä vasta viisi vuotta myöhemmin seurannut kakkosplatta "Righteus Love" on hyvä, joskin vähän eri syistä. Olen aikaisemmin tässä blogissani pyrinnyt aina valitsemaan suosikkiartistieni hyvistä levyistä yhden, joka nousee muiden yläpuolelle, mutta tässä tapauksessa täytyy tehdä poikkeus, koska molemmat ovat hyviä.

"Relishistä" aloittaakseni, se on ehkä Joanin uran rokein (tai popein) levy, koska myöhempien vuosien soulvaikutteet eivät vielä ole lyöneet läpi - pikemminkin tässä on jonkinlainen "Hooters kohtaa americanan"-tunne koska kyseisen bändin nokkamiehet ovat myötävaikuttaneet sen syntyyn. Tuo hittibiisi on sinänsä ihan OK renkutus, mutta ei minusta ollenkaan kuvasta kokonaisuutte samalla tavalla kuin esim. "Pensacola" tai vaikuttava "St Teresa", joissa perispoljentoon sekoitetaan folkahtavia sävyjä aika kiehtovin tuloksin. Toisaalta Joanin tulkinta niinkin kalutusta biisistä kuin Willie Dixonin "Help Me" on raikkaan erilainen. "Ladder" ja "Spider´s Web" ovat virkistävästi hieman valtavirrasta vasemmalla, kun taas "Right Hand Man" hakeutuu jo vähän rankempaan suuntaan.

Kokonaisuutena tämä on hieno, mukavan monipuolisesti soiva teos, ja jo julkaisun aikaan yli kolmekymppinen laulajamme kruunaa esitykset kypsillä tulkinnoillaan. Tämä meni minulta aikanaan vähän ohi, ehkä juuri koska en vakuuttunut hittibiisin erinomaisuudesta, mutta olen sittemmin nauttinut sen annista kohtuullisen usein, eikä se selvästi pelkää kovempaakaan kulutusta.

Seuraava levy on toisenlainen tapaus - tällä kertaa viitekehys on selvästi tiukempi, tuottaja Mitchell Froom vie soundia enemmän Los Lobosin kuin Hootersin suuntaan, ja debyytin rönsyilevä äänimaailma on poissa. Minulle käy myös tämä R&B-muottiin tehty paketti, jonka parhaat esitykset kuten "Safety In Numbers" viittaavat suoraan tanssilattialle; se on ehkä tietyllä tapaa yksitotisempi kuin edeltäjänsä, mutta bändin kompakti soundi kompensoi - tämä on hieno levy esim. automatkalle. Ja ennen kaikkea Joan itse laulaa jotenkin hillitymmin; juuri tässä paketissa hänen kykynsä todella pääsevät oikeuksiinsa. Hän pääsee kyllä välillä kailottamaankin, mutta ennen kaikkea tältä levyltä löytyy myös sitä "pidäteltyä voimaa", joka oikein käytettynä on yksi parhaista jutuista, mitä musiikissa tiedän.

"Righteous Love" ei pärjännyt listoilla ollenkaan yhtä hyvin kuin edeltäjänsä - mutta sehän ei todista mitään musiikin laadusta. Yhtenä päivänä tämä levy on parempi, toisena "Relish" - mutta ennen kaikkea kumpikaan ei ole vielä kertaakaan kuulostanut huonolta.

147. Southside Johnny & the Asbury Jukes: Hearts Of Stone (1978): Se Springsteenin kaveri ja sen bändi - ei paha

Minua on joskus jopa oikein harmittanut se, ettei Southside Johnnysta tai hänen Jukeseistaan koskaan kirjoiteta mitään ilman viittauksia tuohon hänen hieman kuuluisampaan kaveriinsa - joten hoidetaanpa se pois päiväjärjestyksestä jo otsikossa, niin päästään kehumaan tätä levyä, joka on loistava. Olen aikaisemmin kehunut tämän poppoon livelevyn "Reach Out And Touch The Sky", ja totesin silloin bändin studioalbumien olevan hieman epätasaisempaa kamaa, mutta ainoa moite joka tämän lätyn kohdalla tulee mieleen on se, että aloitusbiisi on aika tavanomainen kaahaus.

Loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten sitä itseään - suurella sydämellä ja bändillä soitettua valkoista rhythm & bluesia. Tällä levyllä onnistuvat sekä nopeammat raidat - "Trapped Again" on hieno, "I Played The Fool" samaten, niinkuin myös sininen "Take It Inside" ja sydämellinen "Talk To Me" - ja nuo torvet; en tiedä mitään muuta soittokuntaa, joka pystyisi samaan svengin, rentoilun ja tarkkuuden yhdistelmään kuin Asbury Jukes. Ja kaiken yllä tuo ääni - Southside Johnny Lyon saattaa loppujen lopuksi olla suosikkivokalistini.

Vielä nopeitakin parempia ovat hitaat kappaleet; "This Time Baby´s Gone For Good" ja "Light Don´t Shine" olisivat monen levyn tai jopa artistin uran huippukohta, mutta tässä seurassa ne ovat vain hyviä, koska voiton vie nimikappale, joka on vaan niin hyvä kuin tuo Johnnyn kaveri (taas!) osaa. Tässä kappaleessa torvien asemesta instrumentaalisen huomion vie kitara, mutta ennen kaikkea tämä on laulusolistin juhlaa. Tämä on niitä esityksiä, joita voi kuunnella kun itse on siipi maassa koska niiden sinisyys on puhdistavaa - tai vaikka laulaa pikku tuiskeessa kun kompuroi yksin juhlista kotiin vaikka oli ajatellut poistuvansa kaksin...

Ja vielä pitää kehua formaatti. Yhdeksän laulua, pyöreästi 35 minuuttia - ei mitään pelkoa yliannostuksesta. Vaikka sinänsä olen sitä mieltä, ettei kaikessa aina tarvitse olla kohtuutta, niin on kiistämättä tämän levyn etu, ettei siihen ehdi kyllästyä. Toisaalta, usein kun olen tätä pyörittänyt, olen seuraavaksi poiminut esiin vaikkapa bändin seuraavan, vuotta myöhemmin ilmestyneen lätyn, joka sekin on hyvä. Itse asiassa Southside Johnnyn ja Jukesien ensimmäiset viisi studioalbumia - jotka vielä ilmestyivät viiden vuoden sisään 1976-1980 - ovat hämmentävän hyvä kokonaisuus, ja myöhemmässäkin tuotannossa on helmiä, vaikka ei ollenkaan yhtä paljon.

146. Kassu Halonen: I Have Played Rock´n´Roll (1986): Suomen Ian Gillan

Pieni kasariheviteemasarjani ei olisi täydellinen ilman kotimaista panosta, mutta onneksi levyhyllystä ja muistista löytyy apu siihenkin. Tämä on mielenkiintoinen levy; sen tärkeitä osia ovat ajan henkeen komeasti sopiva soundi, hyvät tai ainakin kohtuulliset originaalikappaleet ja se tosiasia, että artistimme paitsi lauunteon, sovittamisen, tuottamisen ja soittamisen taitaa myös laulamisen - minulle tulee paikoitellen mieleen oma vanha suosikkini Ian Gillan.

Kun tämän levyn aikanani hankin, tein sen koska olin kuullut Halosen pari aikaisempaa, bluesia ja AOR:ää sisältävää teosta ja pitänyt niistä - mutta tämä räjäytti tajunnan; ensin kaahaava "I´m Rock", sitten nimikappale, joka on yksi perinteisen heviballadin lajityypin parhaista toteutuksista kotimaassamme, ja vielä "hitti" "Strangers In The Night" - joka on kuin Desmond Childn muistikirjasta. Ja tämä biisi on siis tuttu Kirkan, ei Sinatran tulkintana - Frankie veti ihan toisen samannimisen laulun. B-puoli on vähän tavanomaisempaa kamaa, mutta koko levy soi miellyttävän vanhakantaisesti, Halosen urkujen vetämänä (Gillanin lisäksi pitää kohta mainita myös Jon Lord...).

Joissakin lauluissa on hieman AOR-kaikuja, ne rakentavat siltaa Halosen aikaisempaan materiaaliin - ja toisaalta myös miehen laulutuotannon pääosaan, koska hän kuuluu niihin voimiin, jotka voimakkaimmin ovat rakentaneet siltaa popin ja iskelmän välillä. Eikö esim. juuri Kirkan paluu huipulle perustunut aika pitkälle Halosen sävelteoksiin? Ja siitä puheen ollen: En tiedä, onko tämän levyn synnyllä mitään tekemistä Kirkan samana vuonna (ehkä vähän aikaisemmin?) ilmestyneen "R.O.C.K"-albumin kanssa - sekin löytyy kyllä hyllystä (ja soi ihan komeasti), ja ellen väärin muista niin tekijöissä on aika paljon samoja nimiä... Valistakaa minua, jos joku tietää - mutta jos tämä on sivutuote, niin se on hyvinkin päätuotteen tasoinen tekele.

145. Y&T: In Rock We Trust (1984): Heavy Metal Beatles?

Bon Jovin ja Dokkenin ohella kolmas sellainen "AOR:stä vähän heviin kallellaan oleva bändi", jonka musiikkia silloin joskus mielelläni kuuntelin, oli tämä Y&T (jonka nimi ei muuten vaikuta taipuvan Bloggerin otsikoihin ja tägeihin). Yhtye teki 80-luvun alkupuolella sarjan ihan hyviä melodisia hard rocklevyjä, joilla yhdistyivät nuo minun keppihevoseni; hyvä laulusolisti, vahvat melodiat ja dynamiikan tajua osoittava tuotanto. Itse asiassa bändillä oli kolme neljä aika tasavahvaa tekelettä, mutta tämä ko. sarjan viimeinen lätty oli ensmmäinen jonka itse kuulin, joten sillä on minun kirjoissani etusija.

Otsikon Beatlesviittaus ei ole omaa keksintöäni, vaan muistan hämärästi lukeneeni sen jostakin, jossa sitä käytettiin nimenomaan viittauksena kohtuullisen hyvään biisiaineistoon ja hevibändiksi vaihteleviin sovituksiin. Määritelmä sopii sikäli hyvin tähän levyyn, että kokonaisuuteen mahtuu sekä eri tempoja että eri raskausasteita. Minun suosikkini ovat keskitempoinen mutta kevyesti liitävä "I´ll Keep On Believin´(Do You Know)", ilmavan riffin päällä laukkaava "Break Out Tonight" sekä jotenkin aerosmithmäinen jyrä "(Your Love Is) Drivin´ Me Crazy", mutta levyllä ei ole oikeastaan yhtään täysin turhaa raitaa.

Y&T:n kohdalla on vielä mainittava slovarit, jotka kilpailevat jopa Scorpionsin tuotannon kanssa taidosta yhdistää sävelmää ja siirappia voimaan ja kitaravalleihin; tämän levyn päättävä "This Time" on minun kirjoissani yksi lajityypin ehdottomia valioita - akustisesta aloituksesta kunnon paisutukseen asti. Jos taas jostakin haluaisi valittaa, niin yhtyeen lauluntekstit eivät sanottavasti erotu genren valtavirrasta sikäli, että kannanotot koskevat etupäässä naisia, rokkia ja kaljaa - joskaan pahimman sortin sovinismiakaan ei sanottavammin löydy.

Tämäkin bändi jatkoi uraansa ainakin vuosituhannen ihan viimeisiin vuosiin asti, mutta kuulemani uudemmat levyt eivät kyllä enää säväyttäneet samalla tavalla. Yksi osasyy saattoi olla oma varttumiseni - mutta aina välillä näihin parikymppisenä diggailemiini bändeihin on vieläkin hauska palata.

