378. Peter LeMarc: Bok med blanka sidor (1995): Tarinoita ja tuokiokuvia

Tunnen itseni taas vanhaksi, kun vielä yksi musiikillisista suosikeistani, jota olen pitänyt kohtalaisen samanikäisenä kuin itseäni, täytti 60 (23.10). Peter LeMarcia olen kehunut täällä ennenkin, lähinnä soultulkinnan näkokulmasta, mutta hänen musiikkinsa on niin paljon muutakin - ja vaikka han nousi huipulle 1980-luvulla ja pysytteli siellä läpi 1990-luvun, hän ei soundillisesti hairahtanut ruotsalaisten helmasyntiin eli ylimääräiseen synteettisyyteen, vaan teki parhaimmillaan hyvinkin sävykästä musiikkia hienojen tekstiensä taustalle.

Juuri nimenomaan tuo äänipaletti on yksi tämän levyn kohokohdista, ja tämä on siinä mielessä ehkä hänen kaikkein hienoin teoksena - liikkuen pianoballadista suoran funkin kautta suoranaisiin rockhymneihin menettämättä punaista linjaansa. Toinen kohokohta on hänen tekstimaailmansa, joka myöskin saavutti huippunsa hänen 90-luvun tuotannossaan. Joidenkin mielestä hän kirjoittaa noloja lemmenlurituksia, toisten mielestä hän on lähes runoilija - minusta hän on tarinoiden, tuokiokuvien ja kielikukkasten mestari, joka ei häpeä olla romanttinen. Ja kolmanneksi, hänellä on hyvä ääni, ilmeikäs ja dynaaminen, ja kaiken lisäksi hyvä sävelkorva.

Tämä levy on niin täynnä hienoja biisejä, että niitä on vaikea erikseen kehua; joka kuuntelukerralla esiin nousee eri esitys. Viimeksi kun tätä pyöritin, korvaan tarttuivat ripeän funkahtava "Stolt", matalalla mateleva sinisävyinen "Fruset vatten", hieman utuisesti ysäripopahtava "Blå taxibil" sekä miehen suuren vertailukohteen Van Morrisonin balladeja muistuttava "Ett sätt att älska, tusen sätt att gå" - mutta jollain toisella kerralla esiin voi nousta joku toinen esitys.

Tämä on myös jonkinlainen tunnelmateos - vaikka LeMarc on hyvä säveltäjä, kaikki hänen biisinsä eivät ole suoranaisia korvamatoja. Joillakin hänen muilla levyillään on kyllä jopa kerralla hyräiltäviä hittejä, mutta tämän albumin kappaleet hiipivät tajuntaan enemmänkin vähitellen. Ja ainakin minun kohdallani ne pakkaavat jäämään sinne; 90-luvun LeMarc-koukkuni aikoihin kuuntelin tämänkin lähes puhki, mutta sitten meni toistakymmentä vuotta hieman vähemmällä kuuntelulla. Kun sitten muutamia vuosia sitten otin miehen musiikin aktiivikuunteluun, huomasin tämän(kin) albumin istuvan selkäytimessä - ja sielä se pysyy vieläkin.

188. Peter LeMarc: Peter LeMarc (1987): Soulia ruotsalaisittain

Peter LeMarcin musiikkia olen kehunut täällä aikaisemminkin, mm. määritellen hänen soundinsa sinisilmäsouliksi. Tämä hänen viides albuminsa, joka samalla oli jonkinlainen läpimurtolevy, on ehkä vieläkin tyylipuhtaampi tekele kuin aikaisemmin mainostamani "Det finns inget bättre"; erona on se, että tämä ilmestyi viisi vuotta aikaisemmin, ollen samalla äänimaailmaltaan tyypillisempi oman aikakautensa esimerkki. Se ei tarkoita sitä, että tämä olisi mitään syntikkapoppia, mutta kun herra LeMarc itse joitain vuosia sitten levytti omia laulujaan uudelleen teemalla "niinkuin niiden pitäisi kuulostaa", hän versioi aika monta nimenomaan tämän lätyn laulua - joten joku häikkä tässä ilmeisesti pitäisi olla.

Minun korvissani tämä on loistava levy, eräänlainen "ruotsalainen soulklassikko" - hyviä biisejä löytyy jopa hassattavaksi asti. Ensimmäinen korvaan tarttuva esitys on nopeahko, dramaattinen "Håll om mej" - joka samalla on eniten 80-lukua soiva kappale - mutta myös hitaammat esitykset uppoavat nopeasti tajuntaan. Keskitempoinen aloituskaksikko "Vägen (låter oss vänta)" ja "Som att vänta regn" näyttävät tietä - toimivat sävellykset, sävykkäät sovitukset jotka pohjaavat maukkaaseen kosketintyöhön ja naiskuoron hienosti tukema laulu ovat taattua LeMarcia. Jonkinasteinen hitinpoikanen "Vänta dig mirakel" on hidas ja leveä, rauhallisen itsevarma soulballadi jonka ovela "skatvaikutteinen" kertosäe tarttuu kuin tauti. Mieleen tulee itse asiassa toinen suur valkoinen soulmies, Van Morrison maallisimmillaan.

