maanantai 27. heinäkuuta 2009

47. Manfred Mann´s Earth Band: Soft Vengeance (1996): Pitkän linjan coverbändi

Voiko muusikolta, joka on ollut remmissä pian neljäkymmentä vuotta, mutta jonka kulta-ajasta on kulunut jo lähes kaksikymmentä, joka yleensä esittää muiden materiaalia enemmän kuin omaansa, odottaa mestariteosta joka ei varmaankaan sisällä mitään uutta vaan päinvastoin on tehty juuri samalla reseptillä kuin aikaisemmat teokset?

Voi, jos minulta kysytään, ja käytetään esimerkkinä Manfred Mannia - tosin tästä tähtihetkestäkin on jo kulunut toistakymmentä vuotta. Poimin tämän levyn huostaani erään suosikkilevykauppani, Pietarsaaren Fazer Musicin, tarjouslaarista joitakin vuosia sen ilmestymisen jälkeen, lähinnä artistin nimen ja hauskan kansikuvan (saksilla katkotaan solmiota) perusteella, ja se toimikin yllättäen kuin väärä raha.

Levy sisältää siis lähinnä covereita, suurin sovituksin jotka painottuvat herra Mannin syntikka- ja sormiotaituruuteen ja monivuotisen sidekickin Chris Thompson ilmeikkääseen ääneen. Laulut on valittu ovelasti (Ann Peeblesin klassikko ”99 Lbs”, Robert Crayn ”The Price I Pay”, Del Amitrin ”Nothing Ever Happens”, Jagger & Richardsin “Play With Fire” ja tietenkin yksi Dylan, “Shelter From The Storm”), ne soivat kaikki komeasti, eivätkä kuulu alkuperäisesittäjiensä tunnetuimpiin vetoihin, ehkä Peeblesiä lukuunottamatta.

Kaikkein paras hetki on ehkä Momusin ”The Complete History Of Sexual Jealousy”, jossa yhdistyvät komea, laulun läpi kantava teema, kaihoisa sävel ja tarina, josta ei allekirjoittaneen englannintaidoilla saa lopullista selvää, mutta joka ilmeisesti kertoo mustasukkaisuudesta ja tulevasta tuhosta. Tiedä häntä.

Tämä on kuitenkin ennen kaikkea kokonaisuus, jonka voi huoletta laittaa soimaan niin päivllä kuin yölläkin, ja antautua lipumaan sen sävelten kannattamana Arkadian niityille... tai ainakin kotisohvalle miettimään popmusiikin syvintä olemusta.

torstai 23. heinäkuuta 2009

46. Roffe Wikström: Blues är allt jag har (1992): Kansankodin sinisäveliä

Nuorena miehenä luin antaumuksella Soundia, joka vielä 80-luvulla oli hyvinkin laadukas hyvän musiikin äänenkantaja, ja huomasin aika nopeasti Waldemar Walleniuksen kehuvan monia sellaisia artisteja, joista minäkin pidin – ja vielä useammin sellaisia, joista en ollut kuullutkaan. Niinpä hänen suitsutettuaan Roffe Wikströmin livelevyä ”Magaza Stomp”, etsin ensimmäisen löytämäni Rolfin lätyn käsiini – ja olin koukussa. Olen kuullut Roffea livenä kolme kertaa, ostanut kaikki hänen levynsä (jotkut sekä vinyylinä että CD:nä), ja useinkin uponnut hänen sinisten säveltensä lumoihin.

Eivätkä ne kokonaisen albumin mittaisena ole koskaan soineet komeammin kuin tällä levyllä, joka ilmestyi kun hänen uransa oli ehkä jo kääntynyt laskuun – mutta blueshan ammentaa voimansa vastoinkäymisistä. Roffe on tietyllä tapaa esimerkki siitä, miten vastakohdista ja epätäydellisyydestä syntyy suurta taidetta. Hänellä on hyvä lauluääni, mutta hän korisee ja karjuu joskus aivan liikaa. Hänen kitaransa soi välillä jumalaisesti – mutta välillä kuulostaa siltä, kuin hän olisi joku spiidiä napannut metsuri sahoineen. Hän tekee teräviä huomioita kansankodin varjopuolesta – mutta luiskahtaa aina välillä sietämättömään pekoraaliin. Ja kuitenkin homma toimii kuin unelma, silloin kun se toimii.

Tämän levyn helmi on ”Dina ögons språk”, hajoavasta suhteesta kertova hidas blues, jonka sävel on varmaan tuttu, niinkuin tarinakin, mutta joka kokonaisesityksenä on aika pakahduttava. Sillä on hyvää seuraa esim. nopeammista vedoista kuten ”Hej å hå” tai ”Stanna kvar hos mej” (eli ”Baby Please Don´t Go”), ja edesmenneen Totta Näslundin kanssa vedetystä ”Reser runt”-duetosta, joka omaperäistä kyllä kertoo artistin matkaelämästä. Toisaalta hitaammat ”Jag tror jag kommer bli galen” ja ”Allt kommer bli så bra” edustavat syvempää sineä, ja levyltä löytyy myös soulahtava ”Kom till mej kvinna” ja hieman akustisvetoista bluesia. Kokonaisuuden paketoi Roffen kitarointi ja yhtyeen tanakka mutta dynaaminen sointi, jota ei koristella turhilla koneilla.

Vaikka en voi väittää nykyisin soittelevani tätä levyä kovinkaan usein, on sillä kuitenkin yhä se sama vaikutus kuin ensimmäisellä kuuntelukerralla – tai muilla herra Wikströmin levyillä; se kirkastaa mielen ja puhdistaa turhat kuonat koneesta, niinkuin kunnon juurimusiikin tuleekin tehdä.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

45. Chicago: XIV (1980): Dinosaurus voimissaan

Varhaisteinivuosinani minulla oli ystävä, jonka isoveli oli muusikko ja torvisoittokunnan varajohtaja, ja niinpä talon levyhyllystä löytyi kaikennäköistä hienoa, jota ei tavallinen listamusiikin kourissa riutuva nuori olisi edes päässyt kuulemaan, niinkuin esim. Chicagon alkutaipaleen kunnianhimoiset torvikaahaukset. Koska minua kuitenkin torvisovituksia enemmän kiehtoivat hyvät kappaleet ja kokonaissointi, tämä yhtyeen tuotannossa tuntijoiden mielestä vähäisempi lätty oli huomattavasti enemmän minun mieleeni.

Tämän levyn jälkeen Chicago lipesi hittijahdissaan stadionrockiin ja pääsikin samalla takaisin listoille, mutta samalla bändin viehätysvoima väheni huomattavasti. Parhaat Chicagon levyistä olivat juuri sellaisia kokonaisuuksia, joilta saattoi seuraavaksi kuulla mitä tahansa, ja tämä levy oli tavallaan kehityksen huipennus – ja ilmeisesti juuri siitä syystä ensimmäinen bändin historian aikana, joka ei noussut listoille, niinkuin eivät tehneet siltä lohkotut sinkutkaan.

Monipuolisuus oli siis vielä valloillaan vuonna 1980 - niinpä tältä löytyy Peter Ceteran balladeja (”Upon Arrival”, ”Birthday Boy”, ”Song For You” ja kaiken kruunava “Where Did The Lovin´ Go”), funkahtavaa menoa (”Thunder & Lightning” tai ”Hold On”), suoraa rockia (”The American Dream”) ja enempi keskitien popmusiikkia – melkein kaikki kappaleet olivat hyviä sävellyksiä, ja kunnon torvisektiota ei voita mikään silloin kun se on sovitettu sopivasti aisoihin.

Chicago taitaa kuulua kaikkein parjatuimpiin popmusiikin dinosauruksiin – ja ihan syystä, jos esim. kuuntelee heidän 80-luvun tuotantoaan, joka tietyllä tavalla on kuin vesipöhöisen aikuisrockin määritelmä – mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että monet yksittäiset kappaleet ja jotkut albumit (minun kirjoissani tämän lisäksi edeltäjä, eli tietysti Chicago 13) ovat jopa loistavia. Ja nykyisin, kun listoilla mellastavat aivan toiset nimet, löytyy aikuisrockin historiasta paljon mielenkiintoista keski-ikäistyvälle popfriikille.

Niinkuin monet muutkin teinivuosien suosikkilevyni, tämä on ollut välillä poissa kierrosta kun C-kasettikopio on turmeltunut, mutta jostain syystä olen sen saanut CD:nä käsiini, ja nyt se taas välillä soi – keski-ikäisen elämän taustana. Ehkä se on luonnollisempi olotila Chicagon musiikille – mutta minuun se meni täydestä jo ilmestyessään.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

44. Dilba: 1 (1996): Itä kohtaa lännen

Populaarimusiikki on siitä ihmeellinen taiteenlaji, ettei siinä välttämättä ole rajoja esim.kulttuurien tai kansakuntien välillä, eikä näin ollen olekaan mikään ihme esim. se, että yhden modernin popsoulin mestariteoksista teki Ruotsissa asuva kurdineitonen - tosin juuri ruotsalainen soulmaailma on hyvinkin mielenkiintoinen sekoitus etnisiä taustoja eri puolilta maailmaa, ja sama saattaa hyvinkin päteä monissa muissa Euroopan maissa.

Minua miellyttää tässä albumissa melkein kaikki. Yhdestätoista kappaleesta ainakin puolet jää soimaan päähän jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla, soitto on vivahteikasta, bändin sointi miellyttävän vanhakantainen ja laulu ilmeikästä. Kappaleista useimmat liikkuvat keskitempoalueella, mutta sisällöllinen variaatio on silti kiitettävä. Parhaita ovat esim. ”Not Directly”, maukkaalla kitaravallilla kuorrutettu ”I´m Sorry”, hymnimäinen ”Could It Be” ja miedosti koneistettu ”No Room For Love”.

Artistin tausta ei suoranaisesti kuulu musiikista muuten kuin jonkinlaisina vivahteina tai viitteinä, jotka tuovat mukavaa lisämaustetta keittoon – ja mahdollisesti yleisilmeenä: jonkinlainen yhteinen nimittäjä on myös Dilban ikäänkuin mietiskelevä ote sanoittajana. Tältä levyltä ei löydy kutukujertelua tai vastaavaa, pikemminkin hieman melankoliaan taipuvaa pohdintaa – ilmankos se iskee allekirjoittaneeseen suomalais-ugrilaisen raskasmielisyyden edustajana. En tiedä, voiko sitä mitenkään johtaa etnisestä taustasta tai kulttuuriperinnöstä, mutta lopputulos on minun korvissani mielenkiintoinen sekoitus ”itää ja länttä”.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

43. Richard Thompson: You? Me? Us? (1996): Kaikkien aikojen paras tupla-albumi?

Monien mielestä Richard Thompson on yksi populaarimusiikin aliarvostetuimmista neroista, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että hänen musiikkinsa on aina sitä samaa tuskaista uikutusta ja kitaranvingutusta. Useimmat eivät ole miehestä kuulleet puhuttavankaan. Minusta hän on oikeastaan molempia – parhaimmillaan tuskan anatomiaa viiltävästi analysoiva ja esittävä nero, ja aina välillä tuskastuttava itsesäälissä rypevä äijänkäppänä.

Tällä albumilla hyvät hetket ovat tiheässä ja se uikutus on siedettävissä raameissa. Vaikka kokonaisuus mahtuisi yhdelle lätylle, se julkaistiin tuplana, johon kuuluu sähköien ja akustinen levy. Varsinkin sähköinen levy on tapaus – nopeissa kappaleissa on sellaista latausta, joka muutamalta muulta hänen viime vuosinen levyltään on puuttunut, ja hitaissa juuri sitä karun kauneuden ja voiman sekoitusta, johon hänen parhaimmat teoksensa perustuvat. ”She Steers By Lightning” ja ”Razor Dance” ovat tuon nopean puolen helmiä, kun taas ”Hide It Away”:n sähköinen versio ja ”Dark Hand Over My Heart” edustavat hymnipuolta.

Akustinen levy kuvastaa Thompsonin folkimpaa puolta, ja se on taas riisutumpi kuin suurin osa hänen myöhempien aikojen tuotannostaan; perinteiset kansansoittimet ja –sovitukset ovat tällä levyllä taka-alalla. Vaikka äänikuva on ykstotisempi, se ei haittaa; päinvastoin se jotenkin alleviivaa materiaalin voimaa. ”Hide It Away” akustisena on hieno, ”The Woods Of Darney” eräänlainen rauhanmanifesti joka toimii paremmin kuin taistelulaulut, mutta levyn kruunu on ”Cold Kisses”, jossa ystävämme pääsee käsittelemään yhtä lempiaiheistaan eli mustasukkaisuutta, tällä kertaa korostetun rauhallisesti muta jotenkin hyytävästi.

Rockin historiassa on monia hienoja tuplia, joista jotkut ovat jopa legendaarisia – ja nykyisinhän koko käsite on hieman vesittynyt, kun monet ”yksöisalbumit” ovat yhta pitkiä kuin perinteinen vinyylitupla, mutta tämä on yksi niistä todella harvoista, jonka tekee mieli laittaa soimaan heti uudelleen...

lauantai 4. heinäkuuta 2009

42. Maarit: Metsän tyttö (2001): Suomalainen souldiiva

Kun tämän päivän Suomirockin kummeja listataan, on helppoa unohtaa että Juicen, Daven ja Hectorin lisäksi uraa vielä tällä vuosituhannella on jatkanut myöskin Maarit, ja toisin kuin esim. herroilla Leskinen ja Harma tuotannon laatu on pysynyt tasakorkeana ellei peräti noussut. Tällä hetkellä hän taitaa olla suomalaisen soulin Grand Old Lady, diiva numero yksi.

Yksi hänen pitkän uransa kohokohdista on ”Metsän tyttö”, joka on eräänlainen peili hänen koko tuotannostaan, ainakin niin kuin minä sen tunnen. Soundi on samalla tätä päivää ja ajaton – niinkuin hänen soundinsa oli 70-luvulla, ja niinkuin se on tänäänkin – kappaleet ovat hyviä, juurtuneita souliin ja klassiseen rockiin (onkohan aviomies/kapellimestari Samilla sormensa pelissä), ja ääni on se sama ainutlaatuinen –tällaista fraseerausta ei taida olla kenelläkään muulla.

Hyvää löytyy moneen eri makuun. Aloitus ”Uinuu saan” on sitä soulimpaa päätä, loppupuolen ”Pimeään jään” rockimpi veto. Balladit ”Veljeni” ja ”Taivaanmaalaaja” ovat paitsi hyvinkin kauniita esityksiä, myös kiihkottomia kommentteja vaikeista asioista. Nimikappaleessa on jopa jonkinlaista kansanlaulun kaikua. Minun suurin suosikkini tässä joukossa on silti ”Ihmeiden päivä”, kaihoisasti kaikuva hidas mutta raskaahko esitys, jonka sävelessä on jotakin ajatonta – hups, taas kerran tuo sana. Vaan enpähän keksi parempaakaan...

Palaan vielä äänimaailmaan, maukkaaseen soittoon ja soittamattomuuteen, sovitusten loistoon, ja sitten siihen äänenkäyttöön, joka tosin pitemmän päälle voi olla vähän liikaa, mutta tällaisina LP:n mittaisina annoksina menee allekirjoittaneeseen täydestä. Jos Maarit olisi syntynyt jenkeissä, hän voisi olla maailmantähti – mutta musiikillisesti tämä kotimainen versio riittää mainiosti, eikä meidän tarvitse kärsiä mistään idioottiduetoista rap-tähtien kanssa.