132. Hoedown: Black & White (2010): Finlandicana?

Voiko coververio olla alkuperäisen veroinen? Voiko coverlevy periaatteessa ylipäätänsä olla hyvä sisältöluomus/taideteos? Voi, ja voi – mutta se ei ole pointti. Minusta taas on ihan sama, onko alkuperäinen hyvä tai ei, jos kerran lopputulos minua puhuttelee – ja sitä paitsi tällä tuplalla on myös muutama originaali hyvin valittujien amerikkalaisten juurimusiikkikappaleiden seurana.

Tämä on siis levy, jolla minulle entuudestaan tutut Ninni Poijärvi ja Esa Kaartamo sekä ryhmä muita asiansa osaavia suomalaisia muusikoita esittää ”americanaa” – bluesahtavaa, kantrahtavaa, soulahtavaa ja rokahtavaa kamaa, ilmeikkäästi, elävästi ja maukkaasti. Soljuva soitto säestää kolmen laulusolistin ilahduttavan sujuvia englanninkielisiä laulutulkintoja – ja koska kolmikon äänet ovat kaikki omanlaisiaan, on kokonaisuus mukavasti vaihtelevan kuuloinen.Originaaleja on monelta tunnetulta nimeltä – mm. Dylan, J J Cale, Gillian White – ja toisaalta alkuperäisissä on sellaisia, jotka kuulostavat tutuilta mutta joita en osaa sijoittaa. Se ei sinänsä tarkoita sitä, että ne välttämättä olisivat harvinaisuuksia, koska itse tunnen kenttää vain pintapuolisesti. Siksi en myöskään osaa verrata tulkintoja alkuperäisiin – mutta kuten yllä totesin, se ei ole tarpeenkaan.

Tämä on siis hyvä levy, jota kuuntelee mielellään koko 20 kappaleen ja runsaan 80 minuutin ajan. Jotkut kappaleet kuulostavat hyviltä koska tunnen ne entuudestaan – ”I Shall Be Released”, ”Crazy Mama” – mutta tämän hetken suurin suosikkini, ”Tear My Stillhouse Down”, on minulle täysin uusi esitys. Ja toisaalta tätä kuuntelee mielellään vaikka vain taustamusiikkina, koska esitykset seuraavat toisiaan miellyttävänä mutta ei mitättömänä jatkumona. Tämä on kuin pieni pala Amerikkaa täysin kotimaisin voimin, mutta ilman kömpelöjä käännöstekstejä tai juurimusiikissa valitettavan tavallista ns. huumoria. Finlandicanaa?

131. Jethro Tull: Broadsword And The Beast (1982): Huilistin uudet vaatteet

Ian Anderson ja Jethro Tull kuuluvat paitsi vanhimpiin suosikkeihini myös ylipäätänsä musiikki-ilmiöistä pitkäikäisimpiin - ensilevy tuli vuonna 1968, ja 43 vuotta myöhemmin herrat (joista enää vain herra Anderson on sama) tulevat mm. heittämään keikkaa Äänekoskelle. JT on onnistunut uransa aikana sekä kuulostamaan aina tunnistettavalta että luomaan nahkansa musiikillisesti, välillä ajattomasti, välillä aikaansa seuraten.

1980-luvun alussa bändi puki 70-luvun lopun folkvivahteensa synteettisempään kaapuun ja teki muutaman aika mainstreamia olevan levyn - "A" (jonka alunperin piti olla Ianin soolo) 1980, tämän sekä "Under Wraps"-tekeleen (1984), jolla ei ollut edes vakituista rumpalia, vaan herra Andersom ja elektroniikka hoitivat sen puolen. Nämä kaksi muuta tekelettä olivat aika puolivillaisia, mutta tämä levy onnistui yhdistämään folkvivahteet sellaiseen varhaisen 80-luvun kaapuun, joka vieläkin kuulostaa kohtuullisen ajankohtaiselta.

Yksi onnistumisen syy oli tietenkin hyvä materiaali - suosikkejani ovat marssiniomainen balladi "Slow Marching Band", nimibiisi "Broadsword" jossa on intiaanien sotalaulujen tunnelmaa (joskin laulun minä lienee viikinkien kohtaamiseen valmistautuva keltti) sekä toinen levyn nimeen viittaava "Beastie", joka riffittelee melkein hevisti, mutta muutkin seitsemän raitaa ovat enemmän kuin OK. Lopetus, lyhyt juomalaulu "Cheerio" on erinomainen illan viimeinen kappale.

Tämä levy on siis sikäli mielenkiintoinen, että siinä yhdistyvät Jethro Tullin perinteiset vahvuudet - hyvät sävellykset ja sovitukset ja Ian Andersonin lauluääni - ja modernimpi, elektronisempi äänimaailma, mutta yksi perinteinen tunnusmerkki eli huilu on taka-alalla. Se ei tässä yhteydessä silti häiritse yhtään, koska se minun mielestäni joillakin muilla bändin levyillä saa liikaakin tilaa.