144. Dokken: Under Lock And Key (1985): Iskelmän ja metallin liitto

Bon Jovista tuli maailmanluokan tähtiä, kun taas jotkut muut bändit jotka sinänsä tekivät kunniakkaan uran ovat nykyisin kai unohdettuja, niinkuin tämä Dokken - jonka nokkamies Don Dokken tosin on tehnyt levyjä jollakin kokoonpanolla vielä 2000-luvullakin. 1980-luvun puolivälissä puntit olivat kai enemmän tasan, ainakin minun käsitykseni mukaan. Dokkeniin törmäsin kai pääsiäisenä 1985, jolloin olin vanhempieni luona "omalla lomalla" opinnoista, makasin flunssassa viikon, ja suurin osa kavereistani oli yhdellä ja samalla soittokunnan matkalla USA:ssa. Pelstuksekseni tuli upouusi musiikkikanava Sky Channel (?), jonka avulla bongasin TV:stä uusia musikaalisia suosikkeja useamman päivän ajan.

Yksi parhaista biisesitä jonka noina päivinä kuulin oli Dokkenin uusi sinkku "The Hunter", juuri sellainen melodinen hevijyräys kohtuullisen sävykkäästi esitettynä ja nuottiin laulettuna joita siihen aikaan suosin. Videosta en muista mitään, mutta kai siinä oli sukkahousuihin puettuja hevijätkiä ja neitosia joiden mekkojen olkanauhat eivät tahtoneet pysyä ylhäällä... Musiikkivideo taiteenlajina on muutamin poikkeuksin jättänyt minut kylmäksi, mutta tämä biisi sai minut takaisin Turkuun päästyäni marssimaan Kanen puotiin hankkimaan koko älppärin.

Yllämainittu metsästyslaulu oli ehkä kaikkein paras veto, mutta suurin osa levystä oli oikein hyvää musiikkia. Hämmästyttävän samankuuloista, tosin - varsinaisia nyyhkyslovareita ei tainnut olla, ja vain kaksi raitaa kymmenestä oli kunnon vauhtivetoja. Yli puolet levyn raidoista oli keski- tai jopa hidastempoisia jyräyksiä, joissa hyvät laulumelodiat ja hoilattavat kertosäkeet yhdistettiin kitaravalleihin ja dramaattisiin taukokohtiin. Tietyllä tavalla tämä on iskelmää särökitaroilla - draaman tunne kuuluu sekä iskelmään että popheviin, suurin ero taitaa olla sanoitusten tyylilajeissa.
"It´s Not Love" ja "Jaded Heart" ovat tämän osaston parhaimmat raidat, kun taas "Will The Sun Rise" on ehkä melodialtaan kaikkein majesteettisin, mutta sanoittajan taidot eivät riitä uskottavaan sodan ja rauhan pohtimiseen, siinä kuin rakkauslauluihin.

Hassua kyllä, heikointa antia ovat ne nopeat raidat, jotka eivät oikein ole mistään kotoisin - ja kun pari vuotta myöhemmin hankin bändin seuraavan lätyn, se olikin täynnä näitä nopeampia mitäänsanomattomia vetoja. Kiikutinkin sen divariin aika pian, kun taas tämä LP on vieläkin hyllyssäni muistona nuoruudesta ja voiman tunnosta.

143. Bon Jovi: 1 (1984): Hiusmetallin lähteillä

Nuoruudessani kävin ystävieni kanssa monta keskustelua siitä, onko hevissä/hard rockissa/vastaavassa mitään järkeä, tunnetta tai kuunneltavaa - ja aika usein päädyimme siihen että se on ehkä välillä tyhmää mutta samalla useinmyös viihdyttävää. Sittemmin sekä raskas rock että minä olemme kehittyneet - osittain eri suuntiin; viimeisten vuosikymmenien aikana keksityt sata alalajia örinää eivät minua sytytä, mutta tällainen "stadionpophevi" menee vieläkin täydestä kun satun sille päälle.

Bon Jovi on tehnyt mittavan uran, ja vastannee nykyajan leveimmistä soundeista, mutta minusta tämä yhtye oli kaikkein parhaimmillaan heti ekalla levyllään. Ensihitti "Runaway" on klassinen menobiisi, joka kulkee kuin juna - joskin nokkamiehemme falsettilaulu lopussa vähän hymyilyttää. Muut kappaleet ovat myös samasta dramaattisesta muotista, johon kuuluu sekä riffejä että dynamiikkaa, armottoman hoilotettavia kertosäkeitä, enimmäksen kohtalaisen keskistä tempoa ja tietysti intohimoista laulua. "Love Lies", "Come Back", "Shot Through The Heart"... tunnelmaa vie nimenomaan sille kansikuvan sateiselle kadulle, jossa bändi seisoo sopivan uhmakkaan näköisenä, ehkäpä vähän huolissaan siitä, että äkillinen sadekuuro tulee ja kastelee kuontalot.

Bon Jovin myöhemmilläkin levyillä on hetkensä - mutta jollakin tavalla ne melkein kaikki ovat tietynlaista toistoa. Toissavuotinen "The Circle" olisi yhtä hyvin voinut ilmestyä kaksikymmentä vuotta sitten - mikä tosin ei minun korvissani ole välttämättä paha asia - mutta minun numerofriikkiluonteellani valitaan yleensä kahdesta samanlaisesta se ensimmäinen. Ja sitä paitsi tämän levyn valttikortti bändin tuotannossa on uskottavuus; vielä 1984 nämä jätkät eivät vielä olleet keski-ikäisiä ökyrikkaita rocktähtiä vaan nuoria ja nälkäisiä.

142. The Allman Brothers Band: Seven Turns (1990): Osa Etelän sielua?

Viisitoistavuotiaana ostin ensimmäisen Soundini, ja sen jälkeen luin sitä säännöllisesti 20 vuoden ajan. Se rikastutti musiikkimakuani ja kokoelmaani monella sellaisella suosikilla, joita en muuten ehkä olisi löytänyt, mutta istutti herkkään musiikkinörttimieleeni myös muutamia sellaisia ennakkoluuloja, jotka ovat myöhentäneet tiettyjen toisten suosikkien löytämistä aika paljonkin. En muista kuuluivatko Allmanit suoranaisesti niihin, joita Soundissa väheksyttiin, mutta alalajina valkoisten miesten Amerikan Etelässä soittama bluesrock kyllä lytättiin niin, että olen sen löytänyt vasta keski-ikäisenä.

Tämä on siis pitkätukkaisten punaniskojen soittamaa ja laulamaa bluesia ja rockia, ja hyvinkin maukasta sellaista. Soitto on sävykästä, sointi miellyttävä ei vähiten ilmavan tuotannon vuoksi, ja bändistä löytyy kokonaista kolme pätevää laulusolistia. Gregg Allman itse on tietysti äänessä, kitaristi Dickey Betts on myös ihan OK, ja kun riviin vielä liittyi nykyinen suuri suosikkini Warren Haynes, on laulupuoli hallussa.

Kaikki yhdeksän kappaletta ovat vähintään OK - jopa pitkähkö "taiteellinen" instrumentaali "True Gravity" on siedettävä, huippuja ovat hitaahkot ja majesteettiset "Gambler´s Roll" ja nimikappale, kun taas aloitus "Good Clean Fun" ja "Loaded Dice" edustavat vauhdikkaampaa osastoa. Jos nyt jotakin valittamisen aihetta oikein etsi, niin tekstien teemat ovat aika tyypillisiä - pelaaminen, suru, maantiet, moottoripyörät, ilkeät naiset ja vahvat juomat... mutta toisaalta senkin voi kääntää niin, että tämän orkesterin voi todeta tuntevan perinteet ja kantavan niitä ylpeästi eteenpäin - varsinkin kun tietää, että kokemukset varmaankin suurelta osin ovat omakohtaisia.

Syvän etelän valkoinen blues ei siis ole maailman progressiivisinta musiikkia, mutta sielukkaasti se soi, resonoi minun sisäisten mittareitteni skaaloilla. Ehkäpä se musta soul joskus tekee sen vieläkin paremmin, mutta se ei ole tältä levyltä pois.

Albumien kuolema?

Jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa uutisoitiin joidenkin musiikkialan toimijoiden kaavailevan CD-levystä luopumista jo ensi vuoden aikana; en tutkinut asiaa kovinkaan syvällisesti, mutta olen pohdiskellut asian merkitystä useamman kerran viime päivinä. Olen jo aikaisemmin huomannut olevani aika vanhoillinen sikäli, että vaikka olen esim. siirtynyt sujuvasti analogisesta digitaaliseen musiikinhallintaan, haluan vieläkin omistaa ainakin mielestäni tärkeämmät albumit CD-muodossa, eli jonkinlaisena käsin kosketeltavana tuotteena - ja vaikka käytänkin mielelläni esim. Spotifytä, huomaan haluavani nimenomaan omistaa sieltä löytämäni hyvän musiikin - en halua olla esim. verkon varassa.

Ja kun albumeista puhutaan, minusta tuntuu että jokainen uusi albumi on paitsi annos jonkun artistin musiikkia myös jonkinlainen ajateltu kokonaisuus - jostakin syystä artisti (tai tuottaja, tai levy-yhtiö) on halunnut tuoda esiin juuri nämä biisit juuri tällaisena kokonaisuutena, ja sellaisena minä haluan sen kuulla. Se ei tarkoita sitä, ettenkö aika pian huomaisi pitäväni joistakin lauluista toisia enemmän ja esim. valitsevan suosikkeja kokoelmalevyille, koska parhaatkaan albumit eivät koostu pelkistä huippuhetkistä - mutta albumi on myös "musiikkiarkistointini" perusyksikkö. Ja koska monet "kuuntelupisteistäni" ovat vielä CD-vetoisia, ajattelen myös suosimiani omia kokoelmia ensi sijassa albumeina enkä esim. soittolistoina.

Itse asiassa kappalepohjainen ajattelu voisi olla helpomaa - ja taloudellisempaa; sen kun vain hankkisi arkistoonsa ne biisit, jotka haluaa omistaa, ja vähät välittäisi muista. Se vain vaatii perustavaa laatua olevaa oman ajatus- ja käyttäytymismallin muuttamista. Ehkä se loppujen lopuksi olisikin musiikkiteollisuuden murrosta suuempi muutos?

141. Lisa Miskovsky: 1 (2001): Mistä näitä ruotsalaisia tähtiä oikein tulee?

Ostin taannoin Lisa Miskovskyn viimeisimmän eli neljännen, viime vuonna ilmestyneen albumin, ja totesin sen olevan ihan hyvä poplevy, mutta ei lähelläkään niin hyvä kuin hänen loistava debyyttinsä, joka näki päivänvalon kymmenen vuotta sitten. Muistan aikanaan ostaneeni sen sokkona (kuurona?) jonkun verkkokehun pohjalta, vaikka yleensä haluan ainakin kuulla laulajan äänen ennenkuin hankin hänen levyään, mutta sillä kertaa riskinotto onnistui.

Lisan musiikki on kai jonkinlaista keskitien rockia - uudemmat levyt ovat huomattavasti popimpia - jota tällä debyytillä kantavat paitsi hänen hyvä äänensä myös tarttuvat sävellykset ja onnistuneet sovitukset, ja toisaalta paikoitellen reipas kitarointi. Levyllä ei ole varsinaista räimettä, mutta ote on laulaja-lauluntekijäksi reipas - ehkäpä tätä voisi luonnehtia vaikkapa autoilumusiikiksi? Kaara alle, nokka tielle ja toosa soimaan - tosin ehkä enemmän aurinkoisena iltapäivänä kuin aamuyön sateessa... Hyviä lauluja on useampia, joskin mukaan mahtuu myös anonyymimpiä esityksiä. Aloitus "Quietly" ja "Dallas Friends" ovat nopeampien biisien parhaimmistoa, "Don´t Say Goodbye" taas hitaamman osaston huippua. Ylipäätänsä tämän levyn tunnelma on jotenkin suomalaisuuteen sopiva, vaikka tämä ei olekaan mollissa piehtarointia.

Kun kuuntelen sitä nyt, jonkinlaisen tauon jälkeen, totean sovituksista löytyvän kyllä syntikoitakin, mutta ne ovat ovelasti ja sävykäästi tukena pikemminkin kuin pääosassa. Jotenkin tämä kuulosti kymmenen vuotta sitten (jo silloin keski-ikäisissä) korvissani tuoreelta ja modernilta, mutta se ei ole ollenkaan vanhentunut vieläkään. Ja samalla huomaan, että tuo uusikin levy on ihan OK. Mitä taas otsikon kysymykseen tulee, Lisa Miskovsky on käsittääkseni Uumajasta kotoisin - mikä ei sinänsä muuta musiikkia suuntaan tai toiseen.

140. The Kinks: State of Confusion (1983): Hyvä musiikki ei katoa, vaikka ei olisikaan muodikasta

Vaikka olen kehunut Kinksit ja Ray Daviesin tässä blogissa jo aikaisemmin, tekee mieleni vielä todeta heidän pitkän uransa olleen vielä kaiken lisäksi huomattavan korkeatasoinen vuodesta toiseen. Vaikka sekä kriitikot että minä tiedämme, että bändin tekeleistä löytyy myös välitöitä, on kovaa kamaa syntynyt niin 60-, 70- kuin 80-luvuillakin - ja sooloplattoja vielä viime vuosilta.

Tämä levy sijoittuu Kinksin diskografiassa myöhäisempään päähän, vaikka bändi jatkoikin vielä ainakin kymmenen vuoden ajan, ja oli samalla eräänlainen "comeback" - vaikka he eivät olleetkaan olleet välillä missään, taisi levyn hitti "Come Dancing" olla ainakin koti-Englannissa ensimmäinen sellainen moniin vuosiin. Se onkin torvineen ja kaikkineen sekä kaunis pikku tarina että kunnon poplaulu, eli kaikilla tavoin Kinks-klassikko, mutta ei tämän levyn ainoa tai edes paras sellainen.

Minun suosikkejani ovat "hevihymni" "Cliches of The World (B Movie)" sekä balladiosaston "Property" ja "Don´t Forget To Dance", mutta myös bändin rymistelypuoli toimii tällä kertaa (nimikappale ja "Labour Of Love"). Ainoa osa joka minusta jää alle Kinks-keskiarvon on velipoika Daven rypistys "Bernadette", joka ei oikein yllä hänen parhaiden hetkiensä tasolle.

Kinks on sikäli vähän hämmentävä bändi, että se ei koskaan ole ollut mitenkään virtuoosimainen soitoltaan, Ray Daviesin ääni on - no, persoonallinen, ja sovituksetkin ovat joskus menneet vähän sinnepäin. Biisimateriaalikin on aina välillä keskinkertaista - joskin niitä klassikoitakin riittää joka platalle. Kokonaisuuden laadukkain osa taitavat olla Rayn oivaltavat tekstit, joiden esittämistapa teknisistä rajoituksista huolimatta on jotenkin vastustamaton. Ja räimehän näiltä herroilta sujui pyynnöstä ja ilman...

139. Gov´t Mule: High & Mighty (2006): Tavaraa tiskiin tinkimättömällä tyylillä

Vaikka olen kuluttanut popmusiikkia systemaattisesti yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja koko ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsinyt uusia suosikkeja, ovat viimeiset kolme-neljä vuotta olleet sikäli käänteentekeviä ja uusia, että olen tutustunut netin tuomiin mahdollisuuksiin kuulla uutta kiinnostavaa kamaa - laillisesti. Niinpä olen tämän tästä törmännyt artisteihin ja bändeihin, jotka ovat toimineet hyvinkin kauan mutta aikaisemmin pysyneet minulle tuntemattomina.

Yksi tyypillinen esimerkki on tämä Gov´t Mule, joka on toiminut jo 90-luvun alkupuolelta asti, tehnyt kai kymmenkunta albumia ja kaiketi saavuttanut jotain suosiotakin, ainakin yhteistyökumppanien nimistä päätellen, mutta joka minunlaiselleni levynkerääjälle on pysynyt pimennossa - kunnes jostain syystä törmäsin siihen jotain muuta bändiä tsekatessani (ehkä Drive-By Truckerseja, Derek Trucks Bandia tai Black Crowesia, jotka kaikki tavallaan ovat samaa genreä), ja olin heti ensikuulemasta asti vakuuttunut.

Periaatteessa tämä on "tavallista" raskaahkoa bluespohjaista amerikkalaista rockia, kitarapohjaista vaikkakin muillakin soittimilla höystettyä, joten pahimmassa tapauksessa tämä voisi olla jopa puisevahkoa - mutta "massasta" tämän menon erottavat ainakin seuraavat asiat: Ensinnäkin laulaja-kitaristi Warren Haynesin ääni, oikein kunnon ahdettu rocksellainen, toiseksikin sävykäs soitto (jykevää jyrää, mutta ilmavia sovituksia ja mielikuvitusta) ja kolmanneksi jopa asiapitoiset sanoitukset, joita tukevat ovelat sävellykset.

Bändi rokkaa (aloitus "Mr. High & Mighty"), gruuvaa funkisti ("Like Flies"), hidastelee/herkistelee ("Brand New Angel" ja juureva "Child Of The Earth"), ja heittää peliin jopa reggaehymnin ("Unring The Bell"), joka on parhaita viime vuosina kuulemiani biisejä - joka sekin sisältää terävää kitarointia mausteena. Bändiltä on myöskin taannoin julkaistu dub-albumi (!...) Kappaleet ovat pitkähköjä, ja antavat tilaa instrumentalisteille - mutta ne eivät silti ole tylsiä, ja äänikuva on tiukka ja lihaksikas mutta miellyttää korvaa. Tavarat lyödään tiskiin tinkimättömällä tyylilla, ja ainakin meikäläinen on vakuuttunut.

138. Zero Nine: Visions, Scenes And Dreams (1982): Voiko Suomessa tehdä heviä? Englanniksi? Uskottavasti? Tottakai voi.

Teini-ikäisenä minäkin olin hevidiggari (termi on 80-luvulta niinkuin diggailukin), ihannoiden enimmäkseen klassisia brittibändejä kuten Deep Purplea ja sen seuraajia. Toisin kuin tänään, vielä 1982 ei juurikaan ollut sellaisia suomalaisia artisteja, jotka olisivat klaaranneet englanninkielisen heavyn tai vastaavan tekemistä niin, että sitä olisi iljennyt kuunnella tuntematta myötähäpeää.

Sitten tuli tämä levy, ja vielä Kuusamosta. Zero Nine oli bändi aika lailla minun makuuni; sinänsä jykevät riffit tukivat hyviä sävellyksiä, laulaja osasi asiansa ja sovituksellisestikin osattiin sävyttää menoa. Levyltä löytyy hienoja menopaloja kuten "Who´s Gonna Cry Now" ja surumielinen "In The Drizzlin´ Rain", rokettirollia tyyliin "Steamroller", ja kaiken kruununa klassinen heviballadi "Dreamless World", joka ei ole vain yksi hienoimpia suomalaisia, vaan koko tyylilajin hienoimpia slovareja ikinä - kaavan mukaan tehty, akustisine introineen, paisutuksineen ja kaikkineen. Pakettiin mahtuu pari hieman vaatimattomampaa vetoa, mutta ei mitään rimanalituksia.

Tämä ei tietenkään ollut hirveän omintakeinen levy, mitään arktista eksotiikkaa ei hirveästi löydy ja itse asiassa mm. juuri tuo DP seuraajineen, kuten Rainbow, on aika ilmiselvä esikuva - mutta toisaalta tämä on ihan alkuperästä huolimatta hyvä levy, joka yhdistää riffittelyn ja sävykkyyden juuri sillä tavalla kuin minusta hyvän rockin pitää tehdä. Suomessa englanniksi, yhtä hyvin kuin jollain muulla tavalla.

137. Pepe Le Moko: Casbah (1987): Popmusiikkia luokkaa "muu, mikä"

Vinyylihyllyjä läpikäydessä löytyi tällainenkin orkesteri, joka 80-luvulla teki parikin aika mielenkiintoista poplevyä jotka oikeastaan olivat eräänlaista maailmanmusiikkia - tai ehkä paremminkin monipuolista viihdettä, jossa chanson kohtasi countryn, soulmusiikki sekoittui iskelmään, puhaltimet ja haitari soivat sulassa sovussa ja niin edelleen. Orkesteri taisi olla jonkinlainen "80-luvun turkulaisen popin All Stars", ainakin jos katsoo mitä sen jäsenet jälkeenpäin tekivät, ja soitto on kokonaisuutena varsin riemastuttavaa.

Parhaat kappaleet, kuten "Suru asuu täällä" ja "Askeleet yöhön", ovat jonkinlaista dramaattista popmusiikkia, jota ryydittävät juuri nuo torvet - mutta toisaalta tunnelmallisemmat numerot kuten "Viini varmaan" ja "Tämän yön" kasvavat kuunnellessa. Laulajat - etenkin Moko mutta myös Mamy - ovat tavallaan kokonaisuuden heikoin lenkki, viimeksimainittu tosin ainoastaan ässävikansa vuoksi, kun taas parasta antia on tyylilajien kirjo ja iloinen sekoittaminen sopaksi, joka on samalla kevyttä ja vilvoittavaa, maukasta ja porisevaa. Tuotanto kuulostaa toisinaan hieman ohuelta - mutta sekin voidaan nähdä vastavetona 80-luvun synteettisille konesoundeille.

Yksi tapa luokitella tätä yhtyettä ja levyä voisi ehkä olla se, että minkä tahansa yksittäisen kappaleen olisi ehkä joku toinen tehnyt paremmin oman tyylilajinsa ja soundinsa puitteissa - mutta en oikein keksi ketään muuta ainakaan tässä maassa, joka olisi aikaansaanut tällaisen sekoituksen "muuta, mitä", ei varsinkaan näin kauan sitten. Ja vielä tänäänkin tämä viihdyttää...

136. Kapteeni Nemo (1986): Sinisäveliä suomeksi

Olen loman aikana tämän tästä kaivanut vinyylihyllystä esille sellaisia vanhoja suosikkeja, joita en omista CD:llä ja siksi soita niin usein (ja joista useat eivät ole CD-formaattia nähneetkään), ja jotkut niistä toimivat vieläkin niin hyvin että olen nyt siirtänyt niitä digitaaliseen muotoon jatkokuuntelua varten.

Yksi bändi, jota aikanaan diggasin mutta joka sittemmin on jäänyt paitsioon on tämä Kapteeni Nemo, jonka perustivat kitaravelho Nono Söderberg ja teatteriopiskelija Markku Mustonen joskus 80-luvulla. Bändi teki kaikkiaan kolme LP:tä, jotka kaikki löytyvät hyllystäni, ja jotka kaikki myös kestävät kuuntelua vieläkin. Minulle tämä debyytti on silti rakkain, koska sattuneesta syystä kuulin sen ensin, ja koska sen materiaali (enimmäkseen lainasellainen) on kolmikon vahvinta. Bändi soitti siis noin 50-50 omaa materiaalia ja hyvällä maulla valittuja blues/R&B-klassikoita, siten että tällä ekalla levyllä on enemmän covereita kun taas kahdella muulla omat biisit ovat enemmistössä.

Ns. omat kappaleet ovat ihan pätevää peruskamaa, mutta (Kapteeni) Nemon vahvuus on omankuuloisten versioiden teko muiden biiseistä, jopa sellaisin suomenkielisin tekstein joita voi kuunnella punastumatta. Niitä tekstejä väsäsi tosin tällekin levylle myös muuan J. Leskinen. Minun suurin suosikkini on hidas, tuskainen "Takerruin sinuun", alunperin Rolf Wikströmin klassikko "Jag älskar dig ändå", jossa juuri Juice tavoittaa hyvin tekstin epätoivon ja soitto on maukasta. Jos jotakin haluaisi moittia, niin laulusolisti on ehkä ymmärtänyt bluesin syvimmän olemuksen väärin - tuskaa ei tulkita ainoastaan rääkymällä - mutta kokonaisuus on silti hyvä. Toinen vastaavanlainen esitys on "Se siitä" eli vanha Deadric Malonen "As The Years Go Passing By", jonka ovat laulaneet melkein kaikki mutta joka minulle on rakas erityisesti Albert Kingin savuisena esityksenä 60-luvun lopulta.

Levyn nopeammat palat toimivat nekin useimmiten, parhaiten ehkä "En uskaltaudu tanssimaan" eli Mickey Juppin "Some People Can´t Dance". Lopetusbiisi, "Mansikoita Suonenjoella" oli jopa jonkinlainen hitinpoikanen, osoittaen että armon vuonna 1986 digattiin muutakin kuin Eppuja ja Dingoa. Läpi levyn korkeatasoisin osa-alue on silti sovituspuoli - loppujen lopuksi tämän levyn erottaa kaikesta aika samankuuloisesta juurimusiikista ehkä se, että sekä äänekkäät että hiljaiset osuudet soivat maukkaasti ja sävykkäästi, mutta samalla tulkinnoissa löytyy myös hikeä ja särmää. Sinisävelet ovat parhaimmillaan sitä ajattominta musiikkia, ja niin tämäkin levy toimii vielä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Pitäneekin palata asiaan 2031...

135. Eppu Normaali: Imperiumin vastaisku (1988): Klassikko sadan vuoden päästäkin?

Olen kuluvan kesän aikana pitkästä aikaa kuunnellut kotikaupunkini suuria poikia Eppu Normaalia, ja taas kerran tullut miettineeksi sitä, miten jotkut suuret bändit tekevät legendaarisia albumeja jotka ovat enemmän kuin biisiensä summa, ja toiset taas aina onnistuvat mokaamaan jossakin suhteessa niin, että oikeastaan yksikään kokonaisuus ei ole yhtä hyvä kuin kappaleiden summa, tai ollenkaan niin kova kuin ko. yhtyeeltä voisi odottaa. Niinkuin ehkä arvaattekin, Eput kuuluvat mielestäni tähä myöhäisempään kategoriaan - tosin tietyin varauksin.

Esimerkiksi jo aikaisemmin kehumani "Rupisia riimejä" on klassikko, vaikka ainakin kaksi sen kymmenestä kappaleesta on täyttä roskaa, ja parissa muussakin on selviä puutteita - ja tämä Eppujen suosion huipulla julkaistu "Imperiumin vastaisku" on oikeastaan vielä selvempi esimerkki. Aloitan haukuista: Olen sen verran tosikko, että en kestä tahallaan huonosti laulettuja viinanläträysralleja, ja tämän levyn hitti "Baarikärpänen" on tämän lajin hirveimpiä esimerkkejä. En vain siedä sitä.

Toisaalta kaikki muut kahdeksan esitystä ovat enemmän tai vähemmän loistavia. Aloitus, "Afrikka, sarvikuonojen maa" on esimerkki luovasti epäkorrektista kielenkäytöstä, A-puolen hymnit "Linnunradan laidalla" ja "Kalkkiviivoilla" ovat kerrassaan huikeita, samaten rokkaavampi "Keskiyön cowboy" ja kolmas rockhymni "Roudan rutinaa". Martin laulu on parhaimmillaan, yhtyeen soundi täyteläinen - kuunnelkaapa vaikka kitarariffejä - ja sovitukset oivaltavia. Tekstit ovat taattua tavaraa - välillä ei tiedä, ovatko riimit raivostuttavia vai nerokkaita, mutta kylmäksi ne eivät jätä.

Ja vaikka yksittäiset laulut ovat pitkiä, ne eivät ole puuduttavia, ja kokonaisuus on klassisen LP:n mittainen. Voi olla, että tämä on se levy, johon sadan vuoden päästä palataan kun kerrotaan Eppu Normaalista, koska tämä ei ehkä avaudu heti mutta kestää kulutusta. Jätin tämän itse väliin kun se ilmestyi, koska olin niin pettynyt "Valkoiseen kuplaan" ja kyllästynyt Eppujen megastatuksen kasvuun, mutta sittemmin se on löytänyt tiensä levyhyllyyn ja ennen kaikkea vallannut yhä suuremman osan Eppudiggailustani.

134. Allison Moorer: Mockingbird (2008): Mitä isosisko edellä...

Kehuin taannoin yhden amerikkalaisen suosikkilaulajani, Shelby Lynnen, yleisesti ja hänen vuonna 2008 ilmestyneen Dusty Springfieldlevynsä erityisesti - ja nyt on aika kehua Shelbyn pikkusisko Allison Moorer. Hänen koko tuotantoaan en ole kuullut (vielä), vain kaksi viimeisintä levyä, mutta ne ovat molemmat erinomaisia ja tämä "Mockingbird", joka ilmestyi pari viikkoa edellämainitun isosiskon platan jälkee, todellinen tyrmäys.

Allisonkin teki coverlevyn - tällä platalla on yhden oman laulun lisäksi yksitoista tulkintaa eri naislaulajien ja -lauluntekijöiden alkuperäisistä. Minua koskettavat erityisesti Julie Millerin "Orphan Train", jossa stemmoja laulavat Julie ja miehensä Buddy, joka taas on tuottanut tämän levyn. Se merkitsee, että soundi on juureva ja ilmava ja sovitukset eläviä ja vaihtelevia (vaikka sisarukset yleensä kai luokitellaan kantrilaulajiksi, tämäkin levy on kirjo amerikkalaista perinnemusiikkia laidasta laitaan). Toisia kohokohtia ovat Gillian Welchin "Revelator", joka tässä nousee miltei rockhymnin asemaan, Patti Smithin "Dancing Barefoot" joka taas rokkaa nyrjähtäneesti, nimikappale joka on periteisempää poppia... ja kohta olen taas kehunut koko levyn.

Allisonin ääni ei ole maailman suurin, mutta se leijuu sielukkaana sovitusten yllä samalla kun se on selvässä yhteydessä maahan ja juuriinsa. Niinkuin siskonsakin, hän usein käyttää vähäeleisyyttä ja dynamiikkaa tehokeinona - aina ei tarvitse huutaa tai rämpyttää, kun kuiskaamallakin voi aikaansaada tehoja. Ja sama pätee siis soittoon - tämä on sikäli ihana levy, että tyylilajit ovat suloisesti sekaisin, tämä rokkaa, puhuu tummin sävyin, hellii akustisella kitaralla ja jousilla, mutta kuitenkin niin että albumi tuntuu harkitulta kokonaisuudelta. Kyllä siellä Jenkeissä osataan.

133. Derek Trucks Band: Already Free (2009): Syvän Etelän ääniä

Amerikan Etelävaltojen musiikki on monella tapaa lähellä sydäntäni - musta soul ja blues, tietenkin, mutta myös "valkoisempi" southern rock, vaikka sitäkin on monenlaista enkä kaikista sen esittäjistä hirveästi välitä. Parhaimmillaan se on juurevaa, svengaavaa, suurella bändillä ja sydämellä soitettua ja väkevästi mutta sielukkaasti laulettua aitoa analogista musiikkia, joka jyrää kaiken alleen mutta hellällä otteella.

Paras kuulemani tätä musiikkilajia edustava albumi on tämä Derek Trucks Bandin viimeinen teos - nyttemmin bändistä on muodostettu Tedeschi Trucks Band, ja vokalistin paikan on ottanut Derekin vaimo Susan Tedeschi, itsekin menestynyt bluesartisti. Tämä levy svengaa ja hengittää, rokkaa ja rullaa, ei hirveän nopeasti mutta jäntevästi, täysin ääniraidoin. Minun suosikkejani ovat mm. aloitus, Bob Dylanin "Down In The Flood", sitä seuraava rytmipala "Something To Make You Happy", kaihoisan tunnelmallinen "Days Is Almost Gone"... mutta koko levy on oikeastaan yhtä hyvää sekametelisoppaa, jossa monipuolinen kitarointi yhtyy rullavaan rytmiin ja reheviin riffeihin - mutta ilmavasti ja dynamiikkaa tajuten.

Erityismaininta menee laulusolisti Mike Mattisonille, jonka käheä ja ilmeikäs, asiassa ja nuotissa pysyvä ääni kruunaa kappaleet. Välillä puikkoihin hyppää Susan Tedeschi, joka hänkin paitsi kitaristi on hyvä laulaja, mutta tulos on silti yhtä hyvä. DTB on ilmeisesti julkaissut useampiakin livelevyjä ja tehnyt uraa nimenomaan livebändinä, ja sitä en yhtään ihmettele - tätä jengiä olisi todella mukavaa diggailla paikan päällä. Tällaisia ovat (minun korvissani) Syvän Etelän äänet parhaimmillaan...

132. Hoedown: Black & White (2010): Finlandicana?

Voiko coververio olla alkuperäisen veroinen? Voiko coverlevy periaatteessa ylipäätänsä olla hyvä sisältöluomus/taideteos? Voi, ja voi – mutta se ei ole pointti. Minusta taas on ihan sama, onko alkuperäinen hyvä tai ei, jos kerran lopputulos minua puhuttelee – ja sitä paitsi tällä tuplalla on myös muutama originaali hyvin valittujien amerikkalaisten juurimusiikkikappaleiden seurana.

Tämä on siis levy, jolla minulle entuudestaan tutut Ninni Poijärvi ja Esa Kaartamo sekä ryhmä muita asiansa osaavia suomalaisia muusikoita esittää ”americanaa” – bluesahtavaa, kantrahtavaa, soulahtavaa ja rokahtavaa kamaa, ilmeikkäästi, elävästi ja maukkaasti. Soljuva soitto säestää kolmen laulusolistin ilahduttavan sujuvia englanninkielisiä laulutulkintoja – ja koska kolmikon äänet ovat kaikki omanlaisiaan, on kokonaisuus mukavasti vaihtelevan kuuloinen.Originaaleja on monelta tunnetulta nimeltä – mm. Dylan, J J Cale, Gillian White – ja toisaalta alkuperäisissä on sellaisia, jotka kuulostavat tutuilta mutta joita en osaa sijoittaa. Se ei sinänsä tarkoita sitä, että ne välttämättä olisivat harvinaisuuksia, koska itse tunnen kenttää vain pintapuolisesti. Siksi en myöskään osaa verrata tulkintoja alkuperäisiin – mutta kuten yllä totesin, se ei ole tarpeenkaan.

Tämä on siis hyvä levy, jota kuuntelee mielellään koko 20 kappaleen ja runsaan 80 minuutin ajan. Jotkut kappaleet kuulostavat hyviltä koska tunnen ne entuudestaan – ”I Shall Be Released”, ”Crazy Mama” – mutta tämän hetken suurin suosikkini, ”Tear My Stillhouse Down”, on minulle täysin uusi esitys. Ja toisaalta tätä kuuntelee mielellään vaikka vain taustamusiikkina, koska esitykset seuraavat toisiaan miellyttävänä mutta ei mitättömänä jatkumona. Tämä on kuin pieni pala Amerikkaa täysin kotimaisin voimin, mutta ilman kömpelöjä käännöstekstejä tai juurimusiikissa valitettavan tavallista ns. huumoria. Finlandicanaa?

131. Jethro Tull: Broadsword And The Beast (1982): Huilistin uudet vaatteet

Ian Anderson ja Jethro Tull kuuluvat paitsi vanhimpiin suosikkeihini myös ylipäätänsä musiikki-ilmiöistä pitkäikäisimpiin - ensilevy tuli vuonna 1968, ja 43 vuotta myöhemmin herrat (joista enää vain herra Anderson on sama) tulevat mm. heittämään keikkaa Äänekoskelle. JT on onnistunut uransa aikana sekä kuulostamaan aina tunnistettavalta että luomaan nahkansa musiikillisesti, välillä ajattomasti, välillä aikaansa seuraten.

1980-luvun alussa bändi puki 70-luvun lopun folkvivahteensa synteettisempään kaapuun ja teki muutaman aika mainstreamia olevan levyn - "A" (jonka alunperin piti olla Ianin soolo) 1980, tämän sekä "Under Wraps"-tekeleen (1984), jolla ei ollut edes vakituista rumpalia, vaan herra Andersom ja elektroniikka hoitivat sen puolen. Nämä kaksi muuta tekelettä olivat aika puolivillaisia, mutta tämä levy onnistui yhdistämään folkvivahteet sellaiseen varhaisen 80-luvun kaapuun, joka vieläkin kuulostaa kohtuullisen ajankohtaiselta.