Van The Man kuuluu vielä enemmän pseudo-omaelämänkerrassa "(Jag ska) Gå hel ur dethär", joka on nimenomaan lauluäänen ja dynamiikan juhlaa, kun taas "Början på en lång historia" koristaisi minkä tahansa soulbluesalbumin hidasta osastoa mollisävelmineen ja hitaasti kasvavine sovituksineen. "Hur hjärtat jämt gör som det vill" on toinen lievästi morrisonmainen esitys - mutta tässä vaiheessa täytyy todeta, että Peter LeMarc selvästi on omanlaisensa artisti. Se käy ilmi myös tekstimaailmasta - hän on tukevasti kiinni nimenomaan ihmissuhdetematiikassa, jota hän käsittelee useimmiten kekseliäästi ja sävykkäästi.

Tämä on yksi niistä harvoista levyistä, jota tekee mieli soittaa kokonaisuudessaan myös yön hiljaisuudessa, ehkä lähinnä juuri tuon dynamiikan ja balladipitoisuuden vuoksi. Hänen myöhäisemmät teoksensa ovat ehkä olleet monipuolisempia, mutta tällä kertaa vahvuutena on se, että täm on melkein teemakokonaisuus. Sen huomaa myös siitä, että omistamani CD-version neljä bonusraitaa, vaikka ihan hyviä ovatkin, selvästi rikkovat sekä temaattisen että soundillisen kokonaisuuden. Tämän päivän korvilla kuunneltuna tämä saattaa olla jopa hieman ylituotettu - mutta monet soulklassikot ovatkin juuri niillä rajoilla.

34. Peter LeMarc: Det finns inget bättre (1992): Sinisilmäsoulia

Yksi popmaailman ”taitolajeista” on sellainen pehmeähkö, souliin kallellaan oleva, usein vuolassanaisesti ihmissuhdeongelmista kertova pop, jota myös sinisilmäsouliksi kutsutaan. Se on usein varsin tunteikasta ja jopa suurellista musiikkia, johon ei epäröidä heittää esim. jousia tarpeen vaatiessa, ja aika usein se voi huvittaa tai jopa nolottaa, kun artisti oikein heittäytyy... mutta toisaalta se voi oikeaan osuessaan olla juuri sitä soittoa ja laulua, joka iskee sydänalaan ja jää sinne.

Yksi kyseisen alan taitureista, joka minun korvissani osuu huomattavan usein oikeaan, on Trollhättanin lahja maailmalle, Peter LeMarc, joka on tahkonnut tätä sarkaa jo 80-luvun alkupuolelta, tähän mennessä jo muistaakseni kolmentoista albumillisen voimalla. Etenkin 90-luvulla hän oli voimissaan, kohokohtana tämä levy jonka 14 kappaleesta lähes jokainen selviää tuon nolotusriman yli. Tässä vaiheessa pitää tosin hieman tarkentaa määritelmää; hän on enemmän kuin "pelkkä soulmies" vaikka osaa senkin tyylilajin - mutta haenkin tunnelman pikemmin kuin musiikkityylin määritelmää.

Miehen sävel- ja sovitusmaailma on siis monipuolinen - tällä levyllä on suoraa rokkia (”Ge henne tid”), springsteenmäisiä hymnejä (”Ända till september”), folk/kantrikaikuja (”På andra sidan bron”), laulelmaa (”Älskarens kors”), perinteinen ”illan viimeinen hidas” (nimikappale) sekä pianovetoisia balladeja (”Tootoolah”), ruotsalaiseen tapaan hyvin sovitettuina ja soitettuina. Tekstit ovat nimenomaan ihmissuhdetematiikkaa ja ihan päteviä, joskus jopa oikein hyviä. Minua miellyttää PeterLeMarcin ilmeikäs lauluääni; hän kuuluu siihen pieneen joukkoon, joka osaa laulaa myös hiljaa – itse asiassa perinteinen kailotus, jota kaikki osaavat, on hänen heikoin puolensa.

Tämä levy on muistaakseni ilmestynyt loppusyksystä 1992, mutta minun soittimessani se viihtyy parhaiten kesäyössä – jossakin lupausten ja kaihon välimaastossa. LeMarcin musiikissa on aimo annos sitä melankoliaa, jota pidetään nimenomaan suomalaisena erikoisuutena, mutta joka hallitaan myös länsinaapurissamme; ehkä se loppujen lopuksi on juuri tämä kuorrutus, joka minut lopullisesti voittaa puolelleen.