234. Robin Trower: In The Line Of Fire (1990): Legenda varjossa?

Robin Trower kuuluu niihin pitkän linjan artisteihin, joiden tuotantoa olen kuullut vain palan sieltä ja toisen täältä, ja joita kuulemani perusteella arvostan suurestikin - mutta jotka levyhyllyssäni ovat aliedustettuja. Minulla taitaa olla pari sellaista Procol Harumin lättyä joilla hän on mukana, jonkinlainen kokoelma hänen soolotuotantonsa alkuvuosilta, ja sitten tämä levy, jota ei yleisesti ottaen kai pidetä minään huipputeoksena. Minä kyllä pidän siitä silti, niinkuin ehkä arvata saattaa koska siitä tässä vaahtoan.

Mitä tämä on? Bluesahtavaa hard rockia, jossa on paljon kitaraa, komeaa laulua (Davey Pattison - tässä vaiheessa James Dewar ei ollut enää kuvioissa, eikä kitaristimme ollut vielä itse astunut mikin ääreen), hyviä sävellyksiä ja kohtalaista sovittamista ja tuotantoa. Kohtalaista, koska musiikista kuuluu välillä hieman liikaa radiohakuisuutta ja 1980-luvun peruja olevaa elektronista pintaloistoa - mutta toisaalta tämä on eräänlainen aikakautensa kuva nimenomaan äänimaisemansa vuoksi. Toisaalta soundi on jämerämpi kuin joillain hänen "eteerisen bluesahtavilla" 70-luvun klassikoillaan, mikä sopii minulle hyvin - ja hyvä AOR:kin uppoaa minuun.

Biiseistä mainittakoon vaikka maistuva avauskaksikko "Sea Of Love" ja "Under The Gun", jotka molemmat ovat tällaisen bluespohjaisen stadionrockin kelpo edustajia, sekä tunnelmalliset balladit "(I Would) Still Be Here For You" ja "If You Really Want To Find Love", joiden sinisävyiset sävelkulut hivelevät minun korvaani - ja myönnettävä on, että mies on kitaristina enemmän kuin paikallaan. Ja vaikka mitään yksittäistä kuolematonta mestariteosta ei ehkä löydy, niin toisaalta tämän levyn "alin taso" on korkea - tämä soi komeasti alusta loppuun.

Tietyllä tavalla on harmillista, että hän on saanut nauttia urallaan enimmäkseen kulttisankarin statuksesta - ehkä koska hänestä jo varhain tuli legenda, ja koska hän ilmeisesti aika pitkälle on vaalinut oikeuttaan soittaa mitä haluaa - mutta toisaalta tällainen varjoissa lymyilevä legenda sopii hyvin minun hieman elitistiseen popkulutusprofiiliini, niin kauan kuin sentään saan joitain hänen levyjään joskus käsiini.

Jälkihuomautus: Viisi vuotta myöhemmin minulla on hyllyssä myös rivi hänen 70-luvun levyjään, ja nykyisin tuo "eteerinen bluesahtavuus" kuuluu ehkä lempisoundeihini. Toisaalta olen kuullut myös pari hänen 2010-luvun levyään, ja olen entistä vakuuttuneempi siitä, että Robin Trowerin linja pitää.

233. Procol Harum: Exotic Birds & Fruit (1974): Musiikkia ajalta ennen raja-aitoja

Procol Harum pamahti musiikilliseen maailmaani jo varhaisteininä - parhaan kaverini isoveljen levyhyllyssä, jota olen tainnut kehua useammankin kerran, oli muistaakseni parikin heidän 70-luvun jälkipuoliskon levyään, ainakin "Procol´s Ninth", samaten kuin "A Salty Dog" bändin alkutaipaleelta - mutta sitten jälki katosi vuosikymmeniksi kunnes joskus ehkä viisi vuotta sitten kannoin summamutikassa kirjastosta kotiin tämän levyn. Sen jälkeen jouduinkin hankkimaan koko rivin nimenomaan 70-luvun alkupuolen levyjä, joissa yhdistyvät riemastuttavalla tavalla rockin räime ja suuren jousiston tenho, music hall-pianon kaiho ja kitaran raivo, älykkäät tekstit ja rappaus ja roiskinta...