Yksi onnistumisen syy oli tietenkin hyvä materiaali - suosikkejani ovat marssiniomainen balladi "Slow Marching Band", nimibiisi "Broadsword" jossa on intiaanien sotalaulujen tunnelmaa (joskin laulun minä lienee viikinkien kohtaamiseen valmistautuva keltti) sekä toinen levyn nimeen viittaava "Beastie", joka riffittelee melkein hevisti, mutta muutkin seitsemän raitaa ovat enemmän kuin OK. Lopetus, lyhyt juomalaulu "Cheerio" on erinomainen illan viimeinen kappale.

Tämä levy on siis sikäli mielenkiintoinen, että siinä yhdistyvät Jethro Tullin perinteiset vahvuudet - hyvät sävellykset ja sovitukset ja Ian Andersonin lauluääni - ja modernimpi, elektronisempi äänimaailma, mutta yksi perinteinen tunnusmerkki eli huilu on taka-alalla. Se ei tässä yhteydessä silti häiritse yhtään, koska se minun mielestäni joillakin muilla bändin levyillä saa liikaakin tilaa.

130. Santana: Inner Secrets (1978): Toisenlainen kitarasankari

1970-luvun loppupuolella heräävää popmusiikillista tietoisuuttani muokkasi ennen kaikkea parhaan kaverini isoveljen levykokoelma, joka oli suoraan sanoen mielenkiintoinen varhaisteinille, joka siihen asti oli kuunnellut vain Biitlesiä ja Abbaa. Yksi platoista, joka sieltä löytyi varmaan ihan tuoreeltaan, oli tämä Carlos Santanan ja bändinsä tekele, joka ilmeisesti oli bändin siihen asti "popmaisin" tuotos (myöhemmin sitä poppia tulikin enemmän), ja joka jo silloin kauan sitten teki minuun aikamoisen vaikutuksen. Yksi syy taisi olla tuo lattarivaikutteinen soundi, joka ainakaan siihen aikaan ei ollut kovin tavallinen ainakaan minun musiikillisessa maailmassani.

Tämä kuuluu niihin levyihin, jotka sittemmin hankin CD-hyllyyni, ja se on vieläkin suosikkini Carlos Santanan laajassa tuotannossa (jota en kylläkään ole systemaattisesti kuunnellut). Samaten tykkään vieläkin soundista, sen jonkinlaisesta yhdistelmästä latinalaisamerikkalaista kaihoa ja jonkinlaista jyräystä, ja kitaristivelhomme soolot käyvät hyvin korviini. Senaikaisen laulajan Greg Walkerin ääni on myös mieleeni - ja esim bändin 2000-luvun hittilevyihin verrattuna tämä kuulostaa yhtenäiseltä, koska sama mies hoitaa vokaalit läpi levyn.

Jonkinlaisia suosikkikappaleitani ovat mm. "Well All Right", vanha Buddy Hollybiisi joka saa aika toisenlaisen käsittelyn riffeineen ja breikkeineen; tätä laulua (ja nimenomaan tätä sovitusta) höyläsimme lukiolaisina itsekin 80-luvun alussa, kun olin oikein rocklaulaja, midtemponumero "Open Invitation", alotus "Dealer/Spanish Rose" sekä tunnelmallinen "The Facts Of Love". Niinkuin jo yllä totesin, tätä albumia taidetaan pitää Santanan "taiteellisen tason laskun ja kaupallistumisen" aloituspisteenä, mutta se ei sanottavasti haittaa minua koska pidän juuri popmusiikista - taiteellisempia genrejä sinänsä väheksymättä. Ja vaikka en osaa soittaa kitaraa, juuri Carlos Santanan kitaran ääni kuuluu niihin jotka kuvittelen tunnistavani - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän ei juuri vaihtelua harrasta.

129. Mariska & Pahat sudet (2010): Suloinen myrkyttäjä ja reipas rytmiryhmä

Mariska taitaakin yllättäen olla monipuolisin ns. mustan musiikin esittäjä, mitä tästä maasta löytyy. Käsittääkseni hän on luonut uraa lähinnä rap-artistina, mutta tämä hänen viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen bändilevynsä on jotain ihan muuta; tämä on jonkinlainen osittain iskelmällinen perinteinen R&B-levy, jonka analogiset soundit ovat riemastuttavia, ilmava komppi soi kuin ihmisen mieli - ja artistimme laulu ja tekstit ovat kuin nenä päässä.

Jo aloitus "Hurrikaani" rullaavine rumpukomppeineen ja rivakkoine puhallinriffeineen - ja jotenkin hävyttömältä kuulostavine teksteineen - on oiva makupala, sitä seuraava "Suloinen myrkynkeittäjä" heittää melkein humpaksi (itse asiassa mieleen tulee Vaya Con Dios), kun taas "Venäläinen ruletti" on kuin Roy Brownin tai Wynonie Harrisin laulukirjasta. Teksti kulkee, ja laulu on eloisaa. Itse asiassa hänen ilmaisunsa on yksi harvoista tässä maassa, joka taipuu rytmimusiikin dynamiikkaan vaikka kuinka helposti, ollen samalla vielä ilmeikäs.

Todellinen kohokohta on silti "Kokkaa mua", jota on vaikea punastumatta kuunnella; mitenköhän keikkakuulijoiden mahtaa käydä... tunnelma on kuin jostain speakeasysta pikkutunneilla, kun saksofoni soi ja urut viekottelevat taustalla. Loputkin levystä voisi vielä kehua, mutta tämä riittää ainakin minulle. Todettakoon vielä, että viimeisenä raitana on tango-bonusbiisi "Sua kaipaan", joka ehkä menee pastissimaisuudessaan vähän yli - mutta sanon tämän sillä varauksella, että tango ei varsinaisesti ole minun lajini. Vanha R&B sen sijaan on sitä, varsinkin näin etevästi päivitettynä. Uuh, ihan tässä marinoituu...

128. Aerosmith: Nine Lives (1997): Sedät heiluu vaikka henki menis...

Kun nyt heittäydyin taas kehumaan vanhoja hevibändejä, niin antaa mennä: Aerosmith on siis aika uusi tulokas suosikkigalleriassani - itse asiassa tulin joskus noin vuonna 1997 hankkineeksi herkullisen "Big Ones"-kokoelman, joka summasi bändin uuden tulemisen vuosina 1987-1994, ja kun olin koukussa siihen ilmestyi tämä albumi, joka myynnissä ja suosiossa mitattuna ei tainnut olla yhtä iso kuin "Get A Grip" tai "Pump" olivat, mutta silti kokonaisuus joka iski minut lattiaan kuin metrinen halko.

Tältä levyltä löytyvät kaikki ne osaset, jotka tekivät ja tekevät Steven Tyleristä ja hänen bändistään suuria viihdyttäjiä: Mehevää menoa, sujuvia sanoituksia, himon hienoja hitaita ja sävykkäitä sovituksia. Kokonaisuus on ehkä CD-ajan tapaan lievästi buliminen - tiivistäminen kahdeksaan tai yhdeksään raitaan ja 37 minuuttiin, niinkuin herroilla oli tapana 70-luvulla, olisi tehnyt tästä toella kovan paketin, mutta näinkin tämä on hyvä.

Hauskaa on nimenomaan se, että levyn hyvät hetket ovat niin monimuotoisia. Ensimmäisenä minut vakuutti "Taste Of India", joka on sopivan etnissävytteinen menopala killerikertosäkeellä, seuraavana folkahtava balladi "Full Circle", joka taas on kuin tehty leirinuotiolle, sitten "The Farm" ja sen itseironinen verbaalileikittely... "Pink" taas on juuri sellainen kieli poskessa heitetty hitti, jonka kaksimielisyydet venyttävät kielitaitoni rajoja, "Something´s Gotta Give" ja "Crash" taas taattua kaahausta jonka takaa silti löytyy sekä sävellys että sanoitus... muutamaa raitaa voi haukkua täytteeksi, mutta kokonaisuuskin kestää soittoa.

Ja jotenkin, viimeistään tässä vaiheessa, tuntui ja tuntuu selvältä, että Aerosmith on kokonaisen alalajin kummisetä - kaikki 80-luvun "puudelirokkarit/hiusmetallibändit" ovat heille velkaa perusideansa. Tämä alkuperäisartisti vain hoitaa hommat useimpia seuraajiaan paremmin... sedät heiluivat vielä tässä vaiheessa vaikka väkisin.

127. Deep Purple: Who Do We Think We Are? (1973): Väsyneenäkin voimissaan

Tämä levy on viimeinen, jonka itselleni hankin Deep Purplen kaikkein klassisimman kokoonpanion tuotannosta - ja taisin ostaa sen Euran S-marketista noin kuudella eurolla, kun se sattui silmään sopivana levyhyllyn täydennyksenä. Ennen sitä olin soittanut puoliksi puhki sekä "In Rock"- että "Machine Head"-albumit ja digannut niiden välissä ilmestynyttä "Fireball":ia - ja myös uudistuneen purplen "Burn" ja "Stormbringer" taisivat löytyä kokoelmista. Minusta "Woman From Tokyo" oli Purplen hiteistä huonoin, enkä sillä muodoin odottanut tältä albumilta liikoja...

ja sitten tämä tulee ja pesee koko kokoelman. Tuo hittibiisi ei vieläkään ole suosikkini - mutta loput tään levyn raidoista ovat enemmän tai vähemmän tasavahvoja, vaikka eivät olekaan komeilleet sinkkulistoilla. Esimerkkejä? Ovelan funky "Rat Bat Blue" (jonka teksti on juuri niin älytön kuin nimi antaa ymmärtää), hymni "Our Lady", vauhdikas "Smooth Dancer", pakollinen blues "Place In Line", tarinan ympärille rakennettu "Mary Long" ja mehukas "Super Trouper" (ei, Abba ei tehnyt Purplecoveria vaan samannimisen laulun) muodostavat tyylipuhtaan, funkisti raskaan kokonaisuuden joka silti liitää hevin keveimmän rytmisektion Paice/Gloverin kiihdyttämänä sekä Jon Lordin urkujen maustamana. Kitaristivelho Blackmorekin pysyy jollakin tavalla aisoissa...

Ja koko alkuperäinen paketti alle 35 minuutin, eli siihen ei ehdi kyllästyä - vaikka tuo CD-aikana tuntuukin enemmän EP:n mitalta - koska albumi on (melkein) alusta loppuun saakka tasalaatuista kamaa. Testamentti juuri tuon klassisen Purplekokoonpanon tasolle on se, että tämä väsyneenä (mutta ei väsyneesti) tehty albumi on parempi kuin lähes kaikki sen jälkeen julkaistut levyt.

126. Koinurit: Yllätyspaartit (1990): Pogues suomalaisittain - ja soittotaidolla (Sovellettua kansanmusiikkia 3)

Kun viimeksi kehuin Folkkareita energisyydestä ja innosta, on tätä poppoota ja levyä ilmeisesti sitten luonnehdittava raivokkaaksi, koska tämä saattaa olla itse asiassa kaikista kuulemistani "kansanmusiikkilevyistä" eniten rock. Ei siten, että tämä olisi esimerkiksi sähköisin tai raskain, mutta juuri tuon ns. energiatason osalta. Vertaus Poguesiin tulee oikeastaan tuosta energiatasosta - mutta mikäli minä ymmärrän musiikista mitääm, Koinurit on ko. retkuetta huomattavasti puhdasoppisempi.

Äänitysteknisesti tämäkin on aika "luonnollinen" - mutta tässä tapauksessa se ei haittaa yhtään, vaan päinvastoin lisää läsnäolon tunnetta. Koinurit voitti mm. pelimanniyhtyeiden Suomen mestaruuden 1990 - ja onnistui käsittääkseni herättämään pahennusta kilpailujen yhteydessä, en tosin muista mistä syystä.

