Maailman paras levy 1995

Vuonna 1995 täytin 30, aikaani vei yhä enemmän työ ja perhe, ja kun musiikkimaailma samalla kehittyi uusiin, osittain minulle vieraisiin suuntiin, voin sanoa pudonneeni kehityksen kärryiltä viimeistään tuolloin. Se ei sinänsä ollut mikään suurempi ongelma, koska se samalla merkitsi sitä, että kaivauduin syvemmälle omien suosikkieni maailmaan, seurauksin jotka näkyvät levyhyllyssäni vieläkin. Minun kohdallani musiikin etsiminen netistä oli vielä muutaman vuoden päässä, mutta kirjasto tuli monta kertaa apuun.

Tom Cochranen levy taisi tarttua haaviin Turun kaupunginkirjaston mainiolla musiikkiosastolla ihan vain siksi, että se näytti mielenkiintoiselta - ja kävi ilmi, että se myös kuulosti siltä. Cochranen musiikki oli vähän kuin Bryan Adamsia oikealla sanottavalla höystettynä - ja Cochranen käheä ääni oli parannettu painos Adamsista. Useasta hienosta biisistä kaikkein paras oli runoilija Sylvia Plathista kertova "Paper Tigers", jota kantaa erityisesti kaunis sävelmä ja majesteetillinen kertosäe.

Squeeze taas on kulkenut mukana jo 80-luvun alusta asti - ja toisin kuin monet muut uransa alkuvaiheessa menestyneet ja sittemmin hieman syrjemmässä jatkaneet artistit, musiikin laatu on pikemminkin parantunut vuosien mittaan. Vaikka 70- ja 80-lukujen klassikot soivat komeasti, tämä myöhempi tuotanto on vielä parempaa, koska sovitukset ovat monipuolisempia mutta ylimääräinen kikkailu on pudonnut pois, Diffordin ja Tilbrookin biisit ovat vähintään yhtä hyviä kuin ennen - näistäkin herroista on käytetty määrettä "uusi Lennon/McCartney", ja laulusoundi hivelee korvia.

"Ridiculous" on klassinen poplevy täynnä hienoja popbiisejä juuri yllämainittujen määreiden mukaan, pakottoman kuuloista, ilmeikästä ja ilmavaa musiikkia - itse asiassa vähän kuin Beatlesilla aikanaan. Itse asiassa on vaikeaa nostaa esiin yksittäisiä biisejä, koska ennen kaikkea kokonaisuus on niin valloittava. Sama pätee sinänsä moniin muihin Squeezen albumeihin - kaikkia en ole kuullut, mutta esim. "Cool For Cats", "Argybargy" ja "East Side Story" ovat kova kolmen suora.

Fiksu popmusiikki on sikäli heikossa asemassa, että äänekkäämpi ja/tai suorasukaisempi soitto helposti kiilaa edelle listoilla ja yleisessä huomiossa - mutta taas kerran voin todeta, ettei se minua popsnobina haittaa, niin kauan kun meitä sentään on niin paljon että suosikkimme saavat uusia levyjään julkaistua.

Maailman paras levy 1994

Varsinkin ennen internetin, Spotifyn ja vastaavien tuloa minulla oli välillä tunne, että musiikkimakuni oli ikäänkuin urautumassa, ettei enää ollut uutta musiikkia löydettävänä vaan kohtaloni oli pysytellä vanhojen tuttujen suosikkien parissa. Tämä tunne oli ehkä vahvimmillaan 1990-luvun alkupuolella ja puolessavälissä - opiskeluajan vilkas sosiaalinen ja musiikillinen elämä oli vaihtunut työhön ja lastenhoitoon, ja netistä tuli apua vasta vuosikymmenen loppupuolella. Radiota en ole koskaan oikein osannut kuunnella, eikä MTV ollut kiinnostava vaihtoehto, joten uudet impulssit olivat vähissä.

Toisaalta välillä tuli jostain takavasemmalta täystyrmäys, kun joku minulle täysin tuntematon esittäjä ja esitys vei tajunnan. Yksi tällainen esimerkki on Seal, jonka hitti "Kiss From A Rose" iski 1994 minut kanveesiin niin, etten vieläkään ole noussut takaisin. Hänen genrensä - joka lie jonkinlainen neosoul - tuntui silloin vieraalta, mutta tämä biisi, sen hieno sävelmä ja omintakeinen sovitus sekä Sealin hiekkapaperoidun samettinen ääni olivat tappavan tehokas yhdistelmä.

Olen sittemmin kuullut useimmat hänen levyistään, ja pitänyt varsinkin taannoisista "Soul"- ja "Soul 2"-albumeista, joilla hän tosin laulaa vanhoja klassikkoja, mutta tekee sen ovelasti ajattomasti päivittäen - mutta tämä biisi on hänenkin tuotannossaan silti yksin kaikkien yläpuolella loistava tähti.

Sitten on sellaisia kestosuosikkeja, jotka ovat kulkeneet mukana vuosikausia kuulumatta koskaan varsinaiseen ykkösketjuun, mutta joiden biisit ja levyt silti soivat vuodesta toiseen menettämättä tenhoan. Yksi tällainen tähti musiikkitaivaallani on Bonnie Raitt, "pitkän linjan blueslaulaja ja kitaristi", jonka bongasin vuonna 1989 "Nick Of Time"-levyn myötä, mutta joka jo 1970-luvulta lähtien on tuottanut huomattavan määrän loistavaa juurimusiikkia, ehkä kirkkaimpana kruununa vuoden 1994 albumi "Longing In Their Hearts".

Se ei ole sen kummempaa kuin hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja laulettua juurimusaa - joskus funkyä, joskus rockaavaa, välillä hellästi soljuvaa, koko ajan johtotähtenä Bonnien käheä ääni ja tyylitaju sekä hänen maukas kitarointinsa - slideputkella tai ilman. Bändi on pienehkö ja soundi hillitty - ehkä joskus vähän liiankin sliipattu, mutta ei koskaan kliininen. Erikoismaininnan hän saa myös hyvistä biisivalinnoistaan, joista tältä levyltä mainittakoon mm. Richard Thompsonin iki-ihana "Dimming Of The Day".

Jos jotenkin yrittäisin luonnehtia Bonnie Raittin musiikkia, voisin sanoa hänen olevan hankala kokoelman teon kohde - hyvää kamaa löytyy niin paljon, ettei sen puristaminen esim. 79 minuuttiin millään meinannut onnistua. No, kokoelmiinhan voi aina väsätä myös kakkososia...

Maailman paras levy 1993

Suhteeni coverlevyihin ja -versioihin on hieman kaksijakoinen; toisaalta minusta on lähtökohtaisesti parempi, jos artisti ensi kädessä levyttää omia tai ainakin häntä varten tehtyjä lauluja - mutta toisaalta on myös sellaisia armoitettuja tulkitsijoita, jota siinä tapauksessa jäisivät kuulematta. Ja sitten on näitä tapauksia, jotka omien hienojen laulujensa lisäksi tekevät myös muiden lauluja omikseen, kuten Bryan Ferry toistuvasti, ja varsinkin 1993 levyttäessään mm. bluesklassikko "I Put A Spell On You":n.

Screamin´ Jay Hawkinsin alkuperäisesityshän on miltei hulluuden rajamailla hoippuva, varsin voimaperäinen tykitys, joten Ferryn tyylikkään viileä soulversio kosketintaustoineen voi olla puristien mielestä pyhäinhäväistys, mutta minusta se on nerokas - se avaa myös tekstiin uuden näkökulman. Hänen laulutyylinsä jakaa sekin mielipiteitä; itse huomaan sen olevan ehkä liikaa, jos sitä nauttii albumillisen tai enemmän kerralla, mutta yksittäiset biisit toimivat hyvin.

Ja ennen kaikkea Bryan Ferry on jo yli neljänkymmenen vuoden ajan tehnyt selvästi tunnistettavaa musiikkia - omia biisejä ja covereita, soololevyillä ja Roxy Musicin kanssa (ja ainakin minulle tuo ero on lähinnä akateeminen - varsinkin Roxyn lopettamisen jälkeen Ferryn soolot ovat ikäänkuin jatkaneet molempia latuja).

Robert Cray kuuluu myös näihin armoitettuihin tyylitaitureihin - hän on tehnyt monta hienoa coveria vanhoista klassikoista, mutta ennen kaikkea pitkän rivin todella hienoja omia soulblueslevytyksiä; ehkä hän 80-luvulla jopa pelasti bluesin? Mene ja tiedä, mutta hän on yksi viimeisten neljänkymmenen vuoden tasalaatuisimmista levyttäjistä kevyessä musiikissa ylipäätänsäkin. Jossakin haastattelussa hän sanoi laulavansa asioista, jotka "ovat tapahtuneet, tai olisivat voineet tapahtua, joko hänelle tai jollekulle hänen tuttavalleen" - ilmankos teemat tuntuvat usein relevanteilta.

"Shame + A Sin" on loistava levy monellakin tapaa - Cray on sekä laulajana että kitaristina ihan huippua, bändi soi hyvin ja ennen kaikkea ilmavasti, luottaen Crayn kitaraan, notkeaan rytmiryhmään ja koskettimiin. Jos jotakin kaipaisi, niin torvet voisivat välillä tehdä terää - mutta toisaalta minua viehättää osaltaan juuri soinnin puhtaus. Biisit ovat loistavia, yhdistäen bluesin perinnettä, soulin tunnetta ja välillä hieman uudempia sävelkulkuja niin, että yksittäisiä huippuja on vaikea nimetä.

Minun suosikkejani hänen levytysurallaan ovat tämän lisäksi ainakin "False Accusations" (1985), "Strong Persuader" (1986), "Some Rainy Morning" (1995), "Shoulda Been Home" (2001), "Nothin´ But Love" (2012) ja toistaiseksi viimeisin, "In My Soul" (2014), mutta kaikki muutkin hänen albuminsa ovat hyviä. Joskus soundi on enemmän kosketinvoittoinen, joskus mukana on torvia, mutta jälki on aina sielukkaan sinistä. Ja vaikka olen aina välillä lukenut ja kuullut mielipiteitä, ettei tämä ole oikeaa bluesia, olen itse vahvasti eri mieltä. Tässä on tunnetta, tämä liikuttaa, tämä on ajassa kiinni ja samalla ajatonta. Sellaista on blues.

Maailman paras levy 1992

Vaikka musiikkimakuni varsinkin vanhemmiten on kehittymässä hiljaisempaan suuntaan, on minulla vieläkin sydämessäni paikka kunnon "belttereille", jotka osaavat vetää tarvittaessa korkealta ja kovaa - ehkä koska se on taito, jonka itsekin mielelläni osaisin. Joidenkin kohdalla suuri osa tuotannosta on kovatasoista, kun taas toiset loistavat enemmänkin satunnaisesti.

Whitney Houston kuuluu enemmänkin satunnaisiin loistajiin, mutta "The Bodyguard"-elokuvan soundtrackilla vuonna 1992 ilmestynyt, Dolly Partonin kirjoittama ja alunperin levyttämä "I Will Always Love You" on kyllä täystyrmäys. Sävellys on hieno, ja sen esitys hallittu. Whitneyn ääni on matalammillakin kierroksilla hyvä, mutta kun kertosäe lähtee viimeisen säkeistön jälkeen, biisi ikäänkuin vetää henkeä ja sitten Whitney avaa äänijänteensä. Yleensä silloin on pakko vääntää potikat kaakkoon, jos soitin sattuu olemaan hollilla. Näin jälkeenpäin voi tietysti pohtia, vaikuttaako laulajan traaginen kohtalo elämykseen biisistä - oli miten oli, se tekee aina vaikutuksen minuun.

Jotkut suosikkibiiseistäni ovat enemmänkin kadonneita helmiä, mutta tästä tuli kaiken lisäksi kaikkien aikojen myydyimmän soundtracklevyn ykköshitti. Se on toisaalta edellytys sille, että ylipäätäni kuulin sen - olen huono radionkuuntelija, elokuvissa käyn satunnaisesti, ja vuonna 1992 olin aika lailla puristi musiikin suhteen, mutta tältä biisiltä ei kerta kaikkiaan voinut välttyä. Ja tuolla hittiydellä oli sekin hyvä puoli, että suosikkini Nick Lowe kuulemma rikastui kertaheitolla rojalteilla, koska samaisella albumilla oli myös Curtis Stigersin versio hänen "(What´s So Funny `Bout) Peace, Love And Understanding"-kappaleestaan.

Kadonneeksi helmeksi voisi melkein luonnehtia myös tämän vuoden albumia, skotlantilaisen Del Amitrin mestariteosta "Change Everything". Del Amitri teki vuosina 1985-2002 kuusi albumillista loistavan monipuolista popmusiikkia, ja nokkamies Justin Currie sen jälkeen tähän mennessä kolme lisää, mutta niitä on näkynyt hittilistoilla nolottavan vähän (tosin tämäkin albumi oli parhaimmillaan brittilistan kakkosena). Toisaalta näin popsnobina voin salaa olla tyytyväinen, koska levyjä sentään on tullut, ja ne ovat ikäänkuin oma salaisuuteni.

"Change Everything" on mielenkiintoinen teos. Se on monipuolinen mutta yhtenäinen laulukokoelma, joka perustuu hienoihin sävellyksiin ja jäntevään esitykseen. Currien laulu miellyttää minua myös kovasti. Mausteita löytyy niin soulin, countryn kuin folkinkin puolelta, eikä akustisuuttakaan pelätä - mutta välillä kitaratkin saavat tilaa (tosin eivät niin paljon kuin bändin myöhemmillä levyillä).

Levyn avaava kaksikko kertoo homman nimen - "Be My Downfall" on folkahtava balladi, "Just Like A Man" taas soulahtava menobiisi, joita molempia kruunaavat hienot kertosäkeet. Muita kohokohtia ovat mm. akustinen "The First Rule Of Love", jossa on jopa kelttiläisiä vivahteita, kunnon rockhymni "Sometimes I Just Have To Say Your Name", ja liitävä poplaulu "Behind The Fool" - mutta huonoja kappaleita tältä levyltä ei vain löydy.

Uran muita kohokohtia ovat minun korvissani etenkin toistaiseksi viimeiseksi jäänyt albumi "Can You Do Me Good" (2002), jonka jälkeen levy-yhtiöltä tuli kenkää, ja pillit pantiin pussiin. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen bändi teki viime vuonna kiertueen, jolta julkaistiin jopa livealbumi - mutta tällä haavaa en kyllä tiedä, onko mitään jatkoa tiedossa. Toivossa on hyvä elää.