Maailman paras levy 2012

Mistä on hyvä musiikki tehty? Minä kun en osaa soittaa muuta kuin suutani, lähden siitä että tärkein yksittäinen osa on hyvä ääni - sen ympärille voi sitten ympätä sävelen, sanat, sovituksen ja soiton. Toki maailmassa on myös paljon hyvää instrumentaalimusiikkia, mutta minulle se ääni on yleensä lähtökohta. Ja minkälainen on hyvä ääni? En tiedä mitään yksiselitteistä reseptiä, mutta ainakin sen pitää pysyä ainakin nuotin lähistössä, ja tietty dynamiikan taju ja taito on hyvästä - suurimmat laulajasuosikkini ovat niitä, jotka pystyvät välittämään tunnetta sekä kuiskaen että karjaisten.

Yksi viime vuosien suosikkiäänistäni kuuluu Janiva Magnessille. Hänen tyylilaijnsa on moderni blues, ja hän on parin viime vuosikymmenen ajan levyttänyt ehkä kymmenkunta albumillista tuota ihanaa kamaa. En tunne hänen levyistään kuin neljä-viisi viimeisintä, mutta niiden taso on järjestään korkea - hyvää kamaa löytyy, vaikka valitsisi arpomalla.

Vuonna 2012 tuli ehkä tähän mennessä suurin suosikkini, "Stronger For It", jolta löytyy yksi hänen kirkkaimmista helmistään, bluesballadi "I Won´t Cry". Sävykkään kompin ja sovituksen kruunaa hänen samalla voimakas ja hauras lauluäänensä, altto jota kruunaa ajoittainen pieni käheys - elämänmakuinen olematta kulunut, tai jotakin vastaavaa. Sävelkorvaa löytyy tietysti, mutta ennen kaikkea fraseeraus on hallussa. Itse asiassa häntä voi kuunnella jopa ikäänkuin insrumenttina, tekstistä välittämättä.

Hyvä musiikki on myös monipuolisuutta, rajojen rikkomista, eri vaikutteiden sulattamista yhteen ainutlaatuisiksi kokonaisuuksiksi. Yksi tämän ajatuksen parhaimpia toteuttajia on Calexico, jonka levyjä on hyllyyni eksynyt puolisen tusinaa. Homman nimi on latinalais- ja afroamerikkalaisen musiikin parhaiden puolie yhteensulattaminen, ja milloinkaan se ei ole onnistunut tältä bändiltä paremmin kuin "Algiers"-albumilla.

Hyvät sävellykset, monipuoliset sovitukset, sävykäs soitto - mm. ihanat torvet - ja ilmeikäs laulu; niistä on tehty sellaiset esitykset kuin "Epic", "Splitter", "Sinner In The Sea", "Fortune Teller" ja "Para" - siinä tulikin kehuttua albumin eka puolisko, eikä toka sille juurikaan häviä. Soundi on akustispohjainen mutta tarvittaessa vahvistettu pikku maustein ja jipoin, Ja se on ilmava - sanoinko jo? Samalla tämä on rakenteeltaan enemmän "perinteinen poplevy" kuin bändin aiemmat tuotokset, joilta löytyy enemmän tuokiokuvia, maalailua ja pikku välisoittoja - jotkut albumit ovat jotenkin soundtrackmäisiä ilman, että niihin liittyisi elokuvaa.

Calexicoakin olisi hauska kuulla joksu livenäkin. Itse asiassa satuin viime keväänä käymään työasioissa Berliinissä, ja eräässä levykaupassa asioidessani huomasin bändin esiintyvän siellä seuraavana päivänä - kun itse olisin juuri kotimatkalla. Vähän harmitti...