Yleensä en hirveästi perusta instrumentaalimusiikista, mutta tään levyn raidat taitavat jakautua n. 50/50, eikä sekään oikeastaan häiritse, koska kokonaisuus jotenkin on niin täyttä asiaa. Materiaali on enimmäkseen "trad arria", mutta mukana on jokunen oma tekele, minkä lisäksi levyn parhaimmistoa ovat Hiski Salomaan ikivihreät "Tiskarin polkka" ja "Lännen lokari", jotka luetaan kiperästi ja tunteella. No, samoja sanoja voi käyttää monista muistakin levyn kappaleista. Instrumentaaleista esim. "Polska 1762" kulkee kuin hirvi, kun taas lauluista parhaimmat, Salomaan biisien lisäksi, ovat hellän karhea "Hyvää iltaa sanon sulle" sekä raivokas (taas!) "Progelaulu" - jonka tekstistä suurin osa on minulle tutumpi nimellä "Onko sinun paperisi kastunnu".

Vähän niinkuin Folkkareillakin, laulu itse asiassa kalpenee soitolle - eikä se oikeastaan haittaa minua (muuta kuin että joskus nuoempana manasin etten sattunut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja päässyt laulajaksi...). Yhtyeen muusikoista Arto Järvelä, joka kuuluu maineikkaaseen pelimannisukuun, on sittemmin soittanut melkein kaikissa alan yhtyeissä, mutta muiden herrojen myöhemmät vaiheet ovat minulta hukassa. Tämä levy on sinänsä oikein hyvä testamentti, ja ilmestyipä paria vuotta myöhemmin toinenkin - mutta minä olisin kyllä toivonut vielä lisää jatkoa.

125. Folkkarit: Pako Pohjanmaalta (1994): Viuluviikarien voittokulku (Sovellettua kansanmusiikkia 2)

Kiinnostukseni kansanmusiikkiin on aina ollut sikäli marginaalista, että olen kasvanut rockmusiikin energian ja sähköisyyden kanssa, ja "liian perinteinen" esitystapa on kuulostanut välillä vieraalta. Sen lisäksi monet ns. autenttiset kansanmusiikin esittäjät ovat kuulostaneet museokapineilta juuri koska ovat pyrkineet toistamaan alkuperäistä äänikuvaa vaikka tämän päivän sointi on toinen. Toisaalta voi pohtia, onko tämän päivän kansanmusiikki oikeastaan sitä, mitä kansa kuuntelee ja laulaa tänään, mutta en nyt lähde siihen keskusteluun, vaan totean, että minua sen sijaan on aina miellyttänyt se kansansävelmistä polveava musiikki, joka yhdistää vanhat laulut tämän päivän energiatasoon ja esitystapaan.

Maailmalla esimerkkejä on paljon, Suomessa vähemmän - ja yksi parhaista on tämä Kaustisen ja lähiseudun lahja maailmalle, eli Folkkarit. Käydessäni 90-luvulla useammankin kerran festareilla, minulla oli tilaisuus kuulla heitä livenä, yleensä keskellä yötä kiehuvalla päälavalla, jossa nuorempi festarikansa oli ihan banaaneina - ja keksi-ikäinen palvelijanne myös. Levyllä esitys ei ehkä pääse aivan yhtä korkeisiin sfääreihin, koska tuotanto on minun rock-korviini aika hillittyä, mutta kyllä tämä maistuu näinkin.

Nopeammat kappaleet ovat järjestään energisiä, täynnä pikku jippoja ja soiton ja laulun riemua. Ehkä nuoruus välillä kuuluu tiettynä epätarkkuutena, ja ehkä laulajan äänessä ei ole kokemuksen syvyyttä, mutta voi pojat sitä latausta. Instrumentaalit, jotka yleensä kiinnostavat minua vähemmän, istuvat kokonaisuuteen kuin voisilmä pullaan. Ja kaiken kruununa on hidas ja kaihoisa "Etelästä lensi", joka taitaa olla kaikista suomalais-ugrilaisista rakkaudesta kertovista mollisävelmistä suosikkini.

Ja loppujen lopuksi tuo ohut soundikin on oikeastaan etu - tämähän on luomua kaikenlaiseen "E621-botoksipoppiin" verrattuna, ja kaikki minkä nämä pojat levyllä esittävät on samalla kombolla siis esitettävissä myös livenä. Harmi vain että yhtyeen ura käsittääkseni jäi kahden pitkäsoiton mittaiseksi - mutta kummatkin albumit pesevät kyllä paitsi suurimman osan tietämistäni ns. tavallisista poplevyistä myös esimerkiksi Lauri Tähkän tuotokset mennen tullen.

124. Alias Ron Kavana: Coming Days (1991): Moderni kelttiläinen protesti (Sovellettua kansanmusiikkia 1)

Yksi musiikillisista paheistani on ns. "sovellettu kansanmusiikki"; jollakin tavalla perinteisestä kansanmusiikista polveava, mutta modernisti/vapaamielisesti/sähköisesti sovitettu ja esitetty, hyvään lauluun ja soitantoon perustuva musiikki. Niinpä esim. irlantilaisesta musiikkiperinteestä minua innostavat enemmän protestilaulajat ja/tai popyhtyeet kuin puhtaat "pelimannit" - vaikka viimeksimainitutkin voivat olla mukavia, esim. jos soittavat pubissa ja niitä voi kuunnella tarjoilun pelatessa.

Ron Kavana yhtyeineen on nimenomaan tätä soveltavaa puolta - eli esim. tällä levyllä kättä lyövät sulassa sovussa ns. irkkumusiikki, rap, cajun, folk, rock ja vielä jonkinlainen afrikkalainen poljento - ja lauluja ovat tehneet, paitsi Kavana itse, mm. Smokey Robinson, Bruce Cockburn ja tietysti tuo "kansanmusiikin Lennon/McCartney" eli Trad Arr. Ja lopputulos on viehättävän sekametelöivä soppa, jonka kruunaa luonnollinen soitto ja Ron Kavanan pätevä laulu.

Kohokohtia ovat mm. yllämainituilta herroilta lainatut, "folksoulisti" svengaava "Ain´t That Peculiar" ja pureva "If I Had A Rocket Launcher", jotka samalla osoittavat nimenomaan folkin temaattista kirjoa - toinen on rakkauslaulu, toinen taas ilmiselvä protestisellainen (tällä kertaa suunnattu USA:n ja oikeistohallitusten hirmuvaltaan Keski-Amerikan köyhissä valtioissa), ja molemmat sulatetaan irlantilaiseen muottiin ilman mitään ongelmia. "Cajun Ceili" taas taitaa olla riemukkaan perinteisen tanssipoljennon kansallislaulu - niin viuhaan pistävät viulut, ja Kavana kertoo tarinan Paddysta, joka soittopeleineen sattuu syvän Etelän saluunaan. Alun medley yhdistää Christy Mooremaisen folkpopin (jossa mestari nopa mainitaan nimeltä) kahteen tradinstrumentaaliin, joissa soivat säkki- ja tinapillit.

Välillä mennään akustisemmin, kun taas "Pennies For Black Babies" ja "Freedom Crazy" lainaavat crossovermaisesti svenginsä suoraan mustan musiikin alkulähteiltä - ja "Psycho Mary´s Voodoo Blues" on jotain ihan muuta. Vaivaton ja ennakkoluuloton liikkuminen eri tyylilajien välillä, samalla koko ajan tietynlaiseen etno-R&B-peruspoljentoon kytkeytyen, tuo jotenkin mieleen esim. Los Lobosin seikkailut toisella puolen Atlanttia. Ja olkoon vain klisee, mutta jotenkin koko kimarasta kaikuu soiton ilo; näitä olisi pitänyt päästä kuulemaan livenä.

123. Aerosmith: Toys In The Attic (1975): Velikullat voimissaan...

Kyllähän minä tiesin "Dream Onin" ja joitakin muita biisejä jo aikaisemminkin, eikä tätä bändiä voinut välttyä kuulemasta iloisella 80-luvulla, mutta Aerormith kolahti allekirjoittaneelle toden teolla vasta aivan viime vuosituhannen lopulla, kun "Nine Lives" ilmestyi ja Anttila samaan aikaan myi bändin vanhoja klassikoita muistaakseni 29,90/kpl. Minä innostuin, hankin hyllyyni bändin koko 70-luvun tuotannon (ja samalla Aerosmithista tuli ensimmäinen klassinen hardrockbändi, joka löytyi CD- eikä LP-rivistöstäni), ja tässä sitä ollaan.

"Toys In The Attic", joka taisi olla heidän kolmas kokopitkänsä, on minusta koko rvin paras - vaikka marginaali ei ole suuren suuri. Tältä levyltä löytyy nimikappaleen suora kaahaus, "Walk This Wayn" takki-auki-funk, "Sweet Emotionin" psykedelissävyinen paahto, "Adam´s Applen" perusrunttaus, hieman kevennystä - ja ennen kaikkea Steven Tylerin rähjäisen elävät tulkinnat yhdistettynä roheaan ja rullaavaan soittoon (ilmeisesti nämä velikullat eivät vielä tässä ollet ihan niin huuruissaan kuin myöhempinä vuosina).

Ja sitä paitsi tämän yhtyeen erottaa monesta muusta hevipoppoosta herra Tylerin lyriikoiden taso. Vaikka hän on juuri niin hävytön kuin kuka tahansa Coverdale, hänellä on oikeasti pilke silmäkulmassa - itse asiassa hän taitaa olla yksi aikamme suuria bluestulkkeja nimenomaan tuon sanomisen tason osalta. Ja koska kyseessä on 70-luku, osattiin raskaassakin rokissa välillä keventää vähän; vanhan kansan jump bluesille nyökkäävä "Big Ten Inch Record" on kokonaisvaltainen esimerkki, mutta myös raskaammat numeot kevenevät välillä ja hengittävät. Tällaista on klassinen hard rock!

122. Ebba Forsberg: Ta min vals/Sjunger Leonard Cohen (2009): Tämän levyn edessä hiljenen

Mistähän alkaisin? Tietenkin siitä, että harva kappale on kolahtanut niin lujaa heti ensikuulemalta kuin tämän levyn aloitus "Här är det" kun sen toissa syksynä ensi kertaa kuulin. Vieläkin se nostaa ihokarvani pystyy; laulun, kompin ja sävellyksen yhteinen tenho on niin suuri.

Ja koko tämä levy on hyvä. Leonard Cohen ei ole oikeastaan koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljon - ja tiedän hänen olevan artisti joka monille on suoranainen addiktio - mutta jotkut hänen lauluistaan ovat tietenkin ikuisia klassikoita. Ebba Forsberg on puolestaan tehnyt joko omalla nimellä tai duon osana viisi albumia, jotka kaikki ovat vähintään hyviä - mutta yhdistelmä vasta on maaginen. Seuraavaksi aion kaivaa verta nenästäni ja todeta, että herra Cohenin esitykset eivät aina ole olleet sanojen tai sävelen veroisia, mutta tämän levyn kaksi seuraavaa esitystä, "Dansa mig till kärleken" ja "Ta min vals" ovat juuri Ebban versioina todella hyviä - fiksu lukija onkin jo arvannut, mistä alkuperäisesityksistä on kyse. Orkesteri soi kuin ihmisen mieli, hieman waitsisti mutta toisaalta hellästi, ja kaiken yläpuolella leijuu Ebban ääni.

Ja sitten tyrmäys; neljäs biisi on nimeltään "Halleluja" (tässä vaiheessa ei saa enää pisteitä siitä, jos osaa arvata originaalin), ja se on esitys joka oikeassa kohdassa kuultuna liikuttaa minut kyyneliin - ja tiedän muidenkin sitä ihailleen. Tämä lauluhan voisi suosionsa perusteella periaatteessa olla puhkikulunut, mutta oikean esittäjän äänihuulilla se on kuolematon klassikko. Tuossa sointukulussa on sitä jotakin, ja niinkuin olen tainnut jo vihjaista, pidän todella tästä laulajasta.

En viitsi kehua sen enempää, ettei mene loppukin uskottavuus - loputkin laulut ovat vähintään hyviä, ja minulle tuntemattomampi lopetus "Vem genom eld" taas sellainen kokonaisuus, joka monella levyllä olisi kirkas jalokivi mutta tässä yhteydessä "vain" yksi hyvä laulu muiden jatkeena. Voin vain todeta, että olen säännöllisesti palannut tämän levyn pariin koko sen ajan, jonka se on hyllystäni löytynyt - ja se vain paranee.

121. Los Lobos: Kiko (1992): Enemmän kuin pelkkä rockyhtye itäisestä LA:sta

Los Lobos on kulkenut mukanani pitkän matkan, joskaan ei koskaan aivan eturivissä. Ystäväni Tom esitteli bändin minulle joskus 1984 "How Will The Wolf Survive"-albumin myötä, ja taannoin huomasin bändin jokaisen pääosin englanninkielisen pääosin aikuisille suunnatun studioalbumin löytyvän kokoelmastani. Espanjankieliset levyt ja "lastenlevyt" puuttuvat vielä, mutta ajan myötä nekin saattavat tulla ajankohtaisiksi.

Viime sykysnä bändin uusin levy, "Tin Can Trust", kolahti niin lujaa että sekin luultavasti vielä löytää tiensä näille sivuille, mutta sen lisäksi rupesin kuuntelemaan yhtyeen koko tuotantoa uudestaan muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen, ja vaikka rivistä ei löydy yhtään huonoa levyä, tämä bändin "kokeellisen kauden" avausteos nousi esiin ehkä kaikkein loistavimpana esimerkkinä näiden herrojen taiteesta.

Susilta sujuu juureva rock´n´roll ("Whiskey Trail"), bluesahtavampi meno ("Just A Man") niinkuin myös jatsahtava R&B ("That Train Don´t Stop Here"), mutta ehkä kaikkein jännittävin osa kokonaisuutta on perinteiset sointukulut ja nyrjähtäneemmät rytmit yhdistävä kokeilevampi tuotanto (esim. avauskaksikko "Dream In Blue" ja "Wake Up Dolores"), joka parilla myöhemmällä levyllä pääsi ehkä hieman lipsahtamaan käsistä, mutta tässä yhteydessä toimii kuin väärä raha. Koska kyseessä on ns. latinobändi, sujuu sentimentaalinen tunnelmointikin kuin tanssi, mutta tällä levyllä se on sivuosassa; nimikappale "Kiko And The Lavender Moon" on jonkinlainen "moderni trad" ja samalla ehkä kaikkein paras esitys.

Soitto ja laulu ovat hanskassa - rytmiryhmä taipuu mihin vaan, kitarointi on elävää ja mileikuvituksellista, koskettimet ja torvet värittävät kokonaisuutta ja muodostavat pikantteja yksityiskohtia, ja ennen kaikka dynamiikka häikäisee; välillä yhtä jäntevää kuin itse soitto on se, mikä jätetään soittamatta. Itse asiassa jopa palkeet soivat paikoitellen ihan kuunneltavasti. Ei siis mikä tahansa "pelkkä rockbändi", vaan itse asiassa eräänlainen amerikkalaisten perinteiden yhdistäjä ja sulatusuuni, jossa vanhat osat sekoitetaan ja tuodaan esille kuin uusina. Ja samalla tietysti myös kunnon rockbändi.

120. Shelby Lynne: Just A Little Lovin´ (2008): Musiikkia valojen himmentyessä

Nuoruuteni suosikkibiisit ja -levyt olivat usein niitä, jotka laitettiin soimaan kun ilta oli nuori, tunnelma iloinen ja maailma auki - vaikkakin myös nyyhkyslovareilla oli paikkansa, varsinkin hieman myöhemmässä vaiheessa iltaa - mutta nykyisin huomaan hakeutuvani mieluiten toisenlaisen musiikin pariin. Jotkut kaikkein rakkaimmista levyistäni ovat niitä, jotka laitetaan soimaan valojen himmentyessä, päivän päättyessä ja arjen kiireiden kaikotessa, kun heittäydytään sohvalle ja hengähdetään hetken.

Shelby Lynne iskeytyi tajuntaani muutamia vuosia sitten, kun "americana" rupesi valtaamaan alaa levyhyllystäni, ja hänen omat laulunsa tekivät vaikutuksen hillityllä juurevuudellaan ja sielukkuudellaan - mutta vasta tämä levy, jolla hän versioi yhden aikamme suurimman äänen, Dusty Springfieldin hittejä, oli oikea täysosuma. Tämä hillitty ja hallittu mutta silti voimakkaasti esitetty laulukokoelma on kuin tehty juuri sen oman hetken ja rauhan soundtrackiksi, jota aluksi kuvailin. Pieni orkesteri soittaa kuin unelma, kamaa ei ole liikaa ja Shelbyn ääni pääsee oikeuksiinsa - hänestä ei saisi mitään shouteria, mutta kuiskaajana hän on yliveto.

Levun helmiä ovat mm. nimikappale, jonka hiljainen svengi on juuri kuin aamun onnenhetkestä napattu, funkympi "Willie And Laura Mae Jones" ja hauras mutta omanarvontuntoinen "How Can I Be Sure". Myös "Breakfast In Bed" on sellainen hiljainen mutta vastustamattomasti etenevä esitys, jonkalaiset nousevat omalla arvostusskaalallani vuosi vuodelta korkeammalle, ja niinkin "kulunut" laulu kuin "You Don´t Have To Say You Love me" soi alkuperäistä kunnioittaen mutta tuoreesti.

Ja ennen kaikkea tämä on albumi, jonka tunnelma kestää alusta loppuun, toteuttaen yhtä klassisen popmusiikin perussäännöistä - harvemmin enää löytyy mitään täysin uutta, mutta vanhoista emmeistä saa oikein sekoittamalla niin maistuvaa soppaa, ettei uudesta ole niin väliäkään. Itse asiassa tätä voi soittaa jopa useamman kerran peräkkäin - mitä ei todellakaan voi sanoa monestakaan tietämästäni levystä.

LP-levyn ihanuus ja kurjuus

Minulla on sama ongelma - tai haaste - kuin monella muulla tään päivän keski-ikäisellä musiikkifriikillä, nimittäin se, että levykokoelma jakautuu harmillisella tavalla eri formaateille. Kun CD tuli markkinoille, olin jo monen vuoden ajan tarmokkaasti kasvattanut vinyylihyllyäni, ja kun LP oli poistumassa kuvasta hyödynsin esi. Anttilan tyhjennysmyyntejä. Tänä päivänä omia ja "perittyjä" levyjä on hyllyssä ehkä tuhatkunta.

Sitten ryhdyin kasvattamaan CD-kokoelmaa, sekä ostamalla että myöhemmin, kun talouteen tuli tallentava CD-asema, myös kopioimalla. Paitsi täysin uusia nimikkeitä, kokoelmaan tuli myös jonkun verran "päivityksiä" siinä vaiheessa, kun LP:n rajoitukset valkenivat minulle. Nimittäin, kun kokoelmanteon välineeksi vaihtui C-kasetin tilalle CD-R-levy ja esim. auto- ja muut liikkuvat soittimet vaihtuivat CD-sellaisiin, joutui tuo vanhin osa musiikkikokoelmaani käytettävyyssyistä hieman paitsioon. Ja nyt, kun formaatti on taas vaihtumassa eikä musiikki enää välttämättä tarvitse artisti- tai albumikohtaista fyysistä tallennetta, on analoginen osa kokoelmaa yhtä lailla jälkijunassa, koska digitaalisten tallenteiden kopiointi on niin paljon helpompaa.

Ja silti LP on minulle rakas, aivan kuin sen merkitys olisi nyt kasvamaan päin kun sen seuraajakin on poistumassa kuvasta. Se on diggailun kohteena ylivoimainen - ja kansitaide pääsee oikeuksiinsa. Se on perusolemukseltaan enemmän taiteellinen kokonaisuus ja kannanotto kuin tallennustapa, ja sen fyysiset rajoitukset korostavat toimittamisen jaloa taitoa - ensin oli hienoa, kun CD:llä oli kymmenen albumibiisin lisäksi kolme bonusta, mutta loppujen lopuksi ne osoittautuivat usien kevyemmäksi kamaksi, ja jotenkin kokonaisuus usein hävisi laadussa sen minkä määrässä ehkä voitti.

En silti ole hurahtanut "uusvinyyliboomiin", vaan hankin - yllämainituista käytettävyyssyistä - uuden musiikkini CD:llä. Mutta katson myös, että vanha, uskollinen vm. 1982 Technicsini on kunnossa ja esillä, ja että levykokoelma on kätevästi saavutettavissa - ja aina välillä voin hetkeksi vetäytyä vinyylin maailmaan, kuuntelemaan rahisevia muistoja nuoruusvuosiltani.

119. Eri esittäjiä: Den flygande holländaren (1988): Kaikkien tribuuttilevyjen äiti

Jos yksittäisten artistien coverlevyt ovat usein "vaikeita" tapauksia, eli harvemmin luovat lisäarvoa muuta kuin ehkä joidenkin valittujen esitysten osalta, ovat jonkun tietyn tekijän tuotantoon keskittyvät tribuutit ehkä vieläkin vaarallisempia, koska ne pahimmillaan ovat vain nippu esityksiä, joita yhdistää vain alkuperä - ja joilta löytyy niitä yksittäisiä helmiä. Toisaalta ne voivat parhaimmillaan olla todella majesteettisia teoksia, joista huokuu lämpö ja kunnioitus kohdetta kohtaan, ja joissa musiikin kirjo kääntyy voimavaraksi, monimuotoisuudeksi.

Tämä levy, ehkä suurimman idolini Cornelis Vreeswijkin tuotantoa versioiva tupla, kuuluu tuohon jälkimmäiseen joukkoon. Se tehtiin hänen kuolemansa jälkeen tavoitteena ilmeisesti pystyä kuittaamaan kuolinpesän verorästit (Cornelis oli siis todellinen taiteilija), ja siihen osallistui huomattava osa Ruotsin senaikaisesta populaarimusiikin kermasta. Cornelis Vreeswijk oli minusta Ruotsin suurin runoilija - hän oli yhtä uskottava ja koskettava humoristina kuin romantikkonakin, ja hänen yhteiskuntakritiikkinsäkin osui silloin tällöin kohdalleen vaikka kuppi välillä vähän läikkyikin.

Tällä levyllä kaikki kolme puolta ovat edustettuina, ja vaikka romantikko vetää pisimmän korren (Peter LeMarc: "Fredrik Åkares morgonpsalm", Pugh Rogefeldt: "Saskia" ja Kajsa & Malena: "En visa om ett rosenblad" ehkä parhaina esimerkkeinä), on myöskin kriitikko voimissaan (Eldkvarnin "Somliga går med trasiga skor" parhaana esiemrkkinä) - ja humoristikin pysyy mukana kuvioissa, vaikka ehkä reunimmaisena - mutta se on minusta hyvä, koska humoristisimmat renkutukset usein ovat niitä jotka ensin kuluvat loppuun. Thåströmin "Personliga Person" on silti pätevä versio, vieläkin.

Kahdelle täydelle levylle mahtuu tietysti kevyempiäkin kohtia, mutta kokonaisuutena tämä siltikin kestää kuuntelua vielä tänäänkin, vaikka ruotsalaisen opoin 80-luvun helmasynti eli ylisynteettinen soundi välillä nostaa päätään. Ehkä suurin syy kuunneltavuuteen - tuon lämmön ja kunniotuksen tunnun lisäksi - on tulkintojen suhteellisen suuri uskollisuus alkuperäissävelille. Silläkin saralla herra Vreeswijk oli aika velho, välillä muiden lauluja tulkiten ja folkin perinteiden mukaisesti vanhoja säveliä härskisti lainaten hän tuli luoneeksi paitsi sana- myös sävelaarteen joka kestää kulutusta vieläkin.