Kun tätä soitin, ensimmäinen ahaaelämys oli komea "As Strong As Samson", joka oli minulle jo entuudestaan rakas Hectorin suomennoksena "Kuin Juudas", mutta tämä alkuperäinen oli vielä parempi. Sitten iskivät mm. aloitus, raivokas "Nothing But the Truth", sitä seuraava velmu "Beyond The Pale" ja ovelasti kasvava "Holy Idol" - itse asiassa koko a-puoli on hyvinkin komea kokonaisuus, mutta loputkin kappaleet toimivat oikein hyvin.

Seuraava ahaaelämys olikin sitten bändin sointi kokonaisuutena. Pianon ja urkujen yhteispeli on aika uniikkia, klassisista virityksistä kunnon boogieen, kitarointi komeaa vaikka Robin Trower olikin jo lähtenyt omille teilleen, rumpalin työskentely täyttä rautaa ja sovitukset hienosti rakennettuja ylipäätänsä. Gary Brookerin laulu on oma lukunsa - pidän hänen äänestään, vaikka se ei kuulu kaikkein suurimpiin - ja Keith Reidin tekstit voivat kertoa suunnilleen mistä tahansa, mutta ovat aivan toiselta planeetalta kuin esim. monien hevibändien typeryydet.

Itse asiassa yksi tämän levyn suurimmista avuista on sen avarakatseisuus - vähän kuin Beatlesin myöhemmillä tekeillä, seuraavaksi voi tulla melkein mitä vaan, ja vaikka kattaukseen mahtuu kevyempiä paloja, on kokonaisuus mukavan täyteläinen ja hedemäinen ja jälkimaku pitkä ja lämmin.

232. Hanne Boel: Beware Of The Dog (2002): Juurikamaa juuttien malliin

Elämässäni oli vaihe, ennen sosiaalisen median ja nettimusiikkipalvelujen tuloa mutta sen jälkeen kun olin kyllästynyt rocklehdistöön, jolloin kirjasto oli tärkein uusien musiikillisten impulssien lähteeni. Kymmenisen vuotta sitten minulla oli tämän tästä tapana lainata kotiin nippu tuntemattomia mutta mielenkiintoisen näköisiä levyjä tarkistaakseni, josko joku uusi artistituttavuus onnistuisi yllättämään minut. Aika moni jätti minut kylmäksi, mutta joukosta löytyi myös jopa kestosuosikeiksi päässeitä nimiä.

Yksi näistä oli Hanne Boel, tanskalainen jo 80-luvulla uransa aloittanut varsin sielukasääninen laulaja, joka on tehnyt niin soulpitoista rockia kuin myös elektronisemman sävyistä kamaa varsin hyvin lopputuloksin. Tämän levyn kohdalla avainsana on soul - biiseistä löytyy jokunen vanha klassikko omien originaalien seassa, ja soundi on parhaimmillaan aika lähellä jotakin 70-luvun Stax- tai Hi-kamaa, olematta silti mikään hiilikopio - ei ehkä järin omaperäistä, mutta hyvinkin toimivaa.

Parhaimmistoa ovat esimerkiksi nopeahko nimikappale sekä keskitempoienn "Come To Mama", jotka ovat nimenomaan sitä perinteistä soulia, kun taas balladipuolen helmi, "Sometimes My Love" tosin on hieman tutunkuuloinen mutta hyvinkin onnistunut, hillitty ja hallittu slow burner. Samaten "End Of The Line" on toimiva slovari jousineen ja kaikkineen. Hanne käyttää ääntään taiten - sekä fiilistelyyn että revittelyyn, dynamiikan halliten ja liikaa kikkailua välttäen. Hän on ansainnut kannuksia monenkin tyylilajin parissa, mutta tämä iskee minuun kovimmin koska se on alunperinkin lähellä sydäntäni.

Vuoden 2013 parhaat

Aloitin tämän tekstin valmistelun selaamalla taaksepäin nähdäkseni, mitä kaikkea minulle musiikin saralla tapahtuikin vuonna 2013, ja lyhyenä yhteenvetona voin todeta sen olleen "sohvaperunan vuosi". Jo aikaisemmin olen todennut musiikinkuunteluni keskittyvän kotisohvaan, työpöydän ääreen tai autoon, kun taas livekokemukset vähenevät vuosi vuodelta - ja nyt ollaan niin pohjalla, ettei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Vuonna 2013 en kokenut ensimmäistäkään elävään musiikkiin liittyvää ahaa-elämystä; vuoden "kohokohta" oli pikemminkin se, kun vanha suosikkini Dan Hylander esiintyi Uppsalassa Katalin-klubilla, ja minä pötkötin kadun toisella puolella hotellihuoneessa lukemassa hyvää kirjaa.

Tämä ei kylläkään ole mikään valitusvirsi; sosiaalisen median ja etenkin Spotifyn merkitys musiikinkuuntelussani on lisääntynyt, ja huomaan löytäneeni vuoden 2013 aikana enemmän uusia potentiaalisia suosikkeja kuin vuosikausiin, ja kaiken lisäksi muutamat vanhat tutut ovat palanneet soittolistalle. Sen lisäksi olen ostanut enemmän CD-levyjä kuin vuosiin, enimmäkseen juuri verkosta saamieni impulssien pohjalta. Ja kotisohvalta käsin totesin Vain elämää-kakkoskauden iskevän suoraan hermoon, ehkä koska artisteista puolet olivat suurimpia kotimaisia suosikkejani - ja sekä Juha Tapion että Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen sattumoisin juuri syksyllä ilmestyneet uudet levyt kuuluivat vuoden parhaimmistoon :-)

Sattuneesta syystä on siis haastavampaa kuin esim. viime vuonna nostaa esiin viime vuoden parhaat uudet levyt, koska yhtäkään täysin ylivoimaista kokonaisuutta ei korviini osunut, mutta sen sijaan pitkä lista ns. ysin levyjä, joista hyvinkin voi muodostua tulevia kestosuosikkeja. Jos yksi kolahdus olisi yli muiden, se oli Topi Sahan loistava "Kolme veljee", joka biisi biisiltä kuunneltuna saattaa olla 2010-luvun kotimainen levy tähän asti. Hyvät biisit, loistavat akustispohjaiset mutta osuvasti sähköistetyt sovitukset, oivaltavat tekstit ja miellyttävä lauluääni tekevät tästä lätystä ykkösen - ja mukavaa on tietysti sekin, että onnistun löytämään uuden suosikin joka ei ole eläkeikäinen :-) Muita hyviä kotimaisia, Juha Tapion ja Kolmannen Naisen lisäksi, olivat mm. J Karjalaisen, Hanna Pakarisen ja Jonna Tervomaan uutuudet, mutta mitään niistä en vielä osaa nostaa muiden edelle.

Ulkomaanelävistä on vielä vaikeampaa sanoa mitään lopullista - mutta veteraaniosasto on vahvoilla; vuoden parhaimpia albumeja olivat Deep Purplen "Now What?", Paul McCartneyn "New" ja Richard Thompsonin "Electric", jotka kaikki olivat tekijöidensä taitoon ja kokemukseen perustuvia mutta silti myös tuoreelta kuulostavia kokonaisuuksia, ja ehkä kokemuksen myötä tullut tietty pakottomuus erotti ne massasta. Vuoden levyn tekijä oli hieman nuorempi - mutta silti viisikymppinen - Justin Currie, siis edesmenneen Del Amitrin nokkamies; hänen kolmas soololevynsä "Lower Reaches" on looginen jatke hänen aikaisempaan tuotantoonsa - sävykästä, hyvin laulettua ja sovitettua popmusiikkia jossa välillä kaikuu country, välillä folk, joskus soul. Currien musiikki voi ensi kuulemalla vaikuttaa hieman alavireiseltä ja hahmottomalta, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla sitä yleensä hyräilee lähes jokaista biisiä.

Uusista löydöistä pitää mainita Lilly Hiatt and the Dropped Ponies, joiden debyyttialbumi "Let Down" tekee vahvoilla lauluillaan ja tulkinnoillaan kunniaa isä-Johnin perinnölle, vaikka onkin astetta kantrimpaa kuin tämän tuotanto. Ehkäpä juuri tuo steel-kitaran uhka kuitenkin on pieni varaus - mutta jos Lilly pysyy valitsemallaan uralla, hänessä on kyllä ainesta suuren luokan tekijäksi. Muitakin lupaavia nimiä on tarttunut haaviin, mutta varsinaiset uudet suosikit tarvitsevat vielä lisäkuuntelua.