keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

287. Jethro Tull: Roots To Branches (1995): Lehdet vihertävät vaikka runko vähän sammaloituu

Ian Anderson ja Jethro Tull tekivät komeaa jälkeä jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla visio oli huikea. 1980-luvulla käytiin välillä soundillisesti liukkailla jäillä, mutta punainen lanka löytyi jälleen. 1990-luvulle tultaessa suosio ei ehkä enää ollut entisellään - mutta musiikin laatu ei kadonnut minnekään.

"Roots To Branches" sisältää kaikkea sitä, mitä olen oppinut odottamaan tältä poppoolta. Hienoja biisejä loistavasti sovitettuina ja taitavasti soitettuina, kauniita laulumelodioita ja mielenkiintoisia tekstejä, Ian Andersonin vivahteikasta laulua ja tietysti huilunsoittoa. Viimeksimainittu ei ehkä ole minulle niin tärkeä juttu, vaikka bändin tavaramerkki onkin, mutta kokonaisuus toimii silti.

Kokonaisuus on hieno, eikä yksittäisiä suosikkeja ole helppoa nimetä. "Rare And Precious Chain" on parhaimmistoa; jäntevä soundi jossa on hillittyä voimaa, ja koskettimin ja jousin luotu jonkinlainen arabialainen tunnelma on jännittävä. "At Last, Forever" on klassisen JT-balladin ruumiillistuma dynamiikkoineen ja breikkeineen, kun taas "Stuck In The August Rain" on ehkä perinteisemmin sovitettu - ehkä jotenkin knopflermainen - mutta silti komea esitys.

Jonkun mielestä 90-luvun Jethro Tull on ehkä ykstotisempaa ja tasaisempaa kuin varhaiset klassikot tai folk-kauden huiput - mutta tämä levy onnistuu hakkaamaan liki kaikki aikalaisensa nimenomaan monipuolisuuden alalla, samalla kun se on nautittavan kuunneltava kokonaisuus, joka selvästi kantaa tekijänsä puumerkkiä sortumatta silti toistoon tai vanhan kopioimiseen.Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta vaikka tähän runkoon sittenkin tulisi hieman sammalta, ovat sen lehdet silti raikkaan vihreitä.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

286. The Kinks Are The Village Green Preservation Society (1968): Entä jos nostalgia onkin voimavara?

Kinks kuuluu niihin bändeihin, joista olen varmaan pitänyt aina, ja Ray Davies on yksi kevyen musiikin suurimmista lauluntekijöistä. Hän on bändinsä kanssa keksinyt mm. hard rockin, popnostalgian, sosiaalisen kommentoinnin ja kantaaottavuuden sekä teema-albumit... tai no, ainakin luonut yhden jännittävimmistä ja kestävimmistä eri tyylilajien fuusioista - perustana loppujen lopuksi aika rähmäkäpäläinen räime, jonka luomisessa velipoika Dave kuuluu kaikkien aikojen sidekickeihin.

Vuonna 1968 yhtye oli jotenkin lipumassa paitsioon, vaikka jokainen albumi oli täynnä loistavia lauluja yhä vaihtelevammissa kuoseissa, ja Ray Daviesin kynä terävöityi koko ajan. "Village Green Preservation Society" aloitti eräänlaisen teema-albumien sarjan, jonka kautta hän tarkasteli ilmiöitä kuten maailman muuttumista ja yksilön rimpuilua muutoksen rattaissa. Myöhemmin hän mm. tarkasteli viihdemaailmaa lähempää, mutta tämä albumi peilaa nimenomaan englantilaista elämänmenoa muutoksen keskellä. Davies ei ehkä keksinyt nostalgiaa, mutta hän oli kyllä edelläkävijä sen valjastamisessa muutoksen peiliksi.

Ja kaikki tämä tapahtui loistavien poplaulujen kautta. Siinä kun heidän aikalaisensa sekosivat hippeilyyn, mystiikkaan ja ties mihin, Kinks pehmensi otettaan - räimettä silti unohtamatta - ja heitti kehiin kuoroja, koskettimia, music hallia ja ties mitä. Keskiössä pysyi kuitenkin Daviesin nuhainen ääni, tekstimaailma, ja bändin pohjimmiltaan iloinen räiskintä. Nimibiisi rullaa vastustamattomasti, "Picture Book" on kiva hybridi, "Last Of The Steam-Powered Trains" etenee nimensä mukaisesti junan lailla, "Sitting Bu The Riverside" leijuu hauskan kosketinkuvion ja miltei psykedeelisten ääniefektien ympärillä, "Animal Farm" folkahtaa kieli-instrumenttien ympärillä... mutta kokonaisuus pysyy kasassa.

Minun on myönnettävä, että pidin nuorempana enemmän bändin ensimmäisestä kolmesta-neljästä albumista, jotka olivat suoraviivaisempia luonteeltaan - ja toisaalta 80-luvun tuotannosta, jota pääsin hankkimaan jo tuoreeltaan; silloin soundi oli jo Amerikan stadioneille suunnattua - mutta keski-ikään päästyäni huomaan kuuntelevani yhä useammin nimenomaan tätä ja muita 60-luvun lopun ja 70-luvun alun albumeita, jotka ennen tuntuivat jopa hieman haahuilevilta.

Ehkä yksi syy siihen, miksi tämä albumi iskee vanhemmiten yhä lujempaa, on se, että nimenomaan brittiyhteiskunta on eri muodoissaan niin tuttua kirjojen, elokuvien ja TV:n kautta - ja on jotenkin kehittynyt oman logiikkansa mukaan vaikka vielä esim. 60-luvulla kovasti yritti pyristellä eturintamassa - että siitä on helppoa muodostaa mielikuvia. Nostalgia voi olla jopa voimavara, jos se auttaa ymmärtämään muutosta, eikä ole kritiikitöntä - ja taitaakin olla niin, että Ray Davies on yksi pääsyyllisistä tämän voimavaran muodostamiseen. Ja samalla tämä on loistavaa popmusiikkia.