Maailman paras levy 1983

Vaikka varsinkin nuorempana arvostin musiikillista selkeyttä ja linjakkuutta, olen kyllä aina pitänyt myös sellaisista artisteista jotka onnistuvat välttää selvää lokerointia. Mike Oldfield oli hieman hämmentävä tapaus minun piireissäni - jotkut tykkäsivät hänen kieltämättä varsin monipuolisista ja mahtipontisista sävelteoksistaan, toiset taas arvostivat enemmän hänen eri laulusolistien avulla tekemiään sietämättömän tarttuvia hittibiisejä. Itse kuuluin ja kuulun lähinnä jälkimmäiseen osastoon - kerran popnörtti, aina popnörtti.

Niinpä vuoden 1983 tapaus oli raspikurkku Roger Chapmanin tulkitsema "Shadow On The Wall", revitys joka sopisi vaikkapa hevibändin hittisinkuksi. Laulutulkinta on pysähdyttävä, mutta yhtä tärkeä osa kokonaisuutta on toimiva sävellys. Vielä tärkeämpi on kuitenkin äänimaailma - niinkuin Oldfieldin levyillä tähän aikaan yleensäkin, sointi on kuulas, täyteläinen olematta tukkoinen. Riffikin on oman aikansa klassikko - tämä on kestänyt aikaa huomattavan hyvin ottaen huomioon sen, että julkaisuvuoden yleinen popsoundi oli aika siihen hetkeen sidottua.

Mutta jos omintakeisesta soundista puhutaan, tuona vuonna ensimmäisen palkinnon vei kyllä Skotlannin ylpeys Big Country. Bändin yhdistelmä uuden aallon vimmaa ja kelttiläisen kansanperinteen uljasta taisteluhenkeä teki debyyttialbumista "The Crossing" todellisen kokemuksen. Yhdistelmä ylväitä sävellyksiä, Stuart Adamsonin "ahdettua" laulua ja soitinarsenaalia (kärjessä ominyakeinen "e-bow", joka käsittääkseni on jonkinlainen kitaraefektijuttu?) teki tästä albumista eräänlaisen "etkosuosikin", jonka tahtiin oli hienoa juoda olutta ja tuntea suuria tunteita. Kaiken lisäksi yhtyeen soundi, vaikka aika tiivis ja paikoin jopa "ahdettu" olikin, ei langennut 80-luvun pahimpiin äänikuvallisiin ansoihin.

Myös pari seuraavaa levyä, "Steeltown" ja "The Seer" olivat hyviä- ja bändin vuoden 1986 Provinssikeikka kuuluu niihin, joiden missaaminen vieläkin harmittaa, varsinkin kun se oli ihan omaa syytäni; pari kaveriani lähti keikalle, mutta itse päätin sinä iltana mieluummin mennä ysiluokkamme viisivuotis-reuniontapaamiseen, joka muistaakseni oli lähinnä tyhjänpäivästä kaljoittelua. No, sellaista sattuu.

Big Countryn suosio kääntyi sittemmin laskuun, vaikka musiikillinen taso ei käsittääkseni juurikaan laskenut - mutta en itsekään ole kuullut heidän 90-luvun tuotantoaan kuin satunnaisesti. Voisin kuvitella ensimmäisten levyjen intensiteetin ylläpitämisen olleen vaativaa, mutta toisaalta jo 80-luvun tunkkaisen äänimaailman muuttuminen ilmavammaksi olisi voinut elävöittää ilmaisua. Bändin myöhäisempiin levytyksiin pitäisikin joskus tutustua - joskin voi olla, että kansallisromanttinen meinkinki on saanut hiemna toisenlaisen sivumaun tänä päivänä, koska se usein liitetään kaikenlaiseen kansallisuushörhöilyyn. Big Country ei tosin juuri sitä tainnut harrastaa.

Maailman paras levy 1982

Vuonna 1981 hurahdin heviin, kuultuani ensin Deep Purplea ja sen jälkeen bändin "johdannaisia", jotka olivat voimissaan - joskin ehkä jo saavuttaneet ja ohittaneet lakipisteensä - vuonna 1982. Minä olin kuitenkin innoissani sekä Whitesnaken että Rainbown julkaisuista sinä vuonna, ja olen sitä vieläkin.

Whitesnake kolahti minulle ensin, ehkä koska David Coverdalen laulu oli nimenomaan 80-luvun taitteessa voimissaan, ja bändin maanläheinen soundi kuulosti hyvältä - joskin soittotaitoinen kaverini kommentoi kitaroiden olevan pelkkää säröä. Minua ilahduttivat enemmän bändin entiset Purple-jäsenet - Ian Paice saattaa olla maailman paras rumpali, ja Jon Lord taas rock-urkujen kuningas, joskaan hän ei tässä bändissä ollut lainkaan yhtä suuressa roolissa kuin Purplessa.

Saints & Sinners-albumilta löytyvä Crying In The Rain on ehkä paras yksittäinen Whitesnake-levytys. Se on bluespohjainen hymni - ei varsinainen balladi, mutta hevikontekstissa silti ns. hidas biisi, jonka soundi ja sävellys ovat korviahiveleviä, ja sanoitus silkkaa bluesia. Bändi osoittaa hallitsevansa myös dynamiikan, ja Coverdale on elämänsä iskussa.

Coverdale ja eri Whitesnakeversiot nolasivat sittemmin itsensä musikaalisesti päästäkseen jenkkimarkkinoille - vaikka laulajan keuhkot riittävät vaikka mihin, bändin 80-luvun loppupuolen puudelisoundi on minulle aivan liikaa, ja esim. tämän suosikkibiisini uusintaotos vuodelta 87 aika kehno tekele. Vasta vuosituhannen vaihteessa tuli taas kuuntelun kestävää kamaa - mutta se on toinen juttu.

Rainbow on hieman moniulotteisempi juttu - ensikosketukseni bändiin oli popahtava "Difficult To Cure", sitten hyllyyn sattui "Rising" joka on kunnon hevipläjäys - ja laulajina Joe Lynn Turner ja Ronnie James Dio olivat aika erilaisia. Myös Graham Bonnetin laulama "Down To Earth" on oikein hyvä levy. Ehkä suurin suosikkini on sittenkin JLT:n fronttaama "Straight Between The Eyes", jolla bändin pop- ja rockpuolet kohtaavat mukavasti puolivälissä. Soundi on mehevä, mutta sävellyksissä löytyy - ja runttaaminen ja leijaileminen mahtuvat molemmat palettiin.

Avausbiisi "Death Alley Driver" on kuin nyökkäys Purplelle ja "Machine Headin" loistokkuudelle, "Stone Cold" on levyn radiohitti, "MISS Mistreated" taas popheviperusvetojen parhaimmistoa ja "Eyes Of Fire" sellainen kunnon hymni, joita bändi harrasti enemmänkin Dion aikakaudella. Vaikka väliin mahtuu pari tavanomaisempaa vetoa, kokonaisuus on linjakas ja kattaus monipuolinen. Ja pakko on myöntää, että vaikka Ritchie Blackmoren soolot välillä menevät hooked on classics-osastolle, sävellykset ja riffit tulevat kuin luonnostaan. Ja koska bassoa soittaa Roger Glover, kattavat tämän postauksen kaksi komboa koko "klassisen Purplen" soittajaosaston.

Jo kaksi vuotta myöhemmin Rainbow pantiin sitten hyllylle, koska Deep Purple kasattiin uudelleen - ja loppu onkin historiaa; alkuperäinen kokoonpano ei tosin enää ole kasassa - ja Jon Lord jopa kuollut - mutta uudistuneen yhtyeen toistaiseksi viimeisin levy "Now What?!" kuuluu pitkän uran parhaimpiin.

Maailman paras levy 1981

Musiikillisesti ja muutenkin 1980-luvun alku oli jännittävää aikaa. Uusi aalto ja sen vaikutus populaarimusiikkiin tuotti kaikenlaista mielenkiintoista uutta kuunneltavaa, samalla kun ns. vanha liitto vielä oli voimissaan - eikä "kasarisoundi" vielä ollut pilannut yleistä kuuntelunautintoa. Vuonna 1981 täytin itse 16, ja herkkä nuori mieleni ahmi uusia musiikillisia vaikutteita vanhojen seuraksi - mutta ei tilalle.

Yksi sellainen biisi, joka jo silloin tarttui korvaan lievästi erilaisena mutta miltei hypnoottisen koukuttavana oli Soft Cellin loistava "Tainted Love", joka samalla esitteli miten syntikkaakin voi käyttää hyvällä maulla. Kontrasti kompin ja laulutulkinnan välillä oli tietyllä tapaa hätkähdyttävä, kunnes minulle valkeni että syntetisaattorin käyttö ei välttämättä merkitse kylmää ja kalseaa kokonaisuutta - sitä edustaa lähinnä se maailma, johon poloinen Marc on joutunut rakkauden loputtua.

En silloin tiennyt esityksen olevan coveri - ja alkuperäisenkin olen sittemmin kuullut - mutta se ei haitannut yhtään, ja nimenomaan tämän version tenho on vieläkin murtumaton. Marc Almondin laulua olen sittemmin hankkinut muutaman levyllisen lisää, ja vaikka hänen heittäytymisensä välillä uhmaa hyvän maun rajoja, täytyy myöntää että hänellä on laulettu sana hallussaan.

Yksi uuden aallon tärkeimmistä nimistä ainakin minun kohdallani oli - ja on - Elvis Costello, jonka uran alkupään levyt, varsinkin The Attractionsin kanssa tehdyt, ovat melkein häkellyttävän loistava sarja. Ainakin "Armed Forces" (1979), "Get Happy" (1980) sekä "Imperial Bedroom" (1982) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomiin huippuihin, mutta tietyllä tapaa "Trust" on ylitse muiden. Se on kompakti, hyvin sävelletty, sanoitettu ja esitetty kokoelma lauluja jossa tämä vihainen nuori mies ja bändinsä ovat todella voimansa tunnossa.

Sovitukset ovat hienoja, varsinkin kosketinsoittimet soivat maukkaasti, ja jotenkin tämä levy on monin paikoin samaan aikaan herkkä ja raivokas. Minusta on vaikeaa nostaa esiin mitään suosikkibiisejä, koska ne vaihtelevat kerrasta toiseen, mutta "Clubland" on hieno aloitus, "Shot With His Own Gun" dramaattinen balladi, "From A Whisper To A Scream" (pop)rokkaa ja "Watch Your Step" on vain niin vetoava.

Costellon ura on nousuineen ja laskuineen ollut myöhemminkin hienoa kuultavaa, joskin hän välillä tekee ylimääräisiä mutkia silloin kun voisi olla paikallaan mennä suoraan, välillä tekee päinvastoin, ja vaikka joskus tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi enää tehdä tribuutti- tai hyväntekeväisyyslevyä jossa hän ei olisi mukana - mutta toisaalta jälki on suurimmalta osin komeaa. Tämän lisäksi hänen musiikkiaan kuulee monien muidenkin esittämänä. Yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä, väittäisin.

Maailman paras levy 1980

Vuosi 1980 merkitsi allekirjoittaneelle oman musiikkiharrastuksen ja -kokoelman lopullista kasvamista Beatlesin ja sen jäsenten soolotuotannon ulkopuolelle; tästä lähtien uusia, vieläkin soittimessa pyöriviä suosikkeja tuli mukaan vuosittain - ja vieläpä niin, että uudet albumit iskostuivat tajuntaan jo ilmestyessään.

Yksi ensimmäisistä sellaisista albumeista oli Bruce Springsteenin "The River", kokonainen tupla-albumi täynnä juurekasta rockmusiikkia ja hienoja balladeja. Jopa albumina se on tämän vuoden parhaimmistoa - hyvässä seurassa - mutta ennen kaikkea sen nimibiisi on sellainen esitys, yksi aika harvoista, joka vieläkin nostattaa ihokarvat pystyyn soidessaan. Olen nuoruudessani itsekin joskus jopa esittänyt tätä laulua livenä - onneksi aika vähälukuiselle yleisölle - mutta nykyisin jos yritän sitä laulaa, meinaa väkisinkin nousta pala kurkkuun.

Sävellys on hieno, tarina on silkkaa runoutta mutta samalla uskottava, ja E Street Band näyttää todellakin osaavansa myös kevyen otteen. Esityksen kuningas on kuitenkin Bruce itse - hän ei sorru ylitulkintaan, vaan antaa sanojen puhua. Samalla hän myös osoittaa aukottomasti, miten melankolia on yleismaailmallinen ilmiö eikä esimerkiksi mikään slaavilainen keksintö.

Springsteen liittyy myös vuoden albumiin sikäli, että hän julkaisi muhevan livetulkinnan Tom Waitsin "Jersey Girlistä" jonkun sinkkunsa B-puolella noin 1984 - mutta itse olin ihastunut tähän biisiin Dan Hylanderin ja RMB:n ruotsinkielisenä tulkintana jo hieman aiemmin, ja sitten hankkinut itselleni koko loistavan "Heartattack And Vine"-albumin. Waitsin rujon hellä soundi oli teini-ikäiselle kuulijalle ahaaelämys, ja aika pian minun oli pakko hankkia myös nippu hänen vanhempia levytyksiään. Sittemmin hänen musiikkinsa hurahti minun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta nämä 70-luvun ja 80-luvun alkupuolen tuotokset toimivat.

Kehuin tämän loistavan levyn pystyyn jo täällä, eikä siihen ole oikeastaan mitään lisättävää - mutta jos yritän tiivistää sen hienoudet kahteen asiaan, ne voisivat olla ensinnäkin balladien "rujo herkkyys", jossa Waitsin korina ja jouset käyvät hienosti yhteen, ja toisaalta svengi, joka taas löytyy joka biisistä; ehkä erityismaininnan voisi antaa instrumentaalille "In Shades", joka - jonkun levyarvostelijan sanoja mukaillen - "tiivistää ilman sanoja sen, miksi joskus käytän aurinkolaseja myös pilvisellä säällä".

Waitsin hienoutta kuvastaa myös se, miten paljon hänen lauluistaan löytyy tulkintoja - minunkin suosikeistani esim. Southside Johnny on tehnyt niitä koko levyllisen, monet bluesmiehet ja -naiset ovat niitä tulkinneet, Dan Hylanderin mainitsinkin jo, ja Miljoonasateen "Rokkibändi Wounded Knee" on suomalainen esimerkki.