118. Rosanne Cash: Rules Of Travel (2003): Ajattomia arvoja popmusiikin muodossa

Mikä tekee musiikista ajatonta? Asiasta voitaneen olla monta mieltä, ja ehkäpä käsitettä ei vielä voida soveltaa tällä vuosituhannella julkaistuihin levyihin, mutta jos yritän taas kerran kerrata niitä kriteerejä, joita minun kirjoissani sovelletaan musiikkiin, jota oletettavasti tulen kuuntelemaan loppuelämäni ajan, siihen tarvitaan hyviä sävellyksiä, hyvä laulaja, sanoituksia jotka eivät ole liian räikeästi kiinni jossain hetken asenteissa, ja jollakin tavalla maanläheinen tuotanto.

Rosanne Cash on arvatenkin saanut osan "ajattomuuden taidostaan" verenperintönä, mutta hän on minusta onnistunut tekemään itsensä kuuloista musiikkia eikä jäämään isänsä varjoon - mutta ei myöskään kääntänyt hänelle selkäänsä; duetto "September When It Comes", joka lienee yksi viimeisistä Johnnyn levyttämistä laulutulkinnoista, on koskettavuudessaan pysähdyttävä, mutta ei suinkaan levyn ainoa kohokohta. Muita ihokarvojen nostattajia ovat mm. nimikappale, jonka melodia kuuluu melankolian aateliin, ja jonka säestys slideinen ja sähköpianoineen jotankin sitoo yhteen Liverpoolin, Nashvillen ja Memphisin, samaan sarjaan kuuluvat "Closer Than I Appear" ja "Hope Against Hope" sekä astetta akustisempi "I´ll Change For You", jossa duettokaverina on Steve Earle.

Rosannen ääni ei sinänsä mitään duettoja kaipaa, se on - sanotaan nyt klassinen, etten ryöstöviljele vain yhtä adjektiivia - ilmeikäs, vahva olematta mitenkään päällekäyvä, ja pysyy nuotissa. Vielä pitää kehua John Leventhalin tuotanto - sähköiset ja akustiset elementit soivat kauniisti yhteen, levy on jämäkkä mutta kevyt. Ajattoman jälkeen toiseksi eniten käyttämäni kehumasana taitaa olla "ilmava", ja juuri sitä tämä levy on, alusta loppuun.

117. The Ark: In Lust We Trust (2002): Enemmän kuin köyhän miehen Queen

The Ark ja sen laulaja Ola Salo taitavat olla ilmiöitä, jotka joko ihastuttavat että vihastuttavat (tai sitten tekevät molempia samanaikaisesti), ja minä kuulun siihen joukkoon, jotka pitävät heidän musikaalista soppaansa oikein maistuvana - ja huomattavan omalaatuisena ja ainutlaatuisena, vaikka yhteyksiä löytyykin esim. edesmenneen Freddie Mercuryn poppooseen. se taas johtuu osittain siitä, että Queen parhaimmillaan teki levyjä, joilla ei koskaan voinut olla varma siitä, miltä seuraava kappale kuulostaa.

Niinpä tämän levyn hyvään antiin kuuluu, hyvien ja omaperäisten tekstien, oivaltavan laulun, hyvien melodioiden tai ainakin niiden pätkien sekä sävykkään tuotannon lisäksi myös tietty ennalta-arvaamattomuus. Bändi liikkuu taitavasti hard rockin ja taidekouluballadien välissä, kattaen oikeastaan koko tuon skaalan. Minun henkilökohtaisia suosikkejani ovat kevyt mutta nopeatempoinen "Disease", jonka pateettinen mutta liikuttava tarina iskee suoraan suoneen, kaihoisa "I Wish I Was A Virgin", stadionrockmainen "Calleth You, Cometh I" sekä käsittääkseni homojen adoptio-oikeutta kommentoiva hymni "Father Of A Son", mutta muissakin lauluissa on mukavia koukkuja.

Miinuspuolelle pitänee kirjata tietty julistamisen perinne (liekö jotakin periruotsalaista?) sekä juuri nuo kerta toisensa jälkeen kuvioihin palaavat suuret tunteet, jotka eivät aina jätä tarpeeksi tilaa omalla ajattelulle tai vielä vähemmän oivaltamiselle, ja jotka tietenkin pitemmän päälle aiheuttavat tuotannollisia haasteita. Toisaalta Queenkään ei koskaan kavahtanut paatosta - päin vastoin saattoi hyvin kuvitella bändin velikultien vääntävän potikkoja kymppiin ihan silkasta shokeeraamisen halusta - joten hyvässä seurassa ollaan.

116. Squeeze: Ridiculous (1995): Difford & Tilbrook - vähän kuin Lennon & McCartney

Tämä yhtye teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kaukana 80-luvulla, kun tulin ostaneeksi uran ensimmäiset viisi vuotta ja albumia loistavasti summaavan "Singles 45 And Over"-kokoelman, joka puolustaa paikkaansa vinyylistössäni yhtä ansiokkaasti vielä tänäänkin. Muutamia muitakin tuotoksia tarttui mukaan, ja tulin huomaamaan että 80-luvun loppupuolella ja 90-luvulla tehdyt, ehkä vähän vähemmälle huomiolle jääneet albumit ovat nekin päteviä tapauksia.

Tätä levyä en ole sen ilmestyessä nähnyt missään levykaupassa, edes Anttilan alehyllyssä, mutta sen sijaan se löytyi joitakin aikoja sitten huuto.netistä, ja oli kyllä todella hintansa arvoinen hankinta. Homman nimi on vieläkin pop, useimmiten hyvin sävelletty, oivaltavasti sanoitettu ja loistavasti sovitettu sellainen; kitara- ja kosketinosia tai vaikkapa kuoropätkiä löytyy joka lähtöön, lauluäänet ovat hallussa ja kokonaisuus kuulostaa samalla aikaa sliipatulta ja elävältä, tiukalta ja ilmavalta.

Aloitus "Electric Trains" on juuri sellainen popveto, joita ei monikaan yhtye maailmassa saisi aikaan, "Walk Away" hitaampi mutta painokas, vähän Del Amitrin (toisen popsuosikkini) mieleen tuova esitys, "This Summer" sellainen kitaravetoinen poplaulu, joka antaa aihetta epäillä että muuan Per Gessle on hakenut innoituksensa näiltä jätkiltä, ja "Got To Me" ilmavampi, surumielien keskitempoinen popkappale joka olisi kuin kotonaan vaikkapa Beatlesin levyllä.

Itse asiassa koko levy tulvii sellaisia pakottoman kuuloisia esityksiä, jotka ovat "beatleaanisia" sikäli, että onnistuvat kuulostamaan kepeiltä olematta pelkkää höttöä - aivan kuin tässä livautettaisiin ajanvietteen lomaan ajatuksia. No, vaikka tämä ei ehkä ole tiedettä, filosofiaa tai edes taidetta, niin kunnon laatuviihdettä ainakin, niinkuin Fab Four aikoinaan.

Vuoden 2010 parhaat

Vaikka en olekaan vielä ehtinyt kehua ihan kaikkia tietämiäni hyviä levyjä, huomaan että toiselle sadalle päästyäni raaka-aineet ovat hupenemaan päin, varsinkin kun en halua lähteä kehumaan pystyyn useampaa levyä samalta artistilta vaikka ne hyviä olisivatkin - tosin tietyin poikkeuksin. Ja koska ajatuksenani vieläkin on ensisijaisesti kertoa levyistä, jotka ovat tehneet psysvämpää laatua olevan vaikutuksen, ei esim. viime vuode levysatoa oikein vielä voi kelpuuttaa tänne.

Joitakin sellaisia vuoden 2010 levyjä olen silti kuullut, joista tekee mieli hieman sauhuta vaikka en vielä voi taata niille klassikkostatusta - nämä ovat siis hyviä sillä varauksella, että voin niihin vielä tulla kyllästymään:

Bo Kaspers Orkester: New Orleans
BKO on pysytellyt suosikkilistallani jo pitemmän aikaa, vaikka bändi itse asiassa 2000-luvulla on julkaissut vain kohtuullisen hyviä tai jopa vähän puolivillaisia levyjä - kunnes sitten tämä järjestyksessä yhdeksäs albumi syksyllä ilmestyi levyhyllyyni. Sointi oli ehkä vähän leveämpi ja samalla hengittävämpi kuin viimeksi, kappaleissa oli vähän enemmän ajatusta kuin etenkin viime levyllä (joka sekin tosin nyt kuulosti paremmalta kuin ilmestyessään kaksi vuotta sitten), tai sitten se vain jostain syystä osui parempaan rakoon.

Ensimmäiset kaksi biisiä antavat tahdin; kevyesti bluesahtavana mateleva "Kom och håll om mig" on maukas esitys, ja kakkonen, jonkinasteinen hitti "Låt mig komma in" jonkinlaista "NO kohtaa Kuuban"-tyylistä juhlaa; mielessä kävi iki-ihana "Undantag", ja pelkästään se on minulle tarpeeksi hyvä suositus. Mukana on monenlaista esitystä, itse asiassa koko BKO:n osaamisen kirjo, kuten poprenkutus "Morgonfågel", surumielinen "Tiden läker ingenting" tai kevyt "En sländas andetag", eikä oikeastaan yhtään täytekappaletta. Aika näyttää, kestääkö tämä levy aikaa; ainakin se jo nyt on siis saanut minut kuuntelemaan edellistäkin lättyä uusin korvin.

Willie Nile: The Innocent Ones
Willie on 2000-luvulla vihdoin päässyt kohtuusäännölliseen julkaisutahtiin - 80-luvulla tuli kaksi levyä, 90-luvulla yksi, ja lopun aikaa hän on käsittääkseni lähinna tapellut levy-yhtiöidensä kanssa, mutta tämä on jo neljäs levy kuuden vuoden sisään, ja kuusikymppiseltä katuromantikolta ehkä kaikkein kiihkein ja täysipainoisin teos. Oikea kunnon LP, yksitoista kappaletta neljässäkymmenessä minuutissa, enimmäkseen nopeahkoin temopoin, hyvin sävellyksin ja asiallisesti tuotettuna - soundi muistuttaa välillä uuden aallon soittotaitoisempaa laitaa ja välillä vaikkapa Kinksiä tiukimmillaan.

Biiseistä nousevat esiin erityisesti nimikappale kevyen soulbiittinsä ja byrdiläisesti helisevän kitaransa kanssa, majesteettinen "Song For You", synnynnäinen popklassikko "My Little Girl" ja Ray Daviesille nyökkäävä "Rich And Broken", mutta koko levy kestää kuuntelua, ja vaikka osa biiseistä rokkaa aika rujostikin on äänimaailma jotenkin klassisen kuiva ja kuuntelun kestävä. Toivottavasti Willie ei tämän levyn myötä sentään ponnahda aivan kirkkaimpaan kärkeen, koska se voisi johtaa seuraavan teoksen vesittymiseen. Ai niin, vielä pitää kehua reippaasti ryntäilevä "Can´t Stay Home", jonka säkeistöt ovat kuin Lontoosta vuonna 1978.

Los Lobos: Tin Can Trust
Tämä levy on, toisin kuin BKO yllä, koko vuosikymmenen kestäneen komean suoran viimeinen osa. Päästyään 90-luvun tuotantokikkailusta tämä bändi on tehnyt komeaa musiikkia, jossa latinojuuret yhdistyvät koko amerikkalaisen populaarimusiikin tyylien kirjoon, kruunuina pätevä laulu ja vetävä soitto - ja nyt siis juureva äänimaailma.

Aloituskappale "Burn It Down" on pahaenteisen jämäkkä mutta silti ilmava, "West LA Fadeaway" bluesahtava juurihymni (onkos tämä muuten vanha Grateful Deadin laulu?), "All My Bridges Burning" taas hitaampi esitys joka yhdistää soulin tuohon eteläisempään tunnemaailmaan. Espanjankielinen "Yo Canto" on bändin tämän osaston tyylipuhtaimpia vetoja, kun taas "The Lady and The Rose" on taas yksi sellainen ilmava, akustisia ja sähköisiä elementtejä yhdistävä hymni joka tavallaan kuuluu bändin tavaramerkkeihin. Kunnon juurihoitoa.