Vuonna 1980 en ollut vielä hirveän hyvin pop-kartalla - oma levykokoelmani käsitti lähes yksinomaan Beatlesia ja johdannaisia, mutta uusi maailma oli vasta avautumassa. Yksi ensimmäisistä itse ostamistani LP-levyistä, joka ei jotenkin liittynyt Liverpoolin nelikkoon, oli Simon & Garfunkel-duon debyytti "Wednesday Morning, 3AM", ja se taas johtui siitä, että tunsin heidän tuotantoaan radion kautta. Muutamaa vuotta myöhemmin duon paluukeikka Central Parkissa ja siitä tehty levy räjäyttivät tajuntani, mutta Paul Simonin soololevyihin hurahdin vasta myöhemmin.
Luulen kyllökin, että jo 15-vuotias versio minusta olisi tykännyt tästäkin levystä - mutta ei varmaan ytä paljon kuin vanhempi versio noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minua miellyttää ensinnäkin Paul Simonin lauluntekotaito - hän on kuin käsityöläinen, joka osaa ehdä sellaisia käytöesinietä joiden muotoilun hienoudet ja vivahteet paljastuvat vasta vähitellen. Hänen erikoisalaansa ovat kauniin simppelit sävelkulut, jotka yhtäkkiä singahtavat hieman toiseen suuntaan kuin olisi odottanut. Hänen äänensä on ilmeikäs ja hän taitaa dynamiikan. Ja hän osaa kerätä ympärilleen soittajia, jotka toteuttavat hänen visionsa maukkaasti, usein soittamalla vähemmän.
Tämän levyn kohokohtia ovat mm. aloitus, hitinpoikanen "Late In The Evening", jonka riffi tarttuu kuin rutto, tunnelmallinen "Oh, Marion" ja "Ace In The Hole", mutta ehhä yksittäisiä sinänsä hyviä biisejä suurempi "kohokohta" on soundi ja tunnelma; se on kuin lämmin kesäilta kaupungissa, johon unohtuu vaeltelemaan. Ehkä istuu hetken puistonpenkillä, ehkä ostaa jäätelön, tai peräti kylmän oluen terassilla, mutta tärkeintä on se läsnäolon tunne ja hetken nautittavuus.
Itse asiassa tämä hieno pop-käsityöteos toimii esimerkkinä siitä, mitä hyvä musiikki nimenomaan albumimuodossa voi saada aikaan - se on kuin hetken pakomatka toisenlaiseen, miellyttävään maailmaan, jonka voi tehdä aina silloin kun maailma painaa liiaksi päälle